Libertarismi, erityisesti Yhdysvalloille ominainen valtavirran liike, sai alkunsa 60-luvulla. Vuonna 1971 se ryhmittyi poliittiseksi puolueeksi ja osallistui näyttävästi useisiin vaaleihin1. Libertarismia on ajoittain kutsuttu "anarkismiksi", ja jotkut sen kannattajista kutsuvat itseään "anarkisteiksi", esimerkiksi ekonomisti James Buchanan2. Merkittävämpää kuitenkin on, että jotkut libertaristit siteeraavat amerikkalaisten individualistianarkistien (Benjamin Tucker ym.) teoksia3. Voidaan siis oikeutetusti kysyä, onko libertarismi tosiasiallisesti anarkismia. Mikä tarkasti ottaen on näiden kahden välinen suhde? Kunnon vastaus kysymykseen edellyttää katsausta anarkismin historiaan.
Anarkismin historia USA:ssa vastaa tapahtumia Euroopassa ja muualla. Järjestäytynyt anarkistinen liike, joka sai innoituksensa ensin vallankumouksellisesta kollektivismista ja sittemmin kommunismista, nousi kukoistukseensa 1870-luvun lopulla. Tuohon aikaan Chicago oli anarkistisen toiminnan tärkein keskus Yhdysvalloissa, johtuen osaltaan kaupungin laajasta siirtolaisväestöstä4. (Chicagossa tapahtui myös kuuluisa Heinätorin verilöyly 1886. Tuntematon salamurhaaja heitti pommin, kun poliisi oli murtamassa yleistä mielenosoitusta. Monia radikaaleja pidätettiin ja useita hirtettiin hatarien todisteiden nojalla.) Ajoittaisesta poliittisesta sorrosta huolimatta USA:n anarkistinen liike jatkoi laajenemistaan aina 1890-luvun puoliväliin asti, jolloin se alkoi hiipua. Vuoteen 1900 mennessä anarkismi oli selvästikin lähestymässä loppuaan5. Mutta aivan kuten Euroopassakin, anarkismin marginalisoituminen hidastui tilapäisesti syndikalismin myötä. Pohjoisamerikkalainen syndikalismi ilmaantui vuosina 1904–1905 militanttina ammattiyhdistystoimintana, jota edusti Industrial Workers of the World (IWW). Anarkistit liittyivät IWW:hen yhdessä vallankumouksellisten sosialistien kanssa. Liittouma ei kestänyt kauan6. Sisäiset riidat johtivat pian IWW:n hajoamiseen, ja jonkin aikaa oli olemassa sekä anarkistinen että sosialistinen versio IWW:stä. Lopulta liittovaltion osallistuttua ensimmäiseen maailmansotaan anarkistinen IWW ja anarkismi ylipäätään katosivat julkisuudesta7.
