Kun kysyt tämän kysymyksen, sosialisti sanoo sinulle:
’Anna äänesi sosialistille. Äänestä puoluettamme. Me lakkautamme kapitalismin ja perustamme sosialismin.’
Mitä sosialisti haluaa ja miten hän aikoo sen saada aikaan?
On monenlaisia sosialisteja. On sosiaalidemokraatteja, fabiaanisosialisteja, kansallissosialisteja, kristittyjä sosialisteja ja muitakin sosialisteja. Yleisesti ottaen he kaikki uskovat köyhyyden ja epäoikeudenmukaisten yhteiskunnallisten olosuhteiden poistamiseen. Mutta he ovat hyvin erimielisiä siitä, mitä ’oikeudenmukaiset’ olosuhteet tarkoittavat ja vieläkin erimielisempiä sen suhteen, miten sellaiset saavutetaan.
Nykyisin ’sosialismiksi’ kutsutaan usein pelkkiä yrityksiäkin kapitalismin parantamiseksi, vaikka todellisuudessa niissä on kyse vain uudistuksista. Uudistuksia ei voida pitää sosialistisina, koska ei todellinen sosialismi tarkoita mitään kapitalismin uudistamista tai ’parantamista’ vaan sen kokonaan lakkauttamista. Sosialismin mukaan työväen oloja ei voi olennaisesti parantaa kapitalismin vallitessa; päinvastoin työläisten kohtalona on vääjäämättä kurjistua teollisen kehityksen edetessä, jolloin yritykset ’parantaa’ tai ’uudistaa’ kapitalismia ovat täysin sosialismin vastaisia ja vain viivyttävät sen toteutumista.
Olemme aiemmissa luvuissa nähneet, kuinka työläisten orjuutus, epätasa-arvo, epäoikeudenmukaisuus ja muut yhteiskunnalliset ongelmat ovat seurausta monopoleista ja riistosta, ja kuinka hallinnoksi kutsuttu poliittinen koneisto ylläpitää tätä järjestelmää. Tämän vuoksi olisi aivan hyödytöntä keskustella niistä sosialismin koulukunnista, jotka eivät ole kapitalismin ja palkkaorjuuden lakkauttamisen kannalla. Yhtä hyödytöntä olisi lähteä käsittelemään sellaisia näennäisen sosialistisia ehdotuksia, kuten ’oikeudenmukaisempi varallisuuden jako’, ’tulojen tasaaminen’, ’yksinkertainen verotus’ tai muut vastaavat. Ne eivät ole sosialismia; ne ovat pelkkiä uudistuksia. Pelkkä salonkisosialismi, kuten esimerkiksi fabianismi, ei myöskään tarjoa massoille mitään merkityksellistä.
Tutkikaamme siis sellaista sosialismin suuntausta, joka tarkastelee perusteellisesti kapitalismia ja palkkatyöjärjestelmää, joka käsittelee työläisiä ja osattomia ja joka tunnetaan sosiaalidemokraattisena liikkeenä.[i] Se pitää kaikkia muita sosialismin muotoja epäkäytännöllisinä ja utooppisina; se pitää itseään ainoana järkevänä ja tieteellisenä todellisen sosialismin teoriana, kuten Karl Marx on asian muotoillut teoksessaan Pääoma, joka on kaikkien sosiaalidemokraattien raamattu ja opaskirja.
Mitä siis ehdottavat nämä Karl Marxin sosialistiset seuraajat, jotka myös marxilaisina sosialisteina tunnetaan, mutta joita nyt lyhyemmin kutsumme yksinkertaisesti sosialisteiksi?
He sanovat, etteivät työläiset voi koskaan vapautua ja turvata hyvinvointiaan, elleivät he lakkauta kapitalismia. Tuotantovälineet ja jakelu on otettava yksityisistä käsistä, he opettavat. Tämä tarkoittaa sitä, ettei maata, koneita, kutomoja, tehtaita, kaivoksia, rautateitä ja muita yleishyödyllisiä laitoksia saisi omistaa yksityisesti, koska sellainen omistusmuoto orjuuttaa niin työläiset kuin ihmiskunnan yleensäkin. Ihmiskunnan olemassaololle välttämättömien asioiden yksityisomistuksen on näin ollen lakattava. Tuotantovälineiden ja jakelun tulisi olla yhteisomistuksessa. Mahdollisuus niiden vapaaseen käyttöön hävittäisi monopolit, korot ja voitot, riiston ja palkkaorjuuden. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo ja epäoikeudenmukaisuus häviäisivät, kaikki luokat lakkautettaisiin ja kaikki ihmiset olisivat vapaita ja tasa-arvoisia.
Nämä sosialismin näkemykset ovat täysin yhtäpitäviä myös monien anarkistien ajatusten kanssa.
Nykyiset omistajat - sosialistit jälleen meitä opettavat - eivät luovu omaisuuksistaan ilman taistelua. Tämän osoittaa koko historia ja kaikki menneisyyden kokemukset. Etuoikeutetut luokat ovat aina pitäneet kiinni eduistaan ja ne ovat aina vastustaneet kaikkia yrityksiä heikentää omaa valtaansa. Tänäkin päivänä ne taistelevat armotta jokaista työväen olojen parantamiseen tähtäävää pyrkimystä vastaan. Siksi on varmaa, että tulevaisuudessa, aivan kuten menneisyydessäkin, rahavaltiaat vastustavat, jos heiltä yritetään viedä pois heidän yksinoikeutensa, erityisoikeutensa ja etuoikeutensa. Tämä vastustus aiheuttaa katkeran kamppailun: vallankumouksen.
