Ei, ystäväiseni, niin kauheaa kuin se onkin, niin on myönnettävä, ettei maailmassa ole mitään oikeutta.
Mikä vielä pahempaa: oikeutta ei voi olla niin kauan kuin elämme oloissa, joissa yhden on mahdollista hyötyä toisen tarpeesta, muuttaa se voitokseen ja riistää lähimmäistään.
Oikeutta ei voi olla niin kauan kuin ihminen hallitsee toista ihmistä, niin kauan kuin jollakin on auktoriteetti ja valta pakottaa toinen vastoin hänen tahtoaan.
Ei voi olla oikeutta herran ja palvelijan välillä.
Eikä tasa-arvoa.
Oikeus ja tasa-arvo voivat olla olemassa vain samanarvoisten välillä. Onko köyhä kadunlakaisija sosiaalisesti tasa-arvoinen Morganin kanssa? Onko pyykkäri tasa-arvoinen Lady Astorin kanssa?
Oletetaan, että pyykkäri ja Lady Astor menevät johonkin paikkaan, yksityiseen tai yleiseen. Saavatko he osakseen samanlaisen tervehdyksen ja kohtelun? Jo heidän ulkoasunsa määrittävät kuinka heidät vastaanotetaan. Koska nykyoloissa jopa heidän vaatteensa osoittavat, että heillä on eri yhteiskunnallinen asema, sääty, vaikutusvalta ja varallisuus.
Pyykkäri on saattanut raataa raskaasti koko ikänsä, olla yhteisönsä mitä tuotteliain ja hyödyllisin jäsen. Lady ei ehkä koskaan ole pannut tikkua ristiin, ei ehkä koskaan ole ollut yhteiskunnalle mitenkään hyödyksi. Kaikesta tästä huolimatta nimenomaan rikas lady on se, joka toivotetaan tervetulleeksi ja häntä pidetään toivottavampana ihmisenä.
Valitsin tämän kotoisan esimerkin, koska se kuvaa niin tyypillisesti koko yhteiskuntamme luonnetta, koko sivilisaatiomme luonnetta.
Tässä maailmassa ei mikään muu merkitse kuin raha ja sen tuoma vaikutusvalta ja auktoriteetti.
Ei oikeus, vaan omaisuus.
Laajenna tätä esimerkkiä omaan elämääsi, niin huomaat oikeuden ja tasa-arvon olevan vain sananhelinää, sinulle opetettuja valheita, kun taas raha ja valta ovat aitoja asioita, varsinaista todellisuutta.
Ihmiskunnassa elää yhä kuitenkin syvään juurtunut oikeuden tunto, ja parempi luontosi panee aina pahakseen, kun näet vääryyttä tehtävän kenellekään. Raivostut ja tunnet suuttumusta: me kaikki tunnemme vaistonvaraisesti sympatiaa lähimmäistämme kohtaan, sillä olemme luonnostamme ja tavoiltamme sosiaalisia olentoja. Jos taas sinun intressisi tai turvallisuutesi liittyvät asiaan, käyttäydyt eri tavoin; sinä jopa tunnet silloin eri tavoin.
Oletetaan, että näet veljesi tekevän vääryyttä muukalaiselle. Käsket veljeäsi miettimään tekosiaan ja torut häntä.
Kun näet pomosi tekevän vääryyttä jollekin työtoverillesi, sinä paheksut sitäkin ja haluaisit esittää vastalauseesi. Todennäköisesti kuitenkin pidättäydyt tunteidesi ilmaisusta, koska saattaisit menettää työpaikkasi tai joutua pomosi kanssa hankaluuksiin.
Sinun intressisi tukahduttavat sinun luontosi paremmat pyrkimykset. Sinun riippuvaisuutesi pomostasi sekä taloudellinen valta, joka hänellä on sinuun, vaikuttavat käytökseesi.
Oletetaan, että näet Juhan hakkaavan ja potkivan maassa makaavaa Pekkaa. Molemmat voivat olla sinulle tuntemattomia, mutta jos et pelkää Juhaa, käsket hänen lopettaa maassa makaavan kaverin potkimisen.
Kun taas näet poliisin tekevän samoin jollekin kansalaiselle, mietit kahdesti ennen kuin sekaannut asiaan, koska poliisihan saattaisi hakata sinutkin ja sitten vielä pidättää sinut. Hänellä on auktoriteettia, valtaa.
Juha, jolla ei ole tällaista auktoriteettia, ja joka tietää, että joku saattaa tulla väliin, jos hän toimii epärehellisesti, varoo - säännönmukaisesti - mitä tekee.
Poliisi, jolla on auktoriteettia ja joka tietää, ettei ole kovinkaan todennäköistä, että kukaan puuttuisi hänen tekemisiinsä, toimii todennäköisemmin epärehellisesti.
Jopa tämän yksinkertaisen esimerkin kautta voit havaita auktoriteetin vaikutuksen: sen vaikutuksen siihen, jolla sitä on, ja niihin, joihin sitä käytetään. Auktoriteetilla on taipumus tehdä omistajastaan epäoikeudenmukainen ja omavaltainen; sen kohteet alistuvat vääryydelle, nöyristelylle ja orjuudelle. Auktoriteetti turmelee haltijansa ja alentaa uhrinsa.
Sikäli kun tämä pätee yksinkertaisimmissa olemassaolon suhteissa, niin kuinka paljon paremmin se päteekään suuremmassa mittakaavassa teollisessa, poliittisessa ja yhteiskunnallisessa elämässämme?
Olemme nähneet, miten taloudellinen riippuvaisuutesi pomostasi vaikuttaa toimintaasi. Aivan samoin se vaikuttaa muihin, jotka ovat riippuvaisia hänestä ja hänen hyvästä tahdostaan. Heidän intressinsä ohjaavat siis heidän toimiaan - silloinkin, kun he eivät ole siitä tietoisia.
Entä pomo? Eikö myös häneen vaikuta hänen intressinsä? Eivätkö hänen sympatiansa, asenteensa ja käytöksensä olekin tiettyjen intressien seurausta?
Tosiasia on, että jokainen ihminen on pääasiassa intressiensä ohjailtavana. Meidän tunteemme, ajatuksemme, toimintamme ja koko elämämme muovautuvat, tietoisesti ja tiedostamatta, intressiemme mukaan.
Puhun nyt tavallisesta ihmisluonteesta, keskivertoihmisestä. Siellä täällä voit tavata ihmisiä, jotka vaikuttavat olevan poikkeuksia tästä säännöstä. Esimerkiksi suurella aatteella tai ihanteella voi olla ihmiseen sellainen ote, että hän omistautuu sille kokonaan ja toisinaan jopa uhraa sille elämänsä. Tällöin voi näyttää siltä, että ihminen toimii vastoin intressejään. Mutta tämä on virhe – asia vain näyttää siltä. Todellisuudessa nimittäin se aate tai ihanne, jolle ihminen elää ja jonka puolesta hän uhrautuu, on hänen tärkein intressinsä. Ainoa ero idealistin ja keskivertoihmisen välillä on siinä, että idealistin pääasiallinen intressi on elää jonkun aatteen puolesta, kun taas keskivertoihmisen voimakkain intressi on tulla maailmassa toimeen ja elää rauhassa tyytyväisenä. Molempia kuitenkin ohjaavat heidän hallitsevat intressinsä.