Anarkia ei Yhdysvalloissa ollut pelkästään bakuninilaista kollektivismia/syndikalismia tai kropotkinilaista kommunismia; myös proudhonilaista mutualismia/individualismia esiintyi, liittyen kiinteimmin Benjamin Tuckeriin. Individualistisella anarkialla oli USA:ssa itse asiassa pidemmät perinteet kuin kahdella muulla haaralla, muttei pelkästään siitä syystä, että Proudhon sattui edeltämään Bakuninia ja Kropotkinia. Jo ennen Tuckeria oli ollut muita individualistianarkisteja, joilla oli ollut yhteyksiä Proudhonia edeltäneisiin radikaaleihin liikkeisiin. Yhdysvalloissa kukoisti 1800-luvun alusta sen puoliväliin saakka koko joukko kommunaalisia ja "utooppisia" vastakulttuuriryhmiä (mm. nk. vapaan rakkauden liike). Osa näistä ryhmistä sai ideologisia vaikutteita William Godwinin anarkismista, mutta vielä suurempi vaikutus oli Robert Owenin ja Charles Fourier'n sosialismilla8. Onnistuttuaan yrityksessään Britanniassa Owen perusti Yhdysvaltain Indianaan osuuskuntayhteisö New Harmonyn vuonna 1825. Yksi yhteisön jäsenistä oli Josiah Warren (1798–1874), jota pidetään ensimmäisenä individualistianarkistina9. Sen jälkeen, kun New Harmonyn kokeilu epäonnistui, Warren siirtyi ideologisesti sosialismista anarkismiin (mikä ei ollut suurikaan hyppy, olihan Owenin sosialismi perustunut Godwinin anarkismiin)10). Tämän jälkeen hän perusti oman kommuuninsa nimeltä Modern Times ja esitteli individualistisen oppinsa, joka sopi hyvin yhteen ulkomailta tulleen Proudhonin mutualismin kanssa11. Warrenin aktiviteetteihin liittyi mukaan monia tulokkaita, joista osa kehitteli amerikkalaista mutualismia edelleen. Heistä merkittävimpiä olivat Ezra Heywood (1829–1893), William B. Greene (1819–1878) ja Lysander Spooner (1808–1887). Sisällissodan alkaminen lopetti suuren osan utooppista liikehdintää ja siihen liittyneitä yhteisökokeiluita. Individualistinen anarkismi kutistui kiihotuspropagandistiseksi journalismiksi, joka sai jossain määrin suosiota12. Tässä muodossaan se löysi kaikkein kaunopuheisimman äänensä Benjamin Tuckerissa ja hänen lehdessään Libertyssä. Tucker oli tuntenut Heywoodin sekä muita individualistianarkisteja ja siirtyi myöhemmin mutualismin kannattajaksi13. Tämän jälkeen hän toimi liikkeen johtavana poleemikkona ja tienviitoittajana.
Tuckerin edustaman proudhonilaisen anarkismin korvasivat Euroopassa suurelta osin vallankumouksellinen kollektivismi ja anarkokommunismi. Sama muutos tapahtui myös USA:ssa, vaikkakin pääasiassa kaupunkeja asuttavien työväenluokkaisten maahanmuuttajien ryhmissä. Nämä juuri saapuneet maahanmuuttajat huomasivat olevansa heikoissa oloissa keskellä nousevan korporaatiokapitalismin kurimusta, joten vallankumouksellinen anarkia vaikutti merkityksellisemmältä kuin hidasliikkeinen mutualismi. Toisaalta myös individualistinen anarkismi säilyi Yhdysvalloissa, koska se sai tukea toisenlaiselta (vakiintuneemmalta, keskiluokkaiselta ja koulutetulta) väestönosalta. Tämä väestönosa edusti alkuperäisen pohjoisamerikkalaisen radikalismin aikaisempaa virtausta, joka oli seurausta alueen ainutkertaisesta, hajautetusta taloudellisesta kehityksestä, joka tosin nopeasti hiipui. Vaikka individualistinen ja kommunistinen anarkia ovat pohjimmiltaan yksi ja sama aate, niiden kannattajat olivat tukkanuottasilla johtuen taktisista erimielisyyksistä14. Näiden kahden vaihtoehdon välisen ristiriidan ratkaisivat lopulta heidän hallintansa ulkopuolella olevat tekijät. Anarkokommunismi häipyi poliittisesti jonnekin hämärän maille 1890-luvulla ja samoin kävi amerikkalaiselle mutualismille. Tuckerin kirjakauppa paloi poroksi 1908. Tämä ei tuhonnut ainoastaan Libertyn julkaisutoimintaa, vaan myös sen vähän, mitä oli jäljellä individualistianarkistisesta "liikkeestä". Kannattajajoukot, joista tämä ajattelun haara oli ollut riippuvainen, olivat kaikkoamassa15. Vuoden 1900 jälkeen individualistinen anarkia häipyi nopeasti radikalismin takamaille.
Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on libertarismin kanssa? Ei oikeastaan mitään – lukuun ottamatta joitakin harvoja kestämättömiä väitteitä. Libertarismi ei ole anarkismia, vaan tosiasiallisesti eräs liberalismin muoto. Sen alkuperä juontaa kuitenkin juurensa samasta kohdasta kuin anarkismin marginalisoituminen, joten tässä rajatussa mielessä niillä on jotain yhteistä. Ollaksemme täsmällisempiä: sisällissodan jälkeen Yhdysvalloissa tapahtunut nopea teollistuminen sopi hyvin yhteen samaan aikaan tapahtuneen valtion huomattavan laajenemisen kanssa16. Vuosisadan vaihteessa ylikansallinen korporaatiokapitalismi jätti nopeasti varjoonsa paikalliset liiketoimintayritykset, jotka olivat perustuneet yhteisomistajuuteen tai yhtiökumppanuuteen17. Amerikkalaisen yhteiskunnan katastrofaalinen muutos, joka tästä korporaatiokapitalismista oli seurauksena, ruokki paitsi vasemmistoradikalismia (anarkismia ja sosialismia), myös huomattavaa oikeistolaista vastarintaa, joka oli lähtöisin liberalistisista toisinajattelijoista. Kapitalistiluokan eri kerrostumat reagoivat eri tavoin näihin tapahtumiin riippuen siitä, miten ne hyötyivät tilanteesta. Pienyritysten asema pysyi entisellään, ja niiden omistajat olivat suuresti harmissaan niistä taloudellisista eduista, jotka korporaatiokapitalismi varmisti itselleen, samoin kuin niistä perustavanlaatuisista muutoksista, joihin korporaatiokapitalismi maan pakotti perustellen asian porvarillisen kilpailun oletetuilla yhteisillä pelisäännöillä18. Koska kapitalismi on joka tapauksessa liberalismin raison d´être, ei pienyrittäjillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin syyttää valtiota taloudellisista murheistaan, koska muussa tapauksessa he olisivat joutuneet toiseen ideologiseen leiriin (kapitalismin vastaisuuteen). Niinpä he pitivät laajentunutta valtiota ensisijaisena syynä siihen, että kapitalismi "harhautui" monopolimuotoonsa. Ja siten valtiosta tuli syntipukki pienyritysten valituksille. Tällaiset tuntemukset ovat löytäneet purkautumistiensä siinä pienessä kirjallisuudenlajissa, joka juontaa näistä ajoista. Esimerkkinä voidaan mainita Albert Jay Nockin "Our Enemy, The State" (1935). Tätä lajityyppiä voidaan nykyisin oikeutetusti kutsua protolibertarismiksi19.
Romaanikirjailija Ayn Randin kirjoitukset saivat libertarismin tunnistamaan itsensä ideologiseksi liikkeeksi 1940-luvulta lähtien. Randin teosten jatkuvana teemana on haltioituminen liberaalista individualismista ja minimaalisesta valtiovallasta laissez-faire-kapitalismissa. Tämä sai aikaan kulttimaisen seuraajakunnan Yhdysvalloissa. Saadakseen lisää kannattajia Rand muotoili oman populaarin filosofiansa (”objektivismin”) ja perusti sen jäsenjärjestön. Monet niistä, jotka myöhemmin kuuluivat libertarismin ydinjoukkoon, saivat vaikutteita objektivismista, mm. kaksi sen pääteoreetikkoa John Hospers ja Murray Rothbard20. Toinen libertarismin haara oli Edmund Burke -tyylinen, konservatiivinen Young Americans For Freedom, joka sai alkunsa William F. Buckleyn college-nuorisoklubista21. Akateemisempaa panosta taas tuli uusklassisen taloustieteen itävaltalaisesta koulukunnasta, jota julistivat F. A. Hayek ja Ludwig von Mises (joita taloustieteilijä Rothbard kannatti)22. Kaikki nämä marginaaliset virtaukset sekoittuivat keskenään 1960-luvun loppupuolella ja muotoutuivat lopulta libertarismiksi 1970-luvun alussa23.