Todellinen sosialismi on siten radikaalia ja vallankumouksellista. Se on radikaalia, koska se pureutuu yhteiskunnallisten ongelmien juuriin (radix tarkoittaa juurta latinan kielessä); se ei usko näennäisuudistuksiin ja hätäratkaisuihin, vaan haluaa muuttaa asiat juuriaan myöten. Se on vallankumouksellista, ei siksi että se haluaisi verenvuodatusta, vaan siksi, että se näkee selkeästi ennalta, että vallankumous on väistämätön; tiedetään, ettei kapitalismista päästä sosialismiin ilman väkivaltaista taistelua omistavan luokan ja omistamattomien massojen välillä.
’No jos he haluavat vallankumousta’, sinä kysyt, ’niin miksi sosialistit sitten haluavat minun äänestävän heitä edustajistoihin? Niissäkö se vallankumous tehdään?’
Kysymyksesi osui naulan kantaan. Jos kapitalismi lakkautetaan vallankumouksella, niin miksi sosialistit pyrkivät valtaan, miksi he haluavat päästä mukaan hallintoon?
Juuri tässä on marxilaisen sosialismin perustava ristiriitaisuus; ristiriita, joka on ollut kohtalokas kaikkien maiden sosialistiliikkeille ja joka on tehnyt niistä tehottomia ja voimattomia, jotta ne voisivat olla mitenkään hyödyksi työväenluokalle.
On erittäin tärkeää nähdä tuo ristiriita selkeästi ymmärtääkseen, miksi sosialismi on epäonnistunut, miksi sosialistit ovat ajautuneet umpikujiin eivätkä voi johtaa työläisiä vapautumiseen.
Mikä on tuo ristiriita? Se on tämä: Marx opetti, että ’vallankumous on sen uuden yhteiskunnan kätilö, jota kapitalismi kantaa sisässään’; eli kapitalismia ei voi muuttaa sosialismiksi muuten kuin vallankumouksella. Kommunistisessa manifestissa Marx toisaalta väitti, että proletariaatin täytyy ottaa haltuunsa poliittinen koneisto, hallinto, voittaakseen porvariston. Hän opetti, että työväenluokan on otettava käsiinsä valtion ohjakset sosialististen puolueiden avulla ja käytettävä tätä poliittista valtaa alkuna sosialismin saavuttamiseksi.
Tämä ristiriita on aiheuttanut sosialistien keskuudessa suurta hämmennystä ja se on hajottanut liikkeen moniin kuppikuntiin. Niiden enemmistö, siis tavalliset sosialistiset puolueet kannattavat nyt poliittisen vallan haltuunottoa ja sosialistisen hallituksen perustamista, jonka tehtävänä sitten on lakkauttaa kapitalismi ja synnyttää sosialismi.
Mietipä itse, onko sellainen mahdollista. Ensinnäkin sosialistithan itse väittävät, ettei omistava luokka luovu varallisuudestaan ja etuoikeuksistaan ilman katkeraa taistelua, ja että tästä seuraa vallankumous.
Toiseksi onko se lainkaan käytännöllistä? Otetaan esimerkiksi Yhdysvallat. Yli viidenkymmenen vuoden ajan sosialistit ovat yrittäneet saada puolueensa jäseniä kongressiin sillä tuloksella, että puolen vuosisadan poliittisen työn jälkeen heillä on nyt yksi jäsen edustajainhuoneessa Washingtonissa. Montakohan vuosisataa tällä vauhdilla (ja vauhti on pikemminkin lasku- kuin kasvusuunnassa) kestää, että kongressiin saadaan sosialistinen enemmistö?
Oletetaan nyt kuitenkin, että sosialistit vielä jonakin päivänä saavat enemmistön hallituksessa. Voivatko he sitten muuttaa kapitalismin sosialismiksi? Se vaatisi Yhdysvaltain perustuslain korjaamista ja muuttamista, samoin kuin osavaltioiden lakien muuttamista, ja siihen tarvitaan aina kahden kolmasosan enemmistöpäätös. Pysähdypä miettimään: Yhdysvaltain raharikkaat, trustit, porvaristo ja kaikki ne voimat, jotka hyötyvät kapitalismista; istuisivatko ne vain toimettomina sallien perustuslakiin tehtävän muutoksia, jotka veisivät heiltä heidän varallisuutensa ja etuoikeutensa? Onko tämä uskottavaa? Muistatko mitä Jay Gould sanoi, kun häntä syytettiin siitä, että hän oli saanut omaisuutensa laittomasti ja perustuslain vastaisesti? ’Hitot perustuslaista’, hän vastasi. Näin ajattelee jokainen raharikas, vaikkei olisikaan yhtä suorapuheinen kuin Gould. Oli meillä sitten perustuslaki tai ei, kapitalistit tulevat taistelemaan viimeiseen veripisaraan asti omaisuuksiensa ja etuoikeuksiensa puolesta. Ja juuri tätä tarkoitetaan vallankumouksella. Voit itse arvioida, voidaanko kapitalismi lakkauttaa äänestämällä sosialistit valtaan tai voidaanko sosialismi ylipäänsä saada äänestämällä vaaleissa. Ei ole vaikea arvata, kuka voittaa taistelun äänestyslippujen ja luotien välillä.
Aiemmin sosialistit tajusivat tämän varsin hyvin. Sitten he väittivät, että he aikoivat käyttää politiikkaa vain propagandan välineenä. Noina aikoina sosialistinen agitaatio oli kiellettyä, erityisesti Saksassa. ’Jos te äänestätte meidät Reichstagiin’ (Saksan parlamentti), sosialistit tuolloin sanoivat työläisille, ’niin me voimme sieltä käsin julistaa sosialismia ja kasvattaa ihmisiä.’ Asiassa oli tietty järki, koska sosialistisen agitaation kieltävät lait eivät ulottuneet Reichstagiin. Niinpä sosialistit alkoivat suosia poliittista toimintaa ja osallistuivat vaaleihin, jotta saisivat mahdollisuuden ajaa sosialismin asiaa.
