Kuten edeltävässä luvussa huomasimme, ei elämä voi olla vapaata ja turvallista, sopusointuista ja tyydyttävää, ellei sitä rakenneta oikeudenmukaisuuden ja reilun pelin periaatteille. Oikeudenmukaisuuden ensimmäinen edellytys on tasavertainen vapaus ja mahdollisuudet sen toteuttamiseen.
Hallinnossa ja riistossa ei voi olla sen enempää vapautta kuin tasaveroisia mahdollisuuksiakaan – ja siitä johtuvat kaikki nykyisen yhteiskunnan ongelmat ja vääryydet.
Kommunistinen anarkismi perustuu tämän kiistämättömän tosiasian ymmärtämiselle. Se perustuu puuttumattomuuden ja pakottamattomuuden periaatteille; toisin sanoen se perustuu vapauteen ja mahdollisuuksiin.
Niihin perustuva elämä tyydyttää täysin oikeudenmukaisuuden vaatimukset. Sinä olet oleva täysin vapaa ja jokainen muu on nauttiva samanveroista vapautta; mikä tarkoittaa sitä, ettei kellään ole oikeutta pakottaa toista, sillä pakottaminen missään muodossa on puuttumista vapauteen.
Vastaavasti tasavertaiset mahdollisuudet kuuluvat kaikille. Näin ollen olemassaolon välineisiin liittyvät yksinoikeudet ja yksityisomistus poistetaan rajoittamasta kaikkien tasavertaisia mahdollisuuksia.
Jos pidämme mielessämme tämän yksinkertaisen periaatteen kaikkien tasavertaisesta vapaudesta ja mahdollisuuksista, voimme ratkaista ne kysymykset, jotka liittyvät kommunistisen anarkistisen yhteiskunnan rakentamiseen.
Poliittisesti ihminen ei silloin tule hyväksymään minkäänlaista pakottavaa auktoriteettia. Hallinto lakkautetaan.
Taloudellisesti hän ei salli minkäänlaista ulossulkevaa elämänlähteiden omistusta, koska hänellä tulee olla vapaa pääsy mahdollisuuksiinsa.
Maan, tuotantovälineiden, jakelun ja tiedonvälityksen monopoleja ei siten voida suvaita anarkiassa. Sen, mitä jokainen tarvitsee elääkseen, täytyy olla vapaasti kaikkien käytettävissä.
Pähkinänkuoressa kommunistinen anarkismi tarkoittaa siis tätä: hallinnon, pakkovaltaisen auktoriteetin ja kaikkien sen toimijoiden lakkauttamista; yhteisomistajuutta – mikä tarkoittaa vapaata ja tasavertaista osallistumista yhteiseen työhön ja hyvinvointiin.
’Väitit, että anarkia takaa taloudellisen tasa-arvon’, ystäväsi huomauttaa. ’Tarkoittaako se samaa palkkaa kaikille?’
Kyllä vain. Tai sitä mikä vastaa samaa, yhtäläistä osuutta yhteisestä hyvinvoinnista. Koska kuten jo tiedämme, työ on yhteistä, sosiaalista. Kukaan ei voi luoda mitään aivan itse, omine ponnisteluineen. Ja jos siis työ on sosiaalista, on järkeenkäypää, että myös sen tulokset, tuotettu varallisuus, ovat sosiaalisia, yhteisiä. Kukaan ei siksi voi oikeutetusti väittää, että hänellä olisi jokin yksinoikeus yhteiseen varallisuuteen. Kaikkien tulee saada nauttia siitä yhtäläisesti.
’Mutta miksei jokaiselle anneta hänen työnsä arvon mukaan?’ sinä kysyt.
