Sillä saavutettiin bolsevikkien täydellinen herruus maassa, jossa on 140 miljoonaa asukasta. ’Proletariaatin diktatuurin’ nimissä yhdestä poliittisesta järjestöstä, kommunistisesta puolueesta, tuli Venäjän absoluuttinen vallanpitäjä. Miljoonat ihmiset eivät kaikki voi olla diktaattoreita. Eivätkä tuhannet puoluejäsenetkään voi olla diktaattoreita. Diktatuuri on luontonsa mukaisesti rajattu pieneen ihmisjoukkoon. Mitä vähemmän heitä on, sitä voimakkaampaa ja yhtenäisempää on diktatuuri. Käytännön todellisuudessa diktatuuri on aina yhden ihmisen käsissä, yhden vahvan ihmisen käsissä, joka pakottaa nimelliset kanssadiktaattorinsa yksimielisyyteen. Toisin ei voi ollakaan, ja näin se oli bolsevikkienkin kanssa.
Todellinen diktaattori ei ollut sen enempää proletariaatti kuin edes kommunistinen puolue. Teoreettisesti valtaa piti puolueen keskuskomitea, mutta tosiasiassa sitä käytti tuon komitean sisäpiiri, jota kutsuttiin poliittiseksi toimikunnaksi eli ’politbyrooksi’. Muttei edes politbyroo ollut todellinen diktaattori, vaikka sen jäsenyys tarjosikin siihen hyvät lähtökohdat. Sillä politbyroossa kaikista tärkeistä kysymyksistä vallitsi eriäviä näkemyksiä, kuten aina täytyy ihmisjoukossa ollakin. Todellinen diktaattori oli se mies, joka vaikutusvallallaan sai taakseen politbyroon enemmistön. Se mies oli Lenin, ja nimenomaan hän oli todellinen ’proletariaatin diktatuuri’, aivan kuten esimerkiksi Mussolini, eikä fasistinen puolue, on Italian diktaattori. Nimenomaan Leninin näkemyksiä ja ideoita noudatettiin aina, aina bolsevikkipuolueen syntyhetkistä alkaen Leninin kuolemaan saakka; niitä noudatettiin silloinkin, kun koko muu puolue vastusti hänen näkemyksiään ja jopa silloin, kun keskuskomitea taisteli ankarasti hänen ehdotuksiaan vastaan niiden ensiesittelyssä. Lenin voitti aina, hänen tahtonsa toteutui. Niin tapahtui kaikissa bolsevikkihistorian käännekohdissa. Muutoin ei olisi voinut olla, koska diktatuuri tarkoittaa aina vahvimman persoonallisuuden ylivaltaa, yhden ainoan tahdon ylivertaisuutta.
Koko kommunistisen puolueen, kuten muidenkin diktatuurien historia osoittaa tämän kiistattomasti. Bolsevikkien omat kirjoitukset ovat siitä todistuksia. Tässä riittää, että mainitsen vain muutaman tärkeimmän tapahtuman perustellakseni väitteeni.
Maaliskuussa 1917, kun Lenin palasi kotiin maanpaosta Sveitsistä, puolueen keskuskomitea oli päättänyt liittyä kokoomushallitukseen, joka muodostettiin tsaarin hallinnon kukistumisen jälkeen. Lenin vastusti yhteistyötä hallituksessa olevien porvarien ja mensevikkien kanssa. Täysin välittämättä siitä, että puolue oli jo tehnyt päätöksensä asiassa ja että Lenin melkeinpä yksin sitä vastusti, hänen vaikutusvaltansa voitti. Keskuskomitea pyörsi päätöksensä ja otti Leninin kannan asiaan.
