Ihmiset puhuvat maansa suuruudesta, hallituksensa vahvuudesta ja kapitalistisen luokan vallasta. Katsotaanpa mistä tuo valta oikeasti koostuu, missä se on ja kenellä se todella on?
Mikä on maasi hallinto? Se on kuningas ministereineen tai presidentti hallituksineen, eduskuntineen tai kongresseineen sekä erinäisine valtiollisine ja kunnallisine virkamiehineen. Joka tapauksessa kyse on pienestä ihmisjoukosta verrattuna koko väestöön.
Milloin sitten tuo hallinnoksi kutsuttu ihmisjoukko on vahva ja mistä sen vahvuus koostuu?
Se on vahva silloin, kun kansa on sen takana. Silloin kansa tukee hallintoa rahallisesti, armeijalla ja laivastolla, totellessaan sitä ja mahdollistaessaan sen toiminnan. Toisin sanoen hallinnon vahvuus on täysin riippuvaista sen saamasta tuesta.
Voiko mikään hallinto pysyä pystyssä, jos kansa on aktiivisesti sitä vastaan? Voisiko vahvinkaan hallinto ryhtyä mihinkään toimeen vailla väestön tukea, ilman massojen ja maan työläisten apua?
Voiko mikään hallinto pysyä pystyssä, jos kansa pelkästään vastustaa sitä? Hallinto voi tehdä vain sellaista, minkä ihmiset hyväksyvät tai vähintäänkin sallivat.
Otetaan esimerkiksi maailmansota. Amerikkalaiset finanssimiehet halusivat Yhdysvallat mukaan sotaan, koska he tiesivät saavansa sillä tavoin valtavia voittoja, kuten sitten saivatkin. Työväenluokalla ei kuitenkaan ollut sodasta mitään saatavaa, koska mitäpä työläiset hyötyvät toisten maiden työläisten teurastamisesta? Yhdysvaltain massat eivät kannattaneet sekaantumista Euroopan melskeisiin. Kuten aiemmin olen jo maininnut, he äänestivät Woodrow Wilsonin presidentiksi, koska hän lupasi ’pitää meidät sodan ulkopuolella’. Jos amerikkalaiset olisivat pitäneet tiukasti kiinni asenteestaan, olisiko hallitus voinut viedä meidät mukaan verilöylyyn?
Kuinka asia sitten hoidettiin? Kuinka hallitus pystyi houkuttelemaan Yhdysvaltain kansan sotaan, jota vastaan se oli äänestänyt valitsemalla Wilsonin presidentiksi? Tämän olen jo selittänyt aikaisemmassa luvussa. Sodasta hyötyjät aloittivat massiivisen propagandakampanjan sodan puolesta. Propagandaa levitettiin lehdissä, kouluissa ja saarnastuoleissa; sitä levitettiin sotilasparaateilla, isänmaallisilla juhlapuheilla ja huutamalla ’demokratiaa’ ja ’sotaa joka lopettaa sodan’. Miten iljettävä tapa huijata kansa uskomaan, että sotaa käytäisiin jonkin ’ihanteen’ puolesta eikä kapitalistien voittojen puolesta, kuten kaikkia nykyaikaisia sotia käydään. Miljoonia dollareita käytettiin tuohon propagandaan, kansan rahoja tietenkin, koska loppujen lopuksi kansahan se kaiken maksaa. Luotiin keinotekoista kiihkomieltä, jossa työläisille luvattiin mitä ihmeellisimpiä asioita mitä he sodasta saisivatkaan. Kyse oli mitä suurimmasta huijauksesta ja humpuukista, mutta Yhdysvaltain kansa uskoi ja lähti sotaan, ei tosin vapaaehtoisesti vaan yleisten kutsuntojen seurauksena.
Entä työläisten omat puhemiehet ja johtohenkilöt? Kuten tavallista he osoittautuivat mitä parhaimmiksi ’patriooteiksi’ ja suorastaan vaativat jäseniään lähtemään sotaan ja tapattamaan itsensä Mammonan suureksi kunniaksi. Mitäpä teki nyt jo edesmennyt Samuel Gompers, joka tuohon aikaan oli Amerikan työväenliiton puheenjohtaja? Hänestä tuli presidentti Wilsonin oikea käsi, tämän johtava värvääjäluutnantti. Hänestä toimihenkilöineen tuli pääoman kersantteja, jotka kokosivat työväkeä teuraaksi vietäväksi. Muiden maiden työväenjohtajat toimivat samoin.
Jokainen tietää, ettei ’sodan lopettava sota’ oikeasti lopettanut mitään. Se on päinvastoin aiheuttanut enemmän poliittisia ristiriitoja kuin mitä koskaan aiemmin Euroopassa on ollut ja se on valmistanut tietä uudelle edellistäkin kauheammalle sodalle. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen kysymyksemme tässä. Otin aiheen esille vain osoittaakseni, että ilman Gompersia ja muita työväenjohtajia, ilman raatavien massojen tukea ja hyväksyntää, Yhdysvaltain hallituksen olisi ollut täysin mahdotonta toteuttaa finanssi-, teollisuus- ja kauppaherrojen toiveet.