Siksi, ettei ole mitään menetelmää, millä arvoa voitaisiin mitata. Tässä on arvon ja hinnan välinen ero. Arvo on se, minkä arvoinen jokin asia on, kun taas hinta on se, millä se voidaan ostaa tai myydä markkinoilla. Sitä, minkä arvoinen jokin asia on, ei oikeasti tiedetä. Poliittiset taloustieteilijät väittävät yleensä, että hyödykkeen arvo määräytyy sen tuottamiseksi vaaditun työmäärän mukaan, ’yhteiskunnallisesti välttämättömän työn määrästä’ kuten Marx sanoisi. Ilmiselvästikään tämä ei ole mikään oikeudenmukainen mittaamistapa. Oletetaan, että puuseppä työskentelee kolme tuntia valmistaakseen keittiön jakkaran, kun samaan aikaan kirurgilta menee vain puoli tuntia henkesi pelastamiseen. Jos työn määrää käytetään arvon määräämiseen, niin silloin keittiön jakkara on elämääsi arvokkaampi. Tämä on tietenkin silkkaa järjettömyyttä. Vaikka mukaan laskettaisiin se opiskelun ja ammatinharjoittamisen aika, mikä leikkauksen suorittamiseen tarvitaan, kuinka päätetään se, minkä arvoinen on ’yksi leikkaustunti’? Myös puusepän ja muurarin on täytynyt opiskella ja harjoitella ennen kuin he osaavat tehdä työnsä kunnolla, mutta et sinä sitä aikaa ryhdy laskemaan, kun teet heidän kanssaan sopimuksen jostakin työsuorituksesta. On sitä paitsi otettava huomioon myös jokaisen työläisen, kirjailijan, taiteilijan tai lääkärin työssään käyttämät kyvyt ja lahjat. Ne ovat täysin yksilöllisiä, henkilökohtaisia tekijöitä. Kuinka niiden arvo pitäisi mitata?
Tästä syystä arvoa ei voida määrittää. Sama asia voi olla hyvinkin arvokas yhdelle ihmiselle ja samaan aikaan vähäarvoinen tai arvoton toiselle. Samallekin ihmiselle se asia voi eri aikoina olla arvoltaan erilainen. Timantti, maalaus tai kirja voi merkitä hyvin paljon yhdelle ja vain vähän toiselle. Leipäpala voi olla suunnattoman arvokas silloin, kun kärsit nälkää, ja paljon vähemmän arvokas silloin, kun et ole nälkäinen. Siksi asian todellista arvoa ei voida todeta sen ollessa tuntematon suure.
Hinta sen sijaan löytyy helpostikin. Jos tarjolla on viisi leipäpalasta ja kymmenen ihmistä haluaa itselleen leipää, leivän hinta nousee. Jos taas tarjolla on kymmenen leipää ja vain viisi ostajaa, hinta laskee. Hinta riippuu kysynnästä ja tarjonnasta.
Hyödykkeiden vaihto hinnoittelun avulla johtaa voiton tekemiseen, oman edun tavoitteluun ja riistoon; lyhyesti sanottuna se johtaa jonkinlaiseen kapitalismiin. Jos halutaan päästä eroon voitoista, ei voida ylläpitää minkäänlaista hintajärjestelmää, eikä myöskään minkäänlaista palkka- tai maksujärjestelmää. Tämä tarkoittaa sitä, että vaihdon täytyy tapahtua arvon mukaan. Mutta koska tuo arvo on epävarma tai sitä ei voida todentaa, vaihdon pitää tämän seurauksena olla vapaata, ilman ’vastaavaa’ arvoa, koska sellaista ei ole. Toisin sanoen työtä ja sen tuotteita pitää vaihtaa ilman hintaa, ilman voittoa ja vapaasti tarpeen mukaan. Tämä johtaa loogisesti yhteisomistukseen ja yhteiseen käyttöoikeuteen. Mikä on järkevä, oikeudenmukainen ja reilu järjestelmä, joka tunnetaan kommunismina.
’Mutta onko se oikein, että kaikki saavat saman verran?’ vaadit vastausta. ’Ihan sama, onko älykäs vai tyhmä, tehokas vai tehoton? Eikö tässä jokin ero pitäisi olla, että jollakin lailla annettaisiin kyvykkäille erityistunnustusta?’
