Keitä olivat bolsevikit ja mitä he halusivat?
Vuoteen 1903 asti bolsevikit olivat Venäjän sosialistisen puolueen jäseniä; he olivat siis sosiaalidemokraatteja, Karl Marxin ja hänen opetustensa seuraajia. Tuona vuonna Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue jakautui kahtia organisaatiokysymysten ja muiden pikkuasioiden vuoksi. Leninin johdolla oppositioon jääneet muodostivat uuden puolueen, jotka kutsuivat itseään bolsevikeiksi. Vanha puolue tuli tunnetuksi mensevikkeinä.[i]
Bolsevikit olivat vallankumouksellisempia kuin emopuolue, josta he olivat irtaantuneet. Maailmansodan puhjetessa he eivät pettäneet työläisten asiaa ja liittyneet kiihkoisänmaallisiin, kuten suurin osa muista sosialistisista puolueista. Heidän ansiokseen sanottakoon, että useimpien anarkistien ja vasemmistovallankumouksellisten tavoin he vastustivat sotaa siltä pohjalta, ettei proletariaatilla ollut mitään tekemistä kapitalistiryhmien keskinäisissä kiistoissa. Kun helmikuun vallankumous alkoi, bolsevikit ymmärsivät, etteivät poliittiset muutokset yksin riittäisi, ne eivät ratkaisisi työläisten ja yhteiskunnan ongelmia. He tiesivät, ettei yhden hallituksen korvaaminen toisella auttaisi mitään. Se mitä tarvittiin oli radikaali, perustavanlaatuinen muutos.
Vaikka bolsevikit olivat mensevikki-velipuoliensa tavoin marxilaisia (Karl Marxin teorioihin uskovia), he eivät jakaneet mensevikkien asennetta suureen mullistukseen. He pilkkasivat ajatusta, jonka mukaan Venäjällä ei voinut olla proletaarista vallankumousta, koska kapitalistinen teollisuus ei ollut vielä kehittynyt täyteen mittaansa. He ymmärsivät, ettei tapahtumassa ollut mikään pelkkä porvarillinen, poliittinen muutos. He tiesivät, etteivät ihmiset tyytyisi pelkkään tsaarin vallan lakkauttamiseen ja perustuslain luomiseen. He näkivät, että asiat olivat kehittymässä paljon pidemmälle. He ymmärsivät, etteivät maatyöläisten maiden haltuunotot ja omistavien luokkien omaisuuden lisääntyvät pakkolunastukset merkinneet mitään ’uudistusta’. Koska bolsevikit elivät lähempänä massoja kuin mensevikit, he tunsivat kansan sykkeen ja osasivat oikeammin arvioida suurten tapahtumien hengen ja tarkoituksen. Ennen kaikkea bolsevikkien johtaja Lenin uskoi, että oli tulossa aika, jolloin hän puolueineen voisi ottaa hallinnon ohjiinsa ja saada aikaan sosialismin bolsevikkien suunnitelmien mukaisesti.
Bolsevikkien sosialismi tarkoitti sitä, että bolsevikit ottivat poliittisen vallan itselleen proletariaatin nimissä. He olivat yhtä mieltä anarkistien kanssa siinä, että kommunismi olisi paras taloudellinen järjestelmä; tämä tarkoittaa sitä, että maa, tuotannon ja jakelun koneistot ja kaikki julkiset hyödykkeet tulisi olla yhteisomistuksessa, että yksityisomistus noihin asioihin tulisi poistaa. Kun anarkistit halusivat kansan kokonaisuudessaan omistavan nuo asiat, bolsevikit taas halusivat kaiken olevan valtion käsissä, siis ettei valtio olisi pelkästään maan poliittinen hallitsija vaan myös sen teollisuuden ja talouden hallitsija. Marxilaisina bolsevikit uskoivat vahvaan valtioon maan johtajana, sen absoluuttiseen valtaan ihmisten elämien ja kohtaloiden suhteen. Toisin sanoen se, mitä bolsevikit ajoivat oli diktatuuri, kunhan tuo diktatuuri oli heidän omissa käsissään, heidän poliittisen puolueensa käsissä.
Tätä järjestelyä he kutsuivat ’proletariaatin diktatuuriksi’, koska heidän puolueensa, he väittivät, edusti työväenluokan parasta ja etummaista osaa, ollen sen etujoukko, ja siksi heidän puolueensa pitäisi hallita diktaattorina proletariaatin nimissä.
Anarkistien ja bolsevikkien välinen suuri ero oli siinä, että anarkistit halusivat massojen päättävän ja hoitavan itse omat asiansa, omien järjestöjensä kautta, ilman minkään poliittisen puolueen määräysvaltaa. He halusivat todellista vapautta ja vapaaehtoista yhteistyöstä yhteisessä omistajuudessa. Tästä syystä anarkistit kutsuivat itseään vapaiksi kommunisteiksi tai kommunistisiksi anarkisteiksi, kun taas bolsevikit olivat pakkovaltaisia, hallinnollisia tai valtiokommunisteja. Anarkistit eivät halunneet minkään valtion määräilevän kansaa, koska sellainen määräily tarkoitti heidän mukaansa aina tyranniaa ja sortoa. Bolsevikit taas hylätessään kapitalistisen valtion ja porvariston diktatuurin halusivat valtion ja diktatuurin kuuluvan heille, heidän puolueelleen.
Voit siis nähdä, että anarkistin ja bolsevikin välinen ero on kuin yöllä ja päivällä. Anarkistit vastustavat kaikkea hallintoa; bolsevikit kannattavat hallintoa, kunhan se on heidän omissa käsissään. ’He eivät vastusta suurta keppiä’, kuten eräällä nokkelalla ystävälläni on tapana sanoa, ’he haluavat vain itse pitää kiinni sen oikeasta päästä.’
Bolsevikit kuitenkin ymmärsivät anarkistien esittämien näkemysten ja keinojen olevan sekä järkeviä että käytännöllisiä, ja että ainoastaan sellaiset menetelmät voisivat taata vallankumouksen onnistumisen. He päättivät ottaa anarkistiset ideat omiin tarkoituksiinsa. Niin siinä sitten kävi, että vaikka anarkistit itse lukumäärältään olivat liian pieniä saavuttaakseen massat, he onnistuivat tekemään vaikutuksen bolsevikkeihin, jotka pian alkoivat puoltaa anarkistisia keinoja ja taktiikoita, teeskennellen tietenkin että ne olivat heidän omiaan.
Mutta ne eivät olleet heidän omiaan. Saatat sanoa, ettei sillä ole mitään väliä, kuka puoltaa tai auttaa toteuttamaan ideaa, joka koituu kansan hyväksi. Jos kuitenkin mietit asiaa uudestaan, ymmärrät, että sillä on hyvinkin paljon väliä, kuten koko historia ja erityisesti Venäjän vallankumous osoittavat.
Sillä on väliä, koska kaikki riippuu motiiveista, tarkoituksesta ja hengestä, jolla asia hoidetaan. Paraskin idea voidaan toteuttaa sellaisella tavalla, että siitä koituu vain paljon haittaa. Suuren idean innostamilta massoilta voi nimittäin jäädä huomaamatta kuinka ja miten, millä keinoilla idea toteutetaan. Väärässä hengessä tai väärällä tavalla toteutettuna kaikkein jaloinkin ja hienoinkin ajatus voidaan kääntää maan ja sen ihmisten tuhoksi.
Näin juuri tapahtui Venäjällä. Bolsevikit puolsivat ja osittain toteuttivatkin anarkistisia ideoita, mutta bolsevikit eivät olleet anarkisteja eivätkä he sydämessään uskoneet niihin ajatuksiin. He käyttivät niitä omiin tarkoituksiinsa - tarkoituksiin, jotka eivät olleet anarkistisia, jotka olivat oikeastaan antianarkistisia, anarkistisen idean vastaisia. Mitä olivat nuo bolsevikkien tarkoitukset?
Anarkistisen idean tarkoitus on päästä eroon kaikenlaisesta sorrosta, lakkauttaa yhden luokan valta toisten luokkien yli, korvata sellainen asioiden hoito, jossa ihminen herruuttaa toista, taata vapaus ja hyvinvointi kaikille. Anarkististen keinojen on arvioitu tuovan nämä tulokset.
