Yhteiskunnallisen halun luonnollinen kehitys
Halun yhteiskunnallisen luonteen tutkimisella on syvällinen merkitys luonnon halun ymmärtämisen kannalta. Kun emme ymmärrä halua essentialistisena ja individualistisena, vaan potentiaalisesti suhteellisena ja sosiaalisena, kykenemme ajattelemaan uudella tavalla yhteiskunnassa vallitsevia suhteita ja yhteiskunnan suhdetta luontoon. Ymmärrämme, että kuten meillä on potentiaali haluta yhteiskunnallista yhteistoimintaa, on meillä myös potentiaali haluta keskinäissuhdetta muun luonnon kanssa.
Yhteiskunnallisessa luonnon halussa luonto ymmärretään luonnon evoluution prosessina, jossa ihmiskunnalla on potentiaalisesti vapauttava rooli. Se on kaukana romanttisesta halusta suojella 'luontoa', jotakin puhdasta toista, sellaista todellisuutta, joka edeltäisi inhimillistä toimintaa tai olisi olemassa sen ulkopuolella. Kun irtaannumme sellaisesta luonnon halusta, jossa inhimillinen toiminta suhteessa luontoon nähdään väistämättä tuhoavana ja 'epäluonnollisena', voimme ajatella miten 'luonnollista' oma yhteiskunnallinen halumme onkaan, kun osallistumme ekologisiin prosesseihin luovalla tavalla. Voimme ymmärtää, että luonnon evoluutiossa organismeilla on tapana täydellistyä keskinäisen yhteistoiminnan, luovan erilaistumisen ja kehittymisen myötä. Yhteiskunnallisen luonnon halun laajempi luonnonhistoria muodostuu näistä evolutionaarisista taipumuksista.
Yhteiskunnallinen halu ei ilmesty äkisti kuin jonkin jumalan kädestä tai kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan se syntyy luonnollisesti luonnon evoluution myötä. Olemme jo todenneet, että sosioeroottisuus ei ole mikään energia, henki tai olemus, joka aktivoisi muutoin passiivisen ihmiskunnan, vaan että sosioeroottisuus on pikemminkin suhteellisten potentiaalien joukko. Toisin kuin hengen ja energian ajatukset, joita ei voida selittää luonnollisen evoluution käsitteillä, voimme todellakin jäljittää sosioeroottisuuden luonnonhistoriaan.
Näin ollen meillä on edessämme kaksi tehtävää: ensiksikin ajatella luontaiset yhteiskunnallisen halun alkuperät uusiksi ja toiseksi jalostaa uutta yhteiskunnallista luonnon haluamme. Voisimme lisätä vielä kolmannen tehtävän: kehittää menetelmä sosiaalisen halun erottamiseksi epäsosiaalisesta ja järjellisen halun erottamiseksi järjettömästä. Yhteiskunnallisen halun käsittelymme olisi mieletöntä, jos eettinen yhteiskunnallinen halu olisi pelkkä henkilökohtainen mielipide. Siksi meidän on löydettävä objektiiviset ja historialliset kriteerit erotella sosiaalinen halu epäsosiaalisesta, eikä jättää sitä henkilökohtaisten tulkintojen varaan. Voimme tarkastella yhteiskunnallisen halun luonnonhistoriaa ja tutkia, miten luonnon evoluution suuntaukset kohti mutualismia, erilaistumista ja kehitystä muodostavat sellaiset ekologiset periaatteet, joille yhteiskunnallisen halun objektiivinen ymmärrys voi teoreettisesti perustua.
On tärkeää, että tutkimme halun luontaista alkuperää ja sen eettisiä vaikutuksia sekä yhteiskunnan sisäisen yhteistoiminnan kannalta että yhteiskunnan ja luonnon välisen yhteistoiminnan kannalta. Kun pohdimme halun alkuperää luonnossa itsessään, voimme katsoa, mitä annettavaa yhteiskuntaekologialla on keskusteluun objektiivisista kriteereistä sosiaalisen ja epäsosiaalisen halun erottamiseksi ja mitä seurauksia sillä on luonnon halun kannalta. Voimme lopuksi tarkastella yhteiskunnallista luonnon halua ja siirtyä kohti uutta vallankumouksellista tapaa ilmaista kaipuutamme arkielämän mielekkääseen ja ekologiseen laatuun.
Ekoeroottisuus: mutualismin, erilaistumisen ja kehityksen periaatteet luonnossa
Jotta ymmärtäisimme yhteiskunnallisen halun alkuperät, voimme tarkastella luonnon evoluutiota ja etsiä luonnossa vallitsevia suuntauksia kohti mutualismia, erilaistumista ja kehitystä – suuntauksia, jotka ovat samankaltaisia sosioeroottisuuden ulottuvuuksien kanssa. Voimme kutsua näitä luonnon evoluution suuntauksia 'ekoeroottisuudeksi', jolla siis ilmaistaan kolmea edellä mainittua ekologista periaatetta, jotka antavat luonnon evoluutiolle suuntaa ja vakautta.
Luonnon evoluution käsittelyni pohjautuu ymmärrykseen siitä merkittävästä laadullisesta erosta, joka on tarkastelemieni ekologisten periaatteiden ja yhteiskunnallisen halun ulottuvuuksien välillä. Ekologiset periaatteet ilmenevät ennen ihmisen historiaa, mutta yhteiskunnallisen halun ulottuvuudet ovat täysin erottamattomia niistä historiallisista ja sosiaalisista konteksteista, jotka muovaavat ja rajoittavat inhimillisen sosiaalisuuden ilmauksia kaikissa muodoissaan. Tästä syystä en tarkastele aistillisuuden tai vastarinnan hetkiä luonnon maailmassa. Aistillisuuden käsitykset pohjautuvat yhteiskunnalliseen ja historialliseen käsitykseen esteettisistä, seksuaalisista ja suhteellisista käytännöistä, ja ne ovat siis erityisiä inhimillisille kulttuurisille käytännöille. Vastaavasti vastarinnan ajatus on vastaus yhteiskunnallisesti luotuihin sosiaalisiin ja poliittisiin instituutioihin. Kyse ei ole siitä, ettenkö uskoisi muiden lajien olevan aistillisia, eikä kyse ole siitä, etteivätkö muut lajit vastustaisi tielleen asettuvia esteitä. Kyse on siitä, että aiemmin kuvailemissani viidessä halun ulottuvuudessa nimenomaan nämä kaksi viittaavat subjektiivisuuden ja tietoisuuden suurempiin asteisiin kuin kolme muuta. Jos antaisimme nämä kaksi ominaisuutta yleisesti kaikille luonnon maailman lajeille, se merkitsisi lisääntyvää antropomorfismin, ihmisenkaltaistamisen riskiä.
Olen päättänyt keskittyä mutualismin, erilaistumisen ja kehityksen kolmeen ekologiseen periaatteeseen, koska ne riittävän yleisinä ja merkityksellisinä havainnollistavat sitä jatkuvuuden liikettä, joka on eroottisuudeksi kutsumieni yhteiskunnallisten ilmausten ja luonnon maailman välillä. Pyrin rakentamaan mutualismin, erilaistumisen ja kehityksen ekologiset periaatteet halun yhteiskunnallisten ilmausten prototyypeiksi. Pyrin osoittamaan, että vaikka yhteiskunnallinen halu ei olekaan vähennettävissä luonnon prosesseja muovaaviin periaatteisiin, on sosio- ja ekoeroottisuuden välillä itse asiassa kehityksellinen jatkumo. Käsittelyni johtaa toivon mukaan parempaan ymmärrykseen yhteiskunnallisen halun 'luonnollisuudesta', koska saamme nähdä, että yhteiskunnallisen halun juuret ovat laajemmassa luonnonhistoriassa.
Mutualismin ekoeroottinen periaate
Mutualismi on ekoeroottisuuden ensimmäinen periaate. Anarkistit alkoivat 1800-luvun lopulla havaita mutualistisia suuntauksia luonnon maailmassa, ja voimme käsitellä näitä suuntauksia 'eroottisuuteen' liittyvien käsitteiden avulla. Jo niinkin varhain kuin vuonna 1891 anarkisti Errico Malatesta kyseenalaisti sosiaalidarwinistiset ja malthusilaiset teoriat, joissa luonto kuvattiin vääjäämättömänä taisteluna kilpailtaessa rajallisista luonnonvaroista. Malatesta esitti sen sijaan, että "yhteistyöllä on ollut, ja on jatkuvasti, mitä merkittävin osa luonnonmaailman kehityksessä"1. Myös Pjotr Kropotkin alkoi kirjoittaa keskinäisavusta vuonna 1890. Kirjassaan Mutual Aid: A Factor of Evolution Kropotkin kritisoi porvarillisia teoreetikoita siitä, että he jättivät huomiotta sen, että Darwin painotti evoluution yhteistoiminnallista luonnetta aivan siinä missä kilpailevaakin2. Kropotkin kyseenalaisti nämä tulkinnat ja esitti lukuisia eläintieteellisiä tutkimuksia, joissa annettiin esimerkkejä lajien välisestä keskinäisavusta merkittävänä tekijänä lajin eloonjäämisen kannalta:
– – keskinäisapu on eläinmaailman laki siinä missä keskinäinen kamppailukin, mutta evoluution tekijänä sillä on hyvin todennäköisesti vielä suurempi merkitys siinä mielessä, että keskinäisapu suosii sellaisten tapojen ja ominaisuuksien kehittymistä, jotka takaavat lajin säilymisen ja myöhemmän kehityksen sekä suurimman mahdollisen hyvinvoinnin ja elämän nautinnot yksilön kannalta pienimmällä mahdollisella energian kulutuksella.3
Tämän lisäksi Kropotkin piti eläinten piilevää sosiaalisuutta muunakin kuin pelkkänä eloonjäämisstrategiana. Kropotkinin mukaan eläimet ovat keskenään tekemisissä siksi, että ne nauttivat siitä, eivät pelkästään siksi, että niiden on pakko olla johtuen fyysisestä tarpeesta tai hengissä selviytymisestä. Kropotkin huomasi luonnon maailmassa orastavan subjektiivisen aistillisuuden ilmaisun, ja hän kuvasi korkeampien nisäkkäiden leikistä saamaa nautintoa elämän ilona.
Ajatus siitä, että eläinten käyttäytymistä ohjaisi jokin muukin kuin tarve tai hyöty, jokin inhimillistä halua vastaava, eroaa täysin hobbesilaisesta luonnon (ja yhteiskunnan) kuvauksesta kaikkien sotana kaikkia vastaan. Korostaessaan luonnon maailmassa ilmenevää teemaa suuntautua kohti mutualismia Kropotkin hyökkäsi myös baconilaista esitystä vastaan, jossa luonto kuvattiin velttona ja passiivisena koneistona – esitys, jonka nykyaikainen kartesiolainen tiede sittemmin popularisoi. Kropotkinin evoluutiomallissa suuntaus kohti latenttia mutualismia rakentaa kehityksen yhä monimuotoisemmaksi, järjellisemmäksi ja tietoisemmaksi. Kropotkinin mukaan tämä suuntaus ilmenee "suhteessa siihen, kun evoluution mitassa kohoamme korkeammalle, yhteenliittymisestä tulee yhä tietoisempaa [ja lopulta] se menettää puhtaasti fyysisen luonteensa, lakkaa olemasta pelkkää vaistotoimintaa, siitä tulee järjellistä – – vapaaehtoinen poikkeama totunnaisista elämäntavoista"4.
Keskinäisen 'ilon' piilevä taso yksinkertaisemmilla lajeilla antaa näin ollen vähitellen sijaa monimutkaisempien lajien tarkoituksellisemmalle ja tietoisemmalle yhteenliittymisen 'ilolle'. Tätä suuntausta voidaan havainnoida useimpien kädellisten hienovaraisissa puhdistamistavoissa, jotka eivät palvele pelkästään tarvittavaa hygieniaa, vaan myös aistillista hoivaamista ja yhteisöllisen luottamuksen rakentamista.
