Elämme historian vaihetta, jossa uuden poliittisen visioinnin tarve on tulossa polttavan kiireelliseksi. Tyytymättömyys perinteisiä poliittisia vaihtoehtoja kohtaan ja uskon puute muodollista demokratiaa kohtaan kasvavat teollistuneissa länsimaissa. Tyytymättömyys on toistaiseksi näkynyt ennen kaikkea epäpolitisoitumisena, johon on sisältynyt dramaattinen luottamuksen menetys suhteessa poliittisiin puolueisiin sekä laajamittaista äänestämättä jättämistä. Idässä marxilaista oikeaoppisuutta haastaa toisinajattelun liikehdintä, joka ilmenee usein hiljaisena uskollisuuden ja yhteistyön hylkäämisenä, toisinaan taas dramaattisina aika ajoin toistuvina kapinoina. Lisäksi niin idässä kuin lännessäkin on kulttuurista vastarintaa, joka heikosti – mutta kenties profeetallisesti – osoittaa tarpeen uudelle, erilaisia ääniä yhdistävälle visiolle.
Yksi nykyisen keskustelun lähtökohta on, että pettymys niin liberaaliin kapitalismiin kuin valtiososialismiinkin on oikeutettua. Vallitsevat maailmanjärjestelmät eivät tämän näkemyksen mukaan kykene enää tarjoamaan toiveikasta näköalaa ihmiskuntaa tällä hetkellä kohtaavien valtavien sosiaalisten ja ekologisten kriisien ratkaisemiseksi. Itse asiassa on yhä selvempää, että kun nämä järjestelmät ovat sitoutuneet sellaisiin arvoihin kuin teollistuminen, korkea teknologia, keskittyminen, kaupungistuminen ja valtio, ne juuri ovat luoneet kriisien ytimen: sosiaalisen atomisoitumisen ja ekologisen epätasapainon. Sen vuoksi tarvitaan välttämättä vaihtoehtoinen visio yhteiskunnasta, tulevaisuudesta ja itse asiassa koko todellisuudesta – visio, joka eroaa perinteisistä ideologioista kaikkien näiden perustavaa laatua olevien kysymysten kohdalla. Tämä visio, jonka puolesta argumenttini esitän, on anarkismi.
Esitellessäni anarkistista lähestymistapaa nykyistä maailmaa kohtaavaan kriisiin keskityn joihinkin väitteisiin, joita anarkismin vastustajat ovat nostaneet esille väittäessään, ettei anarkismista ole päteväksi globaaliksi strategiaksi. Käsittelen erityisesti näkökohtia, jotka Alan Wertheimer esitti analyysissään “anarkiaa puoltavasta todistusaineistosta“, joka ilmestyi Nomos-lehden anarkismia käsitelleessä julkaisussa (1). Kirjoituksessaan Wertheimer väitti, ettei anarkismi kykene menestyksellisesti käsittelemään neljää maailmanlaajuista yhteiskunnallista olosuhdetta. Näitä ovat: 1) että "maapallon väestö on jo nyt (kenties) liian suuri, mutta kasvu vain kiihtyy ilman minkäänlaisia näköpiirissä olevia mahdollisuuksia sen huomattavaan vähentämiseen"; 2) että "suuressa osassa maailmaa inhimilliset perustarpeet eivät tule tyydytetyiksi"; 3) että "luonnonvaroja ja inhimillisiä resursseja ei jaeta tasapuolisesti maailman kaikki osat huomioiden"; ja viimeiseksi 4) että "elinmahdollisuuksien nykyinen taso perustuu pitkälle menevään taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen riippuvuuteen maailman eri alueiden kesken sekä myös näiden alueiden sisäiseen riippuvuuteen."(2) Lisäksi Wertheimer väitti, ettei anarkismi kykene käsittelemään ristiriitatilanteita yksilön oman edun ja yhteiskunnallisten tarpeiden välillä, varsinkaan mitä tulee puolustukseen.
Pohdittaessa anarkistista vastausta näihin ongelmiin on tärkeää ymmärtää mitä tarkoitamme termillä anarkismi. Tässä pidän anarkismina sitä teorian ja käytännön traditiota, joka on kehittynyt ja muotoutunut aktuaalisesti olemassaolevan historiallisen liikkeen piirissä (kutsuen itseään anarkistiseksi liikkeeksi) viimeisen 150 vuoden aikana. Katson tämän liikkeen nykyisessä kehitysvaiheessaan kannattavan sellaisia pääperiaatteita kuten pyrkimystä kumota kaikki ylivallan muodot; edesauttaa sellaisia inhimillisen vuorovaikutuksen muotoja, jotka perustuvat yhteistyöhön, autonomiaan ja persoonan kunnioittamiseen; ja sikäli kuin sen ontologisia peruslähtökohtia on pyritty systemaattisesti kehittelemään, se pitää parhaimpana orgaanista, ekologista näkemystä yhteiskunnasta, luonnosta ja yleensä todellisuudesta. Käytännössä (joka on tämän kirjoituksen pääasiallinen huomion kohde) nämä periaatteet johtavat anarkistit kannattamaan politiikkaa, joka pyrkii seuraavankaltaisiin tavoitteisiin: kansallisvaltioiden korvaamiseen yhteisöjen ja työpaikkojen yhteenliittymien muodostamilla federaatioilla; yhtiökapitalistisen ja valtion omistajuuden korvaamiseen tuottajien itsehallinnollisella tuotannolla; patriarkaalisen autoritaarisen perheen korvaamiseen vapaudenhenkisillä perheillä ja asumismuodoilla; suurkaupunkien ja keskittyneen väestönjakauman korvaamiseen hajautetuilla, ekologista tasapainoa tavoittelevilla asutusmalleilla; ja keskitetyn korkean teknologian korvaamiseen inhimillistä mittakaavaa noudattavilla vaihtoehtoteknologioilla, jotka voidaan sovittaa yhteen hajautetun, demokraattisen päätöksenteon mallin kanssa ja jotka eivät tuhoa luontoa tai sosiaalista ympäristöä. Näitä periaatteita on kehitelty anarkistisen teorian valtavirrassa aina Bakuninista ja Kropotkinista lähtien ja edelleen historiallisessa anarkistiliikkeessä sen vallitsevissa anarkosyndikalistisissa ja anarkokommunistisissa muodoissa. Yhtä suuri vaikutus tähän kehitykseen on ollut kuitenkin myös siihen läheisesti liittyvällä libertaarisella traditiolla, jota on kutsuttu utopistiseksi tai kommunalistiseksi ja jota edustavat mm. yhteiskuntateoreetikot Fourier, Gustav Landauer ja Martin Buber. Nämä kehityksen kaksi haaraa ovat saavuttaneet synteesin ja uskoakseni teoreettisesti kehittyneimmän muotonsa nykyisessä kommunalistis-ekologisessa anarkismissa, joka on tässä puolustamani anarkismin muoto.(3)
VÄESTÖONGELMAT: VÄESTÖNKASVU JA -TIHEYS
Väestökysymys asettaa anarkistiselle positiolle useita ongelmia. Yksi perustavimmista on se, ovatko anarkistiset yhteiskunnallisen organisaation muodot edes mahdollisia yhteiskunnissa, joissa on absoluuttisesti suuria väestömääriä, asukaskeskittymiä tai suuri väestöntiheys. Yhden kritiikinsuunnan mukaan lakijärjestelmät (ja todellakin kattavat sellaiset) ovat välttämättömiä tiheästi asutuissa yhteiskunnissa. Tästä syystä anarkia, josta lakijärjestelmät puuttuvat, ei voisi olla toimiva ratkaisu näissä yhteiskunnissa.(4)
On tärkeää painottaa sitä, että anarkistit tunnustavat sääntöjen muodostamisen välttämättömyyden kaikissa yhteiskunnissa. Tärkein näkökohta ei siis koske sitä, onko sääntöjä olemassa vai ei, vaan sitä, millä tasolla säännöt laaditaan; mitkä ovat ne prosessit, joita sääntöjen määrittelemiseen käytetään; ja mikä on sääntöjen itsensä luonne ja ulottuvuus. Anarkistien mukaan tulisi – aina kun on mahdollista – suosia vapaaehtoista säännön muodostamista sovittelun ja konsensuksen kautta. Koska tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista, on yhteisöllisellä tasolla kehitettävä sääntöjenmuodostamisjärjestelmiä demokraattisten prosessien avulla (vaikka monet päätöksistä voidaan epäilemättä jättää pienemmillekin ryhmille ja yksilöille, jos yhteisö aikoo ylläpitää vapaudenhenkistä luonnettaan). Tämän yhteisöllisen demokratian voidaan tulkita vaativan paikallisten lakien formaalisia järjestelmiä, joita voidaan – sikäli kun paikallisyhteisöt pääsevät niistä sopimukseen – laajentaa federaation kautta. Näistä asioista päättävillä paikallisen tason kokouksilla ja kansalaisperustaisilla lakia säätävillä elimillä on kuitenkin vahva taipumus suosia tapauskohtaista harkintaa – muistuttaen paljolti antiikin Kreikan kaupunkiyhteisöjen joitakin ominaisuuksia ja tiettyjä heimoyhteisöjen päätöksentekomenettelyjä. Ei näytä olevan mitään painavaa syytä, miksei vastaavia hajautettuja ja federatiivisia sääntöjen muodostamisen järjestelmiä voitaisi kehittää jossakin muodossa myös tiheäväestöisissä yhteiskunnissa.
Mutta vaikka tämä olisikin mahdollista, olisiko desentralisoitu päätöksenteko kuitenkaan käytännöllistä sellaisissa yhteiskunnissa? Itse asiassa voidaan esittää todistusaineistoa siitä, että suhteelliset edut voivat olla suurempia monimutkaisissa, tiheästi asutuissa yhteiskunnissa. Koska arvo- ja intressiristiriidat moninkertaistuvat väestönkasvun ja kaupungistumisen myötä, muuttuu keskitetty valtiokoneisto yhä kyvyttömämmäksi käsittelemään nopeasti lisääntyviä kriisitilanteita. Valtion tyypillisenä taktiikkana onkin laajentaa byrokratiaa ja keskitettyä suunnittelua, mikä taas edelleen eriyttää suunnittelukoneistoa ja yhteiskunnallista todellisuutta toisistaan. Yhä yksityiskohtaisempia ongelmia käsitellään yhä yleistetymmällä menettelyllä. Sen sijaan hajautettu ja federatiivinen päätöksenteko on jo itsessään kyvykkäämpi käsittelemään kompleksisia asioita, koska se itse on moninaista ja kompleksista. Ongelmien paikkojen moninkertaistuminen vaatii vastaavaa informaation keräämisen, keskustelun ja päätöksenteon paikkojen moneutta.
Keskitetyllä valtiolla on kuitenkin esittää näille radikaaleille ratkaisuehdotuksille omia vaihtoehtoisia lähestymistapojaan. Yksi niistä on desentralisoitujen mekanismien sisällyttäminen valtion kauttaaltaan keskitettyyn kokonaisrakenteeseen. Kun ajatellaan nyky-yhteiskunnan taloudellisten ja poliittisten muutossuuntien voimakasta keskittymistaipumusta, ei ole yllättävää, että sellaiset yritykset ovat tavallisesti pinnallisia ja tehottomia (ajatellaan esimerkiksi byrokratisoitumisen ja taloudellisen keskittymisen astetta mukamas "byrokratian vastaisessa" republikaanisessa hallinnossa sodanjälkeisessä Amerikassa). Toisena mahdollisuutena on turvautua yhä autoritaarisempaan ja repressiivisempään kontrolliin perinteisten sisäistettyjen kontrollimuotojen rapauduttua ja ongelmanratkaisun ja kontrollin byrokraattisten menetelmien epäonnistuttua. Tämä on ratkaisukeinona sitä tuhoisampi mitä pitemmälle sosiaalinen atomisoituminen etenee ja mitä ankarammiksi kriisitilanteet muodostuvat. On merkillepantavaa, että byrokratisoituminen itse edistää näppärästi yhteiskunnan yksinkertaistumista ja atomisoitumista. Voitaisiin väittää, että jos tämän prosessin annettaisiin kehittyä loppuunsa, niin keskitetyt byrokraattiset prosessit olisivat yhteiskunnan kaikkein asianmukaisin rakenne. Kuitenkin tämä byrokratian voittokulku tapahtuisi yhteiskunnan orgaanisen kudoksen täydellisen hajottamisen kustannuksella – hinta, jonka vain hyvin harvat ovat valmiita maksamaan. Yllä esitetyistä syistä anarkistit katsovat, että hajautettu päätöksenteko on asianmukaisempi ratkaisu yhteiskunnan koosta ja kompleksisuudesta syntyviin ongelmiin, ja että se on myös toivottavampi, koska se säilyttää sen, mikä yhteiskunnallisessa kompleksisuudessa on arvokasta.
Tätä ei kuitenkaan tule tulkita siten, että anarkistit pitäisivät pitkälle kehittynyttä kaupungistumista tai väestön korkeaa asukastiheyttä millään muotoa haluttavana asiana. Sosiaalista ja ekologista kompleksisuutta on monenlaatuista. Etnisesti rikkaiden kaupunkialueiden kulttuurinen moninaisuus voi sisältää sosiaalisen arvon, joka voidaan säilyttää myös urbanisaatiota purettaessa. Toisaalta sentyyppinen kompleksisuus, joka sisältyy kuljetusjärjestelmien suunnitteluun tai ympäristönsuojeluun alueilla, joissa väestön ylitiheys tekee ongelmista käytännöllisesti katsoen ratkaisemattomia, on turhaa. Näin ollen ylitiheän väestön ongelma pitää ratkaista, ja anarkistinen desentralismi on yksi yritys sen ratkaisemiseksi. Tarkastelen lyhyesti anarkistista lähestymistapaa ongelmaan, joka koskee lukumääräisesti suuren väestömäärän suhdetta ekologisiin rajoihin. Tämä on välttämätöntä, koska anarkistiset strategiat olisivat ilmeisen epärealistisia, jos ne vaatisivat paljon nykyistä alhaisempaa globaalia väestön tiheyttä, tai jos ne eivät voisi käsitellä korkeita kasvulukuja, jotka ovat väistämättömiä vielä jonkin aikaa. Ensimmäiseksi pitäisi kuitenkin huomata se, ettei väestön desentralisointi vaadi mitään kaikenkattavan matalaa väestöntiheyttä. On hyvin tunnettu tosiseikka, että monissa kolmannen maailman maissa, joissa väestö on ensisijaisesti hajautunut kyliin, on kansallisesti korkeampi väestöntiheys kuin monissa muissa maissa, joissa väestö on keskittynyt kaupunkimaisiin keskuksiin. Lisäksi on antropologista todistusaineistoa siitä, että yhteiskunnissa, joissa taloudelliset ja poliittiset järjestelmät ovat olleet vieläkin löyhemmin organisoituja kuin mitä nykyanarkistit ovat esittäneet, on ollut melkoisen korkeita väestöntiheyksiä (5). Voidaan väittää, että desentralisoiva politiikka lisää sitä väestötasoa, joka voidaan ylläpitää tietyllä annetulla alueella, kun otetaan huomioon pienentynyt ekologinen paine, joka syntyy väestön, teollisuuden, jätteiden tuotannon jne. hajauttamisesta (olettaen desentralistisen teknologian toimivan käytännössä moitteettomasti).
Tämä ei tietenkään tarkoita, että anarkistit pitäisivät yhdentekevinä väestönkasvutasoja, jotka uhkaavat pikaisesti murtaa rajat planeettamme kyvyltä ylläpitää inhimillistä elämää, tai että he pelkästään toivoisivat lisäävänsä tätä kyvykkyyttä desentralisaation kautta. Joten esiin nousee toinen ja paljon tärkeämpi kysymys: voiko olla anarkistisia strategioita, jotka rajoittavat väestön kasvua siten, että väestön määrä vakautuisi tasolle, joka olisi kaikkein suopein inhimilliselle hyvinvoinnille ja optimaaliselle ekologiselle tasapainolle? Kuten Wertheimer huomauttaa: "samalla kun julistamme syntyvyydensääntelyä, intialainen maatyöläinen jatkaa lasten hankkimista, jotta hänellä olisi apuvoimia peltotöissä ja jotta edes joku lapsista jäisi henkiin pitämään hänestä huolta sitten kun hän on liian vanha ja avuton huolehtimaan itsestään."(6) Vaikka tuo maatyöläinen saattaa ymmärtää toimintansa tuhoisat yhteiskunnalliset seuraukset, voimmeko odottaa hänen tekevän muuta kuin pyrkivän lievittämään omaa kärsimystään? Siksi argumentin mukaan rationaalinen väestöpolitiikka valtiollisin toimeenpanovalloin on välttämättömyys.
