’Entä jos järjestelmääsi koetellaan. Olisiko sinulla mitään keinoja puolustaa vallankumousta?’ kysyt.
Tietysti.
’Jopa asevoimin?’
Kyllä, tarvittaessa.
’Mutta asevoimathan ovat järjestäytynyttä väkivaltaa. Etkö sinä sanonut, että anarkismi oli sitä vastaan?’
Anarkismi on kaikkea sitä vastaan, mikä loukkaa vapauttasi, tapahtui se sitten voimalla ja väkivallalla tai muilla keinoin. Se on kaikkea loukkaamista ja pakottamista vastaan. Mutta jos joku hyökkää sinun kimppuusi, niin hän on se joka loukkaa sinua, hän on se joka käyttää väkivaltaa sinua vastaan. Sinulla on oikeus puolustaa itseäsi. Ja enemmänkin: on sinun velvollisuutesi anarkistina puolustaa omaa vapauttasi, vastustaa määräilyä ja pakkovaltaa. Muuten olet orja etkä vapaa ihminen. Toisin sanoen yhteiskunnallinen vallankumous ei hyökkää kenenkään kimppuun, mutta se tulee puolustamaan itseään kaikkia ja miltä tahansa taholta tulevia hyökkäyksiä vastaan.
Sitä paitsi sinun ei pidä sekoittaa yhteiskunnallista vallankumousta anarkiaan. Vallankumous on joissakin vaiheissaan väkivaltainen mullistus; anarkia on yhteiskunnan tila, jossa vallitsee rauha ja vapaus. Vallankumous on keino päästä anarkiaan, mutta se ei ole anarkiaa itsessään. Se on tasoittava tietä anarkiaan; se järjestää olosuhteet, jotka tekevät elämän vapaudessa mahdolliseksi.
Tavoitteensa saavuttaakseen vallankumouksen tulee kuitenkin olla anarkistisen hengen ja ideoiden kyllästämä ja ohjailema. Päämäärä ohjaa keinot, aivan kuten käyttämäsi työkalun tulee olla sopiva siihen työhön, minkä haluat saada tehtyä. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallisen vallankumouksen täytyy olla anarkistinen niin keinoissa kuin päämäärässä.
Vallankumouksellisen puolustuksen tulee olla sopusoinnussa tämän hengen kanssa. Itsepuolustukseen eivät kuulu minkäänlaiset pakottamisen, vainoamisen tai kostamisen toimet. Itsepuolustuksessa ainoastaan torjutaan hyökkäys ja viedään viholliselta mahdollisuudet loukata sinua.
’Miten torjuisit ulkomaisen hyökkäyksen?’
Vallankumouksen voimalla. Mistä tuo voima koostuu? Ennen kaikkea kansan tuesta, teollisuuden ja maatalouden massojen omistautumisesta. Jos he kokevat, että he itse ovat tekemässä vallankumousta, että heistä on tullut oman elämänsä herroja, että he ovat saavuttaneet vapauden ja ovat juuri rakentamassa omaa hyvinvointiaan, niin silloin tuossa kokemuksessa on vallankumouksen suurin voima. Tänä päivänä massat taistelevat kuninkaan, kapitalistin tai presidentin puolesta, koska he uskovat, että niiden puolesta kannattaa taistella. Jos he uskovat vallankumoukseen, niin he puolustavat sitä kuolemaansa asti.
He tulevat taistelemaan vallankumouksen puolesta sydämellä ja sielulla, kuten Pietarin puoliksi nälkiintyneet miehet, naiset ja jopa lapset puolustivat lähes paljain käsin kaupunkiaan kenraali Judenitsin valkoista armeijaa vastaan. Jos tuo usko otetaan pois, jos ihmisiltä riistetään valta pistämällä heille jokin yläpuolinen auktoriteetti, oli se sitten poliittinen puolue tai sotilasjärjestö, niin vallankumoukselle on annettu kuolinisku. Silloin siltä on ryöstetty sen tärkein voiman lähde: massat. Silloin siitä on tehty puolustuskyvytön.
Aseistetut työläiset ja viljelijät ovat vallankumouksen ainoa tehokas puolustus. Heidän täytyy aina olla vartiossa vastavallankumouksellista hyökkäystä vastaan liittojensa ja syndikaattiensa keinoin. Tehtaan ja tuotantolaitoksen, kaivoksen ja pellon työläinen on vallankumouksen sotilas. Tarpeen mukaan hän on sorvin ja auran ääressä tai sitten taistelukentällä. Hän on vallankumouksen sielu, oli hän sitten tehtaassa tai rykmentissä, ja hänen tahtonsa on se joka päättää vallankumouksen kohtalon. Teollisuuden työpaikkakomiteat ja kasarmien sotilaskomiteat ovat kaiken vallankumouksellisen voiman ja toiminnan päälähde.
Nimenomaan työläisten muodostamat vapaaehtoiset punakaartit puolustivat menestyksellä Venäjän vallankumousta sen kaikkein kriittisimmässä alkuvaiheessa. Myöhemminkin nimenomaan vapaaehtoiset maalaisrykmentit kukistivat valkoiset armeijat. Vakinainen puna-armeija, joka organisoitiin myöhemmin, oli voimaton ilman näitä vapaaehtoisia työläisten tai maalaisten divisioonia. Juuri sellaiset vapaaehtoiset maalaiset vapauttivat Siperian Koltsakista ja hänen joukoistaan. Edelleen Pohjois-Venäjällä työläisten ja maalaisten yksiköt ajoivat pois vieraat armeijat, jotka olivat tulleet pakottamaan taantumuksen ikeen kansan niskaan[i]. Ukrainassa vapaaehtoisten maatyöläisten armeijat – jotka tunnettiin nimellä povstantsi – pelastivat vallankumouksen useiltakin vastavallankumouksellisilta kenraaleilta ja eritoten Denikiniltä tämän ollessa jo Moskovan porteilla. Nimenomaan vallankumouksellinen povstantsi vapautti Etelä-Venäjän hyökkäävien Saksan, Ranskan, Italian ja Kreikan armeijoiden kynsistä ja sittemmin ne ajoivat pois myös kenraali Wrangelin valkoiset joukot.
Vallankumouksen sotilaallinen puolustaminen saattaa vaatia ylintä johtoa, toiminnan koordinointia, kuria ja käskyjen tottelemista. Niiden tulee olla kuitenkin lähtöisin työläisten ja maalaisten omistautumisesta sekä perustua heidän vapaaehtoiseen yhteistoimintaansa omien paikallisten, alueellisten ja liittotason järjestöjensä kautta. Mitä tulee puolustautumiseen ulkomaista hyökkäystä vastaan, on massojen aktiivinen kiinnostus sekä heidän autonomiansa ja itsemääräävyytensä menestyksen paras tae, ja tämä pätee kaikkiin muihinkin yhteiskunnallisen vallankumouksen ongelmiin.
Ymmärrä siis, että vallankumouksen ainoa todella tehokas puolustus on kansan asenteessa. Kansan tyytymättömyys on vallankumouksen pahin vihollinen ja sen suurin uhka. Meidän täytyy aina pitää mielessämme, että yhteiskunnallisen vallankumouksen voima on orgaaninen eikä mekaaninen: sen voima ei ole mekaanisissa, sotilaallisissa toimissa, vaan sen teollisuudessa, sen kyvyssä uudelleenrakentaa elämää, saada aikaan vapautta ja oikeudenmukaisuutta. Jos ihmiset tuntevat, että vaakalaudalla on nimenomaan heidän oma asiansa, niin heistä viimeisinkin taistelee sen puolesta kuin leijona.