Annapas, ystäväiseni, minun puolestani kysyä sinulta: tuleeko meidän rangaista ihmistä, jolle luonto ei ole suonut yhtä anteliaasti kuin hänen vahvemmalle ja lahjakkaammalle lähimmäiselleen? Tuleeko meidän lisätä tuohon luonnon tarjoamaan vajavaisuuteen vielä epäoikeudenmukaisuuskin? Se, mitä me voimme järkevästi odottaa keneltäkään, on että hän tekee parhaansa – voiko kukaan tehdä sen enempää? Ja ellei Jannen paras olekaan aivan yhtä hyvä kuin veljensä Sepon, se on hänen epäonnensa, muttei missään tapauksessa hänen syynsä, josta häntä pitäisi rangaista.
Mikään ei ole vaarallisempaa kuin erottelu, syrjintä. Heti kun vähempään pystyviä aletaan syrjiä, luodaan olosuhteet, jotka synnyttävät tyytymättömyyttä ja kaunaa: silloin haetaan kateutta, eripuraa ja riitaa. Sinä pitäisit sitä täysin raakalaismaisena, jos vähemmän kyvykkäiltä ihmisiltä riistettäisiin heidän tarvitsemansa ilma ja vesi. Eikö saman periaatteen pitäisi toteutua myös muissa ihmisten tarpeissa? Loppujen lopuksi ruoan, vaatetuksen ja asumisen osuus on hyvin pieni maailmantaloudessa.
Varmin tapa saada ihminen tekemään parhaansa ei ole siinä, että häntä syrjitään, vaan siinä, että häntä kohdellaan tasavertaisena muiden kanssa. Se on kaikkein tehokkainta kannustusta ja innoitusta. Se on oikeudenmukaista ja inhimillistä.
’Mutta mitä te teette laiskurille, joka ei halua tehdä työtä?’ ystäväsi kyselee.
Tämä on mielenkiintoinen kysymys, ja sinä luultavasti hämmästyt suuresti kun sanon, ettei sellaista asiaa oikeasti ole olemassakaan kuin laiskuus. Se, mitä kutsumme laiskaksi ihmiseksi, on yleisesti ottaen sama kuin kuutiopalikka pyöreässä reiässä. Siis oikea ihminen väärässä paikassa. Ja sen voi aina todeta, että kun kaveri on väärässä paikassa, niin hän on tehoton tai neuvoton. Sillä niin sanottu laiskuus ja se, mitä yleensä kutsutaan tehottomuudeksi, on vain sopimattomuutta, väärää sijoittumista. Jos sinut pakotetaan tekemään asia, johon et taipumustesi tai luonteenlaatusi puolesta sovellu, niin olet tehoton siinä toimessa; jos sinut väkipakolla pistetään työhön, josta et ole kiinnostunut, niin sinusta tulee siinä työssä laiska.
Jokainen, joka on järjestellyt suurten ihmisjoukkojen tekemisiä, voi allekirjoittaa tämän. Vankilaelämä on erityisen vakuuttava todiste tästä – eikä nykyelämä suurimmalle osalle ihmisiä merkitse muuta kuin vähän suurempaa selliä. Kuka tahansa vanginvartija osaa kertoa sinulle, että kun vangit pistetään tehtäviin, joihin heillä ei ole kykyjä tai kiinnostusta, heistä tulee laiskoja, ja niin heitä jatkuvasti rangaistaan. Mutta heti, kun nämä ’niskoittelevat vangit’ pistetäänkin heidän taipumuksiaan vastaaviin töihin, heistä tulee ’mallivankeja’, kuten vankilatermi kuuluu.
Venäjän tilanne on myös selvästi osoittanut käsityksemme totuuden. Se on osoittanut, kuinka vähän tiedämmekään ihmisen potentiaaleista ja ympäristön vaikutuksesta häneen - kuinka me virheellisesti sekoitamme väärät olosuhteet huonoon käyttäytymiseen. Venäjän pakolaiset, jotka elivät kurjaa ja merkityksetöntä elämää vieraissa maissa, löysivät kotiin palattuaan vallankumouksesta otollisen kentän toiminnalleen. Oikeassa ympäristössään he pääsivät tekemään mitä ihmeellisimpiä tekoja ja heistä kehittyi loistavia organisoijia, rautateiden rakentajia ja teollisuuden luojia. Ihmiset, joita pidettiin avuttomina ja tehottomina olosuhteissa, joissa he eivät voineet kunnolla käