En ole masokisti, joka pyrkisi jonkinlaisen riiston kokemisen kautta rakentamaan jotakin. En ihan totta usko, että vankilan ja muun elämän välillä on mitään oleellista eroa. Mielestäni elämä on vankila silloin, jos siitä ei saa mitään irti tai jos elämän aikaa ei hallitse vapaasti. Ihminen voi olla vapaa vankilassa tai sen ulkopuolella. Vankila ei merkitse vapauden puutetta, samoin kuin elämä sinänsä ei merkitse vapautta - siis työläisten elämä. Ongelma ei siten ole siinä, että joutuu vankilaan, eikä ole ongelma tuottaa siitä filosofiaa. Ei ole mitään tarvetta kokea minkäänlaista puutetta. Puute ei ole filosofian ehto. Asianlaita on niin, että positiiviset intohimot täytyy saada elämään. Positiiviset intohimot ovat juuri niitä, jotka rakentavat, oli ihminen sitten vankilassa tai sen ulkopuolella. Positiiviset intohimot nimenomaan rakentavat yhteisöä, vapauttavat suhteita ja luovat iloa. Tämä riippuu kokonaan kyvystä tarttua ajan liikkeeseen ja muuttaa se eettiseksi prosessiksi, toisin sanoen sellaiseksi prosessiksi, joka rakentaa henkilökohtaista iloa, yhteisöä ja jumalaisen rakkauden vapaata nautintaa.
Yksinäisyys
Jaa, yksinäisyyden määritteleminen on ilman muuta vaikeaa. Sanoisin, että yksinäisyys on voimattomuutta. Tämä on yksinäisyyden määritelmäni. Joskus sitä on ammentanut jonkin tutkimuksen tai jonkin työn loppuun ja huomaa olevansa yksin. Saavuttuani tänne Ranskaan oli aika, jolloin olin "yksin" kuten sinä asian ilmaiset - toisin sanoen en ollut yksin pelkästään teoreettisesta näkökulmasta vaan myös käytännöllisestä, materiaalisesta näkökulmasta katsottuna. Se ilmeisestikin sai minut ajattelemaan Leopardin(1) reaktiota yksinäisyyteen, mikä oli runollinen reaktio mutta myös ja ennen kaikkea filosofinen - tuota kykyä keksiä suuria materiaalisia maailmoja Lucretiuksen lailla, jolloin todellakin oleminen ja olemisen konstruktio valuivat alas - että on tämä kyky rakentaa uusia, mahdollisia maailmoja. Leopardin pessimismissä on juuri tämä hieno juttu: mahdollisuus rakentaa maailmoja, erilaisia maailmoja.
Erilaisten maailmojen rakentaminen tapahtuu myös sen kautta mikä on yleistä, mikä on yleistä ihmisyydelle. Leopardin ajatuksissa piilee itse asiassa humanismia Ihmisen kuoleman jälkeen. Todellakin kaikki se mitä itse tunsin silloin oli voimattomuuden tuomaa yksinäisyyttä. Esimerkiksi vuoden 1995 poliittiset taistelut(2) loivat erikoisen tilanteen, jonka kautta aloimme ymmärtää miten voisi rakentaa uutta julkista tilaa, täydellistä demokratiaa. Sitten toimintaan tuli tauko ja tämä tauko vastasi analyysitapojemme riittämättömyyttä. Me pystyimme kyllä analysoimaan vuoden 1995 taisteluita ja ymmärtämään niitä ja niihin sisältyviä lausumattomia tavoitteita, mutta me emme kerta kaikkiaan kyenneet kehittämään niitä poliittisesti. Se oli minun yksinäisyyttäni, tuo kykenemättömyys toimia poliittisesti
Kun kokee tällaisia suurenmoisia ilmiöitä, tällaisia Pariisin kommuunin uudelleensyntymisiä, joita historia tarjoaa meille joka viideskymmenes tai kolmaskymmenes vuosi, olisi aivan ehdottoman tärkeää löytää uudelleen niiden poliittinen teoria. Näin ajatellen voimattomuuteni jatkaa aloittamaamme - ja kokemaamme - sosiologista työtä oli eräänlaista yksinäisyyttä.
Vankeuden valitseminen
On paon viiva, käyttääkseni Deleuzen termiä. On hetkiä, jolloin kohtaa lattean todellisuuden, maailman, josta on tullut aivan lattea, ja silloin huomaa - mutta tämä tapahtuu kaikista näkökulmista, poliittisista, emotionaalisista ja mieleen liittyvistä näkökulmista - huomaa, että on mahdollisuus ja tarve tehdä hypoteesi, poliittinen hypoteesi, joka voi nousta mistä tahansa, vankilasta tai yhteiskunnasta tai vaikkapa tietyistä hallinnon rakenteista. Tärkeää on silloin yhdistää tällainen jokapäiväisistä käytännöistä lähtevä analyysi sellaiseen perusprojektiin, jossa eri elementtejä kootaan yhteen, jotta kokonaisuudesta saataisiin perustava ja tuottava.
Meistä jokainen on todellisuutta tuottava kone, meistä jokainen on rakentava kone. Nykyään, kun ei enää ole profeettoja, ei ole enää erämaassa saarnaavia yksilöitä, jotka huutaisivat ihmisille "tulkaa" ja "rakentakaa". Nykyään on vain militantteja - toisin sanoen niitä, jotka pystyvät täydellisesti kokemaan maailman köyhyyden ja tunnistamaan uudet riiston muodot, uudet kärsimyksen muodot, sekä organisoimaan tämän ympärille liittyviä vapautuksen prosesseja ja samanaikaisesti myös osallistumaan niihin. Profeetta - suurikin profeetta Marxin tai Leninin tyyliin - on mennyttä. Nykyään on vain "suoraa" ontologista ja perustavaa rakentamista, joka meidän jokaikisen on koettava kertakaikkisesti.
Ihminen voi ajoittain olla enemmän tai vähemmän yksin erinäisilläkin tavoilla, mutta silti on totta, että ainoa todella merkittävä yksinäisyys on Spinozan(3) yksinäisyyttä; tuo yksinäisyys, joka on itsellään olemisen perustava teko; yhteisön rakentaminen, joka kulkee todellisuuden jokaisen atomin konkreettisen analyysin kautta; joka tunnistaa tuossa todellisuuden atomissa disjunktion, murtumisen ja antagonismin; ja joka toimii niissä työntääkseen prosessia eteenpäin. Minä uskon siis, että tästä näkökulmasta postmodernissa - sikäli kuin se on täydellisesti todellistunut ja siinä määrin kuin ruumiillisen ja henkisen työvoiman esittäminen toisilleen vastakkaisina on päättynyt - ei profeetan hahmolla, siis intellektuellilla, ole mitään roolia ja sen vuoksi militanttius tulee perustavaksi.
Toisin sanoen me tarvitsemme ihmisiä, jotka ovat kuin IWW:n jäseniä vuosisadan alun USA:ssa; ihmisiä, jotka ajavat rautateitse halki suuren lännen ja pysähtyvät jokaisella asemalla perustamaan poliittisen solun, taistelusolun. Tämä taisteluiden, halujen ja utopioiden välitys tapahtui juuri heidän matkojensa avulla. Toisaalta meidän tulee olla kuin Pyhä Fransiscus Assisilainen, siis todella köyhiä. Köyhiä, koska ainoastaan tällä yksinäisyyden tasolla me voimme löytää todellisen paradigman, tämän päivän riiston avaimen. Tämä "biopoliittinen" paradigma koskee ihmisten välisten suhteiden ohella niin työtä kuin elämääkin. Siksi se on "täynnä" kognitiivisia tosiasioita, organisationaalisia, sosiaalisia ja poliittisia tosiasioita, sekä emotionaalisia ja affektiivisia tosiasioita.
Työ
Työtä on liikaa, koska jokainen työskentelee. Jokainen osallistuu sosiaalisen vaurauden rakentamiseen, mikä syntyy kommunikaatiosta, kierrosta ja kyvystä koordinoida jokaisen ihmisen ponnistuksia. Kuten Christian Marazzi(4) sanoo, on olemassa työn biopoliittinen yhteisö, jonka ensisijainen ominaisuus on "disinflaatio", toisin sanoen yhteistyön itsensä ja yhteistyön sosiaalisten ehtojen kaikkien kustannusten väheneminen.