Myöhemmin heinäkuussa 1917 Lenin kannatti välitöntä vallankumousta Kerenskin hallitusta vastaan. Hänen ehdotuksensa oli pontevasti tuomittu tyhmänrohkeana ja rikollisena jopa hänen läheisimpien tovereidensa ja ystäviensä toimesta. Mutta Lenin voitti jälleen, vaikka hintana olikin se, että Zinovjev, Kamenev ja muut vaikutusvaltaiset bolsevikit kieltäytyivät osallistumasta tähän suunnitelmaan ja erosivat keskuskomiteasta. Sattumoisin tämä vallankaappaus (yritys Kerenskin kaatamiseksi) epäonnistui ja maksoi monien työläisten hengen.
Punainen terrori, jota Lenin alkoi toteuttaa heti valtaan päästyään lokakuun vallankumouksen jälkeen, tuomittiin katkerasti hänen tovereidensa taholta; sitä pidettiin täysin tarpeettomana ja vallankumouksen suoranaisena pettämisenä. Huolimatta puolueen aktiivisimpien ja vaikutusvaltaisimpien jäsenten virallisista protesteista Lenin sai tahtonsa läpi.[i]
Brest-Litovskin neuvotteluiden aikana nimenomaan Lenin vaati Saksan kanssa ’rauhaa millä tahansa ehdoilla’, kun taas Trotski, Radek ja muut merkittävät bolsevikkijohtajat vastustivat keisarin ehtoja ja pitivät niitä häpeällisinä ja tuhoavina. Jälleen kerran Lenin korjasi potin.
Leninin Kronstadtin tapahtumien[ii] aikaan puolueelleen määräämä ’uusi talouspolitiikka’ (NEP) sai vastaansa keskuskomitean, joka piti sitä vallankumouksen saavutusten mitätöintinä ja kuoliniskuna kommunismille. Ja tosiaankin kyse oli vallankumouksen ihanteiden täydellisestä päälaelleen kääntämisestä ja paluusta juuri niihin olosuhteisiin, joita lokakuun mullistuksissa oli lakkautettu. Lenin sai kuitenkin tahtonsa jälleen läpi, ja hänen päätöslauselmansa hyväksyttiin kommunistien yhdeksännessä kokouksessa, joka pidettiin Moskovassa maaliskuussa 1921.
Kuten huomaat, oletettu proletariaatin diktatuuri oli vain Leninin diktatuuria. Hän määräsi politbyroota, politbyroo määräsi keskuskomiteaa, keskuskomitea määräsi puoluetta, puolue määräsi proletariaattia ja kaikkia muitakin. Venäjällä oli yli sadan miljoonan väestö; kommunistisella puolueella oli vähemmän kuin 50 000 jäsentä; keskuskomiteassa oli muutamia kymmeniä; politbyroon jäseniä oli tusinan verran; ja Leninin lukumäärä oli yksi. Ja tuo yksi oli nimenomaan se proletariaatin diktatuuri.
Venäjä on valtavan laaja maa, ulottuen yli puoleen Eurooppaa ja hyvän matkaa Aasiaan. Sitä kansoittavat lukuisat eri rodut ja kansallisuudet, jotka puhuvat eri kieliä, joilla on erityinen psykologiansa, joiden intresseissä ja elämänkatsomuksissa on valtavaa vaihtelua. Mehän tiedämme, mitä tsaarin diktatuuri aiheutti tälle maalle. Katsotaanpa nyt, mitä ’proletariaatin’ diktatuuri sai aikaan.
Tänään, kun bolsevikit ovat hallinneet Venäjää yli vuosikymmenen, voimme arvioida sen vaikutuksia rehellisesti ja tutkia sen saavuttamia tuloksia. Tehkäämme niistä yhteenveto.