Entäpä sitten tapaus Sacco ja Vanzetti. Olisiko Massachusettsin osavaltio voinut teloittaa heidät, jos Yhdysvaltain järjestäytyneet työläiset olisivat olleet sitä vastaan ja toimineet sen estääkseen? Oletetaan, että Massachusettsin työväenluokka olisi kieltäytynyt tukemasta osavaltion hallitusta sen murhanhimoisissa suunnitelmissa: oletetaan, että työläiset olisivat boikotoineet kuvernööriä ja hänen virkamiehiään, lakanneet varustamasta heitä ruoalla, katkaisseet heidän puhelinlinjansa ja kaikki viestinnän keinot, lopettaneet sähkönjakelun Bostonin ja Charlestonin vankiloihin. Hallinto olisi ollut täysin voimaton toimimaan.
Jos tarkastelet tätä asiaa avoimin ja ennakkoluulottomin silmin, huomaat, ettei kansa ole riippuvainen hallituksesta, kuten yleisesti uskotaan, vaan asia on täysin päin vastoin.
Mitä tapahtuu, kun kansa vetää tukensa hallitukselta, kun se kieltäytyy tottelemasta ja maksamasta veroja? Hallitus ei pysty ylläpitämään virkakoneistoaan, se ei voi maksaa poliisivoimille palkkaa, se ei voi ruokkia armeijaansa. Se on varaton, vailla keinoja panna käskyjään täytäntöön. Se on toimintakyvytön. Hallinnoksi itseään kutsuva pieni ihmisjoukko muuttuu avuttomaksi - he menettävät kaiken valtansa ja auktoriteettinsa. Jos he pystyvät keräämään tarpeeksi apujoukkoja, he voivat yrittää taistella kansaa vastaan. Jos he eivät siihen kykene tai jos he häviävät taistelun, heidän on vain luovutettava. Heidän ’hallinnointinsa’ on tullut tiensä päähän.
Tämä tarkoittaa sitä, että voimakkaimmankin hallintovallan valta lepää täysin kansan, sen tuen ja tottelevaisuuden varassa. Tästä seuraa, ettei hallinnolla itsellään ole minkäänlaista valtaa. Sillä hetkellä, kun kansa kieltäytyy kumartamasta sen auktoriteettia, hallinto lakkaa olemasta.
Mitä valtaa kapitalismilla sitten on? Onko kapitalistien valta heissä itsessään, vai mistä se tulee?
On itsestään selvää, että heidän valtansa on heidän pääomassaan, omaisuudessa. He omistavat teollisuuslaitokset, kaupat, tehtaat ja maat. Tämä omaisuus ei tuota heille mitään, vaan sen tekee ainoastaan kansan halukkuus tehdä heille työtä ja osoittaa heille kunnioitustaan. Entä jos työläiset sanoisivatkin kapitalistille: ’Me olemme kyllästyneet tekemään sinulle voittoa. Emme ole enää sinun orjiasi. Et sinä ole luonut maata, et sinä ole rakentanut tehtaita, kaivoksia tai kauppoja. Me ne rakensimme ja tästä lähtien me käytämme niitä työhömme, ja se mitä tuotamme ei ole sinun vaan kuuluu kansalle. Sinä et saa mitään eikä meidän tarvitse antaa sinulle edes ruokaa rahaasi vastaan. Sinusta tulee yksi meistä ja saat työskennellä leipäsi eteen kuten me muutkin.’
Mitä tapahtuisi? Kapitalistit kutsuisivat tietysti valtion avukseen. He vaatisivat intressiensä ja omaisuutensa suojelemista. Jos kansa taas kieltäytyisi tunnustamasta valtion auktoriteettia, se olisi itsessään voimaton.
Saatat sanoa, että tuohan on vallankumous. Ehkä se onkin. Kutsuit sitä millä nimellä tahansa, se johtaisi tähän: valtio ja kapitalistit - poliittiset ja taloudelliset hallitsijat - huomaisivat kaiken kerskaillun voimansa ja valtansa kadonneen, kun kansa kieltäytyisi tunnustamasta heitä herroiksi ja kieltäytyisi alistumasta heidän herruuteensa.
Voiko tällaista tapahtua, ihmettelet. No, on se tapahtunut monta kertaa aiemminkin eikä kovinkaan kauan sitten Venäjällä, Saksassa ja Itävallassa. Saksassa mahtavan sotaherran, keisarin, piti paeta maasta, koska massat päättivät, etteivät he enää tarvitse häntä. Itävallassa monarkia kaadettiin, koska kansa kyllästyi sen tyranniaan ja korruptioon. Venäjällä mitä mahtavin tsaari luopui ilolla valtaistuimestaan säilyttääkseen päänsä, minkä menetti sitten kuitenkin. Hän ei omasta pääkaupungistaan löytänyt ainuttakaan rykmenttiä itseään suojelemaan, ja koko hänen suuri valtansa haihtui savuna ilmaan, kun kansa kieltäytyi kumartamasta sitä. Samoin olivat Venäjän kapitalistit avuttomia, kun kansa ei enää työskennellytkään heille, vaan otti maat, tehtaat, kaivokset ja tuotantolaitokset itselleen. Millään Venäjän porvareiden rahalla ja ’vallalla’ ei voinut ostaa edes leivänpuolikasta, kun massat kieltäytyivät sitä tarjoamasta elleivät nämä tehneet rehellistä työtä.
Mitä tämä kaikki todistaa?
Se todistaa sen, että niin sanottu poliittinen, teollinen ja finanssivalta, koko valtion ja kapitalismin auktoriteetti on todellakin kansan käsissä. Se todistaa sen, että ainoastaan kansalla, massoilla, on valta.
Tämä valta, kansan valta, on todellista: sitä ei voi ottaa pois, kuten pois voi ottaa hallitsijan, poliitikon tai kapitalistin vallan. Sitä ei voi ottaa pois, koska siinä ei ole kyse omaisuudesta vaan kyvykkyydestä. Se on kykyä luoda, tuottaa; se on valtaa, joka ruokkii ja vaatettaa maailman, antaa meille elämän, terveyttä ja hyvinvointia, iloa ja nautintoa.
Tämän vallan suuruuden ymmärrät, kun kysyt itseltäsi:
Olisiko elämä lainkaan mahdollista, jos työläiset eivät raataisi? Eikö kaupungeissa olisi nälänhätä, jos maanviljelijät eivät tuottaisi heille ruokaa?
Toimisivatko rautatiet, jos rautatietyöläiset lopettaisivat työnteon? Voisiko yksikään tehdas, kauppa tai mylly jatkaa toimintaansa, entäpä hiilikaivokset?
Voisiko kaupankäynti jatkua, jos kuljetustyöläiset menisivät lakkoon?
Olisiko teattereissa ja elokuvateattereissa, toimistossasi tai kotonasi valoa, jos sähköteknikot eivät hoitaisi sähkönjakelua?
Runoilija on puhunut totuuden sanoja:
’Kaikki pyörät seisahtuvat,
kun vahvat kätesi niin tahtovat.’
Siinä on työväenluokan tuotannollinen, teollinen voima.
Se ei riipu politiikasta, ei kuninkaista, presidenteistä, parlamenteista tai kongresseista. Se ei riipu poliisista, ei armeijasta eikä merivoimista - sillä ne vain kuluttavat ja tuhoavat eivätkä luo mitään. Se ei myöskään riipu laeista ja säännöistä, lainsäätäjistä tai oikeussaleista, se ei riipu poliitikoista eikä rahavaltiaista. Se on täysin ja ainoastaan teollisen ja agraarisen proletariaatin aivoissa ja lihaksissa, tehdas- ja maatyöläisten kyvyssä tehdä työtä, luoda, tuottaa.
Se on työläisten tuottava voima – se on auraa ja työkalua käyttävän ihmisen, mielen ja lihaksen, massojen, koko työväenluokan voima.
Tästä siten seuraa, että työväenluokka kaikissa maissa on väestön tärkein osa. Se on itse asiassa ainoa elintärkeä osa. Lopuista on hyötyä sosiaalisessa elämässä, mutta tarvittaessa voisimme tulla toimeen ilman heitäkin, kun taas emme voisi elää päivääkään ilman työläistä. Hänellä on tuikitärkeä taloudellinen valta.
Valtion ja pääoman valta on ulkoista, se on niiden itsensä ulkopuolella.
Työväen valta ei ole ulkopuolista. Se on siinä itsessään, sen kyvyssä työskennellä ja luoda. Se on ainoa todellinen valta.
Silti työväki pidetään alimmaisena yhteiskunnan arvoasteikolla.
Nurinkurinen tämä kapitalismin ja valtion maailma. Työläisillä, jotka luokkana ovat yhteiskunnan olennaisin osa, joilla ainoina on todellinen valta, ei ole valtaa nykyisissä olosuhteissa. He ovat köyhin luokka, vähiten vaikutusvaltainen ja vähiten kunnioitettu. Heitä katsotaan alentuen. He ovat kaikenlaisen sorron ja riiston kohteita, saaden vähiten arvonantoa ja kunniaa. He elävät kurjissa olosuhteissa, rumissa ja epäterveellisissä vuokrataloissa, kuolleisuus on korkeinta heidän joukossaan, vankilat ovat heitä täynnä, hirsipuut ja sähkötuolit ovat heitä varten.
Siinä on työläisten palkka hallinnon ja kapitalismin yhteiskunnassamme; tuon kaiken sinä saat ’lain ja järjestyksen’ järjestelmältä.
Ansaitseeko tällainen laki ja järjestys elää? Pitäisikö tällaisen yhteiskuntajärjestelmän saada jatkua? Eikö se pitäisi muuttaa joksikin muuksi, joksikin paremmaksi, ja eikö nimenomaan työläisen enemmän kuin kenenkään muun pitäisi olla kiinnostunut siitä, että näin myös tapahtuu? Eikö hänen oman järjestönsä, hänen etujaan ajavan liiton, tulisi auttaa häntä tässä tehtävässä?
Miten?