Muutama huomio sanasta "libertaari". Aluksi sitä käyttivät ranskalaiset anarkistit 1890-luvulla anarkisti-sanan sijasta välttyäkseen paljastumasta viranomaisille ja vastustaakseen anarkian yleistä mielleyhtymää kaaokseen ja räjähdysaineisiin. Vaikka anarkistit vieläkin kutsuvat itseään "libertaareiksi", sana yhdistetään nykyään pikemminkin libertarismiin. Oikeistolaisten 1960-luvulla omimilla "anarkian" ja "libertaarin" käsitteillä pyrittiin osaltaan houkuttelemaan naiiveja mielenosoittajia mukaan johonkin näennäisen radikaaliin ja toisaalta aikaansaamaan hämmennystä. Se, että libertaristit käyttävät näitä kahta termiä, on pääsyy siihen, miksi jotkut "tutkijat" päätyvät sellaiseen typerään käsitykseen, että anarkismi ja libertarismi olisivat samaa liikettä. Viimeisin esimerkki tästä sekaannuksesta on Ulrike Heiderin hajanainen teos "Anarchism: Left, Right, and Green" (City Lights, 1994). Se, miten libertarismin seuraajat lopulta nimittävät itseään, on poliittisesti tarkoituksenmukaista, mutta käytännössä mieletöntä. Pääongelma tässä yhteydessä on heidän oppinsa todellinen olemus.
Ei ole mikään sattuma, että libertarismi kiinteytyi ja sai yleisempää huomiota juuri sen jälkeen kun Yhdysvallat kääntyi taloudelliseen laskusuuntaan (keynesiläinen taloustiede joutui samaan aikaan huonoon valoon ja uusklassinen teoria teki paluun). 1960-luvun lopulla alkanut kapitalismin maailmanlaajuinen säästöohjelma mursi liberalismin tietyn suunnan (Locke, Rousseau) ideologisen kuristusotteen ja antoi siten julkisuutta muille äänensävyille (Locke, Burke), jotka edustivat kapitalistiluokan hallitukselle vihamielistä henkeä ja ottivat huomioon pienyrittäjien intressit. Libertarismi oli tämän uusoikeiston yksi osa. Se käsitti olevansa jotakin aivan sui generis. Libertarismi tarjosi yksinkertaisen status quo -selityksen ahdistuneelle keskiluokalle, jolle kapitalismi ja kasvava yhteiskunnallinen rappeutuminen aiheuttivat pohjatonta mielipahaa, toisin sanoen vika oli valtiossa. Tämä yleinen oljenkorsiin tarttumisen asenne selittää Robert Nozickin libertarismin popularisoinnin "Anarchy, State, And Utopia" (1974) menestyksen. Se ratsasti liberalismin sisäisen säröilyn aallonharjalla. Vakiintuneet liberaalit (ja sosiaalidemokraatit, jotka hyvinvointivaltio oli rauhoittanut) pitivät kirjaa kiistanalaisena, jopa äärimmäisyyksiin menevänä. Ihmiset, joiden valta-asema oli jo vuosikymmeniä ollut turvattu, joutuivat nyt jatkuvasti oman oikeistosiipensä hyökkäilyn kohteeksi. Pohjimmiltaan Nozickin kirjoitelma ei kuitenkaan ollut muuta kuin vanhaa viiniä uudessa pullossa: päivitettyä John Lockea24.
Libertarismi ei siis ole anarkismia. Jotkut libertaristit ovat jopa valmiita myöntämään tämän. Esimerkiksi Ayn Rand, radikaali egoisti, kiistää jyrkästi Stirnerin yhteisöllisen yksilöllisyyden ja suosii sen sijaan liberalismin kovaa individualismia25. Myös Nozick kirjoittaa purevaan sävyyn amerikkalaisista individualistianarkisteista ja hylkää heidät sitten ylimalkaisesti26. Anarkismin torjuminen näin eksplisiittisesti on todiste siitä, että libertaristit kannattavat pohjimmiltaan liberalistista ideologiaa. Tarkemmin tarkastellen liikkeessä esiintyy myös ryhmäintressejä27. Jotkut libertaristit korostavat elämäntapakysymyksiä ja kansalaisvapauksia (John Stuart Millin "Vapaudesta" -teoksen laajentamisen hengessä). He haluavat poistaa valtion kontrollin "yksityisestä" elämästään, esimerkiksi huumeiden käytöstä ja seksuaalitoimista. Toiset taas ovat pääasiassa kiinnostuneita taloudesta. He taistelevat laissez-faire-talouden, "vapaiden markkinoiden" tai uusklassisen talouden puolesta ja syyttävät valtiota "luonnollisen" kapitalismin korruptoimisesta. Vaikka molemmat ryhmät halveksivatkin valtiota kiihkeästi, ei niistä kumpikaan halua hylätä sitä täysin. Tämän minimaalisen valtion puolustamisen position, joka jo sinänsä on riittävä peruste libertarismin erottamiseksi anarkismista, hyväksyvät sekä Rand, Buchanan, Hospers että Nozick28. Paljastavampaa on kuitenkin se, miksi libertaristit haluavat säilyttää valtion. He vaativat aina ehdottomasti säilytettäväksi valtion pakottavia koneistoja: lakia, poliisia ja armeijaa29. Syy on suoraan johdettavissa heidän ihmisluonnon näkemyksestään, joka on liberalismin, ei anarkismin, leimaama. Libertarismi pitää yhteiskunnassa vallitsevia sosiaalisia ongelmia (köyhyys, rikollisuus jne.) ihmisille myötäsyntyisesti kuuluvina ominaisuuksina (mikä viittaa siihen, miksi Locke väittää ihmisten hylkäävän "luonnontilan"). Tästä johtuu alituinen tarve valtion tarjoamalle "puolueettomalle" pakkovallalle. Ulkonaisista rakenteista peräisin olevaa korruptiota ja rapautumista vallan funktiona ei koskaan myönnetä, koska libertarismi liberalismin tavoin kannattaa täysin kapitalismia. Se ei vastusta kapitalismin valtaa, keskittymistä, taloudellista epätasa-arvoa, hierarkiaa tai auktoriteettia. "Vapaus" riistää työvoimaa ja koota rajoituksetta omaisuutta valtion avulla on libertarismin, syntyjään liberalismin, uskontunnustus. Tämä on anarkismin täydellinen vastakohta.
Lopuksi kannattaa kiinnittää huomiota vielä Rothbardin ilmeiseen poikkeavuuteen tässä yhteydessä. Rothbard edustaa libertarismissa vähemmistönäkökulmaa ja vaatii todellakin valtion täydellistä lakkauttamista. Rothbardin väite, että hän olisi anarkisti, on kuitenkin nopeasti tehty tyhjäksi osoittamalla, että hän haluaa lopettaa vain yleisen valtion. Sen sijalle hän sallii lukemattoman määrän yksityisiä valtioita, joissa itse kukin hankkii omat poliisivoimansa, armeijansa ja lakinsa tai ostaa nämä palvelut kapitalistikauppiailta30. Rothbardia ei lainkaan vaivaa vaurauden kasaantuminen, minkä jälkeen niillä, joilla on enemmän pääomia, on väistämättä myös suuremmat pakkokeinot hallussaan, aivan kuten asia on nytkin. Kaiken lisäksi silloin harvoin, kun Rothbard (tai kukaan muukaan libertaristi) ottaa esiin individualistisen anarkismin, hän on aina hyvin valikoiva sen suhteen, mitä asioita hän siitä tuo esiin. Suurin osa individualistisen anarkismin pääperiaatteista on selvästikin libertarismin vastaisia ja ne hän jättää huomiotta. Jäljelle jää vain kipakka valtionvastaisuus yhdistettynä sisällyksettömään vapauteen, jolla latteasti puolustellaan kapitalismia. Lyhyesti sanottuna libertarismin "anarkia" supistuu liberaaliksi petokseksi. David Wieckin kritiikki Rothbardia kohtaan, joka sopii libertarismiin yleisestikin, saa päättää tämän artikkelin.