Voimme jäljittää ihmiskunnan yhteiskunnallisen halun olla aistillisessa vuorovaikutuksessa tähän luonnonmaailmassa esiintyvään latenttiin mutualistiseen taipumukseen. Ihmiskunnan kaipauksessa olla tietynlaisessa vuorovaikutuksessa, sellaisessa joka on subjektiivisesti nautinnollista, on alkuperänsä eläinmaailman subjektiivisuuden latenteissa asteissa, kun lajit pyrkivät kohti sitä mikä on fyysisesti välttämätöntä, mutta myös kohti sitä mikä on laadullisesti haluttavaa. Niinpä voisimme sanoa, että luonnon maailmassa on orastavia aistillisen ja yhteenliittyvän subjektiivisuuden ilmauksia, jotka ihmiskunnassa ovat yhä tietoisempia itsetietoisen aistillisen ja yhteenliittymisen halun muodossa.
Luonnossa olevan mutualistisen taipumuksen ja yhteiskunnassa olevan yhteiskunnallisen halun välillä vallitsevaa samankaltaisuutta ei tule kuitenkaan korostaa liikaa. Kropotkin erehtyi romanttisuuden puolelle, kun hän ryhtyi ylitsevuotavan antropomorfisesti juhlistamaan 'tanssivia muurahaisia'. Radikaalia Kropotkinin käsittelyssä ei suinkaan ole hänen eläinmaailmaan kohdistamansa romanttinen idealisointi, vaan sen jatkumon ymmärtäminen, joka vallitsee luonnossa olevan mutualistisen taipumuksen ja luonnon evoluution kautta ilmenevän kulttuurin välillä.
Erilaistumisen ekoeroottinen periaate
Kun tutkimme lajien laadullisia ja subjektiivisia ulottuvuuksia, pääsemme toiseen ekologiseen periaatteeseen: erilaistumiseen. Luonnon erilaistumisen periaate edustaa taipumusta kohti joustavuutta, spontaanisuutta ja luovuutta, jotka antavat organismeille mahdollisuuden poiketa vakiintuneista normeista ja käytännöistä. Perinnöllisyystieteilijä Barbara McClintock, joka on tutkinut maissin geneettisiä mutaatioita, on tarkastellut geenimutaatioiden ja monimuotoistumisen osaa luonnon evoluutiossa5. McClintock etsi geneettisen säännönmukaisuuden johdonmukaisia malleja maissikasveista, minkä lisäksi hän tutki myös maissinjyvien näennäisen kaoottisia malleja. Hän löysi siemenryhmien eriytyneestä kaaoksesta laajempia säännönmukaisuuksia, joiden avulla hän tunnisti sen, että poikkeamat säännönmukaisuuksista olivat paitsi väistämättömiä, myös kehityksellisesti suotuisia johtaen usein merkittävään orgaaniseen innovaatioon.
Itse evoluution tekee mahdolliseksi suuntaus kohti innovaatiota, joka on leimallista sekä mikro-orgaaniselle että orgaaniselle maailmalle. Vastoin sitä Freudin uskoa, jonka mukaan Eros luo "yhden useammasta kuin yhdestä", ekoeroottisella erilaistumisella on spontaanin monimuotoistumisen kautta taipumus luoda "yhdestä enemmän kuin yksi". Evoluution prosessissa taipumus kohti erilaistumista avaa jatkuvasti uusia reittejä orgaaniselle kehitykselle. Ilman erilaistumista luonnon evoluution prosessi typistyisi pelkäksi paikallaan pysymiseksi, toistoksi ja kehämäisyydeksi. Se olisi silloin sitä, mitä systeemiteoreetikot kutsuvat "suljetuksi järjestelmäksi", eikä sellaisessa järjestelmässä orgaaninen evoluutio olisi koskaan päässyt alkua pidemmälle6.
Luonnon taipumusta suuntautua spontaanisuuteen ei tule kuitenkaan sekoittaa yhteen sellaisen satunnaisuuden tai epäjohdonmukaisuuden kanssa, joka sulkee pois orgaanisen logiikan tai järjestyksen. Yhtenäisyys ei tarkoita monimuotoisuuden uhraamista, eikä liioin monimuotoisuus tarkoita koherenssin tai yhtenäisyyden uhraamista. Pikemminkin luonnon maailman säännönmukaisuudet antavat perustan poiketa luovasti noista säännönmukaisuuksista. Kehitys kohti alati suurempia erilaistumisen ja monimuotoistumisen tasoja tapahtuu laajempien mallien sisällä, joille yleensä on ominaista järjestys, tasapaino ja symmetria. McClintock kuvaa, kuinka näennäisen kaoottisista tai satunnaisista maissikasvien geneettisistä poikkeamista syntyy uusia vakauden ja säännönmukaisuuden malleja; nämä mallit antavat taas perustan uudelle luovalle poikkeavalle kehitykselle. Näin ollen kaaoksen ja järjestyksen välillä vallitsee dialektinen suhde, jossa epäjärjestykseen suuntautuva spontaani kehitys perustuu sekä järjestyksen taustaan että myös pyrkimykseen kohti uusia integraation ja koherenssin tasoja.
Luonnossa ilmenevän spontaanisuuden asteet ovat ratkaisevassa ja luovassa osassa avatessaan mahdollisuuksia uusille monimutkaisen kehityksen tasoille. Tämä innovatiivinen taipumus on peräisin luonnon pyrkimyksestä kehittää organismeja joksikin muuksi, monimutkaistaa olioita, tuottaa luonnon evoluutiosta kekseliään 'sekavaa'. Vastaavasti mallien rikkoutuminen tuottaa monimuotoisia ekoyhteisöjä, jotka antavat suuremmat mahdollisuudet eloonjäämiselle ja kestävyydelle. Ekologia on pystynyt osoittamaan, että mitä suurempi monimutkaisuuden ja monimuotoisuuden aste tietyllä ekoyhteisöllä7 on, sitä suuremmat mahdollisuudet lajilla on säilyä hengissä esimerkiksi ilmastollisen muutoksen aikana tai kun ilmaantuu uusia hyönteisiä ja saalistajaeläimiä. Näin ollen tietyn organismin poikkeamat ja erilaistumiset ovat yksilöllisen joustavuuden muoto, joka johtaa laajemman yhteisön suurempaan joustavuuteen.
Palataksemme eko- ja sosioeroottisuuden väliseen vastaavuuteen voisimme sanoa, että luonnon evoluutiossa piilevä pyrkimys kohti erilaistumista edustaa yksilöiden ja yhteiskuntien erillistymiseen johtavaa, orastavaa yhteiskunnallisen halun muotoa. Voisimme sanoa, että ihmiskuntaan sisältyy luonnon taipumus erilaistumiseen, mikä vie ihmiskunnan alati monimutkaisemmalle ja tietoisemmalle kehitystasolle. Yhteiskunnallinen halu luoda spontaania ilmausta ja suuntautua dynaamisesti muutokseen liittyy historiallisesti orgaaniseen erilaistumiseen, vaikka se ei olekaan siihen impulssiin vähennettävissä. Maissikasvien spontaani monimuotoistuminen näennäisen vakaista geneettisistä malleista on kehityksellisesti samankaltaista yhteiskunnallisen halun kanssa, kun yhteiskunnat spontaanisti monimuotoistavat sosiaalisia ja kulttuurisia mallejaan ja luovat jotakin uutta laajentaen edelleen vapauden horisontteja, valinnan mahdollisuuksia ja yhteiskunnallista monimuotoisuutta.
Luonnon halu uudelleenkäsittelyssä: kohti yhteiskunnallista luonnon halua
Samoin kuin sosioeroottisuudessa, jää myös ekoeroottisuudessa erilaistumisen ajatus täyttämättä, ellemme täydennä sitä kehityksen ajatuksella. Luonnon maailman suuntaus kohti kehitystä edustaa piilevää pyrkimystä kohti alati suurempia johdonmukaisen itseorganisoitumisen ja kypsymisen asteita. Kuten edeltävässä luvussa tuotiin esille, on kehityksen ajatus laadullisesti erilainen kuin pelkkä yksinkertainen kasvun tai muutoksen ajatus. Kehityksen ajatus tarkoittaa liikettä yleisestä erikoistuneempaan, yleisemmästä erilaistuneempaan ja monimutkaisempaan. Tässäkin erilaistumisen prosessissa aiemmat kehitysvaiheet yhtenäisyyden ja järjestyksen asteineen säilyvät kehityksellisen monimuotoistumisen prosessissa.
Kun organismi kehittyy joksikin uudeksi, se säilyttää silti vanhan identiteettinsä. Se muuntaa vanhan identiteettirakenteensa kypsempään muotoon. Poiketaksemme hetkeksi luontokeskustelusta voisimme ajatella, että tapaamme jonkun, jota emme ole nähneet sitten lapsuuden. Saatamme hämmästyä, kun näemme henkilön uuden ja kypsyneen fyysisen olemuksen, mutta usein pystymme identifioimaan uuden yksilön siitä syystä, että kykenemme johtamaan uuden kypsemmän muodon aiemmasta, vähemmän erilaistuneesta muodosta. Kun sanomme, "tunnen sinut kolmannelta luokalta", sanomme myös, että henkilön muuttaneesta kehitysprosessista huolimatta me ymmärrämme, että vanha, aiemmin tuntemamme yksilö on säilynyt kypsymisprosessissa ja sisältyy uuteen, nykyiseen. Voimme nähdä aikuisen edustaman erityisemmän muodon läpi ja voimme tunnistaa lapsen edustaman, säilyneen yleisemmän muodon.
Tämä kumulatiivinen prosessi on olennainen kehityksen ekoeroottiselle periaatteelle. Se on prosessi, jossa organismit sekä säilyttävät että muuttavat vanhan identiteettinsä tullakseen joksikin uudemmaksi, monimutkaisemmaksi ja erilaistuneemmaksi. Luonnon evoluutio muodostuu tästä 'tulemisen' prosessista, ja kyse on todellakin sellaisesta prosessista, jossa organismit paradoksaalisesti samalla 'muuttuvat', kun ne pysyvät 'samoina'.
Tämä luonnon latentti pyrkimys kohti kehitystä on itsekehityksen prosessi, joka ei ole ennalta määrätty, vaan johon sisältyy avoimuuden ja aktiivisen osallistumisen asteita, joista vähitellen syntyy yhteiskunnallinen kehityksen halu yhteiskunnassa. Bookchin korostaa teoksessaan The Ecology of Freedom8 organismien 'itseorganisoivia' ominaisuuksia ja kuvaa niitä asteita, joissa ne osallistuvat aktiivisesti omaan kehitykseensä muokaten ja järjestäen ympäristöään:
Esittäisin, että elävien olentojen evoluutio ei ole mikään passiivinen prosessi, satunnaisista geneettisistä muutoksista seuraava sattumanvarainen tuote – – evoluutiota on aina viime päiviin asti leimannut alati monimutkaistuvien lajien ja ekoyhteisöjen kehitys. – – Monimuotoisuutta voidaan pitää paitsi lähteenä suuremmalle ekoyhteisön vakaudelle, myös erittäin perustavassa mielessä lähteenä alati laajentuvalle, joskin vasta iduillaan olevalle luonnon vapaudelle, välineenä, johon elämänmuodot omassa evoluutiossaan perustavat omat valinnan, itseohjautuvuuden ja osallistumisen asteensa objektiivisesti ottaen.9
Bookchin horjuttaa sitä ajatusta, jonka mukaan organismit vain adaptoituisivat passiivisesti jo määrättyyn ympäristöön, ja sen sijaan hän väittää, että organismit muuttuvat evoluution kuluessa lisääntyvässä määrin osallistuviksi ja itseohjautuviksi.
Yhteiskuntaekologia hylkää käsitykset biologisesta determinismistä ja evolutionaarisesta väistämättömyydestä. Yhteiskuntaekologia menee 'luonnon' mekanististen ja lainomaisten esitysten yli ja kuvaa sen sijaan evoluution prosessina, jolle on ominaista spontaanisuus ja potentiaalisuus, ei niinkään luonnonlait ja ennalta määrätty järjestys. Luonto ei ole mikään staattinen vihreä lokero, joka sijaitsisi jossain yhteiskunnan laitamilla, eikä se myöskään ole mikään mekaanisesti toimiva kellon koneisto. Luonnon evoluutio on pikemminkin jatkuva elämän tanssi, jossa itse elämä liikkuu kohti alati suurempia itseilmaisun tasoja ja antaa lopulta sijaa potentiaalisesti järjelliselle ja halukkaalle toiselle luonnolle. Organismeilla on luonteenomainen taipumus sopeutua, muuntua ja kehittyä luovasti tekemällä orastavia kehityksellisiä valintoja.