Tämä argumentti perustuu kuitenkin harhaanjohtavaan ongelmanhahmotukseen. Näennäiset vaihtoehdot ovat anarkkinen lisääntyminen (joka itse asiassa ei ole anarkkinen missään anarkistisessa mielessä, vaan pikemminkin vallitsevan hierarkkisen ja epätasa-arvoisen sosioekonomisen järjestelmän kontrolloima) ja säädelty lisääntyminen (joka on lisäksi alisteinen valtion pakkokoneiston ylimääräiselle kontrollille). Nämä ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin ainoita vaihtoehtoja, eivätkä anarkistit kannattaisi niistä kumpaakaan. Sen sijaan anarkistit kannattavat Intian kaltaisissa yhteiskunnissa yhteiskunnallisen ja taloudellisen järjestelmän läpikotaista muodonmuutosta, joskin tavoilla, jotka paremmin kuin sentralistiset hallintopolitiikat sopivat yhteen kyläväestön jakautumisen ja traditionaalisten tuotantomenetelmien kanssa. Lisäksi anarkistit pitävät kiinni näkemyksestään, että vallitsevan taloudellisen järjestelmän säilyttämiseen pyrkivä valtiollinen politiikka, joka on pannut toimeen pakollisen syntyvyyden säännöstelyn (yhdessä kaupungistumisen ja korkean teknologian tukemisen kanssa, kuten Indira Gandhin hallituksen aikana) ainoastaan ikuistaa kurjuuden ja riiston nykytason, samalla kun se kiihdyttää liikaväestön aikaansaamia ekologisesti tuhoisia vaikutuksia. Anarkistinen lähestymistapa maatalousyhteisöihin, joita nyt hallitsevat vuokrasuhteet tai pienviljelmät, suosittaa näiden muotojen korvaamista yhteenliittyneiden tuottajien harjoittamalla maan yhteistoiminnallisella viljelyllä. Kun järjestelmä saadaan käyntiin, yhteenliittymän jäsenten on mahdollista voittaa aikaisempi ymmärrettävä huolensa työvoiman tarjonnan maksimoimisesta, ja silloin he voivat varautua taloudellisesti vanhuuteen ja ottaa vastatakseen muistakin yhteiskunnallisista hyvinvointitoimenpiteistä ylijäämätuotantonsa yhteistyömuotoisella sääntelyllä. Tämä kaikki perustuu tietysti oletukselle, että yhteistoiminnalliseen tuotantoon soveltuvaa teknologiaa on saatavilla (oletus, jota käsittelen kohta lyhyesti) ja jos ylijäämä, joka nyt johdetaan kansallisille ja ulkoisille hallitseville luokille, vaaditaan takaisin itselle, niin tuottajien tarpeet voidaan tyydyttää paremmin. Tämän keskustelun kontekstissa on olennaista, että anarkistinen lähestymistapa liikakansoituksen ongelmiin sisältää tietoisen pyrkimyksen yhteiskunnan uudelleenorganisoimiseksi eikä sitä voida samastaa "libertaariseen" asioihin puuttumattomuuteen tai pitää pelkkänä moralistisena yllytyksenä.(7)
NIUKKUUDEN ONGELMA
Anarkismi on olemassaolonsa ajan paneutunut niukkuuden ongelmaan. Anarkismi vetosi Espanjan, Ukrainan ja muidenkin maiden talonpoikiin paljolti siksi, että se lupasi suurempaa runsautta ja hyvinvointia, joka perustui vapaudenhenkiseen kommunalismiin ja todellisia tarpeita palvelevaan tuotantoon. Viimeaikainen anarkismin teoria, josta mainittakoon esimerkiksi Murray Bookchinin klassikkoteos Post-Scarcity Anarchism, on kohottanut niukkuuskysymyksen yhdeksi poliittisen teorian keskeisistä kysymyksistä. Tietystikään kyse ei ole siitä, ovatko anarkistit vakuuttaneet ajoittain suuria ihmismääriä eikä siitä, ovatko he paneutuneet tarpeeksi ongelmaan, vaan siitä onko heillä esittää todisteita, että heidän desentralisoituun tuotantoon ja vaihtoehtoteknologioihin perustuva lähestymistapansa olisi pätevä ja käytännössä toimiva.
Colin Wardin mukaan Kropotkinin yli sata vuotta sitten esittämät ehdotukset työvoimavaltaisesta ja desentralisoidusta ruuantuotannosta on kokemus osoittanut varsin käytännöllisiksi. Kuten Ward on pannut merkille: "Japanin esimerkki – kehittyminen kotimaisesta puutteellisuudesta omavaraisuuden kautta hämmästyttävään ylituotantoon – osoittaa, että Kropotkinin väite työvoimavaltaisen maatalouden valtavasta tuottavuudesta on teknisesti toteuttamiskelpoinen. Modernit puutarha-alan elinkeinot Isossa-Britanniassa ja Euroopan maissa vastaavat täysin hänen odotuksiaan."(8) E. F. Schumacherin Intermediate Technology Group on jatkanut Kropotkinin ja William Morrisin traditiota kehittäen niin kutsuttuja soveltuvia teknologioita, joita kehittyvät yhteiskunnat voivat käyttää ratkaisemaan niukkuuden ja työttömyyden ongelmia, samalla kun vältetään raskaan teollisuuden ja kaupungistumisen tuhoisia seurauksia. Yhdysvalloissa sellaiset ryhmät kuten Institute for Local Self-Reliance tutkivat mahdollisuuksia, joiden avulla köyhtyneet paikalliset yhteiskunnat voivat paeta riippuvuuden ja taloudellisen hyväksikäytön ahdinkoa kehittämällä yhteisöllistä teollisuus- ja maataloustuotantoa. David Morris ja Karl Hess esittelevät melko yksityiskohtaisesti näitä mahdollisuuksia kirjassaan Neighborhood Power (9), joka osittain perustuu heidän osallistumiseensa vastaaviin kokeiluihin Adams-Morganin alueella Washingtonissa. Kenties vahvimman laaja-alaisen perustelun sentyyppisen tuotannon hajauttamisen puolesta, jota anarkistit ovat Kropotkinista alkaen kannattaneet, voi löytää Lewis Mumfordin puolivuosisataisesta työstä teknologian ja mekaanistumisen parissa (10). Kuten hän kirjoittaa teoksessaan Technics and Civilization:
Tasapainoisessa taloudessa hyödykkeiden paikallisesta tuotannosta tulee rationaalista tuotantoa; ja seutujen välisestä vaihdosta tulee ylijäämän kuljetusta kasvun alueilta niukkuuden alueille tai erityisten taitojen ja materiaalien vaihtoa... Mutta tässäkin tietyn yksittäisen paikan edut voivat jäädä tilapäisiksi... Paikallistalouden kasvun myötä modernin teollisuuden edut tulevat leviämään, ei enää kuljetuksen välityksellä kuten 1800-luvulla, vaan paikallisen kehityksen toimesta.(11)
Nämä muutamat sitaatit eivät vielä todista anarkistisen vaihtoehdon paremmuutta. Sen ne kuitenkin osoittavat, että asiaa täytyy tutkia ja ettei ole vakuuttavaa vedota pelkästään korkean teknologian vallitsevaan ideologiaan ikään kuin sen pätevyys olisi itsestään selvä.(12)
Keskusteltaessa anarkistisesta lähestymistavasta niukkuuden ja elintason kaltaisiin kysymyksiin on tärkeää huomata, että se mitä kaivataan – mitä on haussa – ei todellakaan ole mikään niukka ylläpitokulttuuri, vaan yltäkylläisyyden yhteiskunta. Anarkistit väittävät, että jos sellaisen yhteiskunnan saavutettavuutta anarkististen tuotantomuotojen avulla pidetään epätodennäköisenä, johtuu se siitä, ettei ole pystytty kyseenalaistamaan materiaalisen kulutuksen ideologiaa. Jos yltäkylläisyyden täytyy perustua rajattomasti kasvavaan tuottavuuteen ja raaka-ainevarannoksi käsitetyn luonnon köyhdyttämiseen, sitä ei ilmeisestikään voida saavuttaa. Mutta anarkisteille yltäkylläisyys syntyy sosiaalisten tarpeiden kehittymisestä sekä luovaan ja riemukkaaseen olemassaoloon pyrkivän halun tyydytyksestä. Tässä yhteydessä he löytävät näkemykselleen inspiraatiota monien traditionaalisten yhteiskuntien symbolisen mielikuvituksen runsaudesta, yhteisöllisen tunteen syvyydestä ja välittömän kokemuksen nautinnosta (13). Anarkistit painottavat sitä, että pelkällä tuotannon kasvattamisella on mahdotonta kohottaa elämisen laatua enää sen jälkeen, kun perustavista materiaalisista tarpeista on huolehdittu. Ottaaksemme asianmukaisesti kantaa tähän kysymykseen täytyisi meidän yksityiskohtaisesti käsitellä sellaisia teemoja (jotka ovat yhteisiä anarkismille ja vapaudenhenkiselle/humanistiselle marxismille) kuten vallitsevan yhteiskunnan luonne, joka perustuu ihmisen redusoimiseen kuluttajaksi; inhimillisten arvojen redusoituminen pelkiksi tavara-arvoiksi kulutusyhteiskunnassa; ja ihmisympäristöjen ja luonnonympäristöjen tuhoutuminen yhteiskuntajärjestelmässä, joka pakkomielteisesti on tarrautunut hyödykkeiden tuotantoon ja määrälliseen kasvuun.
Näiden näennäisen abstraktien teemojen tunnustaminen ei kuitenkaan saa johtaa sen laiminlyömiseen, että käytännössä on todella kehitettävä sellaisia teknologian muotoja, joissa yhdistyy riittävä, perus- ja korkeammat tarpeet täyttävä tuotannon taso vaatimuksiin inhimilliseen mittakaavaan asettuvasta, hallinnottomasta ja hierarkiattomasta yhteiskuntajärjestelmästä. Anarkistit hylkäävät asioita yksinkertaistavan, epädialektisen lähestymistavan, joka eristää esimerkiksi tuotannon ongelmat yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuudesta, tai sellaisen lähestymistavan, joka näkee vaihtoehtoina joko teknisen kehityksen nykysuuntia jatkavan kehittämisen tai sitten kaiken tästä kehityksestä seuranneen välittömän tuhoamisen. Tämä joko/tai -lähestymistapa jättää huomiotta teknologisen kehityksen vaihtoehtoiset suunnat ja väheksyy vaihtoehtoisia strategioita yltäkylläisyyden saavuttamiseksi – sellaisia kuten yhteiskunnallisten tuotteiden suurempi jakaminen vastakohtana individualistiselle kulutukselle; irtipääsy tarpeiden ja halujen manipuloinnista johtuvasta tuhlaavasta kulutuksesta; ja materiaalisten kulutustarpeiden sijaan luodut lukuisammat sosiaaliset tarpeet (joissa tarpeiden kasvu itsessään johtaa pikemmin runsauteen kuin niukkuuteen).
Alkukantaisten yhteiskuntien kokemukset ovat valaisevia, kun arvioidaan tarpeiden syntymisen ja erilaisten tuotantotapojen suhdetta. Marshall Sahlins on osoittanut, ettei yltäkylläisyys ole jotakin, jota ihmiskunta vasta nyt olisi saavuttamassa tai jonka se saavuttaisi vasta tulevaisuudessa. Kun tarkastellaan suhdetta luotujen tarpeiden järjestelmän ja tuotannon tason välillä, olivat pikemminkin alkukantaiset metsästys- ja keräily-yhteiskunnat ensimmäiset vauraat yhteiskunnat: niillä oli ylimääräistä tuotantoa ja runsaasti vapaa-aikaa modernein mittapuin arvioituna.(14) Kuten Marx osoitti analyysissään tarpeiden luomisesta kapitalistisen tuotannon puitteissa, teollinen vallankumous vain pahensi niukkuuden ja raatamisen olosuhteita, jotka olivat syntyneet maatalousvaltaisten yhteiskuntien kehittymisen myötä. Tällaisen historiallisen todistusaineiston valossa on perusteetonta väittää, että nykyisin tuotettujen kulutustavaroiden suuret määrät kävisivät suoraksi todisteeksi yltäkylläisyyden yhteiskunnan olemassaolosta.
On totta, kuten Wertheimer väitti, että jos anarkismi "pitää sisällään monikulttuurisuuden, jossa yksilöt ovat vapaita valitsemaan omat arvonsa, on mahdollista, että monet valitsisivat arvostavansa juuri sellaisia hyödykkeitä, jotka vain teollisuuskapitalistinen tuotanto mahdollistaa."(15) Kuitenkin ihmiset, jotka elävät anarkistisessa yhteisössä, tulevat huomaamaan, että jotkut sellaiset hyödykkeet tulevat olemaan saatavilla vain, jos toisenlaisista hyödykkeistä, joita he ovat tottuneet pitämään tärkeimpinä (vapaus, tasa-arvo, inhimilliset suhteet, luonnon kanssa tasapainossa elävä yhteisö jne.) luovutaan. Anarkistit uskovat todellakin siihen, ettei ihmisiä pitäisi pakottaa haluamaan tasa-arvoisia työolosuhteita hierarkkisten rakenteiden sijaan, saastuttamattomia kuljetusmenetelmiä suuritehoisten autojen sijaan, vaihtoehtoisia energianlähteitä ydinenergian sijaan, desentralisoituja ekologisia yhteisöjä puolihuolimattomasti kokoon huitaistujen esikaupunkien sijaan, ja niin edelleen, mutta missään mielessä sentyyppistä yhteiskuntaa, jossa ihmiset kannattavat hierarkkista vallankäyttöä, tavaroiden maksimaalista kulutusta ja mainostamalla tuotettujen tarpeiden tyydytystä, ei voitaisi kutsua anarkistiseksi yhteiskunnaksi. Tästä syystä anarkistinen analyysi hylkää liberaalisen tarveteorian, jossa tarpeet otetaan annettuina vaatimatta niille selitystä tai jossa niitä pidetään vain raaka-aineena yhteiskuntapolitiikan kehittämiselle. Sen sijaan se tutkii tarpeen, halun ja välttämättömyyden edellytyksiä sekä menetelmiä, joilla ihmiset voivat muuntaa tarpeitaan osana yhteistoiminnallisen ja inhimillistä kukoistusta tavoittelevan yhteiskunnan luomisprosessia.
JAKAMISEN ONGELMA
Jos esittämälläni argumentaatiokululla on mitään pätevyyttä, anarkistiset tuotantomuodot ja vapauttava teknologia kykenevät tyydyttämään inhimilliset perustarpeet ja sopivat yhteen sellaisten yhteiskuntamuodostumien kanssa, jotka johtavat myös korkeampien tarpeiden täyttymiseen. Kuitenkin uusi vastaväite syntyy: vaikka anarkistinen yhteiskunta kykenisikin saavuttamaan asianmukaisen tuotantotason, voidaan väittää, että sellainen yhteiskunta ei kykene saavuttamaan oikeudenmukaista hyödykkeiden jakamista. Voidaan ensiksikin väittää, että jos jo kansallisvaltiot ovat kykenemättömiä ylittämään alueellista rajoittuneisuutta, niin silloin anarkististen yhteisöjen, joilla on paikallinen perusta, voidaan olettaa olevan tässä suhteessa vieläkin rajoittuneempia; toiseksi voidaan väittää, että yhteisöjen väliset epäsuhdat resursseissa tai tuottavuudessa johtaisivat epäoikeudenmukaisuuksiin, joita ei voitaisi oikaista; ja lopuksi voidaan väittää, että anarkistinen luottamus spontaaniin uudelleenjakeluun on toivotonta ajateltaessa maailmankriisin vakavuutta.(16)
Argumentti, jonka mukaan anarkismi paikalliseen kommunalismiin sitoutuneena väistämättä johtaa rajoittuneisuuteen, perustuu siihen, että poissulkevasti kiinnitetään huomio anarkistien painotuksiin desentralisaatiosta ja yhteisökontrollista ja jätetään huomiotta tai tunnustamatta federalismin ja vastavuoroisen avun keskeiset periaatteet. Bakuninin ja Kropotkinin ajoista lähtien anarkismi on painottanut yhteisöjen ja erilaisten työntekijäryhmien ja -kollektiivien paikallisia, kansallisia ja globaaleja federaatioita. Anarkistisessa kansallisvaltion kumoamisessa on kaksi puolta: toinen on kommunalismi ja toinen on internationalismi (jos nation, kansakunta, käsitetään tässä pikemminkin kulttuurisessa kuin poliittisessa merkityksessään). Anarkistinen desentralismi ei ole mikään mekaaninen kaava, jolla ratkaista kaikki yhteiskunnalliset ongelmat. Pikemminkin se on olennainen osa yhteiskunnallista käytäntöä, jonka avulla ihmiskunta voi uudelleenluoda itseään persoonallisempaan, itsetietoisempaan ja yhteisöllisempään muotoon. Anarkistinen kommuuni on ihmisten yhteisö, joka pyrkii sellaisten suhteiden ja instituutioiden luomiseen, jotka perustuvat yhteistoiminnalliseen, orgaaniseen ja ekologiseen näkemykseen olemassaolosta. Paikallisen kommunalismin ja globaalin kommunalismin välinen suhde on muotoiltu osuvasti Martin Buberin kirjallisissa töissä, joissa esitetään, että jollei valtion, kapitalismin ja korkean teknologian luomia epäinhimillisiä, byrokraattisia ja esineistäviä suhteita korvata persoonallisilla, yhteistoimintaan perustuvilla suhteilla, jotka syntyvät primaariyhteisöllisessä ryhmässä, ei voida toivoa, että ihmiset pystyisivät kantamaan syvää huolta ihmiskunnasta kokonaisuutena. Buberin näkemykseen sisältyy viesti, että jollemme näe ihmisyyttä lähimmäisissämme, on mahdotonta odottaa meidän voittavan tuon rajoittuneisuuden, joka estää meitä toimimasta sellaisella tavalla, joka ilmaisee huolta koko lajista. Tämä ei ole pelkästään moraalinen lausuma; pikemminkin se on vaatimus kommunitaristisesta praksiksesta. Kuten Buber muotoilee asian: "orgaaninen kansainyhteisö – ja vain sellainen kansainyhteisö voi liittyä yhteen muodostaakseen selväpiirteisen ja jäsentyneen ihmisrodun – ei koskaan rakennu ihmisyksilöistä, vaan ainoastaan pienistä ja vielä pienemmistä yhteisöistä: kansakunta on yhteisö vain siinä määrin kuin se on yhteisöistä muodostunut yhteisö."(17)
Anarkistit katsovat, että siinä määrin kuin uudelleenjakelu on välttämätöntä, sitä edesautetaan paremmin vapaitten federaatioitten kautta tapahtuvalla vastavuoroisella avulla kuin kansallisvaltioiden toiminnan jatkamisella tai maailmanvaltion luomisella. Wertheimer ei julkilausutusti käsitellyt luokkakysymystä. Kuitenkin yksi painavimpia anarkistisen näkemyksen puolesta puhuvia tekijöitä koskee juuri luokkaetujen kehittymistä yhteiskunnissa, jotka perustuvat keskitettyihin, byrokraattisiin organisaatiomuotoihin. Olennainen kysymys on: kummat organisaatiomuodot, valtiolliset vai federalistiset, edistävät paremmin ajattelun ja toiminnan yhteistoiminnallisten mallien kehittymistä – ja katsoakseni samaa kysymystä toiselta puolelta: korruptoiko valta todellakin suorassa suhteessa siihen miten keskittynyttä tai keskitettyä se on? Anarkistisen teorian mukaan niin kauan kuin keskittynyttä poliittista tai taloudellista ylivaltaa on olemassa, voimme odottaa sitä käytettävän vain niiden eduksi, jotka tuota valtaa kontrolloivat. Jos ajattelemme historiaa, ei vaikuttaisi lainkaan liioittelulta sanoa, että tuolla näkemyksellä on tiettyä todistusvoimaa.
Voisimme tarkastella esimerkiksi vaurauden jakoa yhteiskunnissa, joita luonnehtivat liberaalisdemokraattiset prosessit sekä valtio, joka hallitsee kansan tahdon toteuttamista. (Tarkastelemme myöhemmin lyhyesti liberaalisdemokraattisen tradition ulkopuolisia järjestelmiä.) Yhdysvalloissa, jossa on maailman suurin vaurauden keskittymä ja yksi pisimmän liberaalisdemokraattisen tradition omaavista kansakunnista, ei tunnuta suoritettavan käytännöllisesti katsoen minkäänlaista vaurauden uudelleenjakoa eri taloudellisten kerrostumien välillä, ja vain prosentin murto-osa bruttokansantuotteesta suunnataan apuna köyhemmille maille (18). Voimme myöntää, että moderni liberalismi ja sosiaalidemokratia ovat ajoittain ottaneet askeleita, joilla on ollut kohtuullinen uudelleenjakava vaikutus ja että näiden ideologioiden suosion kasvun voisi olettaa johtavan näiden ohjelmien laajenemiseen. Kuitenkin edellä mainittujen ehdotusten luonteen näkökulmasta (mikä tuskin kuitenkaan on puhdas spekulatiivinen kysymys ottaen huomioon, että liberaalit ja sosiaalidemokraattiset hallitukset ovat olleet vallassa monissa maissa) uudelleenjako tulee lisääntymään kansallisvaltioiden sisällä lähinnä vähän kerrallaan ja globaalilla tasolla sitä voi odottaa vasta pitkän ajanjakson kuluttua. Jos siis todellakin olemme jo totaalisessa kriisissä, jossa uudelleenjakelun tuottamiseen tarvittavat rajut toimenpiteet ovat välttämättömyys (kuten Wertheimer esitti), niin näyttää hyvin epätodennäköiseltä, että löytäisimme näistä ideologioista sellaiseen mitään suuntaviivoja.
Esimerkkinä anarkistien ehdottaman vaihtoehdon luonteesta voimme tutkia anarkosyndikalistien perustamia federaatioita Espanjassa 1936. Huomaamme, että uudelleenjakelua, joka on sukupolvien ajan laajalti puuttunut monista liberalistisista ja sosiaalidemokraattisista maista, toteutettiin muutamien kuukausien kuluessa kollektivisoiduilla alueilla, ensi sijassa teollisuuden ja maatalouden itsehallinnon tuloksena. Sinä lyhyenä aikana, jolloin kollektiivit pystyivät toimimaan autonomisesti, ne ryhtyivät laajentamaan tätä egalitarismia yksittäisten kollektiivien rajojen yli. Gaston Levalin mukaan (joka kenties kaikkein perusteellisimmin on tutkinut espanjalaista kollektiivikokeilua) Kastilian ja Aragonian kaltaisilla alueilla "libertaarisen kommunismin periaatetta sovellettiin ei vain jokaisen kollektiivin omassa piirissä vaan myöskin kaikkien kollektiivien kesken."(19) Leval kuvaa erilaisia hankkeita kuten katastrofiavun järjestelyjä, lannoitteiden ja koneiden uudelleenjakelua vauraimmista köyhempiin kollektiiveihin sekä yhteistoiminnallista siementuotantoa jaettavaksi tarvitseville alueille. Levalin mukaan kollektiivin jäsenten keskuudessa oli kehittynyt tietoisuus, jonka mukaan "kun on noustu omaan yhteisöön liittyvän mentaliteetin yläpuolelle, olisi seuraavana haasteena voittaa alueellinen mielenlaatu."(20) Anarkistiset yhteiskuntakokeilut 1930-luvun Espanjassa olivat tietysti lyhytikäisiä, kansanrintamahallituksen toimenpiteet vaikeuttivat monia jo alulle pantuja projekteja ja lopulta niiden kohtaloksi tuli joutua ensin stalinistien (joiden "tasavaltalaiset" joukot tosiasiallisesti miehittivät Aragonian kollektiivit) ja sen jälkeen fasistien murskaamiksi. Mutta yksi tärkeä kysymys odottaa vieläkin perusteltua vastausta: kummat periaatteet ennemmin ansaitsisivat edelleenkehittelyn ja laajentamisen globaalille tasolle, näissä kollektiiveissa ja federaatioissa ilmentyneet organisaatioperiaatteet vaiko valtion organisaatioperiaatteet? Anarkistien sosiaalisen organisaation johtoajatuksena on, että elleivät ihmiset kehitä vastavuoroiseen apuun perustuvia elämän ja arvojen malleja pienissä ryhmissään ja paikallisyhteisöjen puitteissa, niin ei voida olettaa heidän toteuttavan vastavuoroisen avun käytäntöjä muillakaan sosiaalisen organisaation tasoilla. Tämä sosiaalipsykologinen lähtöoletus on perustana kaikissa kommunalistisen federaation puolesta puhuvissa anarkistisissa argumenteissa. Tämä lähtökohta ei ole pätevä pelkästään Reichin massapsykologian kaltaisten teoreettisten analyysien pohjalta, vaan se näyttää saavan suorempiakin historiallisen todentamisen alkumuotoja juuri Espanjan kollektiivien antamissa kokemuksissa.
Tähän saakka keskustelu on keskittynyt uudelleenjakamisen käsitteen ympärille. Kuitenkin epäilen, että tämä käsite perustuu riittämättömille ennakko-oletuksille, jotka pitää alistaa perusteellisemmalle jatkotarkastelulle. Kuten Marx huomauttaa, jakelun ongelma on suuressa määrin tuotannon ongelma. Mikä yhdessä tuotantojärjestelmässä muodostaa jakelun ongelman, ei ole enää relevantti ongelma toisenlaisissa tuotantojärjestelmissä, kun taas jotkut jakelun ongelmat ovat ratkaisemattomia tietyissä tuotantojärjestelmissä. Wertheimerin esittämässä ongelman muotoilussa "maapallon resurssien uudelleenjakaminen" oletetaan, että köyhien yhteiskuntien ongelmat ratkeaisivat resurssien virralla suhteellisen vaurauden yhteiskunnista suhteellisen niukkuuden yhteiskuntiin. Tämä toive voitaisiin kyseenalaistaa epärealistisena huomioon ottaen kansainvälisen politiikan luonteen, mutta mikä vieläkin olennaisempaa, koko uudelleenjakamisen problematiikka perustuu sille kyseenalaiselle oletukselle, että ongelmaan voitaisiin etsiä ratkaisu säilyttämällä nykyinen teknologinen järjestelmä, joka perustuu riippuvuuteen taloudellisesta vallasta ja vallan jakautumisen epäsuhtiin. Anarkistit väittävät, että koska vapaudenhenkistä teknologiaa on jo olemassa, suurin ongelma köyhille yhteiskunnille on toteuttaa yhteiskunnallisen muutoksen prosessi. Tämä prosessi edellyttää niiden taloudellista ja poliittista vapautumista imperialististen voimien ja kansallisten hallitsevien luokkien riistosta sekä vapautumista kulttuuritradition kautta välittyneistä ylivallan malleista. Anarkistisen liikkeen tehtävänä näissä yhteiskunnissa pidetään sellaisten toimivien käytäntöjen luomista, jotka korvaavat riistävät ryhmät ja rakenteet ja muodostavat vapaudenhenkisiä muotoja niiden tilalle. Näin ollen taloudellisena ydinkysymyksenä ei pidetä sitä, että puuttuu pakkovaltainen uudelleenjakelu (jota riistosta hyötyvät luokat ja valtiot tuskin ryhtyisivät toteuttamaankaan), vaan ydinkysymyksenä on tuhota ne tuotannon epätoivottavat mallit, jotka johtavat varallisuuden epätasaiseen jakautumiseen, sekä tätä prosessia legitimoivat ideologiat. On totta, kuten Wertheimer väitti, ettei uudelleenjakelu (kuten tuotanto ja jakelu yleensäkään) tapahdu spontaanisti siinä mielessä, että se tapahtuisi ilman suunnittelua tai strategiaa. Mutta anarkistisen argumentin ydin on siinä, että on huomattavasti todennäköisempää, että oikeudenmukainen jakelu saadaan aikaan valtasuhteita muuttamaan pyrkivien alistettujen ryhmien itsetietoisten yhteistyöponnistelujen tuloksena kuin tuloksena riistävien voimien keskenään solmimasta sopimuksesta, joka vielä alistaisi ne jonkin jakelua valvovan korkeamman poliittisen auktoriteetin kontrolliin.
Jos tämä analyysi pitää paikkansa, niin silloin todellinen vaihtoehto anarkistiselle lähestymistavalle näyttääkin olevan – ei huolettoman optimistisesti globaaliin demokratiaan suhtautuva liberaalidemokratia tai sosiaalidemokratia – vaan pikemminkin marxismi-leninismi, jolla on tarpeeksi tietoisuutta taloudellisen vallan realiteeteista käsittääkseen, että kyseinen muutos valtasuhteissa välttämättömästi edellyttää globaalin luokkataisteluprosessin. Vaikka anarkistit saattaisivatkin myöntää, että marxilais-leninistinen lähestymistapa voi pystyä vähentämään taloudellisen epätasa-arvoisuuden äärimmäisiä kuiluja, he arvostelevat sitä epäonnistuneeksi yritykseksi tuottaa vapaudellista yhteiskuntakokonaisuutta. Tärkeimmät argumentit tähän johtopäätökseen ovat: 1) marxilais-leninistinen näkemys yhteiskunnallisesta vallankumouksesta vahvasti valtiollisuuteen ja sentralismiin sitoutuneena johtaa uuteen valtiokapitalistiseen ja byrokraattissentralistiseen luokkaylivallan muotoon, joka ikuistaa poliittisen ja usein taloudellisenkin ylivallan; 2) marxilais-leninistinen kritiikitön suhtautuminen korkeaan teknologiaan johtaa jatkuvaa vieraantumista aikaansaavaan ja ylläpitävään tuotantoon, teknokraattisen luokkaintressin välttämättömään kehittymiseen sekä luonnon jatkettuun herruuttamiseen ja elonkehän tuhoon; 3) marxilais-leninistinen ekonomistinen ja produktionistinen suuntautuminen sokeuttaa sen monilla inhimillisen vapautuksen taistelujen tärkeillä alueilla, joista kulttuurinen, esteettinen ja eroottinen eivät ole vähämerkityksisimpiä, sekä heikentää sen analyysiä ylivallan monien muotojen suhteen (sisältäen poliittisen, rodullisen, seksuaalisen ja psykologisen ylivallan).(21) Nämä argumentit suuntautuvat myös muita statistisia ja sentralistisia positioita vastaan, ja osittain analyysi soveltuu yhtä hyvin teknokraattisen liberalismin tai sosiaalidemokratian kritiikiksi.
YHTEISKUNNALLISEN MUUTOKSEN ONGELMA
Jälleen yleinen argumentti anarkistista positiota vastaan on, että siirtymisellä kohti anarkistista yhteiskuntaa olisi tuhoisat seuraukset, kun oletetaan nykyisen maailmantalouden korkea riippuvuusaste ja kaupungistumisen nykyinen taso. Anarkismin nähdään pitävän sisällään täydellisen mullistuksen kaltaisen kumouksen, kaikkien kompleksisten organisaatioiden välittömän tuhon ja taantumisen yhteisöllisen itsenäisyyden tasolle.(22)
Anarkistit eivät kuitenkaan kannata täydellistä yhteisöllistä itsenäisyyttä, vaan pikemminkin orgaanista keskinäisriippuvuutta, joka alkaa perustavimmista yhteiskunnallisista yksiköistä ja rakenteista ja joka federaatioiden kautta ulottuu lopulta koko ihmiskuntaan. Eivätkä anarkistit myöskään esitä, että teknologista muutosta ja desentralisaatiota tulisi pitää absoluuttisina periaatteina, joita dogmaattisesti sovellettaisiin käytäntöön inhimillisistä tarpeista piittaamatta. He eivät siis kannata kaiken teknologian tuhoamista samalla kun jäätäisiin odottamaan vapaudenhenkisten vaihtoehtomuotojen kehitystä ja käyttöönottoa. Sen sijaan he ehdottavat, että vaihtoehtoisten teknologioiden kehittelemistä jatkettaisiin edelleen ja että ihmiset siirtyisivät käyttämään näitä vaihtoehtomuotoja siinä määrin kuin mahdollista huolimatta siitä, että korkea teknologia on edelleen vallitsevana. Esimerkiksi vaikka anarkistit hylkäävät täydellisesti siirtymisen ydinenergiaan, eivät he kannata muiden energianlähteiden lakkauttamista, vaan niiden korvaamista enenevässä määrin aurinko-, tuuli, metaani-, maalämpö- ja vesivoimalla, erilaisilla yhdistelymuodoilla sekä muilla vaihtoehdoilla.
Samaan tapaan anarkistit eivät kannata desentralisaation toteuttamiseksi mitään tuhostrategioita tai kaupunkilaisten pakkovaltaisesti toimeenpantuja siirtämisiä. Monet anarkistit itse asiassa hyväksyvät traditionaalisen kokoiset kaupungit ja kannattavat politiikan muotoina mm. kaupunginosakokouksia, työhön, leikkiin ja asumiseen tarkoitettujen tilojen integraatiota, yhteisöpuutarhoja ja -työpajoja sekä muita vastaavia lähestymistapoja muuntamaan urbaania sosiaalista ja fyysistä ympäristöä. Anarkistiseen traditioon liittyy pitkä perinne, joka on pyrkinyt inhimillistämään ja demokratisoimaan kaupunkielämää. Tästä esimerkkeinä voisi mainita Kropotkinin tutkimukset keskiajan kaupungeista sekä Bookchinin pohdinnan antiikin Kreikan kaupunkiyhteisöistä ja Ranskan vallankumouksen aikaisen Pariisin kaupunginosakokouksista (23). Kuitenkin anarkistit todella kannattavat epähumaanien suurkaupunkien purkamista tavallisten kaupunkien mittakaavaan sekä kaupungin ja maaseudun synteesin jatkuvaa prosessia. Kiireellisimpänä välttämättömyytenä ei kuitenkaan kaivata valtavien kansalaismassojen siirtelyä, vaan pienimittakaavaisen suoran demokratian synnyttämistä kaupunginosa- ja työpaikkakokousten muodossa. Anarkistit pitävät sellaisia tekijöitä kuin persoonallisuusrakenteita, taloudellisia olosuhteita, teknologisia muotoja, väestön jakautumisia ja poliittisia instituutioita erottamattomasti toisiinsa vaikuttavina tekijöinä ja hylkäävät sellaiset yhteiskunnallisen muutoksen teoriat, jotka eivät pysty käsittelemään kaikkia näitä tekijöitä yhteiskuntakokonaisuuteen vaikuttavina osatekijöinä. He eivät kuitenkaan ole niin naiiveja, että kuvittelisivat yhteiskunnallisen muutoksen kaikkien aspektien etenevän samalla vauhdilla. Teknologiseen muutokseen ja väestön uudelleenjakautumiseen liittyy mitä ilmeisimmin materiaalisia esteitä, jotka vaativat pitempikestoista uudelleenrakentamista. Paljon tästä kehityksestä jatkuu vielä senkin jälkeen, kun poliittisten ja taloudellisten instituutioiden muutokset on jo toteutettu. On kuitenkin tärkeää huomata, että tämä teknologisten muotojen kehitys, joka saa vapaudenhenkiset poliittiset ja taloudelliset rakenteet näyttämään lisääntyvässä määrin realistisemmilta ja välttämättömämmiltä, on paljolti jo tapahtumassa.