Sama pitää paikkansa niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin puolustukseen. Mitä mahdollisuuksia olisi ainoallakaan valkokenraalilla tai vastavallankumouksellisella, ellei hän voisi käyttää hyväkseen sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta kiihottaakseen kansaa vallankumousta vastaan? Vain kansan tyytymättömyys voi ravita vastavallankumousta. Silloin kun massat ovat tietoisia, että vallankumous kaikkine toimineen on heidän omissa käsissään, että he itse hoitavat asioita ja ovat vapaita muuttamaan menetelmiään tarpeen vaatiessa, silloin vastavallankumous ei saa mitään tukea ja se on vaaraton.
’Antaisitko sitten vastavallankumouksellisten kiihottaa kansaa, jos he sellaista yrittävät?’
Kaikin mokomin. Puhukoot mitä vain haluavat. Heidän tukahduttamisensa synnyttäisi ainoastaan vainotun luokan, ja niin he saisivat kansalta myötätuntoa asialleen. Puheen ja lehdistön kieltäminen ei ole pelkästään teoreettinen hyökkäys vapautta vastaan: se on suora isku vallankumouksen perustoihin. Sellainen tuottaisi ensinnäkin ongelmia, joita aiemmin ei edes ollut. Se loisi menetelmiä, jotka väistämättä johtavat tyytymättömyyteen ja vastarintaan, katkeruuteen ja riitaan, vankiloihin, salaisiin poliiseihin ja sisällissotaan. Se synnyttäisi pelkoa ja epäluottamusta, antaisi sijaa salaliitoille ja huipentuisi sellaiseen terrorihallintoon, joka on aina onnistunut tappamaan vallankumouksen.
Yhteiskunnallisen vallankumouksen täytyy aivan alusta lähtien perustua kokonaan toisenlaisille periaatteille, uudelle käsitykselle ja asenteelle. Täydellinen vapaus on sen olemassaolon aito henkäys; älköön ikinä unohdettako, että parannuskeino vääryyteen ja epäjärjestykseen on enemmän vapautta, ei tukahduttamista. Tukahduttaminen johtaa vain väkivaltaan ja tuhoon.
’Ettekö te sitten puolusta vallankumousta?’ ystäväsi vaatii saada tietää.
Taatusti puolustamme. Mutta me emme puolusta sitä pelkkää puhetta vastaan, pelkkää mielipiteen ilmaisua vastaan. Vallankumouksen täytyy olla riittävän suuri toivottaakseen tervetulleeksi ankarimmankin kritiikin, ja se hyötyy oikeutetusta kritiikistä. Vallankumous puolustaa itseään hyvin päättäväisesti todellista vastavallankumousta vastaan, kaikkia aktiivisia vihollisia vastaan ja kaikkia yrityksiä nujertaa tai sabotoida sitä voimaperäisillä hyökkäyksillä tai väkivallalla. Se on vallankumouksen oikeus ja myös sen velvollisuus. Se ei kuitenkaan vainoa jo voitettua eikä pura kostoaan kokonaiseen yhteiskuntaluokkaan sen yksittäisten jäsenten virheiden vuoksi. Isien syntien ei pidä kostautua heidän lapsilleen.
’Mitä te teette vastavallankumouksellisten kanssa?’
Varsinainen taistelu ja aseellinen vastarinta tuottavat ihmisuhreja, ja vastavallankumoukselliset, jotka niissä tilanteissa menettävät elämänsä, kärsivät tekojensa väistämättömät seuraukset. Vallankumoukselliset ihmiset eivät kuitenkaan ole mitään raakalaisia. Haavoittuneita ei teurasteta eikä vangeiksi otettuja teloiteta. Eikä myöskään harjoiteta barbaarista panttivankien ampumista, mitä bolsevikit tekivät.
’Kuinka te kohtelette vangiksi otettuja vastavallankumouksellisia taisteluiden aikana?’