Tämä voi näyttää harmittomalta, mutta se osoittautui sosialismin tuhoksi. Koska mikään ei ole enemmän totta kuin se, että keinoista, joita käytetään päämäärän saavuttamiseksi, tulee itsessään pian päämäärä. Niinpä esimerkiksi raha, joka on pelkkä olemassaolon säilymisen väline, on muuttunutkin itsessään elämämme päämääräksi. Samoin on hallinnon kanssa. Primitiivinen yhteisö valitsi ’vanhimman’ hoitamaan jotain kylän asiaa, mutta ’vanhimmasta’ tulikin kaiken herra ja hallitsija. Juuri näin kävi sosialisteillekin.
Heidän asenteensa muuttui pikkuhiljaa. Sen sijaan, että vaalit olisivat olleet vain kasvatuksellinen apukeino, niistä tulikin vähitellen heidän ainoa päämääränsä saada poliittista valtaa, tulla valituiksi lainsäädäntöelimiin ja muihin hallinnollisiin asemiin. Tämä muutos johti luonnollisesti siihen, etteivät sosialistit enää huudelleet suureen ääneen vallankumouksen perään; se pakotti heidät pehmentämään kapitalismin ja hallinnon kritiikkiään, millä he välttyivät vainolta ja turvasivat itselleen enemmän ääniä. Tänä päivänä sosialistisen propagandan pääpaino ei ole enää politiikan kasvatuksellisissa arvoissa vaan sosialistien tosiasiallisessa äänestämisessä valtaan.
Sosialistipuolueet eivät enää puhu vallankumouksesta. Nyt ne väittävät, että sitten kun ne saavat enemmistön kongressiin tai parlamenttiin, ne saattavat sosialismin voimaan lainsäädännöllä: ne tulevat laillisesti ja rauhanomaisesti lakkauttamaan kapitalismin. Toisin sanoen sosialistit ovat lakanneet olemasta vallankumouksellisia; heistä on tullut uudistajia, jotka haluavat muuttaa asioita lakien avulla.
Katsotaanpa sitten, mitä he ovat saaneet aikaan muutaman viime vuosikymmenen aikana.
Melkein jokaisessa Euroopan maassa sosialistit ovat saavuttaneet suuren poliittisen vallan. Joissakin maissa on nyt sosialistinen hallitus; toisissa sosialistipuolueilla on enemmistö; ja edelleen joissakin maissa sosialistit ovat saaneet haltuunsa valtion korkeimpia asemia, ministerin ja jopa pääministerin virka-asemia. Tutkikaamme, mitä he ovat aikaansaaneet sosialismin hyväksi ja mitä he tekevät työläisten hyväksi.
Saksassa, jossa sosialistinen liike sai alkunsa, sosiaalidemokraattisella puolueella on hallussaan lukuisia hallinnollisia virkoja. Sen jäseniä on kunnallisissa ja valtakunnallisissa edustajistoissa, tuomareina ja hallituksessa. Kaksi Saksan presidenteistä, Haase ja Ebert, ovat olleet sosialisteja. Nykyinen valtakunnankansleri tohtori Herman Müller on sosialisti. Herra Loebe, Reichstagin puheenjohtaja, on myös sosialistisen puolueen jäsen. Scheidemann, Noske ja lukuisat muut korkean tason virkamiehet armeijassa ja laivastossa ovat kaikki Saksan vahvan sosiaalidemokraattisen puolueen johtajia. Mitä he ovat tehneet proletariaatin hyväksi, jonka asiaa puolue on ajavinaan? Ovatko he aikaansaaneet sosialismin? Ovatko he lakkauttaneet palkkaorjuuden? Ovatko he tehneet yhtään mitään näiden tavoitteiden eteen?
Vuoden 1918 työläisten kansannousu pakotti keisarin pakenemaan maasta ja Hohenzollernien suvun valtakausi päättyi. Kansa antoi luottamuksensa sosiaalidemokraateille ja äänesti heidät valtaan. Heti valtaan päästyään sosialistit kääntyivät kuitenkin kansaa vastaan. He liittoutuivat Saksan porvariston ja sotilasjohdon kanssa, ja heistä itsestään tuli kapitalismin ja militarismin pönkittäjiä. He eivät ainoastaan riisuneet kansaa aseista ja nujertaneet raatajia, vaan he ampuivat ja vangitsivat jokaisen sosialistin, joka uskalsi protestoida heidän petturuuttaan vastaan. Noske, joka oli sosialistinen armeijan päällikkö vallankumouksen aikana, määräsi sotilaansa työläisiä vastaan ja murhasi heitä joukoittain – samoja työläisiä, jotka olivat äänestäneet hänet valtaan, hänen omia sosialistiveljiään. Hänen käsissään kuolivat Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg, kaksi omistautuneinta ja uskollisinta vallankumouksellista, jotka armeijan upseerit murhasivat kylmäverisesti sosialistisen hallituksen salaisella hyväksynnällä Berliinissä 16. tammikuuta 1919. Anarkistirunoilija ja ajattelija Gustav Landauer ja monet työväenluokan parhaista ystävistä jakoivat saman kohtalon kaikkialla Saksassa.
Haase, Ebert, Scheidemann, Noske ja heidän sosialistiset luutnanttinsa eivät sallineet vallankumouksen saavuttaa mitään elinvoimaista. Välittömästi kun he saivat vallan, he käyttivät sitä kapinallisen työväen murskaamiseen. Todellisten vallankumouksellisten sekä avoin että salainen murhaaminen oli vain yksi keino, jota sosialistihallitus käytti vallankumouksen tukahduttamiseen. Kaukana siitä, että sosialistipuolue olisi tehnyt mitään muutoksia työläisten hyväksi, siitä tulikin kapitalismin kiihkomielisin puolustaja, joka säilytti kaikki aristokratian ja herraluokan edut ja etuoikeudet. Tästä syystä Saksan vallankumous ei saavuttanut mitään muuta kuin sen, että se ajoi keisarin pois maasta. Aatelisto säilytti kaikki arvonimensä, omaisuutensa, erikois- ja etuoikeutensa; sotilasluokka säilytti saman vallan mikä sillä oli ollut monarkiassakin; porvaristo on vain vahvistunut, ja rahaherrat ja teollisuuspohatat hallitsevat Saksan raatajia tänään entistäkin itsevaltaisemmin. Saksan sosialistinen puolue on miljoonien äänien tukemana todellakin onnistunut – nimittäin pääsemään valtaan. Työläiset ovat orjia ja kärsivät kuten ennenkin.