HUOMAUTUS ITSEPUOLUSTUKSESTA
Yksi anarkismin perusperiaatteista on, että jos yhteisöä aiotaan puolustaa, sen tulee tapahtua ihmisten vapaaehtoisen toiminnan tuloksena. Tämä johtaa kritiikkiin, ettei anarkistinen yhteisö pystyisi todella puolustamaan itseään tehokkaasti organisoituja asevelvollisuusarmeijoita vastaan, jotka tavallisesti osallistuvat sodankäyntiin. Itse asiassa se saattaisi olla puolustamatta itseään lainkaan, koska vaikka jokainen yhteisön jäsen saattaisi haluta, että yhteisöä puolustettaisiin, jokainen heistä – omasta edustaan johtuen – valitsisi vapaaehtoisesti, että juuri muut hoitavat puolustuksen.(24)
Anarkistit uskovat vakaasti, että "sota on Valtion elinkysymys", ja näin muodoin se aina uhkaa rapauttaa vapautta ellei sitten tuhota sitä täysin. Yhteiskunnan militarisoiminen keinona taistella autoritaarisuutta vastaan merkitsee automaattisesti voittoa autoritaarisuudelle. Tästä syystä anarkistit vaativat sotilastoiminnan rajaamista yhteisölliseen itsepuolustukseen kansanarmeijoiden kautta ja he vastustavat keskitetysti johdettuja sotavoimia. Tässä yhteydessä väite, jonka mukaan puolustautumiselta puuttuisi kansan tuki, menettää merkityksensä. Yhteisöt tosiasiallisesti puolustautuvat silloin, kun niiden vapautta uhkaa todellinen vaara. Osallistumattomuutta koskeva teoreettinen vastaväite ei huomioi sodan psykologisia elementtejä eikä sosiaalisen paineen läpitunkevia vaikutuksia. Yhteenkuuluvuutta tuntevalle yhteisölle (kuten esimerkiksi heimoyhteisölle) ei ole vaikeaa turvata osanottoa puolustukseensa, vaikkakin anarkistinen vapaaehtoisuuden vaatimus tulee yhä vaikeammaksi täyttää, kun ryhmää kohtaavan uhkan suuruus kasvaa. Olennainen kysymys kuuluukin: voiko yhteisöllisen itsepuolustuksen strategia olla tehokas, kun sitä joudutaan käyttämään?
Nykyisin on yhä enemmän todistusaineistoa siitä, että ainakin joissakin oloissa sellaiset keinot voivat osoittautua menestyksekkäiksi. Esimerkiksi mahnolainen talonpoikaisanarkistinen liike Ukrainassa kehitti hyvin menestyksekkäitä sissisodankäynnin muotoja taistellessaan suurta ylivoimaa vastaan vuosina 1918 - 1921. Mahnolaisten sotilaallinen menestys loppui vasta, kun he voitokkaista taisteluista väsyneinä saivat kimppuunsa entiset "liittolaisensa" bolshevikit (25). Myös espanjalaiset kollektiivit saavuttivat huomattavan väestön mobilisaation asteen kansanarmeijoiden aikana. Itse asiassa tuki ja moraali vähenivät merkittävästi vasta, kun kansanarmeijat militarisoitiin valtion käsiin (26). Tuoreemmat kokemukset, kuten Indokiinan sodat sekä kolonialismin ja uuskolonialismin vastustus monilla maailman alueilla (Afganistan viimeisimpänä esimerkkinä), ovat kyseenalaistaneet vahvojen kansallisvaltioiden kyvyn tehokkaasti (tai kannattavasti) murskata vastarinta alueilla, joissa paikalliset yhteisöt voimallisesti tukevat sissisodankäyntiä. Lopullista arviota kansanarmeijoiden itsepuolustuksen tai yhteisön tukeman sissisodankäynnin tehokkuuden puolesta (vastakohtana sen moraaliselle välttämättömyydelle) ei voida tehdä. Niitä ei voida kuitenkaan sivuuttaa sellaisin perustein, etteivätkö ne voisi saada alueen kansalaisten yleistä tukea tai että ne välittömästi joutuisivat perinteisten sotilaallisten voimien murskaamiksi (27).
JOHTOPÄÄTÖKSIÄ
Viimeisessä argumentissaan Wertheimer huomautti, että – päinvastoin kuin minkä hän olettaa anarkistiseksi positioksi – "inhimillisen kärsimyksen syitä ei aina voi osoittaa valtioista tai niiden legalistisista päällysrakenteista johtuviksi."(28) Kommentti valaisee hyvin yhtä tavallisimmista anarkismiin liitetyistä väärinkäsityksistä, nimittäin sitä, että se voitaisiin yksioikoisesti redusoida pelkäksi Valtion/valtiollisuuden vastustamiseksi. On oleellista ymmärtää, että huolimatta tavasta, jota anarkismin vastustajat ovat käyttäneet kuvauksissaan, anarkistit hylkäävät noin yksinkertaistavan analyysin inhimillisistä ongelmista. Wertheimerin näkemyksestä poiketen anarkistit ovat aina tunnustaneet ihmisen hyvinvoinnilla olevan luonnon asettamia rajoituksia. Itse asiassa yksi anarkistisen ajattelun selkeimmistä ansioista on ollut sen liike kohti ratkaisevaa välirikkoa suhteessa länsimaisen rationalismin ja valistuksen uskomukseen, jonka mukaan vapautus toteutuu epistemologis-teknillisen luonnonvalloituksen kautta. Luonnon hallinnan käsitettä arvostellessaan (mikä on tullut yhä korostuneemmaksi teemaksi anarkistisessa ajattelussa) anarkistit ovat argumentoineet, että taipumuksemme kieltää rajamme suhteessa luontoon on johtanut vallantahtoon, joka on autoritaarisen tietoisuuden ytimessä. Tässä mielessä anarkismi pyrkii täysin kehittyneeseen naturalismiin, joka on paljon enemmän kuin täysin kehittynyt humanismi.(29) Mutta tämä on vain osa siitä, mitä Wertheimerin kaltaiset luonnehdinnat sivuuttavat tai väheksyvät. Yhtä merkittävää on, että analysoidessaan inhimillisen kehityksen yhteiskunnallisia esteitä anarkistit eivät rajoita analyysiään vain valtion vaikutuksiin. Heidän kritiikkinsä kohteena on ylivallan koko järjestelmä, joka käsittää paitsi statistiset ja byrokraattiset aspektit, myös sellaiset tekijät kuten teknologian ylivalta, taloudellinen riisto, rotusorto, seksuaalinen repressio, seksismi, heteroseksismi ja ikäsyrjintä.
Anarkismilla on erittäin koherentti ja historiallisesti perusteltu lähestymistapa Wertheimerin mainitsemiin ongelmiin. Anarkismia puoltavat perusteet eivät suinkaan mitätöidy, ja itse asiassa niitä tuskin hipaistaankaan sellaisissa kritiikeissä, joita Wertheimer ja monet muut tämän vuosisadan kommentaattoreista ovat tarjonneet. Heidän näkemystensä mukaan anarkismi on epäviisas strategia yhteiskunnalliselle muutokselle, koska se tarjoaa ihmiskunnalle hyvin vähän toivoa saavuttaa parempaa mutta kylläkin riskin menettää paljon. Kuitenkin anarkistinen teoria osoittaa, että juuri päinvastainen näkemys saattaa olla lähempänä totuutta. Tässä lyhyessä kirjoituksessa ei ole ollut mahdollista käsitellä tätä asiaa yksityiskohtaisesti. Sen sijaan tässä on yritetty identifioida tarkemmin anarkistisen position luonnetta sekä esitellä tiettyjä keskeisiä perusteluita ja empiirisiä tietoja, jotka tukevat joitakin sen ydinväitteitä. Yksi tärkeimmistä näistä väittämistä kuuluu, että muutoksen aikaansaamisessa tukeutuminen valtioon tai globaaliin supervaltioon tulee johtamaan monien ylivallan muotojen jatkumiseen, joita valtio on niin tarmokkaasti pyrkinyt kehittämään ja vahvistamaan menneisyydessäkin. Jos tämä näkemys pitää paikkansa, anarkistinen alhaalta käsin lähtevä muutoksen strategia, joka toteutuu ihmisten jokapäiväisessä elämässä – heidän perheissään, työssään ja yhteisöllisissä suhteissaan – ja viime kädessä yhteiskunnassa laajemminkin näihin perustaviin taisteluihin juurtuneiden yhteenliittymien kautta, näyttäisi huomattavasti lupaavammalta.