Ihmisten intressit vaihtelevat, mutta siinä me kaikki olemme samanlaisia, että meistä jokainen tuntee, ajattelee ja toimii omien intressiensä ja käsitystensä mukaisesti.
Voitko sitten odottaa, että pomosi tuntisi ja toimisi vastoin omia intressejään? Voitko odottaa kapitalistin ohjautuvan työntekijöiden intressien mukaisesti? Voitko odottaa kaivoksen omistajan hoitavan liiketoimiaan kaivosmiesten intressien mukaisesti?
Olemme nähneet, että työnantajilla ja työntekijöillä on eri intressit; niin erilaiset, että ne ovat toisilleen vastakkaiset.
Voiko heidän välillään olla oikeutta? Oikeus tarkoittaa, että jokainen saa hänelle kuuluvan osan. Voiko työntekijä saada osansa tai oikeutta kapitalistisessa yhteiskunnassa?
Jos hän saisi, ei kapitalismia olisi olemassakaan: koska silloin työnantaja ei voisi tehdä voittoja työntekijän työstä. Jos työntekijä saisi osansa - siis tuottamansa tavarat tai niitä vastaavan määrän - mistä ihmeestä kapitalistin voitot sitten tulisivat? Jos työväestö omistaisi tuottamansa varallisuuden, ei kapitalismia olisi.
Tämä tarkoittaa sitä, ettei työläinen voi palkkaorjuudessa saada sitä minkä hän tuottaa, hän ei voi saada omaa osaansa eikä näin muodoin myöskään oikeutta.
’Jos näin on’, huomautat, ’hän voi vedota lakiin ja oikeusistuimeen’.
Mitä ovat oikeusistuimet? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Ne ovat olemassa lain ylläpitämiseksi. Jos joku on varastanut päällystakkisi ja voit todistaa sen, oikeusistuin päättää asian sinun eduksesi. Jos syytetty on rikas tai hänellä on taitava asianajaja, on mahdollista, että tuomiolauselmassa sanotaankin koko jutun olleen väärinkäsitystä tai satunnaisesta mielenhäiriöstä johtuvaa, ja syytetty pääsee todennäköisesti vapaaksi.
Jos taas syytät työnantajaasi siitä, että hän on ryöstänyt sinulta suurimman osan työsi arvosta, riistänyt sinua omaksi henkilökohtaiseksi hyödykseen ja voitokseen, voitko saada oikeudenmukaisen osasi oikeussalissa? Tuomari hylkää sellaisen syytteen, koska ei se ole lainvastaista, että pomosi tekee voittoja sinun työlläsi. Mikään laki ei kiellä sitä. Et ikinä saa oikeutta sillä tavalla.
Sanotaan, että ’oikeus on sokea’. Tällä tarkoitetaan, ettei se tee eroa ihmisten välille aseman, vaikutusvallan, rodun, uskonnon tai ihonvärin mukaan.
Tuo lause täytyy vain sanoa ääneen, jotta huomaa sen olevan läpeensä väärä. Sillä oikeutta harjoittavat ihmiset, tuomarit ja lautamiehet, ja jokaisella ihmisellä on omat intressinsä, muista henkilökohtaisista tuntemuksista, mielipiteistä, mieltymyksistä, vastenmielisyyksistä ja ennakkoluuloista puhumattakaan, joista hän ei pääse eroon pelkästään pukemalla ylleen tuomarin kaavun ja istumalla oikeussalissa. Koulutus ja kasvatus, elinympäristö, tunteet, mielipiteet ja eritoten omat ja oman sosiaaliryhmän intressit määräävät tuomarin – kuten kenen tahansa muunkin – suhtautumistavan asioihin, tietoisesti ja tiedostamatta.
Kun otat yllä olevan huomioon, oivallat varmasti, että oikeusistuimien oletettu riippumattomuus onkin tosiasiassa psykologinen mahdottomuus. Sellaista asiaa ei ole eikä voi ollakaan. Parhaimmillaankin tuomari voi olla suhteellisen riippumaton sellaisissa tapauksissa, joissa hänen omat tunteensa tai intressinsä - yksilönä tai tietyn sosiaaliryhmän jäsenenä - eivät ole millään tavoin osallisina. Sellaisissa tapauksissa on jopa mahdollista saada oikeutta. Nämä tapaukset ovat kuitenkin useimmiten vähäpätöisiä eikä niillä ole merkittävää osaa oikeuslaitoksen toiminnassa yleensä.
Otetaanpa esimerkki. Oletetaan, että kaksi liikemiestä kiistelee tietyn omaisuuden hallinnasta, eikä asiaan liity minkäänlaisia poliittisia tai yhteiskunnallisia seikkoja. Sellaisessa jutussa tuomari, sikäli kun hänellä ei liity siihen mitään henkilökohtaisia tunteita tai intressejä, voi tehdä päätöksensä objektiivisesti. Mutta silloinkin hänen asenteensa riippuu merkittävästi hänen terveytensä ja ruoansulatuksensa tilasta sekä muista ensikatsomalta vähäpätöisistä ja asiaankuulumattomista mutta silti hyvin vaikuttavista inhimillisistä tekijöistä.
Tai oletetaan, että kaksi työmiestä käräjöi kanalan omistuksesta. Sellaisessa jutussa tuomari voi tuomita oikeudenmukaisesti, koska tuomio suuntaan tai toiseen ei vaikuta mitenkään hänen asemaansa, tunteisiinsa tai intresseihinsä.
Mutta oletetaanpa, että tuomarin eteen tulee juttu, jossa työmiehellä on oikeusriita maanomistajaa tai työnantajaa vastaan. Sellaisessa tapauksessa tuomarin koko luonne ja persoonallisuus vaikuttavat hänen päätökseensä. Ei sillä, että päätös olisi välttämättä epäoikeudenmukainen. Sitä en yritä väittää. Yritän kiinnittää huomiosi siihen, että annetussa jutussa tuomarin asenne ei ole eikä voi ollakaan puolueeton. Hänen ajatuksensa työläisistä yleensä, hänen henkilökohtaiset mielipiteensä maaisännistä ja työnantajista sekä hänen yhteiskunnalliset näkemyksensä ylipäätään vaikuttavat hänen päätökseensä, joskus jopa hänen tietämättään. Hänen tuomionsa voi olla oikeudenmukainen tai voi olla sitä olematta; joka tapauksessa se ei perustu yksinomaisesti todistusaineistoon. Henkilökohtaiset, subjektiiviset tunteet ja hänen työtä ja pääomaa koskevat näkemyksensä vaikuttavat päätökseen. Hänen asenteensa vastaavat yleensä hänen ystävä- ja tuttavapiirinsä, hänen sosiaaliryhmänsä asenteita, ja hänen mielipiteensä tässä asiassa mukailevat tuon ryhmän intressejä. Hän saattaa itsekin olla maanomistaja tai hänellä voi olla osakkeita yhtiössä, joka palkkaa työväkeä. Tietoisesti tai tiedostamatta hänen tunteensa ja ennakkoluulonsa värittävät käsitystä oikeudenkäynnissä annetuista todisteista, ja hänen tuomionsa on sen mukainen.
Sitä paitsi näiden kahden oikeusriidan osapuolen ulkonäkö, puhetapa, käytös ja erityisesti heidän mahdollisuutensa palkata taitava avustaja vaikuttavat huomattavasti tuomarin vaikutelmiin ja siten myös hänen päätökseensä.
On siis selvää, että tällaisissa jutuissa tuomio riippuu enemmänkin asianomaisen tuomarin mielenlaadusta ja luokkatietoisuudesta kuin juttuun liittyvistä tosiasioista.
Tämä kokemus on niin yleinen, että kansan parissa on syntynyt sanonta ’ei köyhä saa oikeutta rikasta vastaan’. Silloin tällöin voi olla poikkeuksiakin, mutta yleisesti tämä pitää paikkansa, eikä muuten voi ollakaan niin kauan kuin yhteiskunta on jakautunut luokkiin, joilla on eri intressit. Niin kauan kuin näin on, oikeus on väistämättä yksipuolista, luokkaoikeutta; se on siis epäoikeutta toisen luokan puolesta toista luokkaa vastaan.
Tämän voi nähdä vieläkin selkeämmin jutuissa, jotka suoraan käsittelevät luokkakysymyksiä, luokkataistelun oikeustapauksissa.
Otetaan esimerkiksi työläisten lakko suuryritystä tai rikasta työnantajaa vastaan. Miltä puolelta löydät tuomarit ja oikeuslaitoksen? Kenen intressejä suojelevat laki ja hallitus? Työläiset lakkoilevat parempien elinolojen puolesta; heillä on kotona vaimot ja lapset, joille he yrittävät hankkia hieman isompaa osaa tuottamastaan vauraudesta. Auttavatko laki ja hallitus heitä tässä arvokkaassa asiassa?
Mitä oikeasti tapahtuu? Jokainen hallinnon ala tulee pääoman avuksi työväenluokkaa vastaan. Oikeusistuimet antavat kieltotuomion lakkolaisille, ne kieltävät lakkovartioinnin tai tekevät sen tehottomaksi kieltämällä lakkolaisia taivuttelemasta ulkopuolisia, etteivät nämä veisi leipää heidän suustaan; poliisi hakkaa ja pidättää lakkovahdit, tuomarit antavat heille sakkoja ja lähettävät heidät junalla vankilaan. Koko hallintokoneisto on kapitalistien palveluksessa hajottamassa lakkoa, murskaamassa mahdollisuuksiensa mukaan liittoa ja saattamassa työläiset alistumaan. Joskus osavaltion kuvernööri kutsuu jopa nostoväkeä apuun tai presidentti komentaa avuksi tavalliset sotavoimat - kaikki pääoman puolesta työväestöä vastaan.
Sillä välin lakon kohteena oleva trusti tai yritys häätää työntekijänsä pois työsuhdeasunnoista, heittää heidät perheineen pakkaseen ja korvaa heidät kutomossa, kaivoksessa tai tehtaassa lakkorikkureilla. Tämä tehdään poliisin, oikeusistuinten ja hallituksen tuella, joita kaikkia rahoitetaan sinun työlläsi ja veroillasi.
Voitko puhua oikeudesta näissä olosuhteissa? Voitko olla niin naiivi, että uskot oikeuden olevan mahdollista köyhien taistellessa rikkaita vastaan, työn taistellessa pääomaa vastaan? Etkö näe, että se on katkera taistelu, vastakkaisten etujen kamppailua, kahden luokan sotaa? Voitko odottaa oikeutta sodassa?
Kyllä kapitalistiluokka tietää, että kyseessä on sota, ja se käyttää kaikkia käytössään olevia keinoja voittaakseen sen. Mutta työläiset eivät valitettavasti näe tilannetta yhtä selkeästi kuin herransa, ja niin he jaksavat yhä typerästi höpistä ’oikeudesta’, ’tasa-arvosta lain edessä’ ja ’vapaudesta’.
Kapitalistiluokka hyötyy siitä, että työläiset uskovat tuollaisiin satuihin. Se takaa herrojen vallan jatkumisen. Siksi he käyttävät kaikkia keinoja ylläpitääkseen tätä uskoa. Kapitalistinen lehdistö, poliitikot ja virkapuhujat eivät koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta hyväkseen painaakseen sinun mieleesi, että laki tarkoittaa oikeutta, että kaikki ovat tasa-arvoisia lain edessä, että jokainen on vapaa ja että jokaisella on samat mahdollisuudet elämässä. Koko lain ja järjestyksen koneisto, kapitalismi ja valtio, koko sivilisaatiomme perustuu tälle jättiläismäiselle valheelle, ja sen jatkuva propagointi kouluissa, kirkoissa ja lehdistössä pitää huolen siitä, että olosuhteet säilyvätkin ennallaan, että palkkaorjuuttasi ylläpitäviä ’pyhiä instituutioita’ suojellaan ja että sinä pysyt kuuliaisena laille ja esivallalle.
He pyrkivät kaikin tavoin juurruttamaan massoihin tämän valheen ’oikeudesta’, ’vapaudesta’ ja ’tasa-arvosta, koska he tietävät varsin hyvin, että koko heidän valtansa ja herruutensa pohjaa tähän uskoon. Tätä pajunköyttä he syöttävät sinulle jokaisessa sopivassa ja sopimattomassakin tilanteessa; he ovat jopa luoneet erityisiä päiviä, jolloin tätä oppia julistetaan sinulle vieläkin painokkaammin. Itsenäisyyspäivänä heidän juhlapuhujansa täyttävät sinut tällä krääsällä, ja tällöin sinulla on lupa ampua pois kärsimyksesi ja tyydyttymättömyytesi ilotulitteilla ja unohtaa palkkaorjuutesi hirveän mekkalan ja riehan ympäröimänä. Mikä loukkaus suuren tapahtuman muistoa kohtaan, siis Amerikan vallankumousta kohtaan, joka lakkautti Yrjö III:n tyrannian ja teki Amerikan siirtokunnista itsenäisen tasavallan! Nyt tämän tapahtuman vuosipäivää käytetään peittämään orjuutesi maassa, jossa työläiset eivät ole sen enempää vapaita kuin itsenäisiäkään. Ripotellakseen suolaa haavoihisi he ovat antaneet sinulle kiitospäivän, jolloin saat osoittaa harrasta kiitollisuutta siitä, mitä sinulla ei ole!
Niin suurta on herrojesi varmuus sinun typeryydestäsi, että he uskaltavat tehdä tällaista. He tuntevat olonsa turvalliseksi onnistuttuaan huijaamaan sinut läpikotaisin ja kutistamaan luontaisen kapinahenkesi sellaiseksi ’lain ja järjestyksen’ säälittäväksi palvonnaksi, ettet enää edes unelmoi avaavasi silmiäsi ja antavasi sielusi uhmakkaana huutaa vihaista vastalausettaan.
Pienimmästäkin kapinoinnin ilmauksesta saat koko hallinnon, lain ja järjestyksen paineen niskoillesi, alkaen poliisin pampusta, putkasta ja vankilasta, päätyen hirsipuuhun tai sähkötuoliin. Koko kapitalismin ja hallinnon järjestelmä pannaan liikekannalle murskaamaan kaikki tyytymättömyytesi ja kapinointisi ilmentymät; kyllä, jopa kaikki yrityksesi parantaa omia olojasi työläisenä. Herrasi nimittäin ymmärtävät tilanteen varsin hyvin ja tiedostavat täysin sen vaaran, mikä sinun todellisuuteen heräämiseesi sisältyy, siis siihen että ymmärtäisit tosiasiassa olevasi orja. He ovat tietoisia intresseistään, luokkansa intresseistä. He ovat luokkatietoisia, kun taas työläiset hortoilevat sekaisin ja sekopäisinä.
Teollisuusherrat tietävät, että heidän kannattaa pitää sinut järjestäytymättömänä ja epäjärjestyneenä tai yksinkertaisesti rikkoa liittosi, kun siitä tulee vahva ja militantti. He vastaavat väkivallalla kaikkiin luokkatietoisena työläisenä saamiisi edistysaskeliin. He vihaavat kaikkia työolosuhteiden parantamiseen pyrkiviä liikkeitä ja taistelevat niitä vastaan kynsin ja hampain. He kuluttavat miljoonia sellaiseen koulutukseen ja propagandaan, jonka tarkoituksena on vain säilyttää heidän valtansa, sen sijaan että he parantaisivat sinun olojasi työläisenä. He eivät säästele rahaa tai vaivaa hyökätessään sellaista ajatusta tai ideaa vastaan, joka saattaisi vähentää heidän voittojaan tai uhata heidän herruuttaan.
Tästä syystä he pyrkivät murskaamaan jokaisen yrityksenkin parantaa työläisten olosuhteita. Mieti esimerkiksi liikettä kahdeksantuntisen työpäivän puolesta. Se on verraten läheistä historiaa, ja luultavasti muistat, millä ankaruudella ja tarmokkuudella työnantajat tuota työläisten tavoitetta vastustivat. Vieläkin tuo taistelu jatkuu monissa Euroopan maissa kuin myös joillakin amerikkalaisilla tuotannonaloilla. Yhdysvalloissa taistelu alkoi vuonna 1886, ja pomot käyttivät siinä todella julmia keinoja pakottaakseen työläisensä takaisin tehtaisiin työskentelemään vanhoihin olosuhteisiinsa. Johtajat turvautuivat työsulkuihin irtisanoen tuhansia, he turvautuivat väkivaltaan työväenkokouksia ja niiden aktiivijäseniä vastaan palkkaamiensa roistojen ja Pinkertonin agenttien avulla, ja he turvautuivat liiton päämajojen ja kokouspaikkojen hävitykseen.
Missä oli ’laki ja järjestys’? Kummalla puolella hallitus taisteli? Mitä tekivät oikeuslaitokset ja tuomarit? Missä oli oikeus?
Paikalliset, osavaltioiden ja liittovaltion auktoriteetit käyttivät koko heidän hallinnassaan olevaa valtakoneistoa auttaakseen työnantajaosapuolta. He eivät kavahtaneet edes murhaamista. Työväenliikkeen aktiivisimmat ja osaavimmat johtohahmot saivat maksaa hengellään työläisten yritykset vähentää raadantansa tuntien määrää.
Tästä taistelusta on kirjoitettu niin monta kirjaa, ettei minun tarvitse tässä mennä yksityiskohtiin. Mutta lyhyt yhteenveto tapahtumista virkistänee lukijan muistia.
Liike kahdeksantuntisen työpäivän puolesta alkoi Chicagossa 1. toukokuuta 1886, leviten vähitellen koko maahan. Sen alkua osoittavia lakkoja oli useimmissa suurissa teollisuuskeskuksissa. Chicagossa 25 000 työläistä lopetti työnteon heti ensimmäisenä lakkopäivänä, ja kahden päivän kuluttua heidän lukumääränsä oli kaksinkertaistunut. Toukokuun 4. päivään mennessä kaupungin lähes kaikki liittoon kuuluva työväki oli lakossa.
Lain aseistettu nyrkki kiirehti välittömästi työnantajien tueksi. Kapitalistinen lehdistö raivosi lakkolaisia vastaan ja vaati, että heitä vastaan oli käytettävä lyijyä. Poliisin hyökkäykset lakkolaisten kokouksiin seurasivat välittömästi. Kaikkein pahimmat hyökkäykset tapahtuivat McCormickin tehtaalla, jossa työolot olivat niin sietämättömät, että työläiset olivat olleet lakossa jo helmikuusta lähtien. Siellä poliisit ja Pinkertonin miehet ampuivat tahallaan yhteislaukauksen kokoontuneiden työläisten joukkoon tappaen neljä ja haavoittaen lukuisia muita.
Tämän vastalauseeksi järjestettiin tapaaminen Haymarket Squarelle 4. toukokuuta 1886.
Se oli hyvin järjestetty tilaisuus, jollaisia järjestettiin Chicagossa tuohon aikaan päivittäin. Kaupungin pormestari Carter Harrison oli läsnä; hän kuunteli useita puheita ja myöhemmin oikeudessa antamansa todistuksen mukaan hän sen jälkeen palasi poliisilaitokselle ja ilmoitti poliisipäällikölle kaiken sujuvan tilaisuudessa hyvin. Alkoi tulla myöhä – kello oli noin kymmenen illalla; tummat pilvet täyttivät taivaan; näytti siltä, että alkaa sataa. Yleisö alkoi hajaantua, kunnes paikalla oli enää noin kaksisataa ihmistä. Silloin yhtäkkiä sadan poliisin joukko ryntäsi paikalle komisario Bonfieldin johtamana. He pysähtyivät puhujakärryjen kohdalla, josta käsin Samuel Fielden oli juuri puhumassa koolla vielä olevalle yleisölle. Komisario määräsi kokouksen hajaantumaan. Fielden vastasi: ’Tämä on rauhanomainen kokoontuminen.’ Ilman eri varoitusta poliisit hyökkäsivät väkijoukkoon pamputtaen ja hakaten miehiä ja naisia aivan säälittä. Silloin jokin singahti ilman läpi. Räjähti kuin pommin jäljiltä. Seitsemän poliisia kuoli ja noin kuusikymmentä haavoittui.
Koskaan ei ole varmistettu, kuka pommin heitti, eikä hänen henkilöllisyyttään tiedetä vielä tähänkään päivään mennessä.
Poliisien ja Pinkertonien väkivaltaisuudet huomioon ottaen ei ole yllättävää, että joku tekee protestiksi jotain sellaista. Kuka hän oli? Chicagon teollisuusjohtajat eivät olleet kiinnostuneita sellaisesta yksityiskohdasta. He olivat päättäneet murskata kapinallisen työväenliikkeen, painaa kahdeksan tunnin työpäivää vaativan liikkeen alas ja vaientaa työläisten tärkeimmät puhemiehet. He julistivat avoimesti tavoitteekseen ’antaa näille ihmisille opetus’.
Tuon ajan työväenliikkeen eräs aktiivisimmista ja älykkäimmistä johtajista oli Albert Parsons, vanhaa amerikkalaista sukua, jonka esi-isät olivat taistelleet Amerikan vallankumouksessa. Hänen mukanaan lyhyempää työpäivää vaatimassa olivat August Spies, Adolf Fischer, George Engel ja Louis Lingg. Chicagon rahapiirit ja Illinoisin osavaltio päättivät ’saada heidät kiinni’. Heidän tavoitteenaan oli rangaista ja pelotella työväenliikettä murhaamalla sen omistautuneimmat johtohenkilöt. Oikeudenkäynti näitä miehiä vastaan oli helvetillisin pääoman salaliitto työväenliikettä vastaan koko Amerikan historiassa. Väärennettyjä todisteita, lahjottuja valamiehiä ja poliisin kostotoimia - näistä tekijöistä tehtailtiin heidän tuomionsa.
Parsons, Spies, Fischer, Engel ja Lingg tuomittiin kuolemaan, Lingg teki itsemurhan sellissään; Samuel Fielden ja Michael Schwab tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ja Oscar Neebe sai viisitoista vuotta vankeutta. Sen suurempaa oikeuden irvikuvaa ei olekaan kuin oikeudenkäynti näitä Chicagon anarkisteina tunnettuja miehiä vastaan.
Millainen oikeusmurha onkaan kyseessä? Sen voit lukea Illinoisin myöhemmän kuvernöörin John P. Altgeldin tutkimuksesta, jossa hän huolella oikeuden kulun tarkastettuaan julistaa, että teloitetut ja vangitut miehet olivat työnantajien, oikeusistuimien ja poliisin salaliiton uhreja. Hän ei saanut oikeusmurhia enää tekemättömiksi, mutta rohkeasti hän vapautti vielä vangittuina olleet anarkistit tuoden samalla julki, että hän yrittää vain hyvittää kaikin vallassaan olevin keinoin heitä vastaan tehdyn kammottavan rikoksen.
Riistäjät menivät kostossaan jopa niin pitkälle, että he rankaisivat Altgeldiä hänen rohkeudestaan ja eliminoivat hänet Amerikan poliittisesta elämästä.
Haymarketin tragedia on hätkähdyttävä esimerkki siitä ’oikeudesta’, mitä työläiset voivat johtajiltaan odottaa. Se on osoitus oikeuden luokkaluonteesta sekä niistä keinoista, joita pääoma ja valtio käyttävät murskatakseen työläiset.
Amerikan työväenliikkeen historia on täynnä näitä esimerkkejä. Tämän kirjan alaan ei kuulu katsastaa niitä kaikkia. Niitä käsitellään lukuisissa kirjoissa ja julkaisuissa, ja kehotankin lukijaa lukemaan ja tutustumaan tarkemmin tähän Amerikan proletariaatin kärsimyshistoriaan. Chicagon oikeusmurhat on toistettu pienemmässä mittakaavassa kaikissa työväenluokan taisteluissa. Riittää, että mainitsen muutamia: kaivosmiesten lakot Coloradon osavaltiossa ja siihen liittyvä pirullinen Ludlow'n luku, kun valtion asevoimat ampuivat tarkoituksellisesti työläisten telttoihin sytyttäen niitä tuleen ja aiheuttaen useiden naisten, lasten ja miesten kuoleman; Kalifornian Wheatlandissa tapahtuneet humalapeltojen lakkolaisten murhat kesällä 1913; lakkolaisten murhat Washingtonin Everettissa 1916; Oklahoman Tulsassa; Virginiassa ja Kansasissa; Montanan kuparikaivoksissa, ja lukuisissa muissa paikoissa ympäri maata.
Mikään ei niin nostata herrojen vihaa kuin yritykset valistaa heidän uhrejaan. Tämä on yhtä totta tänään kuin orjuuden ja maaorjuudenkin aikoina. Olemme nähneet, kuinka kirkko on vainonnut ja kiduttanut arvostelijoitaan, ja kuinka se on pitänyt jokaista tieteen edistysaskelta uhkana auktoriteetilleen ja vaikutusvallalleen. Samoin jokainen despootti on pyrkinyt tukahduttamaan kaiken protestoinnin ja kapinoinnin. Samassa hengessä tämän päivän pääoma ja valtio käyvät käsiksi ja repivät kappaleiksi jokaisen, joka uskaltaa ravistella niiden vallan ja intressien perusteita.
Otetaan kaksi viimeaikaisinta tapausta esimerkiksi tästä vallan ja omistajuuden muuttumattomasta asenteesta: tapaukset Mooney & Billings ja Sacco & Vanzetti. Edellinen tapahtui lännessä ja jälkimmäinen idässä, niiden välillä on vuosikymmen ja koko mantereen leveys. Silti ne vastaavat tarkasti toisiaan osoittaen sen, että riippumatta siitä ollaanko idässä vai lännessä, missä ja milloin, herrat kohtelevat orjiaan samalla tavalla.
Mooney ja Billings istuvat kalifornialaisessa vankilassa elinkautista. Miksi? Jos vastaisin tähän muutamalla sanalla, sanoisin täysin totuudenmukaisesti: koska he olivat älykkäitä ammattiliiton miehiä, jotka yrittivät valistaa työläistovereitaan ja parantaa heidän olojaan.
Ja nimenomaan tästä syystä, eikä mistään muusta, heidät tuomittiin. San Franciscon kauppakamari, Kalifornian rahavalta, ei voinut sietää näiden kahden energisen ja militantin miehen toimintaa. San Franciscon työväestö oli muuttunut hankalaksi, puhkesi lakkoja ja esitettiin vaatimuksia, joiden mukaan työläisten kuului saada suurempi osuus tuottamastaan varallisuudesta.
Rannikon teollisuusporhot julistivat sodan järjestäytyneelle työväenluokalle. He julistivat ’villejä työpaikkoja’, jotka olivat ammattiyhdistystoiminnan vastaisia, sekä päättäväisyyttään tuhota ammattiliitot. Se oli ensi askel siinä, että työläiset saataisiin takaisin avuttomuuden tilaan, jonka jälkeen voitaisiin pienentää heidän palkkojaan. Teollisuuspomojen vaino ja viha kohdistui ensisijassa työväenliikkeen aktiivisimpiin jäseniin.
Tom Mooney oli auttanut San Franciscon raitiovaunutyöläisiä järjestäytymään - rikos, jota kuljetusliike ei voinut antaa hänelle anteeksi. Mooney oli yhdessä Warren Billingsin ja muiden työläisten kanssa osallistunut aktiivisesti myös useisiin lakkoihin. Heidät tunnettiin ja heitä ihailtiin heidän omistautumisestaan ammattiliiton asialle. Tämä riitti työnantajille ja San Franciscon kauppakamarille yrittää raivata heidät pois tieltään. Heidät oli jo moneen otteeseen pidätetty kuljetusliikkeen ja muiden yhtiöiden tekaistujen syytteiden nojalla. Syytteet olivat niin hataria, että ne oli ollut pakko hylätä. Kauppakamari jäi odottamaan tilaisuutta saada nuo kaksi työväen miestä kiikkiin, kuten heidän toimijansa olivat avoimesti uhanneet tekevänsä.
Tilaisuus tuli, kun San Franciscossa 22. heinäkuuta 1916 järjestetyssä sotilasparaatissa räjähti. Kaupungin ammattiliitot olivat päättäneet olla osallistumatta paraatiin, koska kyse oli vain Kalifornian pääoman voimainnäytöksestä järjestäytynyttä työväkeä vastaan, jonka kauppakamari halusi tuhota. Kamari oli ilmoittanut selväksi kannakseen ajaa ’villejä työpaikkoja’ eikä se millään tavoin salannut katkeraa vihamielisyyttään ammattiliittoja kohtaan.
Koskaan ei ole varmistettu, kuka asensi paraatissa räjähtäneen helvetinkoneen, mutta eipä San Franciscon poliisi tosissaan edes yrittänyt löytää syyllistä tai syyllisiä. Välittömästi tämän traagisen tapahtuman jälkeen Thomas Mooney ja hänen vaimonsa Rena pidätettiin, samoin kuin Warren Billings, konetyöläisten liiton jäsen Edward D. Nolan ja pienbussien kuljettajien liitosta I. Weinberg.
Billingsin ja Mooneyn oikeudenkäynti on yksi Amerikan oikeushistorian pahimmista skandaaleista.
Syyttäjän todistajat esittivät ainoastaan vääriä todistuksia, koska poliisit olivat lahjoneet ja uhkailleet heidät siihen. Mooneyn ja Billingsin syyttömyyden toteennäyttävät todisteet jätettiin täysin huomiotta. Mooneya syytettiin pommin asettamisesta samaan aikaan, kun hän todistettavasti oli ollut ystäviensä kanssa talon katolla yli kahden kilometrin päässä räjähdyspaikasta. Tästä on todisteena filmiyhtiön paraatista ottama valokuva, jossa Mooney selvästi näkyy katolla, taustalla näkyvän kellon ilmoittaessa ajaksi 14.02. Räjähdys tapahtui kello 14.06, ja on selvä fyysinen mahdottomuus, että Mooney olisi voinut olla molemmissa paikoissa samaan aikaan.
Kyse ei kuitenkaan ollut todisteista, syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Sanfranciscolainen pääoma vihasi Tom Mooneya sydämestään. Hänet oli saatava pois tieltä. Mooney ja Billings tuomittiin, edellinen kuolemaan ja jälkimmäinen elinkautiseen vankeuteen.
Häpeällinen tapa, jolla oikeudenkäynti vietiin läpi, syyttäjän todistajien selvät väärät valat ja tehtailijoiden kädenjälki koko syyteprosessissa kuohuttivat koko maata. Lopulta juttu vietiin kongressin eteen. Se määräsi työministeriön tutkimaan tapausta. Valtuutettu John B. Densmore lähetettiin San Franciscoon tutkimaan tapausta ja hänen raporttinsa paljastaa salaliiton, jossa Mooneyn hirttäminen on yksi kauppakamarin keinoista murskata Kalifornian järjestäytynyt työväki.
Tämän jälkeen suurin osa syyttäjän todistajista, jotka eivät olleetkaan saaneet heille luvattuja palkkioita, tunnusti antaneensa väärän todistuksen Charles M. Fickertille, silloiselle San Franciscon piirisyyttäjälle ja Kauppakamarin tunnetulle kätyrille. Kaupungin poliisit Draper Hand ja R.W. Smith ovat molemmat allekirjoittaneet valaehtoisen todistuksen, jossa he kertovat kuinka piirisyyttäjä oli alusta loppuun tehtaillut todisteet ja lahjonut todistajikseen länsirannikon alimman luokan edustajia.
Tapaus Mooney-Billings sai maanlaajuista ja jopa kansainvälistä huomiota. Presidentti Wilson koki velvollisuudekseen ottaa kahdesti yhteyttä Kalifornian kuvernööriin pyytäen tapauksen uudelleenkäsittelyä. Mooneyn kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, mutta uutta oikeudenkäyntiä ei ole edes yritetty järjestää.
Kalifornian rahavalta suuntautui pitämään Mooney ja Billings vangittuina. Osavaltion korkein oikeus kieltäytyi kauppakamarille kuuliaisena ja teknisiin seikkoihin vedoten ottamasta uudelleenkäsittelyyn oikeudenkäynnin todistajanlausuntoja, joiden valapattoisuudesta oli tullut yleinen sananparsi Kaliforniassa.
Tämän jälkeen kaikki elossa olevat valamiehet ovat antaneet lausunnon, että jos tapauksen todelliset faktat olisivat olleet heidän tiedossaan, eivät he koskaan olisi tuominneet Mooneya. Jopa oikeudenkäynnin tuomari Fraser on pyytänyt Mooneylta anteeksi, samoilla perusteilla.
Silti sekä Tom Mooney että Warren Billings istuvat yhä vankilassa. Kalifornian kauppakamari on päättänyt pitääkin heidät siellä, ja sen valta on suurempi kuin oikeusistuinten ja hallituksen.
Voitko siis vieläkin puhua oikeudesta? Luuletko, että työväenluokka voi saada oikeutta kapitalismin vallitessa?
Chicagon anarkistien oikeusmurha tapahtui monta vuotta sitten, vuonna 1887. Aikaa on kulunut myös Mooneyn-Billingsin tapauksesta, jota käytiin 1916-1917. Myöhempi tapaus tapahtui vieläpä kaukana Tyynenmeren rannoilla sotahysterian aikoihin. Noin törkeää epäoikeudenmukaisuutta saattoi tapahtua vain tuollaisina aikoina, toteat kenties; sama tuskin voisi toistua enää nykypäivänä.
Siirrytäänpä siis ajassa lähemmäksi ja mennään Yhdysvaltain ytimeen, Massachusettsin Bostoniin, ylvääseen kulttuurin kehtoon.
Bostonin mainitseminenkin tuo eteemme kuvan kahdesta proletaarista, Nicola Saccosta ja Bartolomeo Vanzettista; toinen köyhä suutari ja toinen kalakaupustelija, joiden nimet ovat tänään tunnettuja ja joita kunnioitetaan maailmanlaajuisesti jokaisessa sivistyneessä maassa.
He jos ketkä ovat ihmisyyden marttyyreita. Kaksi miestä, jotka antoivat henkensä antaumuksestaan ihmiskuntaa kohtaan, uskollisuudestaan emansipoituneen ja vapaan työväenluokan ihanteelle. Kaksi syytöntä miestä, jotka urheasti kärsivät kidutusta seitsemän vuoden ajan, ja kuolivat karmean kuoleman sellaisella mielen tyyneydellä, johon harvoin ovat yltäneet edes kaikkien aikojen jaloimmat marttyyrit.
Tarina näiden kahden uljaan miehen oikeusmurhasta, Massachusettsin osavaltion rikoksesta, jota ei tulla unohtamaan eikä anteeksi antamaan niin kauan kuin valtio on olemassa, on liian tuoreena jokaisen muistissa, jotta sitä tarvitsisi tässä kerrata.
Mutta miksi Saccon ja Vanzettin täytyi kuolla? Tämä on hyvin ajankohtainen kysymys; se vie suoraan käsiteltävien asioiden ytimeen.
Jos Sacco ja Vanzetti olisivatkin olleet pelkkiä rikolliskumppaneita, kuten syyttäjä yritti uskotella, olisiko heidät niin armottomasti päätetty teloittaa huolimatta koko maailman vetoomuksista, adresseista ja vastalauseista?
Entä jos he olisivat olleet todella murhaan syyllisiä rahavaltiaita, eikä heitä olisi syytetty mistään muusta, olisiko heidät teloitettu? Olisiko vetoomukset korkeampiin oikeusistuimiin tällöin kielletty, olisiko liittovaltion korkein oikeus kieltäytynyt tutustumasta juttuun?
Olet usein kuullut, että joku rikas kaveri on tappanut ihmisen tai että rikkaiden perheiden poikia on tuomittu ensimmäisen asteen murhasta. Mutta tiedätkö ainuttakaan, joka heistä olisi joutunut teloitetuksi Yhdysvalloissa? Istuvatko monet heistä edes vankiloissa? Eikö laista löydykin aina sopivasti porsaanreikiä, kuten ’mielenhäiriö’ tai ’syyntakeettomuus’, joihin vedotaan näissä rikkaiden jutuissa?
Mutta vaikka Sacco ja Vanzetti olisivatkin olleet vain tavallisia kuolemaantuomittuja rikollisia, niin eikö silti kaikilla elämänaloilla huomionarvoisten ihmisten, hyväntekeväisyysjärjestöjen ja satojentuhansien ystävien ja tukijoiden vetoomukset olisi taanneet heille armahduksen kuolemasta? Eikö epäily heidän syyllisyydestään, mikä esitettiin korkeimpien lain edustajien taholta, olisikin aikaansaanut uuden oikeudenkäynnin, vanhojen todistusten uudelleenarvioinnin ja heidän puolestaan esitettyjen uusien todisteiden huomioon ottamisen?
Miksi tämä kaikki evättiin Saccolta ja Vanzettilta? Miksi ’laki ja oikeus’, kaikki asteet paikallispoliisista ja liittovaltion agenteista alkaen aina tunnustetusti väärintuominneeseen tuomariin, osavaltion korkeimpaan oikeuteen, kuvernööriin ja liittovaltion korkeimpaan oikeuteen asti osoittivat niin suurta päättäväisyyttä pistää heidät sähkötuoliin?
Koska Sacco ja Vanzetti olivat vaarallisia pääoman intresseille. Nämä miehet antoivat äänen työläisten tuntemalle tyytymättömyydelle orjuuden olosuhteita kohtaan. He ilmaisivat tietoisesti sen, mitä työläiset monesti tuntevat tiedostamattaan. Koska he olivat luokkatietoisia miehiä, anarkisteja, he olivat suurempi uhka kapitalismin turvallisuudelle kuin kokonainen lakkolaisten armeija, joka ei ole selvillä luokkataistelun todellisista tavoitteista ja kohteista. Herrat tietävät, että kun sinä menet lakkoon, niin sinä vaadit vain korkeampaa palkkaa tai lyhyempää työpäivää. Mutta luokkatietoinen työväen taistelu pääomaa vastaan on paljon vakavampi asia: se tarkoittaa koko palkkatyöjärjestelmän lakkauttamista ja työväenluokan vapauttamista pääoman vallasta. Näin on siis ymmärrettävää, miksi herrat näkivät suuremman vaaran Saccossa ja Vanzettissa kuin suurimmassakaan lakossa, joka vaatii pelkkää olojen parantamista kapitalismin sisällä.
Sacco ja Vanzetti uhkasivat koko kapitalismin ja valtion rakennetta. Kyseessä eivät olleet nuo kaksi köyhää proletaaria yksilöinä. Ei, vaan pikemminkin se, mitä nuo kaksi miestä edustivat - olemassa olevien riiston ja sorron olosuhteiden vastaisen tietoisen kapinoinnin henkeä.
Tuon hengen pääoma ja valtio halusivat hengiltä tappamalla nuo miehet. Ne halusivat tappaa tuon hengen ja työläisten vapautusliikkeen iskemällä pelkoa kaikkien niiden sisimpään, jotka saattaisivat ajatella ja tuntea kuten Sacco ja Vanzetti; ne halusivat tehdä näistä kahdesta miehestä esimerkin pelotellakseen ja pitääkseen muut poissa työväestön liikehdinnästä.
Tästä syystä eivät sen enempää Massachusettsin oikeusistuimet kuin hallituskaan voineet myöntää Saccolle ja Vanzettille uutta oikeudenkäyntiä. Siihen sisältyi vaara heidän vapauttamisestaan yleisen oikeudentunnon heräämisen takia; siihen sisältyi pelko, että salahanke heidän murhaamisekseen tulisi ilmi. Siksi liittovaltion korkeimman oikeuden tuomarit kieltäytyivät kuulemasta asiaa, aivan kuten Massachusettsin korkein oikeus oli kieltänyt uuden oikeudenkäynnin uusista merkittävistä todisteista huolimatta. Tästä syystä myöskään Yhdysvaltain presidentti ei puuttunut asiaan, vaikka se olisi ollut paitsi hänen moraalinen myös laillinen velvollisuutensa. Moraalinen velvollisuus oikeuden vuoksi; laillinen velvollisuus, koska presidentti oli vannonut puolustavansa perustuslakia, joka takaa jokaiselle puolueettoman oikeudenkäynnin, mitä Sacco ja Vanzetti eivät suinkaan saaneet.
Presidentti Coolidgella oli riittävä ennakkotapaus, jonka perusteella hän olisi voinut puuttua asiaan ja toimia oikeuden puolesta, olihan Woodrow Wilson näyttänyt esimerkkiä Mooneyn tapauksessa. Coolidgella ei kuitenkaan ollut rohkeutta tehdä sitä, koska hän oli täysin suurpääoman palveluksessa. Epäilemättä tapausta Sacco ja Vanzetti pidettiin myös luokkaetujen vuoksi tärkeämpänä ja merkittävämpänä kuin Mooneyn tapausta. Kaikilla tasoilla niin pääoma kuin hallinto sopivat, että Massachusettsin oikeusistuinten tuomiot pidetään voimassa hinnalla millä hyvänsä ja että Nicola Sacco ja Bartolomeo Vanzetti uhrataan.