Sama kuvio toistuu muissa maissa. Ranskassa sosialistinen puolue on vahvasti edustettuna hallituksessa. Ulkoasiainministeri Aristide Briand, joka aikaisemmin oli pääministerinä, kuului muinoin puolueen kirkkaimpiin johtotähtiin. Nykyään hän on kapitalismin ja militarismin vankin puolustaja. Monet hänen aiemmista sosialistitovereistaan ovat hänen kollegoinaan hallituksessa, ja monet muut tämän päivän sosialistit ovat Ranskan parlamentissa ja muissa tärkeissä viroissa. Mitä he tekevät sosialismin hyväksi? Mitä he tekevät työläisten hyväksi?
He auttavat puolustamaan ja ’vakauttamaan’ Ranskan kapitalistista hallintoa; heillä on kiire hyväksyä lakeja, joissa korotetaan veroja, jotta hallinnon korkeat virkamiehet saavat parempaa palkkaa; he vaativat sotakorvauksia Saksalta, jonka työläisten selkänahasta ne revitään. He työskentelevät kovin ankarasti ’kasvattaessaan’ Ranskaa, ja erityisesti sen koululaisia, vihaamaan Saksan kansaa; he rakentavat lisää sotalaivoja ja sotilaskoneita seuraavaa sotaa varten, jota he itse valmistelevat lietsomalla kiihkoisänmaallista koston ilmapiiriä naapurimaitaan vastaan. Uuden lain, jonka nojalla jokainen ranskalainen mies ja nainen voidaan kutsua asepalvelukseen sodan syttyessä, esitteli huomattava sosialisti Paul Boncour, ja se hyväksyttiin edustajainhuoneen sosialistijäsenten tuella.
Itävallassa ja Belgiassa, Ruotsissa ja Norjassa, Hollannissa ja Tanskassa, Tsekkoslovakiassa ja monissa muissa Euroopan maissa sosialistit ovat nousseet valtaan. Joissakin maissa kokonaan ja joissakin osittain. Ja kaikkialla, ilman ainuttakaan poikkeusta, he ovat seuranneet samaa tietä; kaikkialla he ovat ensin vannoneet ihanteidensa nimeen, hämänneet massat ja kääntäneet sitten poliittisen menestyksensä omaksi voitokseen ja kunniakseen.
’Nämä ihmiset, jotka nousivat valtaan työväenluokan tukemina ja sitten pettivät työläiset, ovat lurjuksia’, kuulen sinun sanovan oikeutetun närkästyksen vallassa. Totta, mutta ei tässä vielä kaikki. Tällä jatkuvalla ja säännöllisellä petturuudella on syvempi syynsä, tällä lähes yleismaailmallisella ilmiöllä on suurempi ja merkittävämpi syynsä. Sosialistit eivät olennaisesti poikkea muista ihmisistä. He ovat ihmisiä siinä kuin sinä ja minä. Eikä yhdestäkään ihmisestä tule lurjusta tai petturia yhdessä yössä.
Valta korruptoi! Tietoisuus siitä, että sinulla on valtaa, on itsessään pahinta myrkkyä, joka pilaa hienoimmankin ihmisen. Politiikan likaisuus ja turmeltuneisuus kaikkialla on todiste tästä. On vielä niinkin, että sosialistit ovat parhaimpine aikomuksineenkin täysin kyvyttömiä lainsäädäntö- ja hallintoelimissä saamaan aikaan mitään sosialismin tapaistakaan, mitään mikä hyödyttäisi työläisiä. Sillä ei politiikka ole mikään keino parantaa työväen olosuhteita. Ei se ole sitä koskaan ollut eikä se voi sitä koskaan ollakaan.
Turmeltuminen ja rappio tapahtuvat pikkuhiljaa, niin vähitellen, että sitä tuskin itse huomaa. Ajattelepa hetki esimerkiksi kongressiin valitun sosialistin tilannetta. Hän on aivan yksin satojen muiden eri puolueiden edustajien joukossa. Hän vaistoaa, että he ovat hänen radikaaleja ajatuksiaan vastaan, ja huomaa ympärillään oudon ja ynseän ilmapiirin. Mutta siellä hän on, ja hänen täytyy osallistua asioihin, joita siellä ajetaan. Suurin osa noista asioista - esitetyt ehdotukset ja ehdotetut lakimuutokset - ovat hänelle täysin vieraita. Niillä ei ole mitään tekemistä niiden asioiden kanssa, joihin sosialistimme uskoo, ei mitään yhteyttä hänet valinneiden työväenluokkaisten äänestäjien intresseihin. On vain lainsäädännön rutiinia. Vain silloin, kun ehdotetaan jotakin mikä koskee työväenluokkaa tai esille tulee jokin tilanne, joka liittyy teollisuuteen tai talouteen, voi sosialistimme todella ottaa asiaan kantaa. Hän tekeekin niin, ja hänet jätetään joko täysin huomiotta tai hän joutuu naurunalaiseksi asiaa koskevien epäkäytännöllisten ehdotustensa takia. Ja ne tosiaankin ovat epäkäytännöllisiä. Parhaassakin tapauksessa, kun lakiesityksen erityisenä tarkoituksena ei ole myöntää monopoleille uusia erioikeuksia, esitys koskee joka tapauksessa kapitalistiseen liiketoimintaan liittyviä asioita, jotakin kauppasopimusta tai sopimuksia valtioiden välillä. Mutta hänet, sosialisti, valittiin sosialistien äänillä, ja hänen asiansa on lakkauttaa kapitalistinen hallinto, lopettaa kauppajärjestelmä ja voitonpyynti kaiken kaikkiaan, niin että miten hän voi puhua ’käytännöllisesti’ käsiteltävistä asioista? Tietysti hänestä tulee kollegoidensa pilkan kohde, ja pian hän alkaa itsekin nähdä, kuinka typerää ja turhaa hänen olonsa lakiasäätävässä elimessä on. Tästä syystä osa Saksan sosialistipuolueen parhaista edustajista kääntyi poliittista toimintaa vastaan, kuten esimerkiksi Johann Most. Mutta niin rehellisiä ja rohkeita ihmisiä on harvassa. Säännönmukaisesti sosialisti pysyy asemassaan, ja joka päivä hän tajuaa yhä selkeämmin oman järjettömän roolinsa. Hänestä alkaa tuntua, että hänen on löydettävä jokin keino suhtautua vakavasti työhönsä, että hänen on ilmaistava järkeviä mielipiteitä käsiteltävistä asioista ja oltava todellinen tekijä päätöksenteossa. Tämä kaikki on välttämätöntä, jotta hän säilyttäisi itsekunnioituksensa, saavuttaisi kollegoidensa kunnioituksen ja näyttäisi valitsijoilleen, etteivät he ole valinneet pelkkää idioottia.