Poliittisesti vallankumouksen päämääränä oli lakkauttaa valtiollinen sorto ja tyrannia ja tehdä ihmisistä vapaita. Bolsevikkien valtio edustaa eittämättä Euroopan pahinta despotismia, ainoana poikkeuksena Italian fasistinen hallinto. Kansalaisella ei ole minkäänlaisia oikeuksia, joita valtio kunnioittaisi. Kommunistisella puolueella on poliittinen monopoliasema ja kaikki muut puolueet ja liikkeet on kielletty. Henkilökohtaista turvallisuutta ja oikeutta valita asuinpaikkansa ei tunneta. Ilmaisun ja lehdistön vapautta ei ole. Jopa puolueen sisällä tukahdutetaan pienimmätkin mielipide-eroavaisuudet ja niistä rangaistaan vankeudella ja maastakarkotuksella, kuten Trotskin ja hänen oppositioseuraajiensa kohtalot osoittavat. Itsenäistä ajattelua ei suvaita. Valtiollinen poliisi GPU (aiemmalta nimeltään Tseka) on ylihallinnollinen elin, jolla on rajaton mielivalta puuttua ihmisten elämään ja vapauteen. Vain ne, jotka ovat täydellisesti valtaapitävän puolueklikin puolella, pääsevät nauttimaan minkäänlaisista vapauksista ja etuoikeuksista. Tällaista vapautta nyt voi olla pahimmassakin hirmuhallinnossa: ellei sinulla ole mitään sanottavaa, voit aivan vapaasti sanoa sanottavasi jopa Mussolinin maassa. Kuten yksi äskettäisen kommunistisen kokouksen huomattava osanottaja asian ilmaisi: ’Venäjällä on tilaa kaikille poliittisille puolueille: kommunistinen puolue on hallituksessa ja muut puolueet ovat vankilassa.’
Taloudellisesti vallankumouksen perustavana päämääränä oli lakkauttaa kapitalismi ja saada aikaan kommunismi ja tasa-arvo.
Bolsevikkien diktatuuri aloitti vakiinnuttamalla järjestelmän, joka perustui syrjiviin korvauksiin ja epätasa-arvoisiin palkkioihin, ja päätyi ottamaan uudelleenkäyttöön kapitalistisen omistajuuden sen jälkeen, kun se oli maa- ja teollisuusproletariaatin suoralla toiminnalla lakkautettu. Tämän päivän Venäjä on maa, joka on osittain valtiokapitalistinen ja osittain yksityiskapitalistinen.
Diktatuuri ja punainen terrori, jolla sitä pidettiin yllä, olivat päätekijät maan talouselämän lamaantumisessa. Itsevaltainen bolsevikkihallinto asetti ihmiset toisiaan vastaan ja sen hirmuvalta katkeroitti massat. Kaikkien omaehtoisten pyrkimysten tukahduttaminen vieraannutti vallankumouksen parhaimmat voimat ja sai heidät tuntemaan, että siitä oli tullut vain vallassa olevan poliittisen puolueen yksityisasia. Työläisiltä katosi voima ja rohkeus, kun he kauan kaivatun vapauden sijasta saivatkin vain uuden tyrannian. He saivat kokea, kuinka heidän vallankumoukselliset saavutuksensa vietiin heiltä pois ja kuinka niitä käytettiin aseena heitä ja heidän unelmiaan vastaan. Tehdastyöläinen näki, miten tehdaskomitea alistettiin kommunistisen puolueen määräysvallan alle ja miten hänestä itsestään tehtiin avuton suojelemaan intressejään työntekijänä. Hänen ammattiliitostaan tuli bolsevikkimääräysten äänitorvi ja käskyläinen, eikä hänellä itsellään ollut ääntä enää lainkaan sen enempää teollisuuden yleiseen hoitoon kuin oman tehtaan asioihinkaan. Hän sai vain raataa pitkää päivää kertakaikkisen surkealla palkalla. Pian työläiset tajusivat, että vallankumous oli riistetty heidän käsistään, että neuvostot oli tehty kyvyttömiksi ja että maata hallittiin joidenkin ihmisten toimesta kaukaa Kremlistä, aivan kuten tsaarin aikoina. Työläisestä tuli katkera koko vallankumousta kohtaan, kun häneltä kiellettiin kumouksellinen ja luova toiminta, kun hän sai elää ainoastaan totellakseen uusia isäntiään, tulla alituiseen bolsevikkien ja salaisen poliisin ahdistamaksi, saada pienimmänkin vastalauseenilmaisun jälkeen aina pelätä vankilaa tai teloitusta. Hän jätti tehtaan ja etsiytyi kylään, jossa hän voisi olla mahdollisimman kaukana pelätyistä vallanpitäjistä ja jossa hän voisi edes taata jokapäiväisen leipänsä. Ja näin maan teollisuuslaitokset romahtivat.
Maatyöläinen näki nahkatakkisten ja aseistautuneiden kommunistien ilmestyvän hiljaiseen kyläänsä, ryöstävän sen hänen raskaan työnsä hedelmistä ja kohtelevan häntä vanhojen tsaarin virkamiesten raakuudella ja röyhkeydellä. Hän näki, kuinka hänen neuvostoaan hallitsi joku laiska ja täysin kyvytön tyhjäntoimittaja, joka kutsui itseään bolsevikiksi ja jolle Moskovasta käsin oli tämä valta annettu. Hän oli halukkaasti, jopa avokätisesti, antanut vehnänsä ja maissinsa ruokkiakseen työläisiä ja sotilaita, mutta nyt hän näki tuotteidensa makaavan pilaantumassa rautatieasemilla ja varastoissa, koska bolsevikit eivät kyenneet järjestämään asioita eivätkä antaneet kenenkään muunkaan sitä tehdä. Hän tiesi, että hänen veljensä tehtaissa ja armeijassa kärsivät ruoan puutteesta kommunistien tehottomuuden, byrokratian ja korruption takia. Hän ymmärsi, miksi häneltä aina vain vaadittiin enemmän. Hän näki, kuinka hänen vähäinen omaisuutensa, hänen sukuperintönsä, pakkoluovutettiin valtiollisten poliisien toimesta, jotka usein ottivat jopa hänen viimeisen hevosensa, jota ilman maalainen ei voinut tehdä työtä eikä elää. Hän näki naapurikylänsä, jotka kapinoivat näitä hirveyksiä vastaan, pistettävän maan tasalle; hän näki kuinka kyläläisiä ruoskittiin ja ammuttiin, ihan niin kuin vanhoina aikoina. Hän kääntyi vallankumousta vastaan ja epätoivoissaan hän päätti, ettei enää kylvä eikä korjaa sen enempää kuin mitä itse tarvitsee ja senkin kätkee metsään.
Tällaisia tuloksia diktatuurista saatiin Leninin sotilaskommunismin ja bolsevikkimenetelmien avulla. Teollisuus seisoi pysähdyksissä ja nälänhätä vallitsi. Yleinen kärsimys, työläisten katkeruus ja maalaisten kapinat alkoivat uhata bolsevikkihallinnon olemassaoloa. Pelastaakseen diktatuurinsa Lenin päätti esitellä uuden talouspolitiikan, joka tunnetaan nimellä NEP.
NEP:n tarkoitus oli elvyttää maan talouselämä. Sen piti rohkaista maalaisia suurempaan tuotantoon sallimalla heidän myydä ylijäämänsä sen sijaan, että se takavarikoitiin hallintojärjestelmän toimesta. Sen piti myös mahdollistaa tuotteiden vaihto laillistamalla kauppa ja elvyttämällä aiemmin vastavallankumouksellisina kielletyt osuuskunnat. Kommunistisen puolueen päättäväisyys pitää kiinni diktatuuristaan teki kuitenkin näistä talouden uudistuksista tehottomia, koska teollisuus ei pääse kehittymään hirmuhallinnon alaisuudessa. Taloudellinen kasvu, samoin kuin kaupankäynti, vaatii toimiakseen ihmisten ja omaisuuden turvaa, tietyn määrän vapautta ja puuttumattomuutta. Diktatuuri ei tätä vapautta salli; sen ’takeet’ eivät voi luoda luottamusta. Tästä syystä uusi talouspolitiikka ei ole tuottanut haluttuja tuloksia ja Venäjä pysyy köyhyyden loukossa, jatkuvan talouskatastrofin partaalla.
Teollisesti diktatuuri on riistänyt vallankumoukselta sen perustarkoituksen asettaa tuotanto proletariaatin käsiin ja tehdä työläisestä talousherroista riippumattoman. Diktatuuri vaihtoi vain herrojaan: valtiosta tuli työnantaja yksityiskapitalistin sijaan, joskin myös jälkimmäisenä mainitusta on kehittymässä Venäjälle uusi luokka. Raataja on pysynyt riippuvaisena siinä kuin ennenkin. Itse asiassa hän on sitä tänään vielä enemmän. Hänen työjärjestöltään on riistetty kaikki valta ja hän on menettänyt oikeutensa lakkoilla valtiotyönantajaansa vastaan. ’Koska työläiset luokkana pitävät hallussaan diktatuuria’, kommunistit argumentoivat, ’he eivät voi lakkoilla itseään vastaan.’ Vastaavasti Venäjän työläiset maksavat itselleen niin huonoa palkkaa, ettei se riitä edes hengissä säilymiseen, he asuvat täyteen ahdetuissa saastaisissa kortteleissa, työskentelevät mitä epäterveellisimmissä olosuhteissa, vaarantavat terveytensä ja henkensä puuttuvan työturvallisuuden takia ja vieläpä pidättävät ja vangitsevat itsensä pienimmästäkin tyytymättömyyden ilmaisusta.
Kulttuurisesti bolsevikkien hallinto on harjoituskoulua kommunismiin ja puoluefanatismiin, vailla pääsyä ajatuksiin, jotka poikkeavat hallitsevan klikin näkemyksistä. Se on kokonaisen kansan kasvattamista poliittisen kirkon oppeihin, vailla mahdollisuutta avartaa ja kehittää mieltään valtaapitävän luokan sallimien mielipiteiden ulkopuolelle. Venäjällä ei ole muuta lehdistöä kuin viralliset kommunistijulkaisut ja jotkut muut, jotka bolsevikkisensuuri on hyväksynyt. Yleiset tuntemukset eivät löydä siellä ilmaisun kanavaa, sillä hallituksella on yksinoikeus ilmaisuun, lehdistöön ja kokoontumiseen.
Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että bolsevikkien diktatuurissa on vähemmän mielipiteenvapautta ja ilmaisun mahdollisuuksia kuin mitä oli tsaarin aikana. Kun Romanovit vielä hallitsivat Venäjää, saattoi ainakin salaa julkaista pamfletteja ja kirjoja, koska hallituksella ei silloin ollut yksinoikeutta paperivaroihin ja painotoimintaan. Ne olivat yksityisissä käsissä ja vallankumoukselliset saattoivat aina löytää jonkin keinon käyttää niitä propagandansa tuottamiseen.
Tänään Venäjällä kaikki tiedotusvälineet ja kaikki jakelun keinot ovat poikkeuksetta valtion omistuksessa, eikä kukaan saa ilmaista näkemyksiään julkisesti, ellei hän ensin ole saanut siihen bolsevikkien lupaa. Tuhansittain laittomia julkaisuja levitettiin vallankumouksellisten puolueiden toimesta itsevaltaisen Romanovien hallinnon aikana. Kommunistivallan alla sellainen tapahtuma on mitä poikkeuksellisin, mitä todistaa bolsevikkien närkästynyt hämmästys, kun he huomasivat, että Trotski oli onnistunut julkaisemaan puolueen opposition ohjelman.
Yhteiskunnallisesti bolsevikkien Venäjä on kymmenen vuotta vallankumouksen jälkeen maa, jossa yksikään ihminen ei voi nauttia poliittisesta turvallisuudesta tai taloudellisesta vapaudesta; jossa GPU:n salainen käsi on aina työssä terrorisoiden ihmisiä äkillisillä öisillä etsinnöillään, pidätyksillä ilman mitään tunnettua syytä, salaisilla ilmiannoilla oletetusta vastavallankumouksellisuudesta henkilökohtaisina kostoina, vankeudella ilman oikeudenkäyntiä ja vuosikausien karkotuksilla Pohjois-Siperian jäätiköille tai Länsi-Aasian erämaihin. Massiivinen vankila, jossa tasa-arvo tarkoittaa kaikkien pelkoa kaikkia vastaan ja ’vapaus’ tarkoittaa kyseenalaistamatonta alistumista vallanpitäjille.
Moraalisesti Venäjä edustaa ihmisen hienoimpien ominaisuuksien kamppailua niitä halventavia ja korruptoivia vaikutuksia vastaan, joita pakkovallan ja uhkailun varaan perustettu järjestelmä syöltää. Vallankumous toi esiin ihmisen parhaimmat vaistot: ihmisyyden, tietoisuuden ihmisarvosta, rakkauden vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen. Vallankumouksellinen ilmapiiri innoitti ja kehitti näitä ihmisissä uinuvia taipumuksia, erityisesti sorron vastaisia tuntemuksia, vapaudennälkää, keskinäisen avunannon ja yhteistyön henkeä. Diktatuurilla taas on ollut taipumus nujertaa nämä piirteet ja tuoda niiden sijaan pelkoa ja vihaa, suvaitsemattomuuden henkeä ja vainoamista. Bolsevikkien menetelmät ovat systemaattisesti heikentäneet ihmisten moraalia; ne ovat rohkaisseet nöyristelyä ja tekopyhyyttä, luoneet pettymystä ja epäluuloa, ja ne ovat kehittäneet sen hännystelyn ilmapiirin, joka Venäjällä nyt vallitsee.
Sellainen on tilanne tänään tuossa onnettomassa maassa. Tätä kaikkea on seurannut siitä bolsevikkien ajatuksesta, jonka mukaan ihmiset voidaan vapauttaa pakolla, ja siitä heidän opinkappaleestaan, jonka mukaan diktatuuri voi johtaa vapauteen.
’Sinä siis ajattelet, että vallankumous epäonnistui diktatuurin takia?’ sinä kysyt. ’Eikö Venäjä ollut liian takapajuinen, jotta se olisi voinut onnistua?’
Vallankumous epäonnistui bolsevikkien ideoiden ja menetelmien takia. Eiväthän Venäjän massat olleet liian ’takapajuisia’ lakkauttaakseen tsaarinvallan, päihittääkseen väliaikaishallituksen, tuhotakseen kapitalismin ja palkkajärjestelmän, antaakseen maat maalaisille ja teollisuuden työläisille. Siihen asti vallankumous oli mitä suurin menestys, ja ihmiset olivat alkamassa rakentaa uutta elämäänsä perustuen tasa-arvoisille vapauksille, mahdollisuuksille ja oikeudenmukaisuudelle. Mutta heti, kun yksi poliittinen puolue sai anastettua hallintovallan omiin käsiinsä ja pääsi julistamaan diktatuuriaan, katastrofaaliset seuraukset olivat väistämättömiä.
Vallankumouksen on tullessaan käsiteltävä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat. Käytetyt keinot ja menetelmät ovat ensiarvoisen tärkeitä kuten myös se tarkoitus, mihin niitä käytetään. Niistä riippuu vallankumouksen suunta ja tulevaisuus.
Oli maan yhteiskunnallinen, poliittinen tai taloudellinen tilanne sitten mikä tahansa - oli kyse sitten ’takapajuisesta’ Venäjästä tai ’kehittyneestä’ Amerikan Yhdysvalloista - kaikkein tärkein ongelma on siinä, mitä halutaan saavuttaa ja millä keinoilla nämä tavoitteet parhaiten saavutetaan.
Jos Venäjän vallankumouksen tavoitteena oli perustaa diktatuuri, niin bolsevikkien keinot olivat siihen omiaan ja niitä voitiin siinä onnistuneesti käyttää.
Jos taas vallankumouksen päämääränä oli lakkauttaa sorto ja alamaisuus, niin silloin bolsevikit ja heidän menettelytapansa epäonnistuivat surkeasti.
Kaikki riippuu siitä, kuten huomaat, mikä on tarkoituksena, mitä halutaan saavuttaa. Päämäärien täytyy määrittää keinot. Oikeastaan keinot ja päämäärät ovat todellisuudessa yhtä: niitä ei voi erottaa. Nimenomaan keinot muokkaavat päämääriä. Keinot ovat siemeniä, jotka puhkeavat kukkaan ja kantavat hedelmää. Hedelmästä tulee aina siemenensä kaltainen. Ei ruusua voi kasvattaa kaktuksen siemenestä. Eikä myöskään vapauden satoa voi korjata pakkovallasta; diktatuurista ei voi korjata oikeudenmukaisuutta ja inhimillisyyttä.
Tämä läksy kannattaa opetella hyvin, koska vallankumouksen kohtalo riippuu siitä. ’Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää’ on kaiken inhimillisen viisauden ja kokemuksen huipentuma.
Sairasta ei voi parantaa juoksuttamalla hänen verensä pois. Vallankumouksen elämännesteenä on massojen vapaa toiminta. Jos se estetään tai tukahdutetaan, vallankumouksesta tulee aneeminen ja se kuolee.
Tämä tarkoittaa sitä, että vallankumouksen päämäärien täytyy mukailla sen menetelmiä. Vallankumouksen päämäärinä ei voi olla minkäänlainen pakkovalta ja diktatuuri, vaan ainoastaan massojen vapaus ja vapaa ilmaisu voivat palvella sen päämääriä. Kuten ei tavallisessa elämässäkään niin ei vallankumouksessakaan ole mitään keskitietä: vallitsee joko pakko tai vapaus.
Diktatuuria ja terroria on nyt kokeiltu Venäjällä. Tuon kokeilun antamat opetukset ovat selkeitä ja vakuuttavia: käytetyt menetelmät merkitsevät vallankumouksen tuhoa. On löydettävä uusi tie.
’Onko olemassa toista tietä?’ sinä kysyt.
On vain vapauden tie eikä sitä ole vielä kokeiltu.
En tiedä, haluatko lähteä sille tielle: useimmat ihmiset pelkäävät vapautta. Tiedän kuitenkin sen, että ellei sitä tietä yritetä, ellei yritetä vapauden, oikeuden ja järjen tietä, vallankumous johtaa väistämättä diktatuuriin, epäonnistumiseen ja kuolemaan.
Diktatuuri, oli se sitten punaista tai valkoista, tarkoittaa aina samaa asiaa: se tarkoittaa pakkoa, sortoa ja kurjuutta. Siinä on sen luonne ja syvin olemus. Ei se voi olla mitään muuta. Diktatuuri on hallintoa, joka hallitsee eniten. Mutta kuten Thomas Jefferson viisaasti lausui: ’Se hallinto on paras, joka hallitsee vähiten.’
Tätähän anarkistit väittävät, joten kääntykäämme pois sosialismista ja bolsevismista, pois Marxista ja Leninistä, ja tarkastelkaamme mitä anarkismilla on meille tarjota.
[i] Korkea-arvoisten bolsevikkien kuten Solomon Lozovskin ja muiden virallisia vastalauseita on siteerattu Trotskin kirjoituksessa ”1917”.
[ii] Kronstadtin merisotilaiden kapina maaliskuussa 1921. Ks. ”Kronstadtin kapina” tämän tekijältä.