"Anarkistisen ajattelun ja toiminnan historiasta Rothbard on vetänyt esiin yhden ainoan säikeen, individualismin, ja hän määrittelee tämän individualismin tavalla, joka on vieras Max Stirnerin ja Benjamin Tuckerin hengelle, joiden perintöä hän väittää edustavansa – puhumattakaan siitä, miten vierasta hänen tapansa on Godwinin, Proudhonin, Bakuninin, Kropotkinin, Malatestan ja niiden monien historiallisesti tuntemattomien ihmisten hengelle, jotka ajattelunsa ja toimintansa kautta ovat yrittäneet antaa anarkismille elävän merkityksen. Tästä säikeestä Rothbard ei onnistu kutomaan muuta kuin taas yhden uuden porvarillisen ideologian."31
Seuraava luku Kirjan sisällysluettelo Etusivu
Viitteet
1. DeLeon, David. 1978. The American As Anarchist: Reflections on Indigeneous Radicalism. Baltimore, MD: John Hopkins University, 147; Kinney, Jay. 1980. "What's Left? Revisiting The Revolution". Teoksessa Brand, Stewart (toim.) The Next Whole Earth Catalog. Sausalito, CA: Point, 393; Miller, David. 1984. Anarchism. London: J. M. Dent & Sons, 4. Jo pelkästään se tosiasia, että libertarismin piirissä perustettiin poliittinen puolue, joka pyrki valtaan parlamentarismin kautta, tekee epäuskottavaksi väitteen, että libertarismi olisi anarkismia.
2. Buchanan, James M. 1978. "A Contractarian Perspective On Anarchy". Teoksessa Pennock, J. Roland & Chapman, John W. (toim.) Anarchism: NOMOS XIX. New York: New York University, 29. Libertarismiin viitataan myös "anarkokapitalismina" ja "filosofisena anarkismina". Ranskalaiset anarkistit käyttivät 1890-luvulla sanaa "libertaari" synonyyminä sanalle "anarkisti". Siten jotkut nykyiset anarkistit pitävät itseään "libertaareina" ja/tai anarkiaa "libertaarina". Mutta tällöin siihen ei kuulu mitään yhteyttä libertarismiin. Smith, Michael P. 1983. The Libertarians and Education. London: George Allen & Unwin, 2, 3.
3. Friedman, David. 1989. The Machinery Of Freedom: Guide To Radical Capitalism. 2. painos. La Salle, IL: Open Court, 37, 113; Rothbard, Murray. 1978. For A New Liberty: The Libertarian Manifesto. Lanham, MD: University Press of America, 51–52.
4. Nelson, Bruce. 1988. Beyond The Martyrs: A Social History of Chicago´s Anarchists, 1870–1900. New Brunswick, NJ: Rutgers University, 4, 15, 25; Veysey, Lawrence. 1973. The Communal Experience: Anarchist and Mystical Counter Cultures in America. New York: Harper & Row, 35.
5. Ibid., 35.
6. Lieberman, Sima. 1986. Labor Movements And Labor Thought: Spain, Germany, and the United States. New York: Praeger Publishers, 247; Gallager, Dorothy. 1988. All The Right Enemies: The Life and Murder of Carlo Tresca. New Brunswick, NJ: Rutgers University, 60–61.
7. Joll, James. 1979. The Anarchists. 2. painos. London: Metheun, 201–203; Miller. 1984, 134–135; Perlin, Terry M. 1979. Anarchist-Communism in America, 1890–1914. Ph.D. tutkielma. Brandeis University, 294.
8. Spurlock, John C. 1988. Free Love: Marriage and Middle-Class Radicalism in America, 1825–1860. New York: New York University, 28, 62.
9. Martin, James J. 1957. Men Against The State: The Expositors of Individualist Anarchism in America 1827–1908. New York: Libertarian Book Club, 14, 17; Reichert, William O. 1976. Partisans of Freedom: A Study in American Anarchism. Bowling Green, OH: Bowling Green University, 66.
10. Cole, G. D. H. 1953. Socialist Thought: The Forerunners 1789–1859. London: Macmillan, 87–88.
11. Martin. 1976, 97.
12. Veysey. 1973, 35, 36.
13. Spann, Edward K. 1989. Brotherly Tomorrows: Movements for a Cooperative Society in America 1820–1920. New York: Columbia University, 146.
14. Ks. Kropotkinin ja Tuckerin sapekas sananvaihto. Kropotkin, Peter. 1923. Modern Science And Anarchism. 2. painos. London: Freedom Press, 70–71. Tucker, Benjamin R. 1969. Instead of A Book, By A Man Too Busy To Write One. New York: Haskell House, 388–389.
15. Martin. 1976, 258–259.
16. Ks. Skowronek, Stephen. 1982. Building A New American State: The Expansion of National Administrative Capacities, 1877–1920. Cambridge: Cambridge University.
17. Ks. Zunz, Olivier. 1990. Making America Corporate 1870–1920. Chicago: University of Chicago.
18. Gordon, David M., Edwards, Richard & Reich, Michael. 1982. Segmented Work, Divided Workers: The Historical Transformation of Labor in the United States. Cambridge: Cambridge University, 109, 110.
19. Nock, Albert Jay. 1935. Our Enemy, The State. Caldwill, ID: Caxton Printers; Marshall, Peter. 1992. Demanding The Impossible: A History of Anarchism. London: HarperCollins, 560; Veysey. 1973, 36.
20. Hospers, John. 1971. Libertarianism: A Political Philosophy For Tomorrow. Los Angeles: Nash Publishing, 466; Goertzel, Ted. 1992. Turncoats and True Believers: The Dynamics of Political Belief and Disillusionment. Buffalo, NY: Prometheus Books, 141, 263.
21. DeLeon. 1978, 119–123; Newbrough, Michael G. 1975. Individualist Anarchism in American Political Thought. Ph.D. tutkielma. Santa Barbara: University of California, 216.
22. Murray Rothbard on Auburnissa, Alabamassa, sijaitsevan Ludwig von Mises Instituutin "akateeminen varapuheenjohtaja" ja sen julkaisun The Free Marketin avustava toimittaja. Rockfell Jr., Llwellyn H. (toim.) 1993. The Free Market 11(7–8), heinä-elokuu 1993, 1–8.
23. Newbrough. 1975, 217.
24. Gray, John. 1986. Liberalism. Minneapolis: University of Minnesota, xi, 41; Merquior, J. G. 1991. Liberalism: Old and New. Boston: Twayne Publishers, 138.
25. Rand, Ayn & Branden, Nathaniel. 1964. The Virtue of Selfishness: A New Concept of Egoism. New York: Signet Books, 135.
26. Nozick, Robert. 1974. Anarchy, State, And Utopia. New York: Basic Books, 276. Ks. myös Machan, Tibor. 1984. "Libertarianism: The Principle of Liberty". Teoksessa Carey, George W. (toim.) Freedom and Virtue: Conservative/Libertarian Debate. Lanham, MD: University Press of America and The Intercollegiate Studies Institute, 40–41.
27. Goertzel. 1992, 262.
28. Gray. 1986, 42; Hospers. 1971, 417; Nozick. 1974, 276; Rand & Branden. 1964, 112, 113.
29. Hospers. 1971, 419; Nozick. 1974, ix; Rand & Branden. 1964, 112.
30. Rothbard, Murray N. 1978. "Society Without A State". Teoksessa Pennock, J. Roland & Chapman, John W. (toim.) Anarchism: NOMOS XIX. New York: New York University, 192.
31. Wieck, David. 1978. "Anarchist Justice". Teoksessa Pennock, J. Roland & Chapman, John W. (toim.) Anarchism: NOMOS XIX. New York: New York University, 227–228.