Niinpä hän alkaa tutustua rutiiniin. Hän opiskelee joen ruoppausta ja rannikon parannustyötä, lukee määrärahoista, tutkii ne sata ja yksi käsittelyyn tulevaa lakiehdotusta, ja kun hän sitten joskus pääsee puhumaan - mikä ei ole kovin usein - hän yrittää selittää ehdotettua lakiesitystä sosialistisesta näkökulmasta, kuten hänen velvollisuuksiinsa kuuluu. Hän ’pitää sosialistisen puheen’. Hän rypee työläisten kärsimyksissä ja palkkaorjuuden rikoksissa; hän ilmoittaa kollegoilleen, että kapitalismi on väärin, että rikkaista täytyy päästä eroon ja että koko systeemi pitää lakkauttaa. Loppuhuipennuksensa jälkeen hän vaikenee ja istuutuu alas. Poliitikot vaihtavat katseitaan, hymyilevät ja vitsailevat, ja kokous palaa päiväjärjestykseen.
Sosialistimme havaitsee, että häntä pidetään naurun aiheena. Hänen edustajatoverinsa alkavat tympääntyä hänen ’palopuheisiinsa’, ja hän huomaa olevan aina vain vaikeampaa saada puheenvuoroa. Hänen käsketään usein palata järjestykseen ja häntä kehotetaan palaamaan asiaan, mutta hän tietää, ettei sen enempää hänen puheillaan kuin hänen äänestyksilläänkään ole pienintäkään vaikutusta asioiden kulkuun. Hänen puheensa eivät edes tule kansan korviin; ne hautautuvat kongressin pöytäkirjaan, jota ei kukaan lue, ja hän on tuskallisen tietoinen siitä, että hän on vain yksinäinen ja kuulumaton ääni poliittisten vehkeilyjen erämaassa.
Hän vetoaa äänestäjiin, että he valitsisivat enemmän tovereita lakiasäätäviin elimiin. Yksittäinen sosialisti kun ei voi saada mitään aikaan, hän kertoo heille. Vuodet kuluvat ja vihdoinkin sosialistipuolue onnistuu saamaan useampia edustajiaan läpi. Heistä jokainen käy läpi samat kokemukset kuin ensimmäinenkin kollega, mutta nyt he tulevat pikaisesti siihen tulokseen, että sosialististen opinkappaleiden saarnaaminen poliitikoille on turhaakin turhempaa touhua. Sen sijaan he päättävät osallistua lainsäädäntötyöhön. Täytyyhän heidän osoittaa, etteivät he ole pelkästään ’lietsomassa vallankumousta’, vaan että he ovat käytännöllisiä valtiomiehiä ja tekevät jotain valitsijakuntansa eteen, puolustavat sen etuja.
Tällä tavoin tilanne pakottaa heidät olemaan ’käytännöllisiä’ asiain käsittelyssä, ’puhumaan asiaa’, olemaan linjassa niiden asioiden kanssa, joita lakiasäätävässä elimessä tosiasiallisesti käsitellään. He tietävät täysin, ettei niillä asioilla ole mitään tekemistä sosialismin kanssa, saatikka kapitalismin lakkauttamisen kanssa. Päinvastoin, kaikki tämä lakien säätäminen ja poliittinen pantomiimi vain vahvistaa herrojen otetta kansasta. Mikä vielä pahempaa, se harhaanjohtaa työläiset uskomaan, että lainsäädännön avulla voitaisiin tehdä heille jotain hyvää, ja erehdyttää heidät toivomaan, että he voisivat saavuttaa jotain politiikan avulla. Näin se saa heidät odottamaan laeilta ja valtiolta ’muutoksia asioihin’ ja ’parannuksia’ olosuhteisiin.
Tällä tavoin hallinnon koneisto jatkaa työtään, herrat säilyttävät turvatun asemansa ja työläiset pidetään aisoissa heidän edustajiensa lupauksilla ’toimenpiteistä’ ja uusista laeista, jotka muka tuovat työläisille ’helpotuksia’.
Tämä prosessi on Euroopassa ollut käynnissä vuosikausia. Sosialistipuolueet ovat onnistuneet saamaan paljonkin jäseniään eduskuntiin ja hallituksiin. Vietettyään vuosia siinä ilmapiirissä, nautittuaan hyvästä työpaikasta ja palkasta, on valituista sosialisteista itsestään tullut poliittisen koneiston osia. Heistä on alkanut tuntua, ettei edes kannata odottaa sosialistista vallankumousta kapitalismin tuhoamiseksi. Onhan paljon käytännöllisempää työskennellä joidenkin ’parannusten’ eteen ja yrittää saada sosialistinen enemmistö hallitukseen. Koska sitten kun heillä on enemmistö, eivät he enää tarvitse vallankumousta, he nyt sanovat.