Kapitalismin sisäinen siirtymä on ollut siirtymää modernista postmoderniin, fordismista postfordismiin. Kyseessä on ollut poliittinen siirtymä, jossa työvoimaa on ylistetty vaurauden tuottamisen perustana. Mutta työvoimalta on riistetty sen poliittinen valta. Työvoiman poliittinen valta oli siinä, että olimme kerääntyneet yhdessä tehtaaseen, järjestäytyneet vahvoihin ammattiyhdistyksiin ja poliittisiin rakenteisiin. Näiden rakenteiden tuhoutuminen on synnyttänyt ihmisjoukon, joka ulkoapäin katsottuna näyttää muodottomalta: proletaareja, jotka työskentelevät yhteiskunnallisella tasolla; muurahaisia, jotka tuottavat vaurautta yhteistoiminnan ja jatkuvan yhteistyön avulla.
Jos taas katsomme asioita alhaalta käsin, siitä muurahaisten maailmasta, johon elämämme on suljettu, huomaamme valtavan tuottavan voiman, joka näillä uusilla työläisillä on. Mikä suunnaton paradoksi. Työvoimaa pidetään yhä työllisinä, siis sitä pidetään yhä muuttuvana pääomana, työvoimana, jota pääoma "työllistää". Tämän se tekee rakenteiden kautta, jotka liittävät työvoiman välittömästi kiinteään pääomaan. Kyse on vanhasta marxilaisesta yhteydestä, joka sitä ennen oli klassisen poliittisen taloustieteen kehittämä yhteys. Nyt tämä yhteys on murtunut. Nykyään työläinen ei enää tarvitse tuotantovälineitä, siis pääoman tarjoamaa kiinteää pääomaa. Tässä tilanteessa kiinteä pääoma on työskentelevien ihmisten aivoissa; tässä tilanteessa kyseessä on työkalu, jota jokainen meistä kantaa itsessään. Tämä uusi piirre on ehdottoman olennainen nykyisessä tuotantoelämässä. Se on täysin olennainen ilmiö, koska pääoma itsessään - kehittymisensä ja mullistustensa kautta, itse liikkeellepanemansa vallankumouksen kautta yhdessä uusliberalismin ja hyvinvointivaltion tuhoamisen kanssa - "nielee" työvoiman vallan.
Mutta miten pääoma sen nielee? Tilanteessa, joka on rakenteellisesti kaksiselitteinen, epäjohdonmukainen ja antagonistinen. Työ ei ole työllisyyttä. Työttömätkin työskentelevät ja epävirallinen tai harmaa työvoima tuottaa enemmän vaurautta kuin työlliset. Työvoiman joustavuus ja liikkuvuus eivät ole sellaisia tekijöitä, jotka pääoma tai melkein puoli vuosisataa politiikkaa hallinneen hyvinvointivaltion ja new deal -tyyppisten sopimusten hajoaminen olisi määrännyt. Nykyään olemme tilanteessa, jossa - aivan niin - työvoima on "vapaa". Tietysti pääoma on voittanut; se on ennakoinut tämän työvoiman mahdolliset poliittiset organisaatiot ja poliittisen "vallan".
Jos kuitenkin katsomme hetken tämän tosiasian taakse olematta turhan optimistisia, meidän on myös sanottava, että tunnistamamme työvoiman valta, työväenluokka, on taistellut kieltäytyäkseen tehdaskurista. Jälleen kerran me joudumme arvioimaan poliittista siirtymää, joka on historiallisesti yhtä merkittävä kuin siirtymä Ancien Régimestä Ranskan vallankumoukseen. Me voimmekin sanoa kokeneemme 1900-luvun jälkipuoliskolla siirtymän, jossa työvoima on vapautettu. Se on vapautettu kyvyllään muuttua henkiseksi, älylliseksi, ja se on vapautettu tehdaskurista. Tämä tarjoaa mahdollisuuden nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan maailmanlaajuiseen, perusteelliseen ja radikaaliin vallankumoukseen. Kapitalistista on tässä tilanteessa tullut loinen, mutta ei loinen sanan perinteisessä marxilaisessa merkityksessä finanssikapitalistina - pikemminkin loinen sikäli, että kapitalisti ei enää pysty puuttumaan työprosessin rakenteeseen.
"Aivokone"
Kun sanomme, että työväline on väline, jonka työläiset ovat ottaneet pois pääomalta ja pitävät sitä mukanaan elämässään, aivoissaan, ja kun sanomme, että työstä kieltäytyminen on päihittänyt tehtaan kurinpidollisen hallinnon, on kyseessä selvästikin erittäin huomattava ja ratkaiseva väite. Toisin sanoen jos työ ja työn väline sisältyvät aivoihin, niin silloin työn välineistä, aivoista, tulee olio, jolla on nykypäivänä korkein tuotantokapasiteetti vaurauden luomisessa. Mutta samaan aikaan ihmiset ovat "kokonaisia", aivot ovat ruumiin osa eikä työväline sisälly pelkästään aivoihin, vaan koko tunne-elimistöön, koko "eläimellisten henkien" joukkoon, joka elävöittää ihmisen elämän.
Työvoima koostuu siis ruumiillistuneista työvälineistä. Tämä ruumiillistuminen sisältää siten elämän työkalun omaksumisen kautta. Elämä on siis se, joka on pistetty töihin, mutta mitä silloin tarkalleen ottaen on pistetty töihin? Elämän kommunikatiiviset osatekijät. Yksittäinen elämä ei ole koskaan tuottavaa. Yksittäisestä elämästä tulee tuottavaa, ja erittäin tuottavaa vain sikäli kuin se kommunikoi muiden ruumiiden ja muihin sisältyvien työkalujen kanssa. Jos tämä on totta, niin silloin kielestä yhteistoiminnan ja tuottavien ajatusten tuotannon perustavana muotona tulee tässä prosessissa keskeinen.
Mutta kieli on aivojen kaltainen yhdistyneenä ruumiiseen, eikä ruumis ilmaise itseään pelkästään rationaalisilla tai pseudorationaalisilla muodoilla tai kuvilla. Se ilmaisee itseään myös elämän voimien avulla, niiden voimien joita me kutsumme tunteiksi. Affektiivinen elämä tulee sen vuoksi yhdeksi ilmaisuksi työkalun inkarnaatiolle ruumiissa. Tämä merkitsee sitä, ettei työ, kuten se nykyään ilmaistaan, ole jotakin mikä on ainoastaan varallisuutta tuottavaa, vaan se on ennen kaikkea kieliä tuottavaa; kieliä, jotka tuottavat ja tulkitsevat varallisuutta ja nauttivat siitä; ja jotka ovat yhtäläisesti rationaalisia ja affektiivisia.
Tällä kaikella on äärimmäisen tärkeitä seuraamuksia subjektien välisten eroavaisuuksien näkökulmasta. Kun kerran olemme poistaneet työväenluokalta etuoikeuden olla tuotannollisen työvoiman ainoa edustaja ja kun olemme myöntäneet sen mille tahansa subjektille, jolla on tämä sisäänrakennettu työväline ja joka ilmaisee sitä lingvististen muotojen kautta, niin samalla myös sanomme, että kaikki ne, jotka tuottavat elintärkeitä voimia, ovat osa tätä prosessia ja olennaisia sen kannalta. Ajatellaan vaikkapa koko työvoiman uusintamisen kiertoa äitiydestä koulutukseen ja vapaa-aikaan - kaikki tämä on osa tuotantoa. Meillä on tässä ainutlaatuinen mahdollisuus elvyttää polkuja kommunismiin, mutta tämä ei tapahdu rationalisaatiomallin avulla eikä kapitalismia kiihdyttämällä, modernisoimalla tai ylimodernisoimalla. Meillä on tilaisuus selittää tuotantoa ja siten järjestää ihmiselämää näiden työkalun muodostavien voimien vauraudella: kielillä ja tunteilla.
Työvoiman naiseksi-tuleminen
Työvoiman naiseksi-tulemisen" käsitteellä voi ymmärtää yhtä kokemamme vallankumouksen keskeisimmistä aspekteista. Enää ei todellakaan voi ajatella vaurauden ja tiedon tuotantoa muutoin kuin subjektiivisuuden tuotannon kautta. Ja tämähän on elinprosessien yleistä uusintamista. Naiset ovat aina olleet keskeisiä tässä prosessissa. Juuri siksi että he ovat olleet keskeisiä subjektiivisuuden tuotannossa, elämänvoiman tuotannossa, siksi heidät on suljettu pois vanhoista tuotantokäsityksistä. Puhuessamme "työvoiman naiseksi-tulemisesta" sanomme samalla liikaa ja liian vähän. Sanomme sikäli liikaa, että se merkitsee koko tämän muutoksen merkityksen sisällyttämistä feministisen tradition puitteisiin. Sanomme liian vähän, koska meitä itse asiassa kiinnostaa tämän työvoiman yleinen transgressiivinen luonne miesten, naisten ja yhteisöjen keskuudessa.
Oikeastaan tiedon ja varallisuuden sekä kielen ja tunteiden tuotannon prosessit ovat peräisin yhteiskunnan yleisestä uusintamisesta. Jos tarkastelen itsekriittisesti klassista eroa tuotannon ja uusintamisen välillä, ja sen seurauksia, siis naisten ulossulkemista kyvystä tuottaa arvoa, taloudellista arvoa, ja huomaan että me olemme tekemisissä tämän klassisen työläistradition mystifikaation kanssa, niin minun on sanottava, että työvoiman naisistumisessa on kyse ehdottoman ainutlaatuisesta affirmaatiosta. Puhun työvoiman naisistumisesta, koska nimenomaan uusintaminen, tuotanto- ja kommunikaatioprosessit, affektiiviset investoinnit, sekä investoinnit kasvatukseen ja aivojen materiaaliseen uusintamiseen ovat kaikki tulleet yhä olennaisemmiksi. Tietenkään eivät pelkästään naiset ole tekemisissä näiden prosessien kanssa, koska tapahtuu naisten miehistymistä ja miesten naisistumista, mikä vie väistämättä prosessia eteenpäin. Tämä on mielestäni hyvin keskeinen asia.
Rahvas
Tässä tarvitaan pientä historiallista selvennystä. Käsite rahvas on pejoratiivinen, negatiivinen käsite, jota klassinen politiikan tiede käytti viitekohtanaan. Rahvas on se ihmisten ryhmä, joka elää yhteiskunnassa ja jota on hallittava. Hobbes käytti käsitettä rahvas merkitsemään juuri tätä. Klassisessa, modernissa ja postmodernissa politiikan tieteessä rahvaan käsite tarkoittaa juuri roskajoukkoa, räyhäävää väkijoukkoa jne. Valtiomies kohtaa rahvaan, jota hänen on hallittava. Kaikki tämä oli totta modernilla aikakaudella ennen kapitalismin muodostumista. On selvää, että kapitalismi muutti asioita, koska se muutti rahvaan yhteiskuntaluokiksi. Toisin sanoen tämä rahvaan jakaminen yhteiskunnallisiin luokkiin vakiinnutti kriteerit, joissa vaurauden jakautuminen kullekin luokalle määräytyi erityisen ja adekvaatin työnjaon mukaan.
Nykyisin siirryttäessä modernista postmoderniin rahvaan ongelma tulee jälleen esiin. Siinä määrin kuin yhteiskuntaluokat sinänsä hajoavat, katoaa myös luokkien itseorganisoitumisen mahdollisuus. Sen vuoksi olemme jälleen tilanteessa, jossa kohtaamme yksilöiden joukon, mutta tämä rahvas on muuttunut täysin erilaiseksi. Rahvaasta on tullut, kuten olemme huomanneet, älyllinen ryhmittymä. Sitä ei voi enää kutsua roskasakiksi tai räyhääväksi väkijoukoksi. Kyse on rikkaasta rahvaasta.
Tämä saa minut ajattelemaan Spinozan käyttämää rahvaan käsitettä, koska hän teoretisoi sitä erityisen poikkeavuuden, suuren Hollannin tasavallan, perspektiivistä; Braudel(5) kutsui sitä maailman keskukseksi; se oli yhteiskunta, jossa oli pakollinen koulutus jo 1600-luvulla; yhteiskunta, jossa yhteisön rakenne oli äärimmäisen voimakas ja jossa hyvinvoinnin muoto oli jo olemassa erittäin laajalle levinneenä hyvinvoinnin muotona; ja jossa yksilöt olivat jo rikkaita yksilöitä. Spinozan mukaan demokratia on tämän rikkaan rahvaan luovan aktiivisuuden suurin ilmaus. Sen vuoksi ajattelen Spinozan käänteistä rahvaan käsitteen käyttöä sen jo negatiiviseen merkitykseen nähden, niin kuin villi peto, joka täytyy pistää järjestykseen ja hallita, kuten Hegel kutsui rahvasta. Tämä Spinozan ilmaisema rikas rahvas puolestaan on todellista modernin vasta-ajattelua linjassa, joka kulkee Macchiavellista Marxiin ja jossa Spinoza muodostaa enemmän tai vähemmän kaksinaisen, poikkeavan mutta vahvan keskiön, keskeisen kohokohdan ja siirtymävaiheen.
No niin, tämä rahvaan käsite on juuri se käsite, jota olen odottanutkin. Nykyisin on olemassa kansalaisista koostuva rahvas, mutta kansalaisista puhuminen ei ole riittävää, koska se pelkästään määrittää muodollisilla ja juridisilla termeillä ne yksilöt, jotka ovat muodollisesti vapaita. On pikemminkin sanottava, että nykyisin on olemassa älyllisistä työläisistä koostuva rahvas, mutta tämäkään ei riitä. Täytyy sanoa: on olemassa rahvas, joka koostuu yhteiskunnan muodostamien subjektien sisäistämistä ja ruumiillistamista tuottavista instrumenteista. Mutta edes tämä ei ole aivan riittävää. Tähän täytyy todellakin vielä lisätä affektiivinen ja reproduktiivinen todellisuus, nautinnon tarve. No niin, siinä on tämän päivän rahvas. Rahvas joka riisuu vallalta sen kaikki mahdolliset transsendentit, rahvas jota ei voi alistaa muutoin kuin loismaisella ja siis brutaalilla tavalla.
Vähemmistöt
Deleuze ja Guattari kirjoittivat kirjansa Mille Plateaux 1980-luvun alussa. He pystyivät loistavasti ennakoimaan ja tunnistamaan massatyöläisen kriisin. He tunnistivat vähemmistöksi tulemisen, ilmiön jota olimme kutsuneet Italian Autonomian piirissä yhteiskunnalliseksi työläiseksi ja työn marginaalisten muotojen kapinaksi. Mille Plateaux'ssa annettu sosiopoliittinen määritelmä ei juurikaan mene tätä pidemmälle, jos ajatellaan asiaa fenomenologisen analyysin kannalta. Siksi todellakin uskon, että he ajattelivat tätä syntyperää, rahvaan geneologiaa, niillä käsitteillä joita olen nyt käyttänyt. Syvällisellä analyysillaan vähemmistöjen muodostumisesta he myötävaikuttivat uuden käsitteen rakentamista enemmistöstä, jossa on järkeä, koska se on moninainen, tuotannollisten kykyjen ja yhteistyön kykyjen kokonaisuus. He osoittivat vastarinnan ja siirtymän hetken, mitä pidän äärimmäisen tärkeänä. Minun täytyy huomauttaa, että juuri tässä heidän kirjansa kohdassa he siteeraavat Italian autonomeja tämän kaltaisen kokemuksen käytännöllisenä viitekohtana.
Uskon että Gillesin ja Felixin ajattelu oli aina menossa tähän suuntaan. Toisaalta Deleuzen viimeisessä kirjassa Grandeur de Marx on erikoinen argumentti - argumentti joka kääntää epistemologisen väittämän, joka sisältää "yleisten nimien" määritelmän käsitteitä konstituoivana havaintojen joukkona, epistemologisen yhteisön lingvistisenä konstruktiona - joka kääntää tämän prosessin ontologiseksi prosessiksi. Kommunismi on moninaisuus, joka tulee yleiseksi. Tämä ei tarkoita, että kyse on jostakin ennalta oletetusta, ideasta, jostakin piilevästi ontologisesta tai metafyysisestä. Tämä ei tarkoita, että olisi kyse ykseydestä. Yleinen on yhden vastakohta, se on platonismin vastaisuutta äärimmilleen vietynä. Kyse on päinvastaisesta kuin perinteisessä kommunismissa, jossa utopia väistämättä muodosti yhtenäisyyden ja ratkaisi yhtenäisyyden ja vallan suvereenisuuden ongelman. Meillä taas on moninaisuus, joka muodostaa yleisen. Tämä on käsittääkseni juuri se kommunismin käsite, jota Deleuze rakenteli keskeneräiseksi jääneessä kirjassaan Grandeur de Marx.
Biopoliittinen yrittäjä
Taas kerran, kuten tavallista, olemme alueella, jossa kaikki termit ovat kääntyneet ylösalaisin - suoriksi termeiksi. Meidän on totta tosiaan pystyttävä keksimään erilainen kieli vaikka puhuisimme demokratiasta ja hallinnosta. Mitä on biopolitiikan demokratia? Varmastikaan se ei ole enää muodollista demokratiaa, vaan absoluuttia demokratiaa, kuten Spinoza sanoisi. Voiko sellaista käsitettä edes määritellä demokratian ehdoilla? Sitä ei missään tapauksessa voida määritellä klassisen perustuslaillisen demokratian ehdoilla. Sama asia pätee, kun puhumme yrittäjästä, poliittisesta yrittäjästä tai paremminkin "biopoliittisesta" yrittäjästä. Tai pikemminkin: kun puhumme sellaisesta yksittäisestä tai kollektiivisesta voimien kokonaisuudesta, joka onnistuu aika ajoin suuntaamaan tuottavia kykyjä yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Mitä meidän pitäisi tässä tilanteessa sanoa? Pitäisikö tämä kollektiivinen yritys palkita? Itse olen vilpittömästi sitä mieltä, mutta tämä kaikki tulee kuitenkin arvioida biopoliittisen prosessin sisällä. Sanoisin, että tässä on kyseessä jotakin aivan päinvastaista kuin loismainen yrittäjä missään kapitalistiteoriassa. Tässä on kyseessä ontologinen yrittäjä, runsauden yrittäjä, joka pohjimmiltaan pyrkii rakentamaan tuotannollisen rakennelman. Meillä on siitä lukuisia esimerkkejä, jotka ovat olleet ajoittain erittäin positiivisia. Ei ole epäilystäkään siitä, ettemmekö näkisi esimerkkejä kollektiivisesta yrittäjyydestä tietyissä yhteisöllisissä kokemuksissa, punaisissa (kommunistisissa) kollektiiveissa, ylipäätään osuuskunnissa ja joissakin valkoisissa (liberaaleissa) yhteisöissä, jotka ovat perustuneet solidaarisuuteen.
Kuten tavallista meidän täytyy nykyisin alkaa ennen kaikkea puhua - ei ainoastaan poliittisesta yrittäjästä, vaan myös - biopoliittisesta yrittäjästä ja sitten alkaa tunnistaa myös inflatorinen tai deflatorinen biopoliittinen yrittäjä. Biopoliittinen yrittäjä määrittää aina suurempia tarpeita samalla kun se organisoi yhteisöä, ja yrittäjä hillitsee ja uudelleen harjoittaa biopoliittisella kentällä käynnissä olevia voimia. Ei ole epäilystäkään, ottaaksemme esimerkin täällä Ranskassa tekemistämme tutkimuksista, etteikö Sentierin ympäristössä ole biopoliittinen yrittäjä, sellainen joka usein toimii deflatorisesti. Benetton on sitä samaa. Uskon todellakin, että yrittäjän käsite - militanttisuuden käsitteenä biopoliittisessa kontekstissa ja siten militanttisuutena joka tuo mukanaan varakkuutta ja tasa-arvoa - on käsite jota meidän on alettava kehittää. Jos tulee viides, kuudes tai seitsemäs Internationaali, tämä on sen militanttisuus. Kyse on sekä subjektiivisuuden yrittäjästä että tasa-arvoisuuden yrittäjästä - biopoliittisesti.
Taattu toimeentulo
Taattu toimeentulo saa osakseen vähenevää ymmärrystä, sellaista kuin Ranskassa olemme nähneet - esimerkiksi Ranskan minimitulolait siinä muodossa kuin ne astuivat voimaan ovat jonkinlainen köyhyyden palkkajärjestelmä ja siten ulossulkemisen palkkajärjestelmä, ovat lakeja köyhiä varten. Toisin sanoen on suuri joukko köyhiä ihmisiä - mutta on pidettävä mielessä, että nämä ovat ihmisiä, jotka työskentelevät, jotka eivät voi saada asiaa järjestymään siten että joutuvat palkkatulojen piiriin pysyvästi, ja joille annetaan vähän rahaa jotta he voivat huolehtia omasta uusintamisestaan niin, etteivät he synnytä yhteiskunnallista skandaalia. Sen vuoksi on taatun toimeentulon minimitaso, hengissäsäilymisen tuloja, jotka vastaavat yhteiskunnan tarvetta välttää kuolemasta ja kulkutaudeista aiheutuva skandaali, koska ulossulkeminen voi helposti johtaa kulkutauteihin. Köyhäinlait syntyivät tästä vaarasta johtuen Englannissa 1600- ja 1700-luvuilla.
On siis taatun toimeentulon muotoja, jotka merkitsevät tätä. Mutta tosiasiallinen kysymys taatusta toimeentulosta on erilainen. Se on kysymys sen ymmärtämisestä, että tuottavuuden perusta ei ole kapitalistinen investointi vaan sosiaalistuneiden ihmisaivojen investointi. Sen vuoksi maksimivapaus, tehtaan kurinalaistetun suhteen murtuminen, työvoiman maksimivapaus on varallisuuden tuotannon absoluuttinen perusta. Taattu toimeentulo merkitsee tulojen suuren osan jakamista ja sitä että annetaan tuottaville subjekteille kyky kuluttaa se oman tuottavan uusintamisensa hyväksi. Tästä tulee perustavanlaatuinen osatekijä. Taattu toimeentulo on yhteiskunnan, jossa ihmiset vapautensa kautta tulevat tuottaviksi, uusintamisen ehto. Tässä kohdassa epäilemättä tuotannon ja poliittisen organisaation ongelmilla on taipumus mennä päällekkäin.
Heti kun olemme tavoitelleet tätä diskurssia kauttaaltaan, meidän on tunnustettava, että poliittisella taloustieteellä ja politiikan tieteellä tai hallintotieteellä on taipumus olla samaa mieltä. Koska me väitämme, että demokraattiset muodot, radikaalin, absoluuttisen demokratian muodot - en tiedä käytetäänkö demokratian käsitettä enää - ovat ainoat muodot, jotka voivat määritellä tuottavuuden. Mutta konkreettinen, todellinen demokratia, jossa taattujen tulojen tasa-arvo tulee yhä suuremmaksi ja yhä perustavammaksi. Me voimme siten puhua realistisesti kannustuksista, mutta nämä ovat keskusteluja, jotka eivät ole nykyisessä maailmassa kovinkaan relevantteja. Nykyisin on suuri ongelma kääntää ylösalaisin näkökulma, johon poliittisen taloustieteen kritiikki sinänsä perustuu. Toisin sanoen kapitalistisen investoinnin välttämättömyyden näkökulma.
Sanoin aiemmin ja olen sanonut jo vuosia, että perustava ongelma on tuottavan välineen uudelleenlöytäminen elämän kautta, subjektien lingvistisen ja affektiivisen elämän kautta. Nykyisin taatusta toimeentulosta tulee siten olennainen osatekijä näiden subjektien ja heidän varallisuutensa uusintamisen ehdoille. Enää ei ole mitään vallan vipuvartta, enää ei ole tarvetta millekään transsendentaalille eikä millekään investoinnille. Tämä on utopiaa; se on yksi noista utopioista, jotka tulevat todellisuuden muuttamisen koneiksi heti kun ne pannaan liikeelle. Ja yksi kauneimpia asioita nykyisin totisesti on tosiasia, että tämä vapauden ja tuotannon julkinen tila alkaa määrittyä, mutta se kantaa itsessään todellakin nykyisen tuottavan vallan ja siten poliittisen vallan järjestelmän tuhoamisen keinoja.
Valtakunta
Sanoisin, että absoluuttisen perustavasta aikakausisiirtymästä on osoituksena kolme asiaa: Tiananmenin aukion kapina, Berliinin muurin kaatuminen ja Persianlahden sota. Me olemme astumassa globalisaation vaiheeseen. Tästä näkökulmasta asiat ovat niin selviä, että jokainen meistä on kokenut ne dramaattisesti. Persianlahden sota oli tärkeä, koska se asetti etusijalle kommunikaation ja sen kontrollin ongelman. Kuten Baudrillard sanoo se oli sota, jota ei taisteltu. Se oli sota jota ei koskaan ollut olemassa, sota joka sepitti oman tarinansa. Sitä ennen meillä oli Timisoara - ja siinä meillä on toinen kokonainen sarja äärimmäisen tärkeitä osatekijöitä, jotka määrittävät tätä uutta imperiaalista tilannetta, josta huomaamme olevamme - mitä ilkeimpiä asioita, kauheimpia joukkomurhia saatettiin joskus piilottaa tai keksiä.
Mikä nyt on ongelma? Ongelma on ymmärtää, kuinka proletariaatin - joka tässä kohtaa on ottanut joukkointellektuaalisen luonteen - toiminta, diskurssi ja vastarinta voivat kohdata nämä tilanteet. Paradoksaalisesti tarkkaan ottaen nämä kuvien, kielten ja muotojen tuottajat ovat niitä, joita käytetään rakentamaan väärennettyjä kuvia maailmasta, muuttamaan todellisuuden merkityksiä, riisumaan todellisuus antagonistisista merkityksistä. Suureksi ongelmaksi muodostuu siten identifioida näiden voimien joukosta joita me koemme tällaisessa maailmassa, joka on tavoittanut tämän uuden tyyppisen todellisuuden, identifioida niissä materiaalisen ilmaisun muoto, joka ei ole enää vaihtoehto (koska vaihtoehto sisältää aina referentin), vaan tässä pakotetussa, globalisoidussa ja kommunikatiivisessa ykseydessä löytää tukemisen paikkoja, repeämisen paikkoja, uutta rakentavia paikkoja.
Los Angeles, Chiapas, Pariisi
Voisin sanoa moniakin positiivisia ja negatiivisia asioita, koska nämä taistelut osoittivat valtavaa kykyä ja valtavia vaikeuksia muuttaa nykyään muodostuvassa maailmassa vallitsevia voimasuhteita. Taistelut Los Angelesissa(6) olivat taisteluita, joissa kaikki se marginaalistuneiden ryhmien urbaani metropolien levottomuus ilmaistiin korkeimmassa muodossa, yhteisöllisen tilan valtaamisen muodossa ryöstämällä sotasaalista tuosta maailman kaupan ikkunasta - sitähän Los Angeles on. Los Angeles on Hollywood ja siten kuvateollisuuden suurin keskus maailmassa ja siten kielten tuotannon suurin keskus. Chiapasissa(7) ei kyse enää ollut porvarillisesta kapinasta, eikä enää kolmannen maailman kapitalistiseen kehitykseen suunnatusta kapinasta, vaan kapinasta, joka perustettiin identiteetin etsinnälle ja jatkuvalle vastavallalle kehityksen malleja vastaan. Pariisin taistelu oli aluksi organisoitu hyvin kaksiselitteisesti, mutta taistelun kuluessa julkisen liikenteen pysäyttämisellä Pariisissa ja muualla Ranskassa se kehittyi uuden julkisen tilan muodostamisen käytännöksi.
Perustaltaan yhteistä näissä kolmessa taistelussa oli pyrkimys muodostaa uusi absoluuttisesti julkinen tila globalisaatiota vastaan, joka toimii eroilla neutralisoidakseen ne. Siten ne kaikki jakoivat singulaarisuuden ilmaantumisen kollektiivisuuden vaatimuksena; ne olivat kolme taistelua, joista jokaisella oli itsessään vastarinnan hetkensä tätä maailman keskuksen ylivallan muotoutumista vastaan, markkinoiden globalisoitumisen poliittista muodostelmaa vastaan. Toisaalta niillä oli itsessään tämä pieni avain, joka on luultavasti perustava: subjektien autonomia ja itsenäisyys julkisen tilan muodostumisessa. Voivatko nämä kolme taistelua - paikantuneina niin kuin ne olivat, eroissaan ja kommunikaation puutteessaan - rakentaa jotakin yhteistä 1990-luvulle? Ovatko ne ratkaisevia ja paradigmaattisia rajakokemuksia vallankumouksellisen prosessin tulemiselle, ihmisyyden tulemiselle? Sitä en tiedä.
Ranskan lakot 1995
Olisi helppo havaita tämä tuotannon uuden hahmon syntyminen eri tasoilla. Perustavin taso oli urbaanien yhteisöjen jälleenrakentaminen liikennejärjestelyjen improvisoimisen kautta. Maanalainen ei kulkenut, bussit eivät kulkeneet. Syntyi uskomaton ilmiö, joka kesti kuukausia, jossa ihmiset menivät ulos autoihinsa, järjestäytyivät kollektiivisesti ja odottivat sopusoinnussa autoja, jotka tulivat ja antoivat heille kyydin. Tämä ilmaisi uskomatonta ja valtavaa sosialisointia, yhteisyyttä ja iloa. Mutta tämä oli pinnallinen ilmiö, vaikkakaan ei epäjohdonmukainen sosiaalisten tapojen näkökulmasta, ja se osoitti kommunitaaristen tuntemusten - joita jo esiintyy näiden metropolien väestön keskuudessa - runsauden esiinnoususta.
Sitten siellä oli toinen osatekijä, joka liittyi julkisten palvelujen mielikuvaan. Toisin sanoen me olemme ymmärtäneet julkiset palvelut hyvällä syyllä kaiken muotoisen tuotannon perustavaksi ennakkoehdoksi. Ihmiset eivät lähteneet ulos puolustamaan julkisten palvelujen työläisten etuoikeuksia. He menivät ulos puolustamaan kaikkien palvelujen julkista luonnetta, siis kommunitaarista ja kollektiivista luonnetta tuotannon ehtoina - ja sen vuoksi oman elämänsä ehtoina, jonakin joka täytyy liittää takaisin elämään, jokaisen henkilön "biopolitiikkaan".
Kolmas hyvin tärkeä osatekijä liittyi nykyisen yksityistämisen mielikuvien haastamiseen. Mitä yksityistäminen tarkoittaa? Se tarkoittaa julkisten hyödykkeiden antamista yksityisomistajien käsiin - mutta jopa tämä voitaisiin nähdä toissijaisena. Ongelma on siinä, että yksityisomistajien käsiin luovuttaminen tarkoittaa ihmisten runsaudesta nauttimisen kapasiteetin alentamista, se tarkoittaa yleisen "disinflaatiota", kun taas sen sijaan paine inflaatioon, uusien tarpeiden inflaatioon, on perustava. Sen vuoksi me näimme Ranskassa luullakseni ensimmäistä kertaa kehittyneiden kapitalististen maiden tasolla esimerkkejä kommunitaarisesta luomisesta, mikä oli äärimmäisen tärkeää. Luotiin yleiskokouksia, joissa eri elinkeinosektorit irrottautuivat siitä, mikä olisi ollut käskyvallan vertikaalinen malli perustaa "neuvostoja" - yleiskokoukset olivat "neuvostoja", ne olivat kaikkien eri elinkeinoryhmien poliittisten keskustelujen käytäntöjen kommunitaarisia muotoja. Sen vuoksi kyse oli itse asiassa ratkaisevasta murtumasta perustan ja johtajiston välisessä suhteessa.
Tämä tapahtui ilman illuusioita, koska "koordinaatio"liikkeetkään eivät onnistuneet saavuttamaan tätä yleiskokousten yleisyyttä. Kaikki tämä tehtiin aina äärimmäisen älyllisesti sortumatta koskaan äärimmäisyyksiin, vaan homma toimi aina. Toinen perustava osatekijä oli julkisten palvelujen biopoliittisen sisäistäminen. Kysymys ei ollut niinkään korporatiivisten elinkeinointressien puolustamisesta, vaan pikemminkin julkisen hyväksymisestä kaiken tuotannon perusmuotona. Kyse oli siis valtavasta yksityiseen kohdistuneesta kritiikistä. Kolmanneksi liberaaleihin kohdistuva poliittinen kritiikki vietiin äärirajoilleen yhdessä äärimmäisen positiivisin sanankääntein kehittyneen luokkavihan muotojen kanssa.
Albania
Outo kolmannen maailman tai Neuvostoliiton provinssi; sosialistinen toinen maailma kriisissä; joka tapauksessa paon ilmiö, joka ei enää ollut pakoa kansalaissodasta tai jostakin muusta; kyse oli todellakin tämä outo työn, varallisuuden ja kulttuurin etsinnän postmoderni hahmo, joka heitä viehätti. Albania on tuo outo saareke, tuo outo maa, joka oli täysin maailman ympäröimä, kytketty toisinaan eriskummallisiin ideologioihin ja organisationaalisiin rakenteisiin, ja joka juuri sillä hetkellä kun se oli vapautettu ei enää kulkenutkaan kohti valtiota, kohti valtion perustamista, vaan yksinkertaisesti lähti etsimään vapautta. He kaikki lähtivät veneillä. Mitä tapahtui seuraavaksi? Kontrolloidakseen tätä työvoimaa, torjuakseen sen, estääkseen ihmismassoja saapumasta ja horjuttamasta markkinoita ja kypsän kapitalismin maita ne yrittivät ulkopuolelta käsin hinnalla millä hyvänsä palauttaa voimakeinoin valtion.
Albanian tilanne on paradoksi, jota pidän melkoisen mielenkiintoisena. Kuten sanottua kapitalismin historiassa on ollut useita muitakin tilanteita, joissa samat kaksi välttämättömyyttä on joutunut yhteen: toisaalta tarve erittäin voimakkaaseen työvoiman liikkuvuuteen ja toisaalta tarve onnistua säätelemään sitä. Kaikki kapitalistinen pääoman kasvu on läpikäynyt tämän siirtymän Skyllan ja Kharybdiksen välillä, läpikäynyt tämän vaihtoehdon. Epäilemättä he tässäkin tapauksessa yrittivät välittävin sananmuodoin estää kansanjoukkojen liikkumista, kuten köyhäinlaeilla kapitalismin historiassa, kun se muotoutui, erityisesti Englannissa; ne olivat pohjimmiltaan lakeja, jotka yrittivät padota työvoiman virrat. Nykyisin tämä yritys nousee jälleen valtiopolitiikan kautta, tietyn uudelleenjaon kautta alueille, joissa investoiminen ovat mahdollisia, ja missä on mahdollista siis hillitä työvoimaa.
Rotusekoituksia
Voin todellakin nähdä muotoutuneena ainakin tendenssinomaisesti tämän uuden väestön liikkeiden dynaamisen järjestyksen ja siten yhä runsaammat rotusekoitukset ja risteytymiset, kapasiteetit yhä runsaammille kulttuurisille integraatioille, jotka tiettyyn pisteeseen asti voivat olla myös funktionaalisia tuottavalle järjestykselle, mutta joka on tietystä hetkestä alkaen ja josta tulee vipuvarsi, joka kaataa kumoon kansakuntien vanhan järjestyksen. Tosiasia, että tämän kapitalistisen vallan - jonka täytyy jatkuvasti reterritorialisoitua, ja jonka täytyy aina tulla normiksi - kumoavat nämä liikkeet, näyttää minusta hyvin kauniilta asialta.
Etelä-Pohjoinen
Enää ei ole muureja - tämä tuntuu minusta tärkeältä tosiasialta. Ajoittain on ilmeisesti pyrkimyksiä tehdä ulossulkemisia, mutta nämä ovat yhtä paljon kunkin yksittäisen maan sisäpuolella kuin ne ovat kahden maan välillä - yhtä paljon Välimeren kuin Pariisin poikki, yhtä paljon Tyynen valtameren poikki kuin Los Angelesin poikki. Erossa Pohjoisen ja Etelän välillä ei ole enää järkeä, paitsi kun otetaan huomioon, että määrätyt järjestelyt, joilla yritetään uudelleenkontrolloida työvoiman liikeitä, ovat tulleet perustaviksi. Sen vuoksi ei ole enää Pohjoista ja Etelää, vaan on yksinkertaisesti osallistuminen tuotantoon tai tuotannosta ulossulkeminen, tilanteita joissa ihmiset on pistetty tekemään työtä, luonnollisesti halvemmin kustannuksin, tai joissa ihmiset on suljettu työn ulkopuolelle uhkauksin. Mutta nämä tilanteet, joissa ihmiset on suljettu ulos työstä, ovat kuten sanoin aiemmin myös tuottavia tilanteita.
Dokumentoimattomat
Sanoisin, että "sans papiers" -taistelut, laittomien maahanmuuttajien taistelut Ranskassa tuovat julki erään perustavan asian: vaatimuksen oikeudesta kansalaisuuteen ja siten biopoliittiseen intensiteettiin, läsnäoloon yhteiskunnallisella alueella. Kysessä on radikaali vaatimus saada kansalaisuusoikeus vaelteleville ihmisille. Vaatimus esittää itsessään kansallisen, laillisen järjestyksen kumouksellisen osatekijän ja ensimmäisen poliittisen käännöksen yleiseksi tietoisuudeksi tulossa olevasta tilanteesta. Tästä on tulossa vaatimus laillisesta tunnustamisesta, oikeudesta kansalaisuuteen kaikille työssäkäyville. Tämä kehitys luo siten poliittisen integraation uuden maailman tuotannolliselle järjestykselle ja siitä nousevien liikkeille. On kyettävä kuvittelemaan maailman kansalaisena olemisen tosiasia täysimmässä merkityksessään toteuttamalla - ei enää työläisten Internationaalia vaan - yhteisö kaikille ihmisille jotka haluavat olla vapaita.
Immateriaalinen työvoima ja maahanmuuttajat
Kun puhun immateriaalisesta työvoimasta en viittaa pelkästään älylliseen työvoimaan. Älyllisellä työvoimalla tarkoitan ruumiillista työvoimaa, joka pitää varmasti sisällään älyn, mutta viittaa ensisijaisesti sen joustavuuteen, taipuisuuteen ja kykyyn mukautua jollain tapaa jokaiseen tilanteeseen. Sanoisin että immateriaalisen työvoiman kategoria sallii meidän ymmärtää syvällisen tarkasti tätä uuden työvoiman joustavuutta. On varmasti eroa siinä, puhutaanko joukkoälyllisyydestä vai puhutaanko maahanmuuttajien virroista, jotka joskus ovat itsessään älyllisen työvoiman virtoja. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan ja muiden sen kaltaisten alueiden maastamuuttajat ovat tavallisesti ihmisiä, joilla on jo ollut tietyn tasoinen koulutus, lukiota tai jopa joitakin vuosia korkeamman asteen opintoja. Mutta tämä on täysin toissijaista perustavan ominaisuuden suhteen, joka on heidän liikkuvuutensa, tämän työvoiman joustavuus, joka voi aina mukautua tuotannollisten virtojen immateriaalisuuteen.
Maanpako
Tätä juttua on tarkasteltava huolellisesti. Sanoisin, että maanpako, jonka me olemme kokeneet, on äärimmäisen lineaarinen. Proletariaatin maanpako tai nomadismi ovat jotakin täysin erilaista. Me todellakin elimme yhä - taustamme, kulttuurimme luonne ja käytäntöjemme ominaispiirteet annettuina - 1800-luvun kokemuksia. Ne olivat usein katkeria ja kovia kokemuksia, kuten ne siihen aikaan olivat, mutta ne soveltuivat yhteen jatkuvan kehityksen ja muutoksen kanssa, jotka olivat pohjimmiltaan samanlaisia kuin vanhojen poliittisten pakolaisten.
Nykyisin maanpakolaisuuskysymys on tullut samaksi asiaksi kuin nomadismi ja "rotusekoitus". Se sisältää toisaalta proletariaatin ottaman aktiivisen roolin työvoiman maailmanmarkkinoilla, toisaalta se pyrkii kohti tietojen rotujensekoitusta tai risteytymisen ja siten tämän joustavuuden, joka on materiaalisen ja immateriaalisen työn välillä, nämä uudet toiminnan ja yhteistoimintatyön muodot. Sen vuoksi sanoisin, että maanpakomme on ollut kirjallinen paradigma siitä, mitkä olivat todellisia ilmiöitä. Tämä on totta, vaikkakin jokaisen meistä oli löydettävä työtä rakennuksilla, kahviloissa ja mitä oudoimmissa paikoissa saavuttaakseen myöhemmin jossakin määrin vahvan älyllisen aseman ja löytääksen lopulta paikan uusissa "immateriaalin" työvoiman paikoissa. Luulen kuitenkin, että diskurssimme jatkuvuus pitäisi sen sijaan liittää maanpakojen suureen klassiseen traditioon.
De Senectute
Enemmän kuin heijastusta vanhaksi tulemisesta tämä Deleuzen essee tuntuu minusta käsittelevän sairautta. Minulla oli aina se vaikutelma, että Deleuzen arvostelmat olivat sairauden heijastuksia, ja erityisesti klassisessa siirtymässä, kun hän sanoo Spinozan kuolleen 40 vuoden sairauden jälkeen, mutta ei vanhuuteen. Mitä minuun tulee, olen täysin terve ihminen. Olen juuri tarkastuttanut itseni ja lääkäri sanoi minun olevan kaikin puolin terve. Minä odotan vanhaksi tulemista, luulen että se on jotakin täysin erilaista. Toisin sanoen luulen, että vanheneminen on toimintakyvyn hidastumista, yksinkertainen ja suloinen hidastuminen. Vanheneminen ei merkitse loppua, vaan suloista, levollista toimintakyvyn laajenemista.
Kuolema asuttaa vanhenemista kuin välitilat, jotka lävistävät elämää; kuolema kohoaa vanhenemisessa kuin jokin ikuisuuden tuntu ja siten elämän kiihkeys voi aina kulkea tuolle puolen. Pohjimmiltaan kuolemaa ei ole, koska silloin kun sinä olet, kuolemaa ei ole, ja kun kuolema on, sinua ei enää ole. Mahdollisuus mennä kuoleman tuolle puolen on suuri uni, mutta ei nuoruuden ja vanhuuden. Onnistua järjestämään elämänsä kuoleman tuolle puolen mennä on ihmisyyden tehtävä - yhtä tärkeä kuin mennä riiston tuolle puolen. Riisto on kuoleman syy. Kuoleman tuolle puolen meneminen on suuri askel eteenpäin. Kuolema ei ole välttämätön elämälle; kuolema on jotakin, joka on elämän lisäksi, ja vanheneminen ei ole kuoleman lähestymistä, vaan erilaista elämäniloa - kaikistä näkökulmista: älyllisestä, seksuaalisesta, sosiaalisten suhteiden.
Olen kaikkien niiden suuri ihailija, jotka kirjoittavat kirjoja vanhenemisesta, De Senectute - ei siksi että ihmiset ovat viisaimpia, vaan yksinkertaisesti siksi että vanhalla iällä voi elää enemmän. Olen aina halveksinut seksuaalisia ja eroottisia suhteita nuorten ihmisten keskuudessa niiden pikaisuuden, väkivaltaisuuden ja niiden eläimellisten halujen vuoksi. Minä pidän hellyydestä, ajasta ja älyllisyydestä, suhteiden immateriaalisuudesta. Niitä voi olla vasta kun on tietyn ikäinen. On hedonismia, ylimmäistä hedonismia, johon ihmisiä kutsuu vanha ikä, joka on todellakin elämän korkein muoto, ja jonka pitäisi tulla tunnustetuksi.
Ilmaisen tällä vastustukseni kauhistuttavan irrationaalisia ja idioottimaisia käsityksiä elämää, kuolemaa, nuoruutta ja vanhuutta kohtaan, jotka keksittiin, kun elämänrytmi, kun keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä oli 40 vuotta. Tästä vanhasta ideasta pidetään yhä nykyään kiinni, kun eläminen yli 100-vuotiaaksi on vähintä mitä henkilö voi odottaa. Sen vuoksi tästä näkökulmasta sanoisin, että jokaisen vanhan henkilön pitäisi jatkaa työskentelyä, koska eläkkeelle jääminen on absurdia. Tässä me voidaan todellakin havaita radikaali muutos nykyisyyden ontologiassa. Sen vuoksi vanhenemisen ongelma on jotakin, mitä vastaan - jopa Deleuzen kirjoituksissa - on vain kliseiden toistoa.
Rakkaus
Rakkauden materialistinen määritelmä on yhteisö, se on määritelmä affektiivisten suhteiden rakentamisesta, joka laajenee yhteisöllisiä järjestelyjä rakentavassa anteliaisuudessa. Rakkaus ei voi olla jotakin pariskuntaan tai perheeseen suljettua, vaan sen täytyy olla jotakin joka avautuu laajempaan yhteisöön. Sen täytyy olla jotakin, joka jollakin tapaa rakentaa tiedon ja halun yhteisöjä, joka tulee rakentavaksi jollekin muulle. Nykyisin rakkaus esitetään absoluuttisen perustavalla tavalla jokaisen yrityksen tuhona sulkea olemassaolo johonkin mikä on sopivaa tai yksityistä. Luulen että rakkaus on perustava avain muuttaa sopiva tai yksityinen siksi mikä on yleistä.
Ikuisuus
Materialistiseen käsitykseen ikuisuudesta sisältyy ennen kaikkea se tosiasia, ettei mikään toiminta, jonka henkilö tekee, viittaa taaksepäin mihinkään muuhun kuin henkilön omaan vastuullisuuteen. Siinä kaikki toiminta on singulaarista ja sen vuoksi vaikuttaa itsessään, eikä sillä ole muita referenttejä paitsi kausaalisia suhteita ja jatkuvia suhteita toisten kanssa. Aina kun ottaa vastuun teostaan, tuo teko elää ainiaan, ikuisesti. Sielun kuolemattomuutta ei ole olemassa, mutta on olemassa tekojen ikuisuutta. Nykyhetken ikuisuutta, jota ihminen elää jokaisessa toistaan seuraavassa hetkessä. On tämä kertakaikkinen täyteys, kaukana kaikesta transsendenssista, jopa loogisista tai moraalisista transsendensseista. On tämä toiminnan kiihkeys, toiminnasta vastuun ottamisen kiihkeys.
Tämän ymmärtää, koska esimerkiksi voin sanoa minut pettäneelle naiselle "senkin huora". Jos tämä sanotaan ottaen huomioon kuolemattomuuden, siinä ei ole mitään järkeä. Mutta jos otetaan huomioon vastuu olettamastamme teosta, niin minä voin olla paskiainen ja hän huora, koska jokainen meistä on paskiainen tai huora suhteessa vastuuseen konkreettisista teoistamme. Vastuuta ei voi siirtää. Jokainen meistä on vastuussa omasta singulaarisuudestaan, omasta nykyhetkestään, elämän intensiteetistä ja siihen kantamastamme nuoruudesta tai vanhuudesta. Ainoa tapa välttää kuolemaa on tämä: siis ota hetkestä kiinni, pidä siitä kiinni ja täytä se vastuulla. Aina kun sen kadottaa rutiinissa, tottumuksen voimasta, väsymyksen, masennuksen tai vihan vuoksi, kadottaa elämän "eettisen mielen". Tätä on ikuisuus. Ikuisuus on vastuutamme, joka ottaa huomioon nykyhetken jokaisessa hetkessä. Täydellinen eettinen vastuu, johon meidän on investoitava kaikki kauniit asiat, mitä meillä on, ja joskus myös meidän ilkeytemme, mutta aina rehellisesti. Minä en ehdota vähempää kuin maallista ja ateistista fransiskaanisuutta.
Rajallisuus
Enpä tiedä... kun puhut tahdon pessimismistä tai älyn optimismista, en käsitä asiaa aivan sillä tavalla. Minulle älyn optimismi merkitsee spinozalaista käsitystä olemisesta ikuisuutena. Tästä asiasta Felix ja minä olimme luullakseni täysin samaa mieltä. Kun taas ajattelen tahdon pessimismiä, ajattelen sitä tosiasiaa, että taisteluiden, organisaatioiden, jopa kirjojen ja argumenttien rakentaminen ylittää aina esteet, mutta vain esteet, jotka voidaan voittaa - sen vuoksi rajat, rajallisuuden objektit ja rajoittuneisuus voivat myös olla esteitä oikeassa merkityksessä, jotakin joka voidaan ylittää. Olemisen ontologinen runsaus ja sen vuoksi mahdollisuuden rajoittaminen muodostuvat tässä olennaisiksi.
Felixin kuolemassa oli - ja tämä vastaa käymiämme keskusteluja, joissa olin vahvasti eri mieltä hänen kanssaan, samoin kuin tämä vastaa 1980-luvun lopun tunnelmia - katkeruutta sen vuoksi ettei rajallisuutta tai rajaa voinut ylittää. Felixillä oli meneillään kriisi, jonka juuret samoin kuin kaikkien hänen teostensakin juuret olivat psykopatologisessa analyysissä. Tämä yhdistyi hänen lyömäänsä hulluun vetoon sen puolesta, että hän parantaa kaikki naiset, joiden kanssa hän on mennyt naimisiin. Toisaalta hän oli tekemisissä täydellisen älyn optimismin kanssa.
Sitten kaikki romahti. Hän itki, ja minäkin itkin joskus, hän itki olkapäätäni vasten ja sanoi: "En kestä enää, tämä rajallisuus, tämä negatiivinen lopullisuus on ylitsepääsemätöntä." Siitä tuli todellakin haaste hänelle, mutta se epäonnistui. Felix on kuitenkin ikuinen. Mielestäni hän on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet osakseen suurta elämää, onnellisuutta, iloa ja kyvyn saattaa yhteen metropolien halki rientäviä vitaalisia sieluja, kyvyn arvostaa niitä asioita, joita hänen ystävänsä kertoivat hänelle. Ehdottomasti yksi hienoimmista ihmisistä, joita olen koskaan tuntenut. Sitten hänellä oli tuo masennuksen hetki ja hän kosketti kuolemaa. Tämä on ristiriidassa molempien asioiden kanssa, joista puhuimme, älyn optimismin ja tahdon pessimismin kanssa.
Runous
Mielestäni on banaalia väittää, että runous voisi tavoittaa tai nähdä ennakolta metafyysisiä hetkiä tai edes historiallisen analyysin erityisen voimakkaita hetkiä. Mitä Leopardiin tulee, hän oli tekemisissä vallankumouksen lopun ongelman suuren metaforan kanssa. Vallankumous on ohi, mutta se mikä voittaa vallankumouksen lopussa on täysin taantumuksellinen elämäntapa. Runon nostalgia on todellakin pyrkimys muodostaa mielikuva tästä siirtymästä, tästä taantumuksellisesta autiomaasta, johon ihmiset on viskattu, luomaan mielikuva noista muista arvoista työntäen niitä eteenpäin.
Leopardi koki taantumuksen ja restauraation ajanjakson Ranskan vallankumouksen päättymisen jälkeen; ja mitä hän - mies, jota ei oltu pohjimmiltaan sidottu ainoastaan traditioon, vaan myös erityiseen kulttuuriin, sellaiseen taantumukselliseen kieleen kuin barokin ajan italiankieli - mitä hän tässä tilanteessa tekikään? Hän onnistui näkemään oman aikansa tuolle puolen. Restauraation ajalla hän pyrki uudelleenlöytämään arvot, jotka oli kielletty, jotka eivät olleet enää olemassa. Hän ei tehnyt tätä nostalgian innoittamana, vaan todellakin kyvyllä luoda runollisesti tulevaa. Hän pystyi jopa tarjoamaan näköaloja - vieläpä kielellisestä näkökulmasta - joilla voitaisiin luoda uusia yhteisömuotoja, sellaisia jotka pystyisivät katkaisemaan hänen elinaikansa synkän ajanjakson; hän ennakoi joukkoliikkeitä, halun liikkeitä. Siten runous toimi historiaan kaivautuvana kirurgin veitsenä luoden historiasta - ei pelkästään sellaista mikä menneisyydestä oli jäänyt jäljelle vaan - sellaisen joka voitaisiin keksiä tulevaisuudessa.
Ylistys muistin puutteelle
En ole koskaan ajatellut enkä tule koskaan ajattelemaan, että paluu Italiaan merkitsisi perinnön vastaan ottamista. Perintöä ei enää ole, se on kadonnut, ja kuten usein suuria perintöjä hävitettäessä, sen jäljelle jääneet osat ovat täysin marginaalisia ja toisinaan jopa perverssejä. On monia sukuja, jotka elävät patologisella suhtautumisella tuhlatusta valtavasta perinnöstä kertovien tarinoiden kanssa. Kun olin paljon nuorempi, joskus 11 vuotta sitten, kirjoitin ylistyksen muistin puutteelle. Se ei oikeastaan ollut ylistys muistin puutteelle, vaan kuten voit huomata artikkelin lukemalla, se oli ylistys isänperinnön puutteelle.
Tämän asian takana seisoisin vieläkin. Paluuni Italiaan ei varmasti tule olemaan yritys herättää henkiin vanhoja varjoja tai haamuja. Se tulee olemaan dialogia, samanlaista kuin Leopardi kuvitteli tapahtuvan vanhan muumioiden keräilijän ja hänen muumioidensa välillä. Omasta puolestani haluaisin ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta, joka on muuttunut täysin. Mutta tuossa yhteiskunnallisessa todellisuudessa - ja tässä olen eri mieltä kaikkien tuntemieni italialaisten kanssa - ei ole totta, että pelkästään negatiiviset aspektit olisivat voittaneet. Suvereenin vallan lisäksi on aina olemassa myös rahvaan valta. Alistamisen lisäksi on aina olemassa myös alistumattomuutta. Täytyy vain etsiä ja etsiä nimenomaan alimmalta tasolta, mikä ei oikeastaan ole vankila, vaan se taso, jossa ihmiset kärsivät, se missä ihmiset ovat yhä köyhimpiä, riistetyimpiä, missä aistit ja kielet ovat kaikkein erotetuimpia kaikesta toimintakyvystä ja silti ne ovat olemassa. Kaikki tämä on elämää, ei kuolemaa.
Viitteet
1. Giacomo Leopardi (1798-1837), kuuluisa italialainen runoilija. Suomeksi julkaistu Leopardin laulut, Gummerus 1962.
2. Negri viittaa "vuoden 1995 poliittisilla taisteluilla" mm. silloisiin suuriin lakkoihin Ranskassa, toimiin yksityistämisten vastustamiseksi ja julkisten palvelujen puolustamiseksi. Aiheesta enemmän tämän artikkelin kohdassa "Ranskan lakot 1995".
3. Negrin ajattelun suhteesta Spinozaan enemmän artikkelissa Anton Monti: Löydetty Spinoza - kumouksellinen Spinoza, Kaurapuuro #16.
4. Christian Marazzi on sveitsiläinen taloustieteilijä, joka opettaa joissakin sveitsiläisissä sekä italialaisissa yliopistoissa.
5. Historioitsija Fernand Braudel. Tunnetuin teos Civilization and capitalism, HarperCollins 1985.
6. Negri viittaa vuoden 1992 tapahtumiin Los Angelesissa, jolloin valkoinen poliisi jäi ilman oikeudellisia rankaisutoimia mustan miehen hakkaamisesta, minkä seurauksena erityisesti monet etniset vähemmistöt protestoivat kiivaasti, myös käyden käsiksi yksityisomaisuuteen.
7. Negri viittaa 1994 tammikuussa Meksikossa, Chiapasissa alkaneeseen "zapatistien" kansannousuun, joka on hyökännyt voimakkaasti uusliberalistista kehitystä vastaan.
* * *
"Back to the Future" (toim. Michael Hardt) perustuu Negristä tehtyyn videohaastatteluun. 1997.
Suomentaneet Ulla Vehaluoto ja Hannu Toivanen