Bolsevikit käyttivät anarkistisia keinoja täysin eri tarkoitukseen. Eivät he halunneet lakkauttaa poliittista ylivaltaa ja hallintoa: sen oli vain päädyttävä heidän omiin käsiinsä. Heidän päämääränään oli, kuten olen jo selittänyt, saada poliittinen valta heidän omalle puolueelleen ja muodostaa bolsevikkien diktatuuri. On tärkeää, että tajuamme tämän hyvin selkeästi, jotta voimme ymmärtää, mitä Venäjän vallankumouksessa tapahtui ja miksi ’proletariaatin diktatuuri’ muuttui nopeasti bolsevikkien diktatuuriksi proletariaattia vastaan.
Pian helmikuun vallankumouksen jälkeen bolsevikit alkoivat julistaa anarkistisia periaatteita ja taktiikoita. Näiden joukossa oli ’suora toiminta’, ’yleislakko’, ’omaisuuksien haltuunotto’ ja muita vastaavanlaisia kansan toimia. Kuten olen jo sanonut, bolsevikit eivät marxilaisina uskoneet tällaisiin toimiin. Ainakaan he eivät olleet uskoneet niihin ennen vallankumousta. Vuosikausien ajan olivat sosialistit kaikkialla, bolsevikit muiden muassa, pilkanneet anarkistien ajatusta yleislakosta työläisten vahvimpana aseena heidän taistellessaan kapitalistista riistoa ja valtion sortoa vastaan. ’Yleislakko on yleistä hölynpölyä’, kuului sosialistien taisteluhuuto anarkisteja vastaan. Eivät sosialistit halunneet massojen turvautuvan suoraan joukkotoimintaan ja yleislakkoon, koska sehän saattaisi johtaa vallankumoukseen ja asioiden ottamiseen omiin käsiin. Eivät sosialistit halunneet mitään itsenäistä massojen vallankumoustoimintaa. He puolsivat poliittista toimintaa. He halusivat työläisten pistävän heidät, sosialistit, valtaan, jotta he voisivat tehdä sen vallankumouksen.
Jos vilkaiset sosialistien kirjoituksia viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta, tulet vakuuttuneeksi siitä, että sosialistit ovat aina vastustaneet yleislakkoa ja suoraa toimintaa, samoin kuin he ovat vastustaneet myös pakkolunastuksia ja vallankumouksellista syndikalismia, joka on toinen nimi työläisten neuvostoille. Kaikki sellaiset vallankumoustaktiikat oli ankarasti kiistetty sosialistien kokouksissa ja heidän agitaattorinsa tuomitsivat ne jyrkästi.
Bolsevikit kuitenkin hyväksyivät nämä anarkistiset keinot ja alkoivat tuoda niitä esiin vastasyntyneellä vakaumuksella. Ei tietenkään heti vallankumouksen puhjetessa helmikuussa 1917. Vaan paljon myöhemmin, sen jälkeen kun he olivat nähneet, etteivät massat tyytyneetkään pelkkiin poliittisiin muutoksiin vaan vaativat leipää perustuslain sijaan. Vallankumouksen äkisti vaihtuvat tapahtumat pakottivat bolsevikit samaan linjaan kaikkein radikaaleimpien kansan halujen kanssa, koska muutoin he olisivat jääneet jälkeen koko vallankumouksesta, kuten oli tapahtunut mensevikeille, oikeistolaisille sosiaalivallankumouksellisille, perustuslaillisille demokraateille ja muille uudistajille.
Kovin äkkinäistähän tämä bolsevikkien anarkististen keinojen omaksunta oli, koska vain hetkeä aiemmin he olivat itsepintaisesti vaatineet perustuslakia säätävää kansalliskokousta. Helmikuun vallankumousta seuranneina kuukausina he olivat vaatineet tämän edustuksellisen elimen koollekutsumista, jotta voitaisiin päättää minkä sortin hallitus Venäjää tulisi hallitsemaan. Bolsevikeille oli aivan omiaan kannattaa perustuslakia säätävää kokousta, olivathan he marxilaisia ja teeskentelivät uskovansa enemmistön valtaan. Koko kansan oli määrä valita perustuslakia säätävä kokous ja kokouksen enemmistön oli sitten määrä päättää asioista. Todellinen syy, miksi bolsevikit kannattivat kansalliskokousta, oli siinä, että he uskoivat massojen olevan heidän puolellaan ja että bolsevikkipuolue saisi varmasti kokouksessa enemmistön taakseen. Pian kävi kuitenkin selväksi, että he jäisivätkin tuossa kokouksessa vähäpätöiseksi vähemmistöksi. Heidän toivonsa päästä sitä hallitsemaan katosi. Kunnollisina hallinto- ja enemmistövaltaan uskovina heidän tulisi vieläpä hyväksyä kansan tahto. Tämähän ei sopinut Leninin ja hänen tovereidensa suunnitelmiin. He alkoivat etsiä muita keinoja saada hallitusvalta itselleen, ja niinpä he ensimmäiseksi aloittivat rajun yllytyksen perustuslakia säätävää kansalliskokousta vastaan.
Tietenkään kansalliskokous ei kykenisi antamaan maalle mitään arvokasta. Kyseessä oli pelkkää puhetta syöltävä koneisto, jolta puuttui kaikki elinvoima ja joka ei kyennyt mihinkään aidosti rakentavaan työhön. Ulkopuolella tapahtuva vallankumous oli tosiasia ja se oli täysin riippumaton perustuslakia säätävästä kokouksesta, täysin riippumaton mistään lakiasäätävästä tai hallinnollisesta elimestä. Vallankumous alkoi ja kehittyi riippumatta hallituksesta ja perustuslaista, huolimatta vastarinnasta ja uhmaten kaikkia lakeja. Se oli luonteeltaan täysin laiton, täysin hallitsematon ja jopa hallitsemisen vastainen. Vallankumous noudatti kansan terveitä ja luontaisia impulsseja, heidän tarpeitaan ja halujaan. Todellisessa merkityksessä se oli anarkistinen niin hengessä kuin teoissa. Ainoastaan anarkistit - nuo hallinnolliset vääräoppiset, jotka uskoivat vapauteen ja kansan aloitekykyyn yhteiskunnallisten ongelmien hoitajana – toivottivat vallankumouksen tervetulleeksi sellaisena kuin se oli ja toimivat sen eteenpäin viemiseksi, kasvattamiseksi ja syventämiseksi, niin että koko maa pääsisi sen vaikutuksesta osalliseksi.
Kaikilla muilla puolueilla, bolsevikit mukaan lukien, oli tarkoituksena vain vallankumouksellisen liikkeen valjastaminen ja sen sitominen heidän oman ryhmänsä menestykseen. Bolsevikit tarvitsivat massojen tuen anastaakseen itselleen poliittisen vallan ja päästäkseen julistamaan kommunistista diktatuuria. Kun he näkivät, ettei kansalliskokouksen avulla ollut toivoakaan päästä tuohon tavoitteeseen, he kääntyivät sitä vastaan, liittyivät anarkisteihin sen tuomitsemisessa ja hajottivat sen myöhemmin väkipakolla. Voit kuitenkin nähdä, että kun anarkistit toimivat asiassa rehellisesti, hallinnottomuuden aatteensa mukaisesti, niin bolsevikkien puolelta samanlainen toiminta oli silkkaa tekopyhyyttä ja poliittista kikkailua.
Perustuslakia säätävän kokouksen vastaisuuden myötä bolsevikit lainasivat anarkistien arsenaalista myös muita militantteja taktiikoita. Niinpä he alkoivat julistaa suurta sotahuutoaan ’kaikki valta neuvostoille’, kehottaen työläisiä olemaan piittaamatta väliaikaishallituksesta ja jopa uhmaamaan sitä sekä turvautumaan joukkomittaiseen suoraan toimintaan vaatimuksiensa läpiviemiseksi. Samaan aikaan he omaksuivat anarkistien keinoista myös yleislakon ja alkoivat ponnekkaasti vaatia ’omaisuuden riistämistä omaisuuden riistäjiltä’.
On tärkeää pitää mielessä, etteivät nämä bolsevikkien taktiikat seuranneet loogisesti heidän ideoistaan, vaan ne olivat heille pelkkä väline saavuttaa massojen luottamus ja päästä poliittiseen valtaan. Todellisuudessa nuo keinot olivat tosiaankin marxilaisten teorioiden vastaisia eivätkä bolsevikit uskoneet niihin. Ei siksi ole yllättävää, että valtaan päästyään bolsevikit hylkäsivät kaikki nuo marxilaisuuden vastaiset ajatukset ja taktiikat.
Bolsevikkien julistamat anarkistiset iskulauseet eivät jääneet vaille tuloksia. Massat alkoivat seurata heidän lippuaan. Puolueesta, jolla ei ollut juuri minkäänlaista vaikutusvaltaa sen johtajien Leninin ja Zinovjevin piileskellessä ja ollessa huonossa maineessa[ii] ja Trotskin ja muiden ollessa vankilassa, tulikin äkkiä merkittävin tekijä vallankumouksellisen työväestön liikehdinnässä.
Tarkkaavaisina massojen ja eritoten sotilaiden ja työläisten vaatimuksille, ilmaistessaan heidän tarpeensa voimalla ja tinkimättömyydellä, bolsevikit saivat jatkuvasti yhä enemmän vaikutusvaltaa kansan parissa ja neuvostoissa, erityisesti niissä, jotka kokoontuivat Pietarissa ja Moskovassa. Väliaikaishallituksen toimettomuus ja kyvyttömyys tehdä mitään merkittäviä muutoksia pahensi yleistä katkeruutta ja tyytymättömyyttä, joka pian oli puhkeava täyteen raivoon. Kerenskin hallituksen arkaileva luonne oli omiaan vahvistamaan bolsevikkien otetta neuvostoista. Välirikko neuvostojen ja hallituksen välillä kasvoi päivä päivältä ja yltyi piankin avoimeksi yhteenotoksi ja taisteluksi.
Hallituksen ilmiselvä avuttomuus, Kerenskin päätös lähteä uusiin hyökkäyksiin sotarintamalla samalla kun sotilaskarkuruudesta annettiin kuolemantuomioita, vallankumouksellisten vainoaminen ja heidän johtajiensa pidätykset vauhdittivat kaikki tätä kriisiä. Heinäkuun 3. päivänä 1917[iii] tuhannet aseistautuneet työläiset, sotilaat ja merimiehet osoittivat Pietarin kaduilla mieltään hallituksen kielloista huolimatta ja vaativat ’kaikkea valtaa neuvostoille’. Kerenski pyrki tukahduttamaan kansanliikkeen. Hän jopa kutsui ’luotettavia’ rykmenttejä rintamalta antamaan Pietarin työläisille ’hyödyllinen opetus’. Hyödyttömiksi kuitenkin jäivät kaikki porvariston yritykset, niin Kerenskin, sosiaalidemokraattisten johtajien kuin oikeistolaisten sosiaalivallankumouksellistenkin toimet taistella tulevaa hyökyä vastaan. Heinäkuun mielenosoitus tukahdutettiin, mutta piankin vallankumouksellinen liike pyyhkäisi koko väliaikaishallituksen tiehensä. Sotilaiden ja työläisten neuvosto Pietarissa julisti hallituksen lakkautetuksi ja Kerenski joutui pakenemaan valepuvussa henkensä säästääkseen.
Massat tukivat Pietarin neuvostoa. Pääkaupungin esimerkkiä seurattiin pian Moskovassa, ja sieltä se levisi läpi koko maan.
Oli lokakuun 25. päivä[iv], kun väliaikaishallitus julistettiin lakkautetuksi, sen jäsenet pidätettiin ja Pietarin neuvoston sotilaallinen vallankumouskomitea otti Talvipalatsin haltuunsa. Samaisena päivänä aloitti neuvostojen toinen yleisvenäläinen edustajainkokous istuntonsa. Poliittinen hallintovalta oli käytännössä lakkautettu. Kaikki valta oli nyt edustajainkokouksen työläisten, sotilaiden ja viljelijöiden käsissä. Se alkoi välittömästi harkita keinoja kansan tahdon toteuttamiseksi: miten lopettaa sodankäynti, turvata maat maatyöläisille ja tehtaat kaupunkien työläisille, taata vapaus ja hyvinvointi kaikille.
Tämä oli Venäjän vallankumouksen tila lokakuussa 1917. Alkaen tsaarin vallan lakkauttamisesta se vähitellen kehittyi ja laajeni maan teollisuuden ja talouden läpikotaiseksi uudelleenjärjestelyksi. Kansan henki ja heidän tarpeensa osoittivat tietä vallankumouksen kehittämiseksi kohti elämän uudelleenrakentamista poliittisen vapauden, taloudellisen tasa-arvon ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden pohjalta.
Nämä voitiin saavuttaa ainoastaan samaan tapaan kuin edeltävätkin suuret muutokset helmikuusta lokakuuhun: työläisten ja maanviljelijöiden yhteisillä pyrkimyksillä ja vapaalla yhteistoiminnalla.
Sellainen kehitys ei sopinut kuitenkaan yhteen bolsevikkien suunnitelmien kanssa. Kuten on jo selitetty, heidän päämääränsä oli saada aikaan heidän puolueensa johtama diktatuuri. Diktatuurihan tarkoittaa sanelua, sitä että hallitsija sanelee tahtonsa koko maahan. Nyt bolsevikit tunsivat itsensä tarpeeksi vahvoiksi alkaakseen toteuttaa todellista aiettaan. He hylkäsivät vallankumoukselliset ja anarkistiset iskulauseet. On oltava vahva poliittinen valta, he julistivat, jotta vallankumouksen tiellä voidaan jatkaa. He ryhtyivät käyttämään sortavia menetelmiä sen varjolla, että he muka suojelivat kansaa monarkisteilta ja porvaristolta. Tosiasiassa Venäjällä ei ollut lainkaan mainitsemisen arvoisia tsaarin kannattajia tai monarkisteja. Kansa oli kasvanut tsaarin vallasta jo pois eikä monarkialla ollut enää minkäänlaisia toteutumisen edellytyksiä. Mitä taas porvaristoon tulee, Venäjälle ei koskaan ollut kehittynyt sellaista järjestäytynyttä kapitalistiluokkaa kuin mitä meillä on korkeasti teollistuneissa maissa - Yhdysvalloissa, Englannissa, Ranskassa ja Saksassa. Venäläinen porvaristo oli vähäinen ja heikko. Sen olemassaolo jatkui helmikuun vallankumouksen jälkeen ainoastaan Kerenskin hallituksen suojelemana. Sillä hetkellä, kun hallitus lakkautettiin, porvaristo hajosi kappaleiksi. Sillä ei ollut sen enempää voimia kuin keinojakaan estää maidensa ja tehtaidensa haltuunottoa maa- ja teollisuustyöläisten toimesta. Niin oudolta kuin se saattaa vaikuttaakin, tosiasia kuitenkin on, ettei porvaristo tehnyt koko vallankumouksen aikana ainuttakaan järjestäytynyttä ja tehokasta yritystä saada omaisuuttaan takaisin[v].
Mietipä, kuinka erilaista Yhdysvalloissa olisi ollut. Siellä kapitalistit vahvoina ja hyvin järjestäytyneinä olisivat tehneet mitä suurinta vastarintaa. He olisivat muodostaneet puolustusjoukkoja suojelemaan itseään ja intressejään asevoimin. Minulla ei ole epäilystäkään, etteivätkö he niin teekin, sitten kun tapahtumat alkavat vyöryä siellä kuten Venäjällä vuonna 1917. Ei sillä, että he siinä tulisivat kuitenkaan onnistumaan. Mutta kuten sanottu, ei Venäjän vallankumous tuottanut ainuttakaan tehokasta ja järjestäytynyttä porvariston vastarintatointa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siinä maassa ollut mitään todellista porvaristoa tai kapitalistiluokkaa. Sotilaallisia yrityksiä tosiaan kyllä tehtiin, kuten tsaarin kenraalin Kornilovin hyökkäys Pietariin rintamalta tuotuine kasakoineen, mutta tuo Kornilovin seikkailu oli niin harmiton, että hänen armeijansa hajosi jo ennen pääsyään pääkaupunkiin. Hänen miehensä liittyivät Pietarin vallankumouskaartiin ampumatta lähes laukaustakaan.[vi]
Asian ydin on siinä, että kun massat ovat yhtä vallankumouksen kanssa, ei voida edes ajatella, että vihollinen onnistuisi vastarinnassaan, ei ole mitään mahdollisuutta tukahduttaa vallankumousta. Se oli tilanne Venäjällä lokakuussa 1917, kun neuvostot ottivat vallan käsiinsä.
Bolsevikkien suunnitelmana oli saada valtio täysin ja yksinomaisesti heidän puolueensa hallintaan. Heidän suunnitelmiinsa ei sopinut antaa ihmisten itsensä hoitaa asioitaan neuvostojensa välityksellä. Niin kauan kuin neuvostoilla oli kaikki sananvalta, ei bolsevikkien suunnitelmista voinut tulla mitään. Siksi heidän oli välttämätöntä joko lakkauttaa neuvostot tai saada ne omaan hallintaansa.
Neuvostojen lakkauttaminen oli mahdotonta. Ne edustivat työtätekeviä massoja; neuvostojen idea oli Venäjän kansan vaalima unelma jo vuosisatojen ajoilta. Kaukaisessa menneisyydessä Venäjällä oli ollut erityyppisiä neuvostoja ja koko kyläelämä muodostui neuvostoperiaatteen mukaan, siis kaikkien jäsenten yhtäläiseen osallistumiseen ja oikeuksiin. Muinainen Venäjän mir, yleiskokous kylän tai kaupungin asioiden hoitamiseen, oli yksi sovellus neuvoston ideasta.
Bolsevikit tiesivät, etteivät vallankumoukselliset työläiset ja talonpojat sen enempää kuin sotilaatkaan (jotka olivat työläisiä ja talonpoikia univormuissa) kannattaisi neuvostojensa lakkauttamista. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi saada ne bolsevikkihallintaan. Pitäytyen Leninin periaatteessa, jonka mukaan ’tarkoitus pyhittää keinot’, eivät bolsevikit kavahtaneet mitään keinoja mustamaalatakseen ja eliminoidakseen muut vallankumoukselliset ainekset neuvostoista. He aloittivat sinnikkään ja ilkeämielisen parjauskampanjan, jonka tarkoituksena oli harhauttaa massat ja kääntää heidät muita suuntia vastaan, erityisesti vasemmistolaisia sosiaalivallankumouksellisia ja anarkisteja vastaan. Systemaattisesti ja mitä jesuiittamaisin keinoin he halusivat päästä ainoaksi mahdiksi, jotta he voisivat toteuttaa Leninin ajatuksen ’proletariaatin diktatuurista’.
Tällaisella taktiikalla bolsevikit lopulta onnistuivat järjestämään kansankomissaarien neuvoston, josta todellisuudessa tuli uusi hallitus. Kaikki sen jäsenet olivat bolsevikkeja lukuun ottamatta kahta vähäistä poikkeusta: oikeus- ja maatalouskomissariaatit olivat vasemmistolaisten sosiaalivallankumouksellisten johtamia. Ennen pitkää heidätkin eliminoitiin ja korvattiin bolsevikeilla. Kansankomissaarien neuvosto oli bolsevikkipuolueen, joka nyt uudelleenkastettiin Venäjän kommunistiseksi puolueeksi, poliittinen koneisto.
Mitä tämä kommunistinen puolue sitten kannatti, mitkä olivat sen tavoitteet ja päämäärät, senhän me jo tiedämmekin. Puolue tunnusti avoimesti päättäväisyytensä taata bolsevikkien yksinomainen ylivalta ’proletariaatin diktatuurin’ nimissä.
Tämä oli kohtalokasta vallankumoukselle ja sen suurelle pyrkimykselle saada aikaan perinpohjaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia muutoksia, kuten Venäjän viimeaikainen historia on osoittanut.
Miksi?
[i] Nimitykset tulevat venäjän kielen sanoista bolshe, joka tarkoittaa enemmistöä tai ’enemmän’ ja menshe, joka tarkoittaa ’vähemmän’.
[ii] Tämä johtui siitä, että laajasti, joskin virheellisesti, uskottiin Leninin olevan Saksan palkkalistoilla.
[iii] Uuden kalenterin mukaan heinäkuun 16. päivänä.
[iv] Uuden kalenterin mukaan marraskuun 7. päivänä.
[v] Etelä-Venäjällä (Ukrainassa) porvaristo tosin teki vastarintaa, mutta vain Skoropadskin ja Petljuran hallitusten aikoina liittoutuneiden armeijoiden antaessa tukeaan. Ukrainan porvaristosta tuli avutonta heti ulkomaisen avun lakattua.
[vi] Todellinen vastavallankumous alkoi vasta paljon myöhemmin, kun bolsevikkien terrori ja diktatuuri oli täydessä mitassaan, mikä vieraannutti massat ja johti levottomuuksiin.