Vallankumouksen täytyy löytää uusia keinoja, jokin järkevä keino käsitellä heitä. Vanha keino on vangita heidät, ylläpitää heitä joutilaisuudessa ja käyttää paljon väkeä heitä vartioimaan ja rankaisemaan. Ja kun syyllinen viruu vankilassa, vangitseminen ja raaka kohtelu katkeroittaa häntä entistäkin enemmän vallankumousta vastaan, vahvistaa hänen vastarintaansa ja ruokkii hänen koston ajatuksiaan ja suunnitelmia uusista salaliitoista. Vallankumous pitää sellaisia menetelmiä etujensa kannalta typerinä ja haitallisina. Sen sijaan se yrittää inhimillisellä kohtelulla vakuuttaa kukistetun vihollisen siitä, että hänen vastarintansa on virheellistä ja hyödytöntä. Se käyttää vapautta koston sijaan. Se ottaa huomioon, että suurin osa vastavallankumouksellisista on pikemminkin huijattuja kuin vihollisia, he ovat joidenkin vallanhimoisten yksilöiden harhaanjohdettuja uhreja. He tarvitsevat enemmänkin valistusta kuin rankaisemista, ja valistamalla päästään parempiin tuloksiin kuin rankaisemalla. Tänäkin päivänä tämä näkökulma on saamassa enemmän jalansijaa. Bolsevikit löivät liittoutuneiden armeijat Venäjällä paljon tehokkaammin harjoittamalla vallankumouksellista propagandaa vihollissotilaiden keskuudessa kuin mitä he saivat aikaan tykistönsä voimalla. Jopa Yhdysvaltain hallitus on tunnustanut näiden uusien menetelmien käyttökelpoisuuden ja se käyttää niitä nyt sotaretkellään Nicaraguassa. Amerikkalaiset lentokoneet kylvävät julistuksia ja vetoomuksia nicaragualaisten niskaan saadakseen heidät luopumaan Sandinosta ja hänen asiastaan, ja amerikkalaiset sotapäälliköt odottavat saavuttavansa tällä taktiikalla erittäin hyviä tuloksia. Sandinon patriootit taistelevat kuitenkin kodin ja isänmaan puolesta ulkomaisia hyökkääjiä vastaan, kun taas vastavallankumoukselliset käyvät sotaa omaa kansaansa vastaan. Heidän valistamisensa on paljon yksinkertaisempaa ja lupaavampaa.
’Tosiaanko sinä ajattelet, että tuo olisi paras tapa käsitellä vastavallankumousta?’
Jo vain. Inhimillinen kohtelu ja ystävällisyys ovat tehokkaampia kuin julmuus ja kosto. Uusi asenne tässä suhteessa tarkoittaa myös useita muita samanluonteisia menetelmiä muualla. Vallankumouksen aktiivisten vihollisten ja juonittelijoiden käsittelyyn tullaan kehittelemään eri tapoja heti, kun aletaan harjoittaa uudenlaista toimintatapaa. Esimerkiksi voitaisiin käyttää suunnitelmaa, jossa heidät hajautetaan yksilöinä tai pienissä ryhmissä sellaisille alueille, joissa he eivät ole alttiina vastavallankumouksellisille vaikutteille, vaan jossa heitä ympäröi vallankumouksellinen henki ja tietoisuus. Ota huomioon myös se, että vastavallankumouksellistenkin täytyy syödä; niinpä he voisivat huomata olevansa tilanteessa, jossa heillä on muutakin puuhaa ja ajateltavaa kuin salaliittojen hautominen. Vastavallankumouksellinen, joka on voitettu ja jätetty vapauteen vangitsemisen sijaan, joutuisi etsimään toimeentulemisen tapoja. Häneltä ei tietenkään riistettäisi elantoa, sillä vallankumous on tarpeeksi jalo ruokkiakseen jopa vihollisensa. Kyseisen ihmisen tulisi kuitenkin liittyä johonkin yhteisöön, hänen tulisi hankkia itselleen asuinsija jne, voidakseen nauttia jakelukeskuksen vieraanvaraisuutta. Toisin sanoen ’vapauden vankeina’ olevat vastavallankumoukselliset olisivat riippuvaisia yhteisöstä ja sen jäsenten hyvästä tahdosta elintarpeidensa tyydyttämisessä. He eläisivät vallankumouksellisessa ilmapiirissä ja olisivat sen ympäristön vaikutteille alttiina. Taatusti he olisivat paremmassa turvassa ja tyytyväisempiä kuin vankilassa, ja piankin he lakkaisivat olemasta vallankumoukselle mikään uhka. Olemme toistuvasti saaneet nähdä tällaisia esimerkkejä Venäjällä, jossa Tsekan kynsistä paenneet vastavallankumoukselliset ovat asettuneet johonkin kylään tai kaupunkiin ja heistä on huomaavaisella ja kunnollisella kohtelulla tullut yhteisön hyödyllisiä jäseniä, useinkin vieläkin innokkaampia yhteisen hyvinvoinnin puolustajia kuin keskivertokansalaisista; kun taas monet heidän tovereistaan, jotka eivät ole onnistuneet välttämään pidätetyksi joutumista, viruvat vankiloissa koston ja salajuonien metkut mielessään.