Sosialistien muuttuminen on tapahtunut hitaasti ja vähitellen. Saatuaan vaalimenestystä ja poliittista valtaa heistä on tullut yhä konservatiivisempia ja tyytyväisempiä vallitseviin olosuhteisiin. Työväenluokan elämästä ja kärsimyksistä irtaantuneina he elävät porvarillisessa ilmapiirissä, jossa on hyvinvointia ja vaikutusvaltaa, ja niin he ovat muuttuneet siksi mitä he kutsuvat ’käytännölliseksi’. Nähdessään aitiopaikalta poliittisen koneiston toimintaa, tietäen sen irstauden ja korruption, he ovat huomanneet, ettei sosialismilla ole toivoakaan tuossa petoksen, lahjonnan ja turmeluksen suossa. Mutta muutamalla, todella harvalla sosialistilla on rohkeutta valistaa työläisiä siitä, ettei politiikasta ole apua työväen asialle. Tämän tosiasian tunnustaminen tarkoittaisi kuitenkin loppua sosialistien poliittisille urille palkkioineen ja etuineen. Siksi heidän enemmistönsä tyytyy säilyttämään omat paikkansa ja jättämään asiat silleen. Valta ja asema ovat vähitellen vaientaneet heidän omantuntonsa äänen eikä heillä ole voimaa eikä rohkeutta uida vastavirtaan.
Näin on käynyt sosialismille, joka joskus oli maailman sorrettujen toivo. Sosialistiset puolueet ovat liittyneet kulkemaan käsikynkkää porvariston ja muiden työväenluokan vihollisten kanssa. Niistä on tullut kapitalismin vankimpia tukipylväitä; ne teeskentelevät massoille taistelevansa heidän intressiensä puolesta, kun todellisuudessa ne ovat yhteisellä asialla riistäjien kanssa. Ne ovat niin täydellisesti unohtaneet ja pettäneet alkuperäisen sosialismin, että suuren maailmansodan aikana kaikkien Euroopan maiden sosialistipuolueet auttoivat hallituksiaan johdattamaan työläisiä teuraaksi.
Sota osoitti selvästi sosialismin rappion. Sosialistipuolueet, joiden mottona oli ’kaikkien maiden työläiset - yhtykää!’, lähettivätkin nuo työläiset murhaamaan toisiaan. Oltuaan aiemmin sodan ja militarismin leppymättömiä vihollisia, niistä tulikin ’maansa’ puolustajia, jotka vaativat työläisiä pukemaan ylleen sotilaspuvun ja tappamaan muunmaalaisia työläistovereitaan.
Todella outoa! Vuosikausia ne olivat kertoneet työläisille, ettei heillä ollut isänmaata, että heidän ja heidän herrojensa intressit olivat vastakkaiset, ettei työväenluokalla ollut ’muuta menetettävää kuin kahleensa’; ja sitten heti sodan ensimerkeistä ne vaativat työläisiä liittymään armeijaan ja antoivat äänillään tukea ja rahaa hallitukselle verilöylyn toteuttamiseksi. Näin tapahtui Euroopan jokaisessa maassa. Oli toki sosialistisia vähemmistöjä, jotka vastustivat sotaa, mutta sosialistipuolueiden hallitseva enemmistö joko tuomitsi heidät tai jätti heidät huomiotta ja asettui teurastuksen kannalle.
Tässä ei kammottavalla tavalla petetty ainoastaan sosialismia, vaan koko työväenluokka, itse ihmiskunta. Sosialismin tarkoituksena oli ollut opettaa maailma tietämään kapitalismin pahuus, patriotismin murhanhimoiset piirteet, sodan julmuus ja tarpeettomuus. Sosialismi oli ihmisoikeuksien, vapauden ja oikeuden esitaistelija, toivo ja lupaus paremmasta huomisesta. Tämä sosialismi kääntyi sitten valtion ja herrojen puolustajaksi, siitä tuli militaristien ja kiihkonationalistien palvelija. Entisistä sosiaalidemokraateista tuli ’sosiaalipatriootteja’.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut pelkän petturuuden takia. Jos asettuu tuon näkökulman kannalle, hukkaa pääasian ja ymmärtää väärin tarinan varsinaisen opetuksen. Petos se todellakin oli, sekä luonteeltaan että vaikutuksiltaan, ja tämän petoksen seuraukset ovat aiheuttaneet sosialismin konkurssin. Se on haihduttanut miljoonien siihen vilpittömästi uskoneiden ihmisten haaveet ja täyttänyt maailman pimeyden vastaiskulla. Se ei kuitenkaan ollut vain petos, ei tavanomainen petos. Todellinen syy löytyy paljon syvemmältä.
Me olemme sitä mitä syömme, on eräs suuri ajattelija todennut. Se tarkoittaa, että elämäntapamme, elinympäristömme, ajatuksemme ja kaikki tekomme - kaikki ne muokkaavat luonnettamme ja tekevät meistä sen mitä olemme.
Sosialistien pitkä poliittinen aktiivisuus ja yhteistyö porvarillisten puolueiden kanssa käänsi heidän mielensä ja ajatustottumuksensa pois sosialistisesta ajattelutavasta. Vähitellen he unohtivat, että sosialismin tarkoituksena oli valistaa kansaa, saada heidät näkemään kapitalistisen pelin läpi, opettaa heille että valtio ja hallinto ovat heidän vihollisiaan, että kirkko pitää heidät tietämättömyydessä, että heitä huijataan ideoilla, joiden tarkoituksena on vain säilyttää ne taikauskot ja vääryydet, joiden perustalle nykypäivän yhteiskunta on rakennettu. Lyhyesti sanottuna he unohtivat, että sosialismin piti olla Messias, joka ajaa pimeyden ihmisten mielistä ja elämästä, nostaa heidät tietämättömyyden ja materialismin suosta, ja kannustaa heidän luontaista idealismiaan, pyrkimystä kohti oikeudenmukaisuutta ja veljeyttä, kohti vapautta ja valoa.