Tämä luonnon evoluution kehitystaipumus on historiallisesti yhdenmukaista yhteiskunnallisen kehityshalun kanssa. Aivan kuten organismeilla on piilevä halu täyttää oma kehityspotentiaalinsa, on myös ihmiskunnalla yhteiskunnallinen halu kehittää omia ainutlaatuisia kykyjään, taipumuksiaan ja potentiaalejaan. Tämä pyrkimys, jossa tavoitteena ei ole pelkkä vähimmäisselviytyminen, vaan myös alati uusien tapojen luominen olla suhteessa ympäristöön, on yhteinen ihmiskunnalle ja planeettamme muille lajeille. Suuntautuneisuus kohti innovaatiota ja kehitystä, eikä siis pelkästään kohti pysyvyyttä ja vakautta, on evoluution perusta sekä luonnossa että yhteiskunnassa.
On kuitenkin tärkeää erottaa tämä yhteiskuntaekologinen tulkinta, jossa ekologia suuntautuu kohti mutualismia, erilaistumista ja kehitystä, Wilhelm Reichin eroottisesta naturalismista. Wilhelm Reich, psykoanalyytikko ja myöhemmin myös fyysikko, kehitti 1900-luvun alkupuolella 'eroottisen' luontoteorian10. Freudilta vaikutteensa saanut Reich typisti tämän halun tai Eros-käsitteen seksuaalienergiaksi. Reich kutsui tätä seksuaalienergiaa nimellä orgoni, ja hän osoitti, kuinka se läpäisee sekä luonnon maailman että yhteiskunnallisen todellisuuden. Reichin mukaan orgonienergian perusominaisuudet säätelevät sekä luontoa että yhteiskuntaa orgonienergian ollessa seksuaaliaktia vastaava jännityksen ja purkautumisen prosessi. Jos tätä jännityksen ja purkautumisen prosessia estetään, Reichin mukaan yksilöorganismin biologinen toiminta häiriintyy. Tämän mukaisesti Reich identifioi 'orgonienergian esteet' syyksi erilaisiin ongelmiin, jotka vaihtelivat häiriintyneestä solutason toiminnasta ja seksuaalisista tai sosiaalisista neurooseista syöpään. Koko uransa ajan Reich puhui sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka sallisi orgonienergian vapaan virtauksen niin ekologisilla kuin yhteiskunnallisillakin alueilla.
Ensisilmäyksellä Reichin orgonienergia näyttää samanlaiselta kuin ekoeroottisuuden ajatus. Niissä on kuitenkin monia eroja. Reich ei keskittynyt luonnon kehityksellisiin prosesseihin, vaan hän keskittyi luonnon energeettisiin prosesseihin. Reich oli haltioitunut liikkeestä, muutoksesta ja ärsyke-reaktio-prosesseista, eivätkä häntä kiinnostaneet tavat, joilla nämä prosessit evoluutiossa erilaistuivat tai muuttuivat monimutkaisemmiksi. Reichia kiinnosti paljon enemmän tutkia solujen, organismien ja ihmisten välisiä rakenteellisia ja toiminnallisia samankaltaisuuksia kuin niiden välisiä eroja. Niinpä Reich piti luonnossa olevia halun liikkeitä funktionaalisesti yhdenmukaisina ihmishalun kanssa. Reich esimerkiksi uskoi, että solujen soluliman liike vastasi toiminnaltaan ihmisten tunneliikkeitä tai reagoivuutta. Mikro-organismien laajentuminen ja supistuminen olivat puolestaan mielihyvän ja mielipahan ilmauksia, jotka vastasivat toiminnaltaan ihmisten emotionaalisia vasteita. Reich ei korostanut erilaistunutta kehitystä, vaan hän korosti yhdenmukaisuutta ja toiminnallista samankaltaisuutta, mikä erottaa reichilaisen käsityksen bookchinilaisesta käsityksestä luonnollisten ja yhteiskunnallisten ilmiöiden välisestä suhteesta.
Vaikka on mielekästä tarkastella, missä määrin 'ekoeroottinen' ja 'sosioeroottinen' vastaavat toisiaan, on myös tärkeää ymmärtää se, missä nämä kaksi kehityksellisesti eroavat toisistaan. Reich tutki kaikkien elämänmuotojen välillä olevan halun energeettistä yhtenäisyyttä, kun taas me tarkastelemme kehityksellistä 'yhtenäisyyttä moninaisuudessa', jossa halulla itsellään on osansa kehityksellisessä evolutionaarisessa prosessissa sen muuntuessa orgaanisen latenssin hetkistä yhteiskunnalliseen ja itsetietoiseen toteutumiseen.
Jos esimerkiksi redusoisimme yhteiskunnallisen yhteenliittymisen halun ekologiseksi mutualismin haluksi, jättäisimme huomiotta kaikki ne kulttuuriset, sosiaaliset, poliittiset ja taloudelliset voimat, jotka sekä muovaavat että rajoittavat inhimillisiä yhteenliittymiä missä tahansa historian vaiheessa. On tosiasia, ettei ihmisten halu liittyä työläiskollektiiviin ole vähennettävissä 'työläismehiläisten' mutualismiin niiden kerääntyessä tiettyyn mehiläisparveen. Työläismehiläisten käyttäytymistä ohjaa ensi sijassa biologinen vaisto, mutta ihmistyöläisten käyttäytymistä ohjaavat ensi sijassa itsetietoisuus ja sosiaaliset instituutiot, jotka ovat historiallisesti muokanneet käsityksiä työstä, vapaudesta ja vastarinnasta – inhimillisen historian perustavista käsitteistä moderneina ja postmoderneina aikoina.
Ensimmäinen ja toinen luonto: tapa puhua evolutionaarisesta jatkuvuudesta ja eroavuudesta
Olemme tähän mennessä käsitelleet ekoeroottisuuden eri puolia ja tehneet huomautuksia eko- ja sosioeroottisuuden välisiin evolutionaarisiin jatkuvuuksiin ja katkoksiin. Jotta voisimme edelleen täydentää tätä käsittelyä, meidän on kyettävä erottamaan sosioeroottinen ekoeroottisesta ja osoitettava näiden kahden väliset erot. Tavanmukaisesti luokitellen erot näiden kahden välillä tulevat esiin, jos viittaamme ekoeroottisuudella luontoon ja sosioeroottisuudella yhteiskuntaan. Tarvitsemme siis menetelmän, jolla ymmärtää luonnon ja yhteiskunnan ideoita ja niiden välistä suhdetta, jotta voimme ymmärtää yhteiskunnallisen ja luonnon maailman välisen 'evolutionaarisen eron'.
Yhteiskuntaekologia erottaa 'luonnon' ja 'yhteiskunnan' kategoriat toisistaan ja paljastaa luonnon maailman ja yhteiskunnan välisen kehityksellisen jatkumon. Kun viitataan kahteen erilliseen mutta kuitenkin jatkumon omaiseen vaiheeseen luonnonhistoriassa – ensimmäiseen luontoon ja toiseen luontoon – kuvataan sitä, miten jälkimmäinen kehityksellisesti seuraa ensiksi mainitusta. Ensimmäinen luonto edustaa aivan yksinkertaisesti kaikkia luonnon evoluution prosesseja ja tuotoksia, jotka ovat syntyneet maan muotoutumisen alkuajoista lähtien jatkuen ihmisyhteiskunnan vähittäiseen ilmaantumiseen. Toinen luonto edustaa puolestaan ihmiskuntaa, ihmisen tietoisuutta ja ihmisen käytäntöjä, joihin sisältyy monimuotoisten kulttuurien synty, institutionalisoitujen ihmisyhteisöjen luominen, ihmisen luoma tehokas tekniikka, rikkaan symbolikielen kehittely ja huolella hoidettu ruoan saanti.11 Kun esimerkiksi puu edustaa ensimmäistä luontoa, puusta rakennettu pöytä edustaa toista luontoa. Näin ollen nämä kaksi kategoriaa eivät ole täysin erillisiä. Kun toinen luonto syntyi, alkoivat ensimmäisen ja toisen luonnon kaksi 'vaihetta' limittyä toisiinsa, koska inhimilliset kulttuuriset käytännöt vaikuttivat ensimmäisen luonnon prosesseihin. Ihmisyhteiskunnat ovat jo kauan ennen kapitalismin syntymääkin vaikuttaneet suuresti luonnon prosesseihin. Jo muinoin harjoitetut käytännöt, jotka ovat vaihdelleet karjan laiduntamisesta, metsästyksestä ja keräilystä kiertoviljelyyn ja kastelujärjestelmiin, ovat hyvin voimakkaasti muuttaneet ekosysteemejä koko planeetalla jo tuhansien vuosien ajan. Heti kun yhteiskunnat luonnonhistorian kuluessa ovat syntyneet, niiden harjoittamat käytännöt ovat vaikuttaneet ensimmäiseen luontoon – mikä kyseenalaistaa romanttiset käsitykset puhtaasta, viattomasta tai koskemattomasta luonnosta. Vaikka me voimme erottaa ensimmäisen ja toisen luonnon historiallisesti ja identifioida nämä kaksi erillistä mutta kuitenkin jatkumon omaista vaihetta luonnon evoluutiossa, olisi virheellistä väittää, että nämä kaksi kategoriaa olisivat säilyneet erillisinä enää sen jälkeen, kun yhteiskunnat ovat ilmaantuneet luonnonhistoriaan.
Voimme soveltaa ajatusta ensimmäisestä ja toisesta luonnosta ymmärrykseemme eko- ja sosioeroottisesta. Siinä missä ekoeroottisuus edustaa ensimmäisen luonnon pyrkimystä kohti mutualismia, erilaistumista ja osallistuvaa kehitystä, sosioeroottisuus edustaa näiden halujen yhteiskunnallista ilmausta toisessa luonnossa. Aivan kuten toinen luonto syntyy vähitellen evoluutioprosessissa ensimmäisestä luonnosta, samoin sosioeroottisuus syntyy vähitellen ekoeroottisuudesta, aluksi piilevänä pyrkimyksenä kohti mutualismia, nautinnollista luovuutta ja kehitystä, sitten yhä enemmän tietoiseksi ja subjektiiviseksi tulevana.
Eko- ja sosioeroottisuus edustavat kahta luonnon evoluution päävaihetta. Kun ensimmäisen luonnon ekoeroottisuuteen on vaikuttanut ensi sijassa biologinen vaisto eri asteissaan, toisen luonnon sosioeroottisuuteen ovat vaikuttaneet ennen kaikkea kulttuuriset käytännöt, sosiaaliset instituutiot ja eriasteinen itsetietoinen valinta ja tarkoituksellisuus. Näin ollen käsitteillä ensimmäinen ja toinen luonto voidaan viitata sekä eko- ja sosioeroottisuuden välisiin evolutionaarisiin jatkumoihin että niiden välisiin katkoksiin. Nämä käsitteet auttavat meitä näkemään luonnon evoluution jatkuvana evolutionaarisena prosessina, johon sisältyy erillisiä ja lisääntyvässä määrin erilaistuvia vaiheita. Siten käsitteet 'ensimmäinen' ja 'toinen' luonto antavat meille keinon edelleen muokata eko- ja sosioeroottisuuden käsittelyämme monivivahteisemmaksi ylittämällä 'luonnon' ja 'yhteiskunnan' tapaiset essentialistiset ja dualistiset käsitteet.
Jotkut ihmiset ovat kuitenkin huolissaan siitä, että tämäntapaisilla käsitteillä viitataan hierarkkiseen suhteeseen luonnollisen ja yhteiskunnallisen evoluution vaiheiden välillä.12 Monet ihmiset ovat tietoisia siitä, miten erilaisuuksiin vetoamalla on oikeutettu eläinten epäeettistä kohtelua ja luonnon prosessien tuhoamista, ja siksi he uskovat, että meidän tulisi erojen sijasta korostaa ihmisten ja muiden organismien välisiä samankaltaisuuksia. He väittävät, ettei ihmiskunta olennaisesti eroa muista organismeista tai että se on jopa niiden alapuolella.
Tästä ajatuksesta on tullut kehittyneen kapitalismin aikakaudella suosittua monien etuoikeutettujen ihmisten parissa. Monet ovat aivan oikeutetusti tyrmistyneitä siitä ekologisesta tuhosta, jonka kapitalismin, patriarkaatin, rasismin ja valtiovallan muokkaamat järjettömät sosiaaliset suhteet ovat aikaansaaneet, ja he uskovat, että nimenomaan ihmiskunta on ekologisen tuhon syy – luonnon yläpuolelle itsensä asettanut ihmiskunta. Tämän seurauksena ekologiasta on tullut senlaatuista yhteiskuntakritiikkiä, jossa luonnon annetaan edustaa kaikkea sitä hyvää mitä ihmisen taas ei. Luontoa henkistetään ja sitä romantisoidaan kuvaamalla sitä viattomana uhrina, joka meidän täytyy pelastaa, ja samalla ajatus ihmiskunnasta karkotetaan tästä maanpäällisen paratiisin käsityksestä, jonka me olemme tuskassamme, kärsimyksessämme ja turhautumisessamme luoneet. Mutta valitettavasti tässä syytetään vallassa olevan yhden prosentin teoista yhdeksääkymmentä yhdeksää prosenttia ihmiskunnasta, ja tätä enemmistöä halvennetaan siinä missä luontoakin.
Sen sijaan, että paikantaisimme ihmiskunnan joko luonnon ylä- tai alapuolelle, olisi tärkeämpää paikantaa ihmiskunta luonnon evoluutioon, jossa se on historiallisessa ja kehityksellisessä suhteessa muihin lajeihin. Aivan kuten ihmisten ja muiden organismien kehitykselliset vastaavuudet auttavat meitä ymmärtämään omia historiallisia juuriamme ja suhdettamme aiempiin kehitysmuotoihin, samoin evolutionaarisen eron ymmärtäminen auttaa meitä näkemään omat erityislaatuiset kykymme kekseliäisyyteen, niin rakentavaan kuin tuhoavaankin kekseliäisyyteemme. Jotta tietäisimme oman yksilöllisen potentiaalimme ihmisolentoina, meidän on tutkittava sitä, mikä meistä tekee ainutlaatuisia, mitkä ovat erityiset intressimme, taitomme ja halumme. Jotta tuntisimme itsemme, meidän on kultivoitava ymmärrystä itsestämme suhteessa muihin ja muuhun, ja meidän on tunnistettava, mikä meistä tekee erilaisia ja mikä taas samanlaisia kuin muista.
Vastaavasti jotta yhteiskunta voisi tuntea itsensä, sen on kyettävä osoittamaan, millä tavoin se on samanlainen kuin ensimmäinen luonto ja millä tavoin erilainen. Jos korostamme pelkästään luonnon ja yhteiskunnan välistä jatkuvuutta, se vie vaarallisille vesille, sillä silloin me jätämme tunnistamatta paitsi omat erityiset vapauttavat mahdollisuutemme, myös omat erityiset haitalliset taipumuksemme. Sinänsä yhteiskunnan syntyminen on kiistämättömän uusi asia luonnonhistoriassa. Ihmiskunnan ilmaantumisen myötä on ilmaantunut myös uusia tietoisuuden ja halun ilmauksia, abstrakteja kielijärjestelmiä, hienovaraisia sosiaalisia instituutioita ja ainutlaatuista järjellisyyttä, eikä näiden vapauttavaa potentiaalia ole vielä toteutettu aidosti inhimillisen ja ekologisen yhteiskunnan ja sen yksityiskohtaisen kehityksen myötä.
On todella haasteellista yrittää löytää riittävä analogia luonnon ja yhteiskunnan väliselle kehityssuhteelle. Liberaalikapitalistinen yhteiskunta on niin läpikotaisin ylivallan ja hierarkian ideologioiden vallassa, että jopa kehitykselliset metaforat jäävät siinä yleensä pelkästään romanttisuuden tai taantumuksellisuuden tasolle. On siten houkuttelevan helppoa väittää, että luonto ja yhteiskunta ovat toistensa osia, ja jättää asia sikseen. Mutta mitä me menetämme, jos tarkastelemme ainoastaan luonnon ja yhteiskunnan välisiä jatkuvuuksia ja jätämme kehitykselliset erot huomiotta? Me menetämme silloin mahdollisuuden havainnoida tarkasti yhteiskunnan orgaanista kehitystä luonnon maailmassa. Samalla menetämme myös tärkeän ymmärryksen omasta luonnonhistoriastamme ja yhteiskunnallisista mahdollisuuksistamme. Jos taas nimeämme ensimmäisen ja toisen luonnon kehityksellisen suhteen ja tutkimme sitä, se antaa meille näköalaa siihen, mistä olemme tulleet, missä olemme nyt, ja mikä on ainutlaatuinen potentiaalimme luoda vastuullinen ja eettinen tulevaisuus – ekologinen tulevaisuus.
Vastalääke omille negatiivisille tunteillemme suhteessa ihmiskuntaan (eli vastalääke omalle 'antihumanismillemme') on kyetä näkemään se, mikä ihmiskunnassa on parasta, ja jäljittää ihmiskunnan parhaat ominaisuudet itseensä ensimmäiseen luontoon, tutkia omia eroottisia alkujuuriamme, tutkia ihmiskunnan, itsemme, yhteen sointumista luonnonhistorian kanssa. Se mistä eniten pidämme 'luonnossa', tai siihen kuvaamassamme 'viattomuudessa', on yhteensointuvaa ihmiskunnan yhteistyökykyisyyden kanssa – vastakohta kapitalistiselle rationalisoinnille, ahneudelle ja korruptiolle. Se mitä eniten rakastamme tietyissä maisemissa – symmetrian ja ristiriidan rajatonta vuorovaikutusta, muodon, syvyyden, valon ja värin tanssia – se sama tulee esiin omassa luovuudessamme, niin aistillisessa kuin älyllisessä luovuudessamme. Se tulee esiin halussamme yhdistää spontaanisuus järkeen ja laajentaa merkityksen, kauneuden ja runollisuuden näkymiä. Se mistä 'luonnossa' ja yhteiskunnassa nautimme, on eroottisuuden ilmausta sen monissa muodoissaan: pyrkimystä suhteellisiin nautintoihin, kuten keskinäisyhteyteen, luovuuteen, itsemääräämisoikeuteen ja kehitykseen, niin yksilölliseen kuin yhteisölliseen kehitykseen, niin yhteiskunnassa kuin luonnon maailmassa.
Jos sanotaan, että 'ihmiskunta' on osa luontoa, tarkoittaa se paljon muutakin kuin vain sen tunnustamista, että biologisesti me periydymme evoluution historiasta; ja se tarkoittaa paljon muutakin kuin vain sen tunnistamista, että ensimmäisten selkärankaisten muinaiset solurakenteet ja ydinjatkeet sisältyvät ihmiskuntaan. Samalla kun arvostamme tätä biologista periytyvyyttä, meidän on myös ymmärrettävä ne laadulliset seuraukset, joita tällaisen biologian perimisellä on, jolle siis on ominaista kehitys kohti lisääntyvää monimutkaisuutta ja kasvavaa tietoisuutta. Meidän on ymmärrettävä, että ihmiskunta edustaa luonnonhistoriassa mahdollisesti laadullista ja eroottista kehityksen hienovaraistumista tullen kaikeksi siksi, mitä 'luonnon' ideassa rakastamme: suuntausta lisääntyvään aistillisuuteen, mutualismiin ja luovuuteen, väsymätöntä sinnikkyyttä eriytyä, järjestyä ja tulla. Jos tutkimme ensimmäisen ja toisen luonnon välistä evolutionaarista suhdetta, ymmärrämme luonnon ja yhteiskunnan välisen eroottisen jatkuvuuden, ja ymmärrämme myös niiden välisen eron. Ehkäpä saamme sitä myötä myös oman antihumanismimme taittumaan, kun luonnonhistoriaa tarkastellessamme löydämmekin sieltä oman itsemme parhaat puolet orastavassa muodossaan.
Kohti yhteiskunnallisen halun objektiivista ymmärrystä
Voimme nyt miettiä, onko evolutionaarisen eron käsityksestä koottavissa eettistä merkitystä. Onko siitä tosiasiasta, että luonnon evoluutio kulkee kehityksellisesti yksinkertaisesta monimutkaisempaan, tietoisesta itsetietoiseen ja ekoeroottisesta sosioeroottiseen, vedettävissä eettisiä johtopäätelmiä? Mitä se tarkoittaa, että ensimmäisen luonnon suuntaukset kohti mutualismia, erilaistumista ja kehitystä ovat osa laajempaa evolutionaarista suuntausta kohti lisääntyvää tietoisuutta, subjektiivisuutta ja rationaalisuutta? Mikä on sen Kropotkinin väitteen eettinen merkitys, jonka mukaan halu kasvaa tietoisemmaksi, järjellisemmäksi ja vapaaehtoisemmaksi menettäen lopulta alkuperäisen "fyysisen, vaistomaisen luonteensa", kun se kehittyy ensimmäisestä luonnosta toiseksi luonnoksi?
Väite, jonka mukaan ensimmäisen luonnon potentiaali mutualismiin, erilaistumiseen ja kehitykseen muuttuu luonnon evoluutiossa lisääntyvästi tietoiseksi ja järjelliseksi, tuo mukanaan uuden eettisen kysymyksen: jos ihmiskunnalla on kyky olla tietoinen haluistaan, silloin se voi olla myös vastuussa haluistaan. Se että toisella luonnolla on mahdollisuus ilmaista ja harkita impulssejaan, taipumuksiaan ja kaipauksiaan, viittaa 'halun' evolutionaarisesti ainutlaatuiseen ilmaukseen. Koska halu on kaikkea muuta kuin freudilaisen käsityksen ilmentämä esijärjellinen ja eläimellinen impulssi, joka täytyy rationaalisen egon toimesta tukahduttaa, voimme nyt arvostaa halun itsensä järjellisyyttä ja sosiaalisuutta. Toisin kuin muilla lajeilla, joiden piilevä subjektiivisuus on mitä suurimmassa määrin biologisen vaiston sanelema, ihmiskunnan biologisia vaistoja ohjaa suuresti tietoisuus, järjellisyys ja historia. Olemme loppujen lopuksi sosiaalisia olentoja, joiden halut muodostuvat niin hyvässä kuin pahassa sen kulttuurin ominaispiirteistä, jossa elämme.
Se tosiseikka, että ihmiskunta todellakin voi harkita, valita ja jopa institutionalisoida mitä halun muotoja toteuttaa, tuo mukanaan eettisen puolen halun ajatukseen. Sillä nyt meidän on kysyttävä: Millaista halua ihmiskunnan pitäisi ilmaista? Onko aivan yhtä asiallista ilmaista individualistista halua, joka estää muita toteuttamasta vapauden mahdollisuuksiaan, kuin ilmaista yhteiskunnallista halua, joka edistää muiden subjektiviteettia? Väitämmekö, että on aivan yhtä asiallista tuhota ekoyhteisöjä, jotta yksilölliset himot rahaan ja valtaan saisivat toteutua, kuin on parantaa ekologista monimuotoisuutta kaikkien hyväksi? Mitä kriteereitä me käytämme, kun arvioimme oman yhteiskunnallisen halumme oikeellisuutta? Kun ilmaisemme vastarinnan halua muuttaa yhteiskunnallista ja ekologista todellisuutta, miten silloin erotamme järkevän toiminnan järjettömästä, sosiaalisen epäsosiaalisesta ja eroottisen epäeroottisesta? Kuten olen jo esittänyt, on 'luonnon halu' yhteiskunnallinen rakennelma, jota voidaan ilmaista hyvin monin muodoin. Joillekin ihmisille romanttinen, antihumanistinen halu luonnon suojelemiseksi tarkoittaa sitä, että ihmislajin tappaminen sukupuuttoon on asiallisin luonnon halu. Joillekin toisille taas – esimerkiksi Novartisin toimitusjohtajille – kapitalistinen halu, jolla vähennetään Amazonin sademetsien biologista monimuotoisuutta, jotta 'solulinjoja' voidaan patentoida ja myydä, edustaa asianmukaista tapaa haluta 'luontoa'. Ja on vielä sellaisiakin ihmisiä, joille halu luoda suorasti demokraattisia instituutioita, joilla voimaannuttaa kansalaisia toimimaan luonnon prosessien kanssa luovasti ja yhteistoiminnallisesti, on eettinen ja siis oikea 'luonnon halu'.
Kuka tämän ideologisen 'monimuotoisuuden' edessä voisi todellakaan sanoa, mikä 'luonnon halu' olisi objektiivisesti ottaen järjellisempi, eettisempi ja asianmukaisempi kuin muut? Mikseivät etuoikeutetut ihmiset saisi ilmaista omaa aistillista luonnon haluaan rentoutumalla paratiisisaarten lomakohteissa alkuasukastyöläisten täyttäessä heidän lasinsa? Mikseivät valkoihoiset keskiluokkaiset amerikkalaiset saisi ilmaista omaa yhteenliittymisen haluaan olla yhteydessä 'luontoon' harjoittamalla Amerikan intiaanien rituaaleja, kun samaan aikaan nuo varsinaiset alkuperäisasukkaat eivät voi niitä enää harjoittaa, koska heidän maansa on joko ryöstetty tai myrkytetty jätteillä? Mikseivät etuoikeutetut ensimmäisen maailman teoreetikot saisi ilmaista omaa erillistymisen haluaan luontoon kirjoittamalla huoliteltuja teorioita, joissa naisia ja maahanmuuttajia syytetään 'liikakansoituksesta' ja ekosysteemien tuhoamisesta?
Voimmeko siis ylipäänsä ilmaista yhteiskunnalliselle halulle minkäänlaista objektiivisesti järjellistä perustaa? Vaikka meillä on mahdollisuus jalostaa sosioeroottisuutta yhteistoiminnalliseen suuntaan, on meillä myös kyky suunnata halujamme autoritaariseen tai kapitalistiseen suuntaan, kyky käyttää seksuaalisuutta alistamiseen ja pelotteluun ja kyky käyttää luovuutta voiton tavoitteluun, pönkittämään omaa valtaamme tai asemaamme. Ellemme kykene tunnistamaan kriteereitä, joiden avulla voimme tehdä eroja, ei meillä ole mitään keinoa väittää, että yhteiskunnallinen halu hierarkiattomuuteen olisi eettisempi tai 'eroottisempi' kuin halu rakentaa hierarkioita, tai että ekologinen viljely olisi eettisempää kuin kapitalistinen luonnon raiskaus. Ellei meillä ole kestäviä, yleisiä ja objektiivisia kriteereitä määritellä sitä, mikä tekee sosiaalisen halun eettisesti oikeammaksi kuin epäsosiaalisen halun, suhteen laatu toisiimme ja muuhun luonnon maailmaan jää pelkäksi mielivaltaiseksi henkilökohtaiseksi mielipiteeksi.
Jotta voisimme murtaa tämän relativismin, meidän on perustettava ajatukset 'luonnon halusta' vakaammalle pohjalle kuin pelkän subjektiivisen taipumuksen varaan. Varsinainen kysymys kuuluu: minkä varaan voimme perustaa orgaanisen järjellisyyden, niin että osaisimme tehdä eron sellaisten halutoimintojen välillä, jotka joko parantavat tai vaarantavat evoluution suuntausta kohti lisääntyvää ekologista ja yhteiskunnallista monimuotoisuutta?
Luonnon evoluutio pohjana yhteiskunnalliselle halun etiikalle
Käsitelläksemme tätä objektiivisuuden ongelmaa voisimme jälleen kääntyä yhteiskuntaekologian luonnonfilosofian puoleen. Dialektinen naturalismi on Bookchinin kehittämä luonnonfilosofinen lähestymistapa, joka perustuu, joskin ne varjoonsa jättäen, Hegelin ja Marxin dialektiikan perinteisiin13. Bookchinille 'luonto' on kehittyvä dialektinen prosessi, jolle on ominaista suuntautuneisuus alati kasvaviin erilaistumisen, tietoisuuden ja vapauden asteisiin. Vaikka emme voi tässä kirjassa tarkemmin perehtyä tähän merkittävään ja antoisaan teoriaan, voimme lyhyesti tarkastella joitakin Bookchinin dialektisen naturalismin avainkäsitteitä lisätäksemme yhteiskunnallisen halun ymmärrystämme.
Bookchin vetoaa luonnon evoluution ideaan rakentaessaan ekologisia periaatteita, joita voidaan käyttää oman yhteiskunnallisen halumme eettisten kysymysten arvioimisessa. Kun alamme ymmärtää 'luonnon' olevan luonnon evoluution prosessi, huomaamme 'luonnon' idean eettisten seurausten johtuvan itse evoluution ideasta.
Se että ihmiskunta paikannetaan luonnon evoluutioon, nostaa esiin eettisen kysymyksen siitä, mikä on ihmiskunnan rooli luonnon evoluutiossa. Jos ihmiskunnalla on mahdollisuus kehittää evolutionaarista suuntautuneisuutta kohti monimutkaistumista, pitäisikö niin tehdä? Vai olisiko aivan yhtä järkevää, että yhteiskunnat kääntävät nurin tämän evolutionaarisen suuntautuneisuuden institutionalisoimalla komentoon ja kontrolliin perustuvia hierarkkisia sosiaalisia suhteita ja vähentämällä samalla biologisen ja kulttuurisen erilaistumisen ja monimuotoistumisen mahdollisuuksia? Olisiko ihmiskunnan 'järkevää' kääntää nurin luonnon evoluution kehityksellinen suuntautuneisuus, joka on johtanut kehityksen yksisoluisista organismeista lisääntyvästi monimutkaisempiin lajeihin, tietoisuudesta itsetietoisuuteen ja yksinkertaisista subjektiivisuuden ilmauksista monimutkaisempiin? Yhteiskuntaekologia osoittaa, että senlaatuinen suuntautuneisuuden nurin kääntyminen on järjetöntä, koska se on ristiriidassa luonnon evoluution oman kehityksellisen logiikan kanssa.
Mutualismin, erilaistumisen ja kehityksen ekologiset periaatteet antavat kriteerit tutkia inhimillisen toiminnan eettisiä oikeutuksia. Yhteiskuntaekologia osoittaa, että ihmiskunnan pitäisi edistää suuntautuneisuutta kohti lisääntyvää mutualismia, erilaistumista ja kehitystä, ja että on nimenomaan järjetöntä vastustaa tätä evolutionaarista suuntaa. Yhteistoiminnalliset instituutiot ja sosiaaliset käytännöt ovat eettisiä ja järjellisiä, koska ne edistävät luonnon evoluution suuntautuneisuutta kohti alati suurempia mutualismin, erilaistumisen ja kehityksellisen monimutkaistumisen tasoja, jotka ovat luonnon evoluution perusta.
Esimerkiksi suoran demokratian harjoittaminen edellyttää ja edistää mutualismia, erilaistumista ja kehitystä enemmän kuin edustuksellisen demokratian harjoittaminen. Suora demokratia on prosessi, jossa paikallisyhteisön jäsenet voimaantuvat osallistumaan ja tekemään itse suoraan omaan arkielämäänsä vaikuttavia päätöksiä niin yksityisellä kuin yhteiselläkin tasolla. Suorassa demokratiassa päätöksenteon valta on hajautettu kansalaisille itselleen toisin kuin edustuksellisessa demokratiassa, jossa kansalaiset valitsevat keskitetyn 'poliitikkojen' organisaation tekemään päätöksiä puolestaan.14
Suora demokratia tukee mutualismin ja hierarkiattomuuden periaatteita luomalla foorumin, jossa koko yhteisö osallistuu yhteistyössä keskustelemaan, väittelemään ja määrittämään yleistä toimintalinjaa. Suora demokratia perustuu yhteisöllisen monimuotoisuuden periaatteeseen, ja siinä rohkaistaan käymään hedelmällistä julkista keskustelua, jossa näkökulmien moninaisuus tulee esille harkittavaksi. Mielipiteiden erilaisuus toivotetaan tervetulleeksi, ja yhteisön jäsenet toimivat jatkuvasti omien vapauden käsitystensä rikastamiseksi ja moninaistamiseksi. Itsereflektio, dialoginen ajatustenvaihto, moninainen tietoisuuden välitys ja muiden huomioon ottaminen edellyttävät, mutta myös kasvattavat sellaista poliittista elintä, joka koostuu ajattelemaan kykenevistä kansalaisista. Suoran demokratian idea pohjautuu myös kehityksen periaatteeseen, sillä se rohkaisee jäseniä kehittämään keskustelu- ja väittelytaitojaan yhteisessä päätöksenteon prosessissa. Kun jäsenet osallistuvat suoraan demokratiaan, he kehittävät sekä itsetietoisuuden kykyään että kykyään ajatella muiden näkökulmia kriittisesti.
Edustuksellinen demokratia sitä vastoin on käsitteenäkin ristiriitainen ja vähentää mutualismia, yhteiskunnallista monimuotoisuutta ja kehitystä. Mutualismin periaatteen vastaisena edustuksellinen demokratia redusoi kansalaiset pelkiksi äänestäjiksi tai erillisiksi 'vaalipiireiksi', jotka tukevat tiettyjä edustajia, ja näin kansalaisilta riistetään mahdollisuus toimia yhdessä sellaisen politiikan luomiseksi, joka edustaisi yhteistä hyvää. Kun suora demokratia tarjoaa hedelmällisen keskustelun ja väittelyn prosessin, jossa käsitellään yhteiskunnallisia kysymyksiä, niin edustuksellinen demokratia, yhteiskunnallisen monimuotoisuuden vastaisena, typistää yhteiskunnalliset kysymykset iskulauseiksi ja 'ohjelmajulistuksiksi', joilla yksinkertaistetaan sosiaaliset ja poliittiset kysymykset sekä vedotaan ihmisyyden alhaisimpaan tasoon. Lopuksi edustuksellinen demokratia on myös kehityksen periaatteen vastaista, koska se keskittää päätöksentekovallan ja riistää kansalaisilta mahdollisuuden kehittää omia kykyjään ajatella, puhua, kirjoittaa ja väitellä asioista, jotka ovat heille kaikille yhteisiä ja jotka määrittävät heidän elämäänsä.
Voimme soveltaa samoja periaatteita myös talouteen. Talouden harjoittaminen suoralla demokratialla – eettinen talous – lisää yhteiskunnallista monimuotoisuutta15. Bookchinin mukaan eettinen talous perustuu mutualismin periaatteeseen, koska siinä hyödykkeitä tuotetaan ja jaetaan demokraattisesti kaikkien yhteisön jäsenten kykyjen ja tarpeiden mukaan. Suora demokratia kasvattaa keskinäisyydelle ja vastavuoroisuudelle perustuvia suhteita, ja siten se antaa yhteisöille mahdollisuuden pyrkiä minimoimaan – eikä lisäämään – eroja varallisuuden ja oikeuksien jakautumisessa, joita muussa tapauksessa saattaa ilmaantua johtuen ihmisten erilaisista fyysisistä kyvyistä ja ominaisuuksista. Käytäntö, jossa yhteisölliset kyvyt täydentävät yksilöllisiä tarpeita, antaa muilta jokaiselle aina vain suuremmat osallistumisen, vapauden, valinnan ja subjektiivisuuden mahdollisuudet.
Eettinen talous sopii yhteen yhteiskunnallisen monimuotoisuuden periaatteen kanssa, koska yhteisön jäsenet pohtivat yhdessä keskustellen ja päättäen, kuinka edistää yhteistä hyvää. Yhteisön jäsenet huolehtivat kollektiivisesti omista tarpeistaan ja haluistaan, ja näin syntyy rikkaita sosiaalisia suhteita, mikä avaa alati uusia mahdollisuuksia luovuuden, itsemääräämisoikeuden ja yhteistyön kehittymiselle. Eettisessä taloudessa ei ole markkinatalouden kahleita, jotka surkastuttavat työläisten kehityksen ja saavat heidät kuluttamaan suurimman osan elämästään vieraantuneen työn harjoittamisessa. Yhteistyöhön perustuva eettinen talous tukee kehityksen periaatetta vapauttaessaan ihmiset harjoittamaan laajasti luovia ja älyllisiä kehityksen halujaan.
Kapitalistinen markkinatalous sitä vastoin vähentää mutualismia, yhteiskunnallista monimuotoisuutta ja kehitystä. Kapitalismi perustuu omistajan/työläisen ja tuottajan/kuluttajan sosiaalisille suhteille ja toimii vastoin keskinäisavun ja monimuotoisuuden periaatteita, koska se tukee yksinkertaista komennon ja kontrollin järjestelmää. Esimerkiksi lisääntyvästi 'globaalissa' kapitalistitaloudessa kourallinen ylikansallisia yhtiöitä päättää itsevaltaisesti mitä tuotetaan, kenen toimesta tuotetaan ja mitä tämä kaikki maksaa tämän maailman ihmisille ja ekoyhteisöille. Sen sijaan, että paikallisyhteisöt osallistuisivat hajautetusti päättämään omista tarpeistaan ja haluistaan mutualismin ja yhteiskunnallisen monimuotoisuuden hengessä, joku yhtiö päättää keskitetysti, markkinatutkimusten ja median manipuloinnin avulla, mitä 'kuluttajat' saavat ostaa, keskittäen kaiken vallan ja resurssit ja määräten siten monien ihmisten sosiaalisen ja ekologisen kohtalon. Kapitalismi toimii vastoin kehityksen periaatetta redusoidessaan yhteisön jäsenet 'kuluttajiksi' ja 'työläisiksi', joiden työtä ja elämää leimaa eriasteinen vieraantuneisuus. Ihmisiltä on riistetty heidän kykynsä kehittää rikkaita sosiaalisia ja ekologisia verkostoja, jotka perustuisivat keskinäisyhteyteen ja keskinäiseen apuun. Ihmiset on redusoitu ostajiksi ja myyjiksi samalla kun luonnon maailmaa ryöstetään ja myydään, ja tämä kääntää kehityksen suunnan kohti biologista monimuotoisuutta päälaelleen.
Tarkasteltuamme lyhyesti yllä olevia esimerkkejä voimme nyt väittää olevan objektiivisesti totta, että osallistuvaa demokratiaa ja eettistä taloutta ympäröivät sosiaaliset suhteet edistävät evolutionaarista suuntautumista mutualismiin, erilaistumiseen ja kehitykseen todennäköisemmin kuin valtiojohtoista demokratiaa ja kapitalistista taloutta ympäröivät sosiaaliset suhteet. Ja kun sanotaan jonkin olevan objektiivisesti totta, sillä tarkoitetaan sitä, ettei kyseessä ole suhteellinen tai mielivaltainen asia tai henkilökohtainen mielipide.
Jos on niin, kuten olemme osoittaneet, että 'luonto' on luonnonhistoria, orgaanisen kehityksen prosessi, jolle on ominaista suuntautuminen kohti lisääntyvää monimutkaisuutta ja vapautta, niin silloin yhteiskunnallinen luonnon halu tarkoittaa halua olla luovassa roolissa tämän suuntauksen kehittämisessä. On todellakin järjetöntä muuttaa päinvastaiseksi sitä luonnon ja yhteiskunnan monimutkaisuutta, joka on syntynyt ja kehittynyt luonnonhistoriassa. On järjetöntä, että vallanpitäjät tekevät suurimmasta osasta maailman ihmisiä epävapaita ja että sosiaaliset suhteet yksinkertaistetaan 'ylhäältä alaspäin' ja 'komentoa ja kontrollia' -luonteisiksi keskitetyiksi ja hierarkkisiksi rakenteiksi. On järjetöntä, että yksilöt ja yhteisöt tuuditetaan joukkomittaiseen yhdenmukaisuuteen ja itsekkyyteen pakottamalla heidät hyväksymään yksinkertainen 'sokea usko' tai 'kyseenalaistamaton auktoriteetti'. On myös järjetöntä 'purkaa' sitä monipuolista yhteiskunnallista ja ekoyhteisöllistä monimutkaisuutta, joka on kehittynyt tuhansien vuosien aikana ja joka on antanut tilaa alati kasvaville joustavuuden, luovuuden, vakauden ja monimuotoisuuden asteille.
Sen sijaan on luonnollisesti järkevää kehittää tätä evolutionaarista suuntaa, ja on myös järkevää luonnollisesti 'monimutkaistaa', eikä suinkaan yksinkertaistaa, sosiaalista ja ekologista todellisuutta luomalla sellaisia instituutioita, jotka antavat ihmisille enemmän vapautta, iloa ja luovuutta.
Luonnollinen objektiivisuus: maaperä joka liikkuu
Olemme tässä todistamassa uutta lähestymistapaa objektiivisuuden kysymyksiin. Yhteiskuntaekologian etiikassa objektiivinen ulottuvuus ei suinkaan perustu deterministisiin ja universaaleihin 'luonnollisiin tosiasioihin', vaan se perustuu ajatukseen yleisestä, orastavasta ja orgaanisesta potentiaalista. 'Objektiivisuuden' ymmärrys on sen huomaamista, että luonnonhistoriassa on tunnistettavissa oleva, vakaa mutta kuitenkin dynaaminen suuntaus kohti lisääntyvän monimutkaisuuden ja vapauden mahdollisuutta. Tämä 'luonnollisen objektiivisuuden maaperä' on kuitenkin paradoksaalisesti 'epävakaa' – se on, kuten yhteiskuntaekologi Amy Harmon sanoo, "maaperä joka liikkuu"16. Se ei niinkään perustu pysyviin biologisiin tosiseikkoihin, vaan pikemminkin 'joustavaan' potentiaalisuuden kenttään, jossa alati suuremmat vakauden ja järjestyksen asteet syntyvät luonnon evoluutiossa.
On syytä toistaa, etteivät mutualismin, erilaistumisen ja kehityksen sosio- ja ekoeroottiset periaatteet ole reduktiivisia, essentiaalisia tai deterministisiä 'luonnollisia tosiseikkoja'. Päinvastoin ne ovat monimutkaisia ja järjellisiä järjestäviä tendenssejä, jotka muokkaavat luonnon evoluution prosessia antaen sille symmetriaa ja suuntaa. Ne ovat siis avoimia, monipuolisia ja monen suuntaisia, eivät määräytyneitä tai unilineaarisia.
Yhteiskuntaekologia ei ole ennalta määräytynyt näkökulma. Siinä ei tarkastella luonnonhistorian tai yhteiskunnallisen historian suuntautumista kohti lisääntyvää mutualismia, erilaistumista ja kehitystä 'vallitsevana' suuntauksena, eikä siinä liioin esitetä, että tämä suuntaus väistämättä voittaisi järjettömän, epäsosiaalisen suuntautumisen kohti sosiaalista hierarkiaa, yhdenmukaistumista ja yksinkertaistumista. On nimittäin tosiasia, että nykyään tietyt yhteiskunnat ovat hierarkian järjettömien ja sitkeiden muotojen vallassa, mikä vähentää yhteiskunnallista monimuotoisuutta ja keskinäisyhteyttä, ja on myös tosiasia, että globaali kapitalismi 'mitätöi' paraikaa luonnon evoluution prosessia ympäristöä yksinkertaistamalla. Nämä tosiasiat ovat osoitusta siitä, että yhteiskuntien potentiaali osallistua luovasti ja järjellisesti evolutionaarisen kehityksen prosessiin jää suurelta osin toteutumatta.
Suuntaus kohti yhteiskunnallista halua, joka perustuu mutualismin, erilaistumisen ja kehityksen ekologisiin periaatteisiin, ei ole päällimmäisin suuntaus, mutta 'objektiivisesti' se on sekä eettisesti että poliittisesti lupaavin ja järjellisin suuntaus. Nimittäin kun yhteiskunnat kehittyvät sellaiseen suuntaan, ne antavat tilaa laajemmalle kehitykselliselle valinnalle ja yhteiskunnalliselle vapaudelle. Näin ollen voimme perustaa yhteiskunnallisen halun etiikan hieman vakaammalle pohjalle kuin pelkästään suhteellisen tai sattumanvaraisen 'henkilökohtaisen mielipiteen' varaan. Päätös, jolla ryhdymme toteuttamaan yhteiskunnallista haluamme mutualismiin, erilaistumiseen ja itseorganisoituneeseen kehitykseen, on orgaanisesti järjellinen halun ilmaus, sillä se antaa meidän osallistua itse evoluution edelleen kehittämiseen sen sijaan että kääntäisimme sitä päälaelleen.
Luonnon halu käsiteltynä uudelleen: kohti yhteiskunnallista luonnon halua
Kun järkevä yhteiskunnallinen halu pyrkii kehittämään sosiaalista monimuotoisuutta, se pyrkii samalla lisäämään myös ekologista monimuotoisuutta. Yhteiskunnallinen luonnon halu ei johda meitä idealisoimaan ja säilyttämään 'puhtaita' kansoja, aikoja tai paikkoja, vaan se johtaa meidät osallistumaan luovasti moninaisten ja keskinäisyhteydessä olevien ekoyhteisöjen rikkauteen sekä kehittämään ensimmäisen luonnon subjektiivisuutta siten, että harjoitamme käytäntöjä, jotka lisäävät biodiversiteettiä, stabiliteettia ja monimutkaisuutta.
Yhteiskunnallisen luonnon halun tutkiminen antaa keinon hakea merkitystä aistillisista, yhteenliittyvistä, erillistyvistä ja kehityksellisistä suhteistamme luonnon maailmaan. Se antaa meille keinon osoittaa sen, mikä luonnon ideassa on mielekästä, ilman että turvaudumme hengen, energian tai luonnollisen olemuksen reduktiivisiin käsityksiin. Aikana, jolloin sosiaaliset suhteet luontoon on typistetty kapitalistiseksi tavaratuotannoksi, tarvitsemme keinon osoittaa luontosuhteemme niihin puoliin, joita ei voida eikä pidäkään redusoida tuotantosuhteiksi voiton tekemiseksi. Kun siirrymme pois kapitalistisen rationalisoinnin kielestä, tarvitsemme keinon kuvata luontosuhteemme laadullisia puolia, jotka ovat aistillisia, yhteistoiminnallisia, luovia ja hienovaraisia.
Yhteiskunnallisen luonnon halun viisi puolta
Ensinnäkin aistillinen luonnon halu on kaipausta maistaa, koskettaa, haistaa, kuulla ja nähdä luonnon luova mahtavuus. Toisin kuin romanttis-aistillinen halu, joka perustuu ihmisiä vailla olevaan 'luonnolliseen puhtauteen', yhteiskunnallis-aistillinen luonnon halu arvostaa sitä, mihin Donna Haraway viittaa 'kyborgin' vuorovaikutuksena inhimillisen tekniikan ja luonnon maailman välillä17. Näin ollen yhteiskunnallis-aistillinen luonnon halu ei ole essentialistista. Se ei ole kaipuuta puhtaisiin olemuksiin, joita rajoitettu 'luonnon' idea esittää, vaan se on iloa luonnon evoluution hienovaraisesta sovittumisesta yhteiskunnalliseen.
Kun seisomme vuorella ja nautimme ympärillämme näkyvistä tasankojen ja metsien laajoista lakeuksista, voimme sen sijaan, että riemuitsisimme ihmiskunnan puuttumista näkymästämme, tunnistaa oman paikkamme maisemassa ja arvostaa potentiaaliamme saada edessämme avautuvasta evolutionaarisesta prosessista aistillista, filosofista ja esteettistä merkitystä. Mikä tahansa 'luonnon' aistillisten ominaisuuksien haluamisen tai rakastamisen hetki on syvästi sosiaalinen tapahtuma, joka sijoittuu yhteiskunnalliseen historiaan siinä missä laajempaan luonnon evoluutioon.
Lisäksi yhteiskunnallis-aistilliseen luonnon haluun sisältyy tavanomaisten käsitysten laajentaminen siitä, mitä pidetään arvostamisen arvoisena 'luontona'. Kun siirrymme pois romanttisista 'luonnon' käsityksistä, jotka on valettu maaseudun ja koskemattoman erämaan kielikuviin, voimme sisällyttää myös kaupunkimaiseman luonnon evoluution ilmaukseksi. Kaupunkeja pidetään teollisuuskapitalismin keskusten ympärille keräytyneinä tiheinä väestökeskittyminä, mutta näissäkin keskuksissa on kaipausta siisteihin puiden reunustamiin katuihin, puistoihin, ulkoilmakahviloihin, palstaviljelmiin ja maalaismarkkinoihin. Kun laajennamme käsityksiämme 'luonnosta' siten, että myös kaupungit sisältyvät luontoon, silloin myös urbaani sisältyy keskusteluumme arkielämän laadusta, ja osaamme arvostaa niitä paikkoja, joissa suuri osa maailman väestöstä elää, kamppailee ja kaikesta huolimatta usein myös kukoistaa.
Vastaavasti yhteenliittymisen halu luontoon sisällyttää itseensä tämän aistillisen luonnon prosessien arvostamisen ja muuttaa sen liittymiseksi yhteen meitä ympäröivän luonnon maailman kanssa.
Yhteenliittymisen halu luontoon, johon viitataan usein tunteena 'olla yhtä luonnon kanssa', tarkoittaa iloamme, kun elämme sovussa muiden lajien kanssa ja sitoudumme luonnon evoluution laajempaan prosessiin, joka liittää meistä jokaisen jokaiseen planeetan organismiin. Romanttisesta yhteenliittymisen halusta poiketen yhteiskunnallis-yhteenliittävä halu ulottaa tämän sovussa myötäelämisen muuhun ihmiskuntaan. Emme halua hylätä ihmisyyttämme voidaksemme rakastaa 'puhdasta luontoa', vaan haluamme liittyä yhteen muun ihmiskunnan kanssa luodaksemme ekologisesti terveen maailman. Tunne, että on yhtä luonnon kanssa, tarkoittaa solidaarisuuden tunnetta niitä yhteisöjä kohtaan, jotka ovat syntyneet ja eläneet niissä paikoissa joita rakastamme; se tarkoittaa liittoutumista kaksoiskamppailuun yhteiskunnallisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden puolesta.
Erillistymisen halu luontoon tarkoittaa, että samalla kun tunnemme olevamme yhtä luonnon kanssa, ymmärrämme, että tämä ykseys edustaa yhtenäisyyttä moninaisuudessa. Se tarkoittaa, että voimme ylläpitää ymmärrystä siitä, että olemme sekä samanlaisia että erilaisia muiden lajien kanssa. Samalla kun säilytämme aistillisen ja yhteenliittävän halumme olla osa luonnon maailmaa, voimme täydentää tätä kaipausta pyrkimyksellämme ymmärtää, mikä ihmiskunnasta tekee evolutionaarisesti poikkeuksellisen. Näin ollen vaikka seisoisimmekin rakennuksen katolla tai vuoren huipulla, voimme sisällyttää itsemme tuohon kuvaan. Voimme ymmärtää, että olemme sekä samanlaisia että erilaisia kuin muut organismit, jotka mönkivät, luikertelevat tai lentävät aistikentässämme.
Ilmaisemme luovaa erillistymisen haluamme luontoon silloin, kun saamme merkitystä suhteestamme luonnon maailmaan. Luova erillistymisen halu luontoon sisältää halun ilmaista luonnon evoluution hetkien koskettavuutta, esimerkiksi kun kuvaamme maan kauneutta filosofian, runouden, laulun, tanssin tai maalauksen avulla. Koska tämä halu on mitä suurimmassa määrin kulttuurisesti välittynyttä, sen ilmaus kuvastaa aina jonkin tietyn kansan arvoja ja käytäntöjä. Joissakin kulttuureissa siihen sisältyy luonnon prosessien erillistämistä tieteellisen harjoituksen, esimerkiksi biologian, fysiikan tai ekologian taitamisen avulla; joissakin kulttuureissa siihen sisältyy yrttilääkinnän käytäntöjen tuottamista.
Halu nimetä paikkoja ja lajeja on halua kääntää luonnon maailma sellaisille käsitteille, joita voimme ymmärtää, järjestää ja tietää. Yhteiskunnallinen halu pyrkii nimeämään ja erottelemaan lajeja tietämisen, nautinnon ja ekologisen kehityksen vuoksi – toisin kuin kapitalistinen halu, jossa lajeja luokitellaan voiton saannin tai hallinnan vuoksi. Luova erillistymisen halu on halua herkistää itsemme suhteessa luonnon maailmaan. Se on halua saada filosofista ja esteettistä merkitystä ympärillämme ilmenevistä muodoista, rytmeistä ja symmetrioista.
Näin ollen kehityksellinen luonnon halu ei sisällä pelkästään halua tietää ja erillistää luonnon evoluution tiettyjä 'hetkiä', vaan se sisältää myös halun osallistua aktiivisesti tähän kehitykseen vastavuoroisella tavalla. Käyttämällä ekologista teknologiaa, taidetta, kieltä ja muita sosiaalisia käytäntöjä kehitämme suuntausta kohti moninaisuutta, monimutkaisuutta ja subjektiivisuutta. Voimme ilmaista tätä kehityksen halua luomalla ekologisia menetelmiä, kuten aurinko-, tuuli- ja vesivoimaa, tai harjoittamalla luomuviljelyä ja hyötykasveilla maisemointia, ja siten voimme rikastaa niitä ekoyhteisöjä, joissa elämme.
Voimme ilmaista omaa kehityksen haluamme luontoon paitsi laajentamalla ympärillämme olevien biologisten näkymien runsautta, myös laajentamalla omaa tietoisuuttamme. Koska luonnon evoluutio edustaa suuntausta kohti lisääntyvää subjektiivisuutta, on ihmiskunnalla mahdollisuus edelleen laajentaa tietoisuuden alaa tarkentamalla itse vapauden ajatusta. Aina kun historian aikana on ilmaantunut hierarkia, on ilmaantunut myös vapauden ajatus. Aina kun kirjoitamme, puhumme, väittelemme tai teoretisoimme vapauden aiheesta, se ilmaisee kehityksellistä haluamme laajentaa sen tietämistä ja ajattelemista, mitä vapaudessa eläminen ja oikeudenmukaisuus tarkoittavat. Kun pyrimme edelleen moninaistamaan vapauden ajatuksia, saatamme tuhansien vuosien aikana kehittyneen ihmistietoisuuden uudelle monimutkaisuuden tasolle.
Vastarintainen luonnon halu: kohti ekologista politiikkaa
Nykyinen ekologinen kriisi on katkera muistutus siitä, että meidän täytyy kääntää yhteiskunnallinen luonnon halumme poliittiseksi toiminnaksi. Olisi lapsellista uskoa, että yksinkertainen 'paradigman muutos' luontoa ja halua koskevine uusine käsityksineen riittäisi lakkauttamaan sosiaaliset ja ekologiset vääryydet, sillä kapitalismin, valtion, rasismin ja patriarkaatin sosiaaliset instituutiot läpäisevät käsityksemme ja muokkaavat niitä tapoja, joilla olemme suhteessa luonnon maailmaan ja toisiimme. Niinpä meidän on kehitettävä vastarintaista luonnon halua. Meidän on kehitettävä järjellinen halu vastustaa kaikkia niitä instituutioita ja ideologioita, jotka kääntävät luonnon evoluution suuntauksen päälaelleen tuhoamalla biologista ja kulttuurista monimuotoisuutta ja keskinäisyhteyttä kautta maailman.
Kuten olemme jo aiemmin käyneet läpi, on vastarinnan halulla kolme hetkeä. Ensimmäinen on kritiikin hetki, jolloin ryhdymme analysoimaan sosiaalisia suhteita ja instituutioita sekä arvioimaan, missä määrin ne joko parantavat tai heikentävät luonnon evoluution suuntausta kohti lisääntyvää mutualismia, erilaistumista ja kehitystä. Niinpä tarkastelemme kriittisesti esimerkiksi sellaisia sosiaalisia suhteita kuin valtio ja kapitalismi, jotka estävät kansalaisten täyden ja suoran osallistumisen ja tekevät heistä vain kaavamaisten edustajien passiivisia kuluttajia. Tarkastelemme myös kapitalistista toimintaa, jolla ryöstetään alkuperäiskansojen maita, riistetään elinehtoja kulttuureilta ja ajetaan lajeja sukupuuttoon saastuttamalla ja tuhoamalla niiden ekosysteemejä.
Seuraavassa vastarinnan halun vaiheessa, vastustuksen hetkessä, ryhdymme vastustamaan näitä instituutioita ja osoittamaan, mitä erityistä haittaa ne aiheuttavat. Samalla popularisoimme yleisen kritiikin, joka kohdistuu näiden hierarkkisten instituutioiden aiheuttamiin seurauksiin. Vastarinnan halun vastustuksellista puolta ilmaisevat sellaiset ympäristöryhmät, jotka yhdistävät tietyt ekologisen tuhon tapahtumat kapitalismin ja valtion yleiseen ongelmallisuuteen. Esimerkiksi kun Winona La Duke kävi kampanjaa sähköyhtiö Hydro Quebecia vastaan ja vastusti patojärjestelmän rakentamista Jamesin lahteen, koska valtavia alueita alkuperäiskansojen maita Kanadassa ja Yhdysvalloissa olisi täyttynyt tulvavedellä, hän tunnisti sekä pääoman että valtion ratkaisevan ja tuhoisan roolin tässä sosiaalisessa ja ekologisessa katastrofissa. Alkuperäiskansojen, feministien, anarkistien, yhteiskuntaekologien ja kaikkien sosiaalisen ja ekologisen oikeuden puolesta taistelevien ihmisten ilmaisema vastarinnan halu vastustaa valtion ja pääoman hierarkkisten rakenteiden laadullisesti tuhoisia piirteitä.
Lopuksi vastarinnan halu jäisi epätäydelliseksi, jos se ei saisi täyttymystään kolmannessa, rakentavassa hetkessä. Nimittäin taistelulla vapauden puolesta on kaksi muotoa: 'negatiivinen vapaus', joka on halua kieltää tai lakkauttaa epäoikeudenmukaiset instituutiot, ja 'sisällöllinen vapaus', joka sisältää kaiken sen, minkä täytyy korvata nuo lakkautetut rakenteet. Kun negatiivinen vapaus on vaatimus 'vapautua pois' tietyistä vääryyden muodoista, on sisällöllinen vapaus vaatimus 'vapautua johonkin' eli luoda uusia instituutioita, jotka parantavat kaikkien elämänlaatua.
Niinpä kun siirrymme vastarinnan halun rakentavaan hetkeen, jolloin meidän on harkittava sisällöllisiä halujamme, pääsemme monien kiinnostavien kysymysten ääreen: Millaisia sosiaalisia suhteita on järkevää haluta? Millaiset sosiaaliset suhteet antavat meille mahdollisuuden kehittää kehityksen suuntia edelleen kohti yhteiskunnallista ja biologista monimuotoisuutta ja vapautta? Entä millaiset poliittiset instituutiot edistäisivät parhaiten järjellisen yhteiskunnallisen halun toteutumista? Ja kenties tärkeintä olisi ajatella sitä, mitä objektiivisia kriteereitä voisimme käyttää sen määrittelemiseksi, mistä sellaiset sosiaaliset suhteet muodostuvat, jotka olisivat omiaan johtamaan sosiaalisesti ja ekologisesti oikeudenmukaisen yhteiskunnan luomiseen. Vastaukset näihin kysymyksiin ovat vallankumouksellisen käytännön ytimessä, eikä niitä tietenkään voida tässä kirjassa käsitellä riittävästi. Voimme kuitenkin lyhyesti tarkastella muutamia ydinkysymyksiä, jotka meidän on otettava huomioon, kun lähestymme sosiaalisen ja ekologisen rakentamisen teemoja.
Aluksi varoituksen sana. On tärkeää korostaa, etteivät nämä kysymykset saisi johtaa jäykkiin kaavoihin, joiden mukaan sanellaan, millä tavoin uutta ekologista politiikkaa tulisi 'yleismaailmallisesti' harjoittaa tai miten sitä tulisi luoda. Vallankumouksellinen prosessi – liike siitä, missä yhteiskunta on, sinne minne sen tulisi mennä – tulee luoda juuri niiden ihmisten toimesta, jotka ovat osallisina kyseisissä taisteluissa vapauden puolesta. Voimme kuitenkin luonnolliseen järkeen turvautumalla tarkastella sitä, millä tavoin yhteisöt voisivat yhdessä muiden yhteisöjen kanssa ajatella, miten kehittää sellaisia poliittisia käytäntöjä, jotka olisivat mielekkäitä ja relevantteja heidän omien tarpeidensa ja halujensa kannalta.
Esimerkiksi mutualismin periaate voi olla objektiivinen kriteeri, johon yhteisöt voivat vedota, kun niissä mietitään, miten luoda järkeviä poliittisia käytäntöjä. Tässä dialektisessa prosessissa yhteisöt voivat sekä erityistää että säilyttää mutualismin yleisperiaatteen luodakseen uusia hierarkiattomia itsehallinnon muotoja. Esimerkiksi Uuden-Englannin kaupunkikokousten idea edustaa erityistä muotoa 'mutualismin' yleisestä ideasta. Vaikka Uuden-Englannin kaupunkikokousten ideaa ei voida vähentää 'mutualismin' yleiseen ideaan, on mutualismin yleinen idea dialektisesti säilynyt Uuden-Englannin 'kaupunkikokousten' erityisessä ideassa. Uuden-Englannin kaupunkikokousten idea on poliittinen käytäntö, joka on kehitetty tiettyjen ihmisten toimesta tietyssä historiallisessa ajassa ja paikassa. Tähän tiettyyn historialliseen instituutioon sisältyy kuitenkin 'mutualismin' yleinen idea, joka on ollut olemassa jo satoja vuosia ennen kuin Uuden-Englannin kaupunkikokoukset näkivät päivänvalon.
Kun yhteisöissä mietitään, miten voitaisiin erityistää yleisiä ja objektiivisia organisoivia periaatteita kuten 'mutualismia', niissä voidaan alkaa miettiä järkevästi myös sitä, miten voitaisiin luoda ekologisia poliittisia rakenteita. Julkisen väittelyn ja keskustelun dialektiikan avulla kansalaiset voivat liikkua yleisestä erityiseen ja erityistää orastavat, mutualismin kaltaiset ideat moninaisiksi julkisiksi menettelytavoiksi, jotka sitten muovaavat poliittisia, sosiaalisia ja ekologisia käytäntöjä tuossa nimenomaisessa yhteisössä.
Nämä periaatteet eivät ole kuitenkaan mitään ennalta määrättyjä 'luonnollisia tosiseikkoja'. Pikemminkin ne ovat orastavien mutta kuitenkin vakaan objektiivisten mahdollisuuksien joukko, jota kansalaiset voivat työstää kuin savea, kun he käsittelevät oman yhteisönsä erityisiä merkitysvivahteita, kulttuuria ja ekologiaa. Nämä periaatteet edustavat mahdollisuuksia, joita on toteutettu koko tunnetun evoluution ajan, ja ne ovat avanneet tietä maailmalle, joka on lisääntyvästi monimutkainen, moninainen, tietoinen ja vapaa.
Yhteiskunnallinen luonnon halu edellyttää sitä, että paikallisväestö ottaa käyttöönsä suoran poliittisen ilmaisun. Vain suoraan, valtiottomaan demokratiaan osallistumalla ihmiset voivat alkaa ilmaista niitä perusteita, joille uusi hierarkiaton ekologinen yhteiskunta rakentuu. Paikallisuus yksin ei kuitenkaan riitä demokratian laajimman yhteyden luomiselle. 'Paikallisuuden' periaate edustaa pelkästään yhtä kohtaa yhtenäisyyden ja moninaisuuden dialektiikassa. Itseään hallinnoivien 'moninaisten' paikallisuuksien maailma saattaa nimittäin tarkoittaa myös nurkkakuntaisia ja eristäytyneitä yhteisöjä, jotka kaikki 'hoitavat vain omat asiansa' vailla vastuuta laajemmasta kokonaisyhteiskunnasta. Niinpä tätä moninaisuuden henkeä on täydennettävä yhdistävällä suuntauksella. Liittoutuminen on välttämätöntä sellaisen yhteisön muodostamiseksi, joka koostuu paikallisista itseään hallinnoivista kylistä ja kaupungeista, ja tämä yhteen liittyminen tapahtuu sitoutumalla yhteistoiminnan ja hierarkiattomuuden, itsemääräämisoikeuden ja osallistumisen sekä kehityksen yleisiin periaatteisiin.18
Järkevä luonnon halu johtaisi meidät siis perustamaan yhteistoiminnallisia poliittisia instituutioita, joiden avulla voisimme luoda vapaan ja ekologisen yhteiskunnan. Se saisi meidät vaalimaan monimuotoisia ja sosiaalisia suhteita niin yhteiskunnassa kuin muussakin luonnon maailmassa. Tarkoituksena olisi rakentaa luonnon evoluution varaan, sen objektiivisesti tunnistettavaan suuntautuneisuuteen kohti mutualismia, erilaistumista ja kehitystä.
Meidän on lakattava pitämästä sellaisia abstraktioita kuin 'ihmiskunta', 'teknologia' ja 'teollisuusyhteiskunta' ekologisten ongelmien syinä, ja meidän on lakattava tölvimästä 'kehitysmaan naisia' ja 'maahanmuuttajia' ikään kuin he olisivat syypäitä ekologiseen tuhoon. On aika alkaa kritisoida yhteiskunnassa olevia sosiaalisia suhteita, erityisesti niitä, joista hallintomme ja taloudellinen järjestelmämme koostuu, ja on ymmärrettävä niiden osallisuus ekologisen vääryyden ylläpitämisessä. Vastarintainen luonnon halu saa meidät luomaan uudenlaisen yhteiskunnan, jossa me voimaannumme määrittelemään omat sosiaaliset suhteemme luontoon.
Yhteiskunnallinen luonnon halu on täysin eri asia kuin romanttinen tai henkinen halu suojella ekologista 'puhtautta' tai 'integriteettiä', joka on olevinaan 'yläpuolellamme' tai 'sisällämme'. Sen sijaan, että katsoisimme luontoa kaukaa, utuisin silmin ja kaihomielellä, voimme tunnistaa itsemme osana sitä kehityksellistä ja luovaa prosessia, jota kutsutaan luonnonhistoriaksi, ja voimme vastaavasti tunnistaa itsessämme piilevät, luovat ja vapauttavat mahdollisuutemme. Olemme kaikki loppujen lopuksi peräisin ensimmäisestä luonnosta, ja itse kukin meistä edustaa omaleimaista 'hetkellisyyttä' suuremmassa luonnonhistoriassa.
Kun alamme ymmärtää omaa luonnonhistoriaamme, voimme alkaa uudelleentulkita myös toisessa luonnossa piileviä mahdollisuuksiamme. Kun ymmärrämme ensimmäisessä luonnossa olevan suuntauksen kohti mutualismia, erilaistumista ja kehitystä, voimme ymmärtää myös oman halumme orgaanisen ulottuvuuden suuntautua kohti hierarkiattomuutta, luovuutta ja kehitystä – ja lopulta kohti vapautta. Yhteiskunnallinen luonnon halu antaa meille jälleen rohkeuden nähdä se, mikä meissä on parasta, ja tämä saa meidät arvostamaan potentiaaliamme luoda sellaisia sosiaalisia ja poliittisia instituutioita, jotka tuovat esiin ihmiskunnan empaattisimmat ja älykkäimmät ominaisuudet.
Vallankumouksellinen impulssi on voimakkaan orgaaninen, ja se on johdettavissa ensimmäisen luonnon impulssista luovuuteen ja kehitykseen. Suuntaus kohti lisääntyvää mutualismia, erilaistumista ja kehitystä, jota on tapahtunut aina luonnonhistorian alusta lähtien, on kuitenkin vaarassa tulla täysin nurin käännetyksi kaikkialla. Kun tunnistamme luonnon evoluution nimenomaisen haurauden, huomaamme, ettemme voi enää esineellistää luontoa henkenä, ikuisena liekkinä tai energiana, joka säilyisi samana ajan koettelemukset kestäen. Luonnon evoluutio, toisin kuin ikuinen henki, on prosessi, joka voi mennä joko eteenpäin tai taantua yksinkertaisempiin vaiheisiin. Joka kerta, kun suomaata 'täytetään' ja paikalle kohoaa kauppakeskus, menetämme taas yhden näkymän, jossa niin ensimmäinen kuin toinenkin luonto voisivat kehittyä.
Otollisten olosuhteiden luominen sosiaaliselle ja ekologiselle monimuotoisuudelle ei ole pelkästään kehityksellistä, vaan se on myös vallankumouksellista. Kun luomme sellaisia sosiaalisia ja poliittisia instituutioita, jotka rohkaisevat sekä ensimmäistä että toista luontoa ilmaisemaan sitä, mikä niissä on kaikkein luovinta ja yhteistoiminnallisinta, luomme luonnon ja yhteiskunnan historiallisiin vaiheisiin eroottista sopusointua. Silloin sosio- ja ekoeroottisuus kohtaavat: toiminnassa, jossa luodaan sosiaalisesti ja ekologisesti haluttava maailma.
viitteet:
1 Malatesta, Errico: Anarchy. Great Britain: Freedom Press, 1974, s. 26.
2 Kropotkin, Peter: Mutual Aid: A Factor of Evolution. Boston: Extending Horizons Books.
3 Sama.
4 Sama.
5 Keller, Evelyn Fox: A Feeling for the Organism: The Life and Work of Barbara McClintock. New York: W.H. Freeman and Company, 1983, s. 97.
6 Bookchin esittää vakuuttavaa kritiikkiä systeemiteorian rajoituksia kohtaan artikkeleissa "Toward a Philosophy of Nature" ja "Thinking Ecologically" teoksessaan The Philosophy of Social Ecology: Essays on Dialectical Naturalism. Montreal: Black Rose Books, 1995.
7 Pyrkiessään välttämään mekanistista 'järjestelmän' kieltä Bookchin käyttää käsitettä 'ekoyhteisö' ekosysteemin sijasta ja korostaa näin luonnon prosessien suhteellisia ja holistisia ominaisuuksia.
8 Bookchin, Murray: The Ecology of Freedom. Palo Alto: Cheshire Books, 1982.
9 Suom. huom: Heller viittaa tässä virheellisesti teokseen The Ecology of Freedom; oikea lähde on Bookchin, Murray: "Freedom and Necessity in Nature: A Problem of Ecological Ethics", Alternatives 13:4 (1986), ss. 29–35. Tämä teksti on luettavissa nettisivulla: https://theanarchistlibrary.org/library/murray-bookchin-freedom-and-necessity-in-nature-a-problem-in-ecological-ethics
10 Jälkifreudilaisena marxilaisena Reich pyrki luomaan ihmisen käyttäytymistä koskevan totalisoivan teorian, jolla olisi vallankumouksellisia seurauksia. Laaja-alainen katsaus Reichin työhön teoksessa Wilhelm Reich: Selected Writings, an Introduction to Orgonomy. 2. painos. New York: Farrar, Straus and Giroux, 1974.
11 Bookchin, Murray: The Philosophy of Social Ecology: Essays on Dialectical Naturalism. Montreal: Black Rose Books, 1995, s. 119.
12 Radikaaliekologien esittämät varaukset koskien keskustelua ensimmäisestä ja toisesta luonnosta heijastavat syvempiä, yleisesti 'antroposentrisyyteen' kohdistettuja huolenaiheita. Näiden huolten provokatiivinen tarkastelu ja vastaus niihin, ks. Bookchin, Murray: Re-Enchanting Humanity: A Defense of the Human Spirit Against Anti-Humanism, Misanthropy, Mysticism and Primitivism. London: Cassell, 1995.
13 Tarkempi käsittely dialektisesta naturalismista, ks. Bookchin, Murray: "Thinking Ecologically", teoksessa The Philosophy of Social Ecology: Essays on Dialectical Naturalism. New York: Black Rose Books, 1990.
14 Suoran demokratian idea on suoraan sidoksissa Bookchinin kommunalismin teoriaan, johon kuuluu suoralla demokratialla rakennettu paikallisyhteisöjen liittouma. (Bookchin nimitti kommunalismin teoriaansa aiemmin vapaudelliseksi munisipalismiksi. Suom. huom.) Johdatus tähän teoriaan, ks. Biehl, Janet: The Politics of Social Ecology: Libertarian Municipalism. Montreal: Black Rose Books, 1998.
15 Ks. Bookchin, Murray: "Market Economy or Moral Economy", teoksessa The Modern Crisis. Philadelphia: New Society Publishers, 1986.
16 Kiitän Amy Harmonia tästä hänen kesällä 1997 Yhteiskuntaekologian instituutin kurssilla keksimästään ilmauksesta.
17 Ks. Haraway, Donna J.; "A Cyborg Manifesto", teoksessa Simians, Cyborgs, and Women: The Reinvention of Nature. New York: Routledge, 1991.
18 Bookchin, Murray: luento, Yhteiskuntaekologian instituutti, kesä 1996. Laajempi käsittely liittoutumisesta kirjassa Biehl, Janet: The Politics of Social Ecology: Libertarian Municipalism. Montreal: Black Rose Books, 1998.
Seuraava luku Kirjan sisällysluettelo Etusivu