Epäilemättä vallankumouksellinen kansa tulee kokeilemaan eri tapoja kohdella tällaisia ’vapauden vankeja’. Olivat nuo tavat sitten mitä tahansa, ne ovat taatusti parempia kuin nykyinen koston ja rankaisun järjestelmä, jonka täydellisestä epäonnistumisesta on saatu esimerkkejä koko inhimillisen historian ajan. Uusien keinojen joukossa voisi olla myös vapaiden siirtokuntien perustaminen. Vallankumous voisi tarjota vihollisilleen mahdollisuuden asettautua johonkin maan kolkkaan, jossa he voisivat perustaa itselleen parhaiten sopivan yhteiskuntaelämän muodon. Ei ole mitenkään turhaa spekulointia nähdä jo ennalta, että ennen pitkää suurin osa heistä saattaisikin valita mieluummin vallankumouksellisen yhteisön vapauden ja veljeyden kuin siirtokuntansa taantumuksellisen hallinnon. Mutta vaikkei niin kävisikään, ei mitään olisi menetetty. Päinvastoin vallankumous olisi jälleen saanut henkisesti suuren voiton hylätessään koston ja vainon menetelmät ja harjoittaessaan inhimillisyyttä ja jalomielisyyttä. Vallankumouksellinen itsepuolustus, jota nämä menetelmät innoittavat, on tehokkaampi juuri siitä syystä, että se takaa vapauden jopa vihollisilleen. Sen viehätysvoima massoille ja maailmaan laajemminkin kasvaa siten vain vastustamattomammaksi ja yleispätevämmäksi. Yhteiskunnallisen vallankumouksen voittamaton vahvuus on sen oikeudenmukaisuudessa ja inhimillisyydessä.
Yksikään vallankumous ei vielä tähän mennessä ole kokeillut todellisen vapauden tietä. Kellään ei ole ollut siihen riittävästi uskoa. Voima ja tukahduttaminen, vaino, kosto ja terrori ovat luonnehtineet menneitä vallankumouksia ja ne myös ovat kukistaneet niiden alkuperäiset tavoitteet. On tullut aika kokeilla uusia menetelmiä, uusia tapoja. Yhteiskunnallinen vallankumous tulee vapauttamaan ihmisen vapauden avulla, mutta jos meillä ei ole uskoa vapauteen, niin vallankumous voi vain kieltää ja pettää itsensä. Olkoomme meillä siis vapauden rohkeus: korvatkaamme sillä sorto ja terrori. Tulkoon vapaudesta meidän uskomme ja tekomme, niin olemme kasvava vahvoiksi.
Vain vapaus voi tehdä yhteiskunnallisesta vallankumouksesta tehokkaan ja terveen. Vain se voi osoittaa tietä suurempiin korkeuksiin ja valmistaa yhteiskunnan, jossa ilo ja hyvinvointi ovat kaikkien osana. Silloin on koittava päivä, jolloin ihmisellä ensi kertaa on täydet mahdollisuudet kasvaa ja avartua - anarkian vapaassa ja anteliaassa loisteessa.
[i] Tsaikovski-Millerin hallitus.