He unohtivat sen. He unohtivat sen ollakseen ’käytännöllisiä’, ’saadakseen jotain aikaan’, tullakseen menestyviksi poliitikoiksi. Ei voi sukeltaa suohon ja säilyä puhtaana. Heidän oli pakko unohtaa se, koska heidän tavoitteekseen tuli ’tulosten saaminen’, vaalien voittaminen, vallan haaliminen. He tiesivät, etteivät he olisi menestyneet politiikassa, jos he olisivat kertoneet kansalle totuuden olosuhteista – sillä totuus ei ole pelkästään hallinnon, kirkon ja koulun vastainen; se loukkaa myös massojen ennakkoluuloja. Heitä on välttämätöntä valistaa, ja se on hyvin hidasta ja vaikeaa työtä. Poliittinen peli taas vaatii menestystä ja nopeita tuloksia. Sosialistien piti varoa joutumasta liian suureen konfliktiin vallanpitäjien kanssa; heillä ei ollut varaa haaskata aikaansa kansan valistamiseen.
Siksi heidän päätavoitteekseen tuli vaalien voittaminen. Sen saavuttaakseen heidän piti korjata kurssiaan. Heidän täytyi vähitellen karsia sosialismista pois kaikki sellaiset osat, jotka saattaisivat aiheuttaa vainoa esivallan taholta, johtaa epäsuosioon kirkon taholta tai siihen, etteivät ennakkoluuloiset ihmiset liittyisi heidän joukkoihinsa. Heidän täytyi tehdä kompromisseja.
Ja niitä he tekivät. Ensimmäiseksi he lopettivat vallankumouksesta puhumisen. He tiesivät, ettei kapitalismia voi lakkauttaa ilman katkeraa taistelua, mutta he päättivät kertoa kansalle, että he voisivat saada aikaan sosialismin lainsäädännön avulla, laeilla, ja että ainoa mitä tarvittiin oli vain saada tarpeeksi sosialisteja hallitukseen.
He lakkasivat väittämästä valtiota pahaksi; he lopettivat työläisten valistamisen valtion todellisesta luonteesta orjuuden ylläpitäjänä. Sen sijaan he alkoivat väittää, että he, sosialistit, olivatkin ’valtion’ vankimpia tukipilareita ja sen parhaimpia puolustajia; etteivät he suinkaan vastustaneet ’lakia ja järjestystä’ vaan pikemminkin olivat niiden parhaimpia ystäviä; että he todellakin olivat ainoita, jotka vilpittömästi uskoivat valtioon, paitsi että valtion tuli olla sosialistinen; ja tämä tarkoitti sitä, että sosialistien piti saada säätää lait ja johtaa hallintoa.
Siis sen sijaan, että sosialistit olisivat heikentäneet väärää ja orjuuttavaa uskoa lakiin ja valtioon, ja heikentäneet sitä niin, että nuo instituutiot olisi voitu lakkauttaa sorron välineinä, sosialistit alkoivatkin tosiasiassa vahvistaa ihmisten uskoa vahvaan valtioon ja auktoriteettiin, niin että tänä päivänä sosialistipuolueiden jäsenet kaikkialla maailmassa ovat valtion hartaimpia uskovaisia, ja siksi heitä kutsutaankin valtiouskoisiksi. Kuitenkin heidän suurimmat opettajansa Marx ja Engels ilmaisivat selkeästi, että valtion tehtävänä on vain tukahduttaa, ja että kun kansa saavuttaa todellisen vapauden valtio lakkautetaan, se ’häviää’.
Sosialistien kompromissit poliittisen menestyksen haalimiseksi eivät jääneet tähän. Ne menivät pidemmälle. Saadakseen ääniä sosialistipuolueet päättivät olla valistamasta ihmisiä järjestäytyneen uskonnon vääryydestä, tekopyhyydestä ja vaarallisuudesta. Tiedämme, millainen kapitalismin ja orjuuden tukipilari kirkko instituutiona on aina ollut ja on edelleen. On selvää, että ihmiset jotka uskovat kirkkoon, vannovat papin nimeen ja kumartavat hänen auktoriteettiaan, ovat luonnollisestikin hänen ja hänen käskyjensä seuraajia. Nämä tietämättömyyden ja taikauskon kyllästämät ihmiset ovat herrojen helpoimpia uhreja. Saavuttaakseen suuremman menestyksen vaalikampanjoissaan sosialistit päättivät kuitenkin poistaa valistuksellisen uskonnon vastaisen propagandan, etteivät tulisi loukanneeksi yleisiä ennakkoluuloja. He julistivat uskonnon ’yksityisasiaksi’ ja poistivat agitaatiostaan kaikenlaisen kirkon vastaisen kritisoinnin.
Se, mitä henkilökohtaisesti uskot, on todellakin yksityisasiasi; mutta kun kokoonnut muiden ihmisten kanssa yhteen ja te järjestäydytte tyrkyttämään muille omia uskomuksianne, pakottamaan muut ajattelemaan teidän tavallanne ja vallassanne olevien mahdollisuuksien mukaan rankaisemaan heitä, jos he uskovat toisin, ei kyseessä ole enää mikään sinun ’yksityisasiasi’. Muutoinhan voitaisiin väittää inkvisitiotakin, joka kidutti ja poltti ’harhaoppisina’ ihmisiä elävältä, ’yksityisasiaksi’.