Anarkistit lähtevät siitä, että nykyisen ekologisen kriisin juuret voidaan paikallistaa industrialismin ja keskitetyn korkean teknologian vallitseviin järjestelmiin. Anarkistien esittämä ohjelma on sekä inhimillisen vapautuksen strategia että luonnos globaalin ekologisen kriisin välttämiseksi. Vaikka tämä ohjelma selvästikin kaipaa vielä valtavasti jatkokehittelyä, niin nykyisessä muodossaankin se vaikuttaa olevan ainoa poliittinen käytäntö, joka tarjoaa pätevän synteesin ihmisen itsekehityksen ja vapautuksen arvojen sekä ekologisen tasapainoisuuden ja globaalin eloonjäämisen arvojen välillä. Näistä syistä Richard Falk tulee siihen lopputulokseen, että "anarkistinen näkemys ... fuusiosta universaalin konfederaation ja orgaanisten paikallisyhteisöpohjaisten yhteiskuntamuotojen välillä on ainoan toiveikkaan, tulevaisuuden maailmanjärjestystä luonnehtivan näköalan ytimessä."(30) Jotta tämä toive voisi koskaan muuttua todellisuudeksi, on välttämätöntä kehittää pätevän vapaudenhenkistä ja kommunalistista teoriaa ja käytäntöä. Tämä edellyttää uuden aikakauden esiinmurtautumista yhteiskuntateoriassa, jossa on murrettava sekä liberalistisen että marxilaisen ideologian hegemonia ja synnytettävä globaalien yhteiskunnallisten kokeilujen uusi aikakausi, jossa näiden vanhojen ideologioiden oikeuttama yhteiskunnallinen muoto ylitetään yhteiskunnallisen ja ekologisen uudestisyntymisen käytännössä.
VIITTEET
1. Alan Wertheimer, "Disrespect for Law and the Case for Anarchy". Teoksessa Pennock, J. Roland ja John W. Chapman (toim.), Anarchism: Nomos XIX (New York: NYU Press, 1978), 167-188.
2. emt.
3. Nykyanarkistisen position yksi kaikkein pisimmälle kehitellyimmistä esityksistä, katso Murray Bookchin, Post-Scarcity Anarchism (Montreal: Black Rose Books, 1977), Towards an Ecological Society (Montreal: Black Rose Books, 1980) ja The Ecology of Freedom (Palo Alto: Cheshire Books, 1982).
4. Wertheimer, emt., 182-183.
5. Katso "Elements of Amerindian Demography" Pierre Clastresin teoksessa Society Against the State (New York: Urizen Books, 1977), 64-82.
6. Wertheimer, emt., 184.
7. Vapaudenhenkistä, desentralistista näkemystä teollistamisen ja urbanisaation vaikutuksista kolmannen maailman yhteiskuntiin, katso E. F. Schumacher, Small is Beautiful (New York: Harper, 1973; suom. Pieni on kaunista, Helsinki: Tammi, 1976), osa III. Intialaisesta anarkistisesta Sarvodaya-liikkeestä, joka jatkaa kyläosuuskuntatuotannon gandhilaista traditiota, katso Geoffrey Ostergaard ja Melville Current, The Gentle Anarchists (New York: Oxford University Press, 1972).
8. Peter Kropotkin, Fields, Factories and Workshops Tomorrow, toim. Colin Ward (London: Allen ja Unwin, 1974).
9. David Morris ja Karl Hess, Neighborhood Power (Boston: Beacon Press, 1975). Katso myöskin Bookchinin "Towards a Liberatory Technology" teoksessa Post-Scarcity Anarchism, emt., 83-139.
10. Katso erityisesti Lewis Mumford, Technics and Civilization (New York: Harcourt, Brace and World, 1934), ja The Myth of the Machine (New York: Harcourt, Brace, Jovanovich, 1967-70).
11. Tehnics and Civilization, emt., 388.
12. Desentralisoidun, kommunitaristisen teknologian käytännöllisen toimivuuden keskusteluista, ks. Peter Harper ja Godfrey Boyle, toim., Radical Technology (New York: Pantheon Books, 1976).
13. Katso Dorothy Lee, Freedom and Culture (Englewood Cliffs: PrenticeHall, 1959); Norman O. Brown, Love´s Body (New York: Random House, 1966); Claude Levi-Strauss, Tristes Tropiques (New York: Pocket Books, 1977), erityisesti seitsemäs jakso, "Nambikwara"; Ashley Montagu, toim., Learning Non-Aggression (Oxford: Oxford University Press, 1978); ja Bernard Rudolfsky, Architecture Without Architects (Garden City: Doubleday, 1964).
14. Katso Marshall Sahlins, Stone Age Economics (Chigaco: Aldine Publishing Co., 1972).
15. Wertheimer, emt., 183.
16. emt.
17. Martin Buber, Paths in Utopia (Boston: Beacon Press, 1958), 136.
18. Katso Chistopher Jencks et. al., Inequality (New York: Harper, 1973), erityisesti tulonjaon tilastotieteellisestä analyysistä, 210.
19. Gaston Leval, Collectives in the Spanish Revolution (London: Freedom Press, 1975), 184-185.
20. Emt., 85. Niinkin varhain kuin 1870 kehittyneen Federación Regional Españolan kansainvälisestä positiosta katso Temma Kaplan, Anarchists of Andalucia 1868-1903 (Princeton: Princeton University Press, 1977), 61-91.
21. Venäjän vallankumouksen anarkistisesta kritiikistä katso Voline, The Unknown Revolution (Montreal: Black Rose Books, 1974); Kiinan vallankumouksen kritiikistä, The Revolution is Dead (Montreal: Black Rose Books, 1977).
22. Wertheimer, emt., 184.
23. Katso Kropotkinin The State (London: Freedom Press, 1969); Bookchinin "The Forms of Freedom" teoksessa Post-Scarcity Anarchism, 143-69; Paul ja Percival Goodman, Communitas (New York: Random House, 1960); Murray Bookchin, Limits of the City (New York: Harper, 1974); Robert Goodman, After the Planners (New York: Simon ja Schuster, 1971); ja urbaania kysymystä käsittelevä meneillään oleva keskustelu kanadalaisessa vapaudenhenkisessä Our Generation -aikakauskirjassa.
24. Wertheimer, emt., 185.
25. Katso Peter Arshinov, History of the Makhnovist Movement (Detroit: Black and Red, 1977).
26. Katso Vernon Richards, Lessons of the Spanish Revolution (London: Freedom Press, 1972) ja Jose Peirats, Anarchists in the Spanish Revolution (Detroit: Black and Red, 1977).
27. Harvoista asian teoreettisista käsittelyistä, katso ‘anarkomarxilaisen’ Abraham Guillenin teokset. Valikoimasta hänen kirjoituksiaan, jotka ovat löytäneet kaikupohjaa latinalaisesta Amerikasta, katso hänen teoksensa The Philosophy of the Urban Guerilla (New York: William Morrow and Co., 1973).
28. Wertheimer, emt., 184.
29. Tämä on yksi kohdista, joissa nykyanarkismin teoria leikkaa selkeimmin nk. kriittistä yhteiskuntateoriaa. Herbert Marcuse, One Dimensional Man (Boston: Beacon Press, 1964, 144-169; suom. Yksiulotteinen ihminen, Tapiola: Weilin + Göös, 1969); Max Horkheimer ja Theodor Adorno, Dialectic of Enlightenment (New York: Seabury, 1972), 81-119 ja Albrecht Wellmer, Critical Theory of Society (New York: Seabury 1974), 129-39. Erinomainen keskustelu, joka pohtii teknologian kritiikin ja luonnon alistamisen suhdetta itäisen filosofian pääteemoihin, katso Hwa Yol Jung, "The Paradox of Man and Nature: Reflections On Man´s Ecological Predicament", The Centennial Review, vol. XVIII, nro 1.
30. "Anarchism and World Order", Pennock ja Chapman, emt., 75.
* * *
Alkuperäisteksti John Clark: "Anarchism and the Present World Crisis", teoksessa Reinventing Anarchy, Again, toim. Howard J. Ehrlich. Edinburgh: AK Press 1996, 85-103).
Suomentaneet Timo Ahonen ja Ulla Vehaluoto