Herrat päättivät ylläpitää tarua ’tuomioistuinten oikeudesta’, koska heidän valtansa perustuu yleiselle uskolle tällaiseen oikeuteen. Tuomareita ei toki väitetä erehtymättömiksi. Jos niin väitettäisiin, ei tuomareiden päätöksistä voitaisi vedota eikä ylempiä oikeusistuimia tai korkeinta oikeutta tarvittaisi. Oikeuslaitoksen erehtyväisyys tunnustetaan, mutta sitä, että oikeusistuimet ja kaikki valtion instituutiot toimivat vain tukeakseen herrojen valtaa työorjiinsa - että heidän oikeutensa ei ole mitään muuta kuin luokkaoikeutta – sitä ei voida myöntää edes hetkeksi. Koska jos ihmiset huomaisivat niin olevan, kapitalismi ja valtio olisivat tuhon omia. Juuri tästä syystä Saccon ja Vanzettin tapauksessa ei voitu sallia todistusaineiston puolueetonta uudelleenkäsittelyä eikä heille voitu sallia uutta oikeudenkäyntiä, koska sellainen olisi paljastanut heidän syyttäjiensä todelliset motiivit ja kohteet.
Siksi päätökseen ei annettu muutosoikeutta eikä uutta oikeudenkäyntimahdollisuutta. Oli vain kuuleminen kuvernöörin kartanossa suljettujen ovien takana, ja siihen osallistui ainoastaan miehiä, joiden uskollisuus hallitsevalle luokalle oli kaiken epäilyn yläpuolella; miehiä, jotka koulutuksensa, perinteidensä ja etujensa takia olivat sitoutuneet säilyttämään oikeusistuimet ja puhdistamaan Saccon ja Vanzettin tuomion kaikista luokkaoikeusviittauksistakin. Siksi Saccon ja Vanzettin täytyi kuolla.
Massachusettsin kuvernööri Fuller vahvisti ja julisti heidän tuomionsa. Viimeiseen hetkeen asti oli tuhansia, jotka toivoivat, että kuvernööri pidättäytyisi tekemästä tätä kylmäveristä murhaa. He eivät joko tienneet tai muistaneet sitä, että vuosia aiemmin, vuonna 1919, samainen Fuller sanoi puheessaan kongressissa, että jokainen ’radikaali, sosialisti, IWW:läinen tai anarkisti pitäisi hävittää lopullisesti’; siis jokainen, joka haluaa vapautta työläisille, tulisi murhata. Voitko mitenkään järkevästi olettaa, että tällainen mies olisi voinut antaa oikeutta Saccolle ja Vanzettille, kahdelle vannoutuneelle anarkistille?
Kuvernööri Fuller toimi mielipiteidensä mukaisesti pitäen kiinni asenteestaan ja intresseistään hallitsevan luokan jäsenenä, läpikotaisen luokkatietoiseen tapaan. Samoin toimi tuomari Thayer ja kaikki syyttäjän toimiin osalliset, unohtamatta niitä ’kunnianarvoisia herrasmiehiä’, jotka Fuller nimitti komissioonsa ’tarkastelemaan juttua uudelleen’ suljettujen ovien takana. Luokkatietoisina heidän etuihinsa kuului vain kapitalistisen ’oikeuden’ ylläpitäminen, niin että säilytettäisiin se ’laki ja järjestys’, josta he saavat elantonsa ja voittonsa.
Voiko työväki saada oikeutta kapitalismin ja valtion sisällä? Voiko oikeutta olla lainkaan niin kauan kuin nykyinen järjestelmä on olemassa? Päätä itse.
Tässä mainitsemani jutut ovat vain harvoja niistä monista taisteluista, joita amerikkalainen työväenluokka on käynyt pääomaa vastaan. Samaa voidaan kertoa jokaisesta maasta. Ne osoittavat selvästi, että
(1) pääoman sodassa työväenluokkaa vastaan on vain luokkaoikeutta; työväenluokka ei voi saada oikeutta kapitalismissa.
(2) laki ja hallitus, kuten muutkin kapitalistiset instituutiot (lehdistö, koulut, kirkko, poliisi ja oikeusistuimet) ovat aina pääoman palveluksessa työväenluokkaa vastaan, täysin riippumatta tapauksiin liittyvistä tosiasioista. Pääoma ja valtio ovat naimisissa ja niillä on yhteinen intressi.
(3) pääoma ja valtio käyttävät mitä tahansa ja kaikkia keinoja pitääkseen proletariaatin alistettuna: ne terrorisoivat työväenluokkaa säälimättä ja murhaavat armotta sen kaikkein älykkäimpiä ja omistautuneimpia jäseniä.
Toisin ei voisi ollakaan, koska pääoman ja työn välillä on elämän ja kuoleman taistelu.
Aina kun pääoma ja sen palvelija, laki, hirttävät sellaisia miehiä kuin Chicagon anarkistit, tai istuttavat sähkötuoliin Saccot ja Vanzettit, he julistavat ’vapauttaneensa yhteiskunnan pahasta’. He haluavat sinun uskovan, että teloitetut olivat sinun vihollisiasi, yhteiskunnan vihollisia. He haluavat sinun uskovan myös sen, että näiden ihmisten kuolema saattoi asian päätökseen, että kapitalistinen oikeuslaitos on osoittautunut oikeaksi ja että ’laki ja oikeus’ ovat voittaneet. Mutta asiaa ei ole viety päätökseensä ja herrojen voitto on vain väliaikaista. Taistelu jatkuu, niin kuin se on jatkunut kautta ihmiskunnan historian, työn ja vapauden esiinmarssin kautta. Yhtäkään asiaa ei ole viety loppuun ennen kuin se on viety loppuun oikein. Ihmisen luontaista vapauden ja hyvinvoinnin kaipuuta ei voi tukahduttaa, riippumatta siitä kuinka paljon hallitukset turvautuvat terroriin ja murhaamiseen. Raatajien vaatimuksia paremmista oloista ei voi vaientaa. Taistelu jatkuu, ja tulee jatkumaan, riippumatta siitä mitä laki, hallitus ja pääoma tekevät. Jotta työläiset eivät kuitenkaan haaskaisi energiaansa ja ponnistuksiaan väärään suuntaan, heidän täytyy selkeästi ymmärtää, etteivät he voi toivoa oikeutta oikeusistuimilta, laeilta ja hallituksilta, sen enempää kuin he voivat odottaa herrojen itsensä lakkauttavan palkkaorjuuden.
’Mitä sitten pitäisi tehdä?’ kysyt. ’Miten työläiset voivat saada oikeutta?’