Uskonnon julistaminen ’yksityisasiaksi’ oli yksi pahimmista sosialistien vapauden asialle tekemistä petoksista. Ihmiskunta on hitaasti kasvanut ulos pelokkaasta tietämättömyydestä, taikauskosta, ennakkoluuloisuudesta ja suvaitsemattomuudesta, jotka mahdollistivat uskonnollisen vainon ja inkvisition. Tieteen ja tekniikan kehitys, painettu sana ja viestintävälineet ovat tuoneet valistusta, ja nimenomaan tuo valistus on jossain määrin vapauttanut ihmismielen kirkon tiukasta otteesta. Eipä sillä, että kirkko olisi kokonaan lakannut tuomitsemasta kadotukseen niitä, jotka eivät hyväksy sen opinkappaleita. Tuota vainoa on yhä riittämiin, mutta tiedon kehitys on riistänyt kirkolta sen aiemman absoluuttisen vallan ihmisen mieleen, elämään ja vapauteen; samoin kuin edistys on riistänyt hallituksilta vallan kohdella ihmisiä absoluuttisina orjinaan ja palvelijoinaan.
Voit siis helposti nähdä, miten tärkeää on jatkaa sitä valistustyötä, joka on historiassa osoittautunut ihmisille niin vapauttavaksi siunaukseksi; jatkaa sitä työtä, niin että jonakin päivänä se vapauttaa meidät täysin taikauskosta ja tyranniasta.
Vaan sosialistit päättivät luopua tästä mitä tarpeellisimmasta työstä ja julistivat uskonnon ’yksityisasiaksi’.
Nämä kompromissit ja sosialismin todellisten tavoitteiden hylkääminen olivat jokseenkin kannattava kauppa. Sosialistit saivat poliittista voimaa uhraamalla ihanteensa. Tuo ’voima’ vain pitkällä aikavälillä tarkoittaa heikkoutta ja tuhoa.
Mikään ei ole sen korruptoivampaa kuin kompromissi. Yksi askel siihen suuntaan vaatii toisen, tekee sen tarpeelliseksi ja houkuttelevaksi, ja valtaa lopulta voimalla, joka tekee vierivästä lumipallosta lumivyöryn.
Yksi kerrallaan sosialismin todella merkittävät, kasvatukselliset ja vapauttavat piirteet uhrattiin politiikan hyväksi, yleisen mielipiteen miellyttämiseksi, vainon vähentämiseksi ja ’jonkin käytännöllisen’ saavuttamiseksi; siis siihen, että saataisiin enemmän sosialisteja valtaan. Tässä prosessissa, joka on ollut käynnissä vuosikaudet joka maassa, Euroopan sosialistipuolueet ovat saaneet jäsenikseen miljoonia. Eivät nämä miljoonat mitään sosialisteja ole; he ovat puolueen seuraajia, joilla ei ole sosialismin todellisesta hengestä ja tarkoituksesta minkäänlaista käsitystä; he ovat vanhojen ennakkoluulojen ja kapitalististen näkemysten kyllästämiä miehiä ja naisia; porvarillishenkisiä, ahdasmielisiä nationalisteja, kirkon jäseniä, jumalalliseen auktoriteettiin uskovia ihmisiä, jotka tämän seurauksena uskovat myös ihmisten hallintoon, toisen ihmisen ylivaltaan toisen kustannuksella, valtioon ja sen riiston ja sorron instituutioihin, välttämättömyyteen puolustaa ’omaa’ maataan ja sen hallitusta, kiihkoisänmaallisuuteen ja militarismiin.
Onko siis mikään ihme, että suursodan syttyessä joka maan sosialistit, joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, tarttuivat aseisiin ’puolustaakseen isänmaataan’, siis heidän hallitsijoidensa ja johtajiensa isänmaata? Saksan sosialistit taistelivat itsevaltaisen keisarinsa puolesta, itävaltalaiset sosialistit Hapsburgin monarkian puolesta, venäläiset sosialistit tsaarin puolesta, italialaiset sosialistit kuninkaansa puolesta, ranskalaiset sosialistit ’tasavallan’ puolesta. Ja niin nämä kaikkien maiden ’sosialistit’ seuraajineen lähtivät teurastamaan toisiaan, kunnes heistä kymmenen miljoonaa makasi kuolleina maassa ja kaksikymmentä miljoonaa oli sokeutunut tai vammautunut.
Oli väistämätöntä, että poliittisen, parlamentaarisen toiminnan omaksuminen johti tällaisiin tuloksiin. Sillä tosiasiassa niin kutsuttu poliittinen ’toiminta’ on, sikäli kun työläisten asia ja todellinen edistys on kyseessä, paljon pahempaa kuin toimimattomuus. Politiikan ydinolemus on korruptiota, takinkääntämistä sekä ihanteiden ja rehellisyyden uhraamista menestyksen vuoksi. Katkerilta maistuvat tuon ’menestyksen’ hedelmät maailman massojen, jokaisen rehellisen miehen ja naisen suussa.
Tämän suorana seurauksena miljoonat työläiset kaikkialla maailmassa ovat menettäneet rohkeutensa ja toivonsa. Oikeutetusti he kokevat, että sosialismi on johtanut heitä harhaan ja pettänyt heidät. Viidenkymmenen vuoden tai pikemminkin lähes vuosisadan mittainen sosialistinen ’työ’ on johtanut sosialistipuolueiden täydelliseen vararikkoon ja massojen pettymykseen sekä aikaansaanut reaktion, joka nyt hallitsee koko maailmaa kuristaen työläisiä rautaisella otteella.
Vieläkö luulet, että sosialistipuolueet vaaleillaan ja politiikallaan voisivat auttaa proletariaattia pääsemään palkkaorjuudesta?
Hedelmistään te heidät tunnette.
’Mutta bolsevikit eivät pettäneet työläisiä’, esität vastalauseen; ’Venäjällä on nykyisin sosialismi!’
Puhutaanpa sitten Venäjästä.
[i] Sosiaalidemokraattinen liike on järjestäytynyt useiden nimien alle, kuten ’sosiaalidemokraattinen puolue’, ’sosiaalidemokraattinen työväenpuolue’ tai ’sosialistinen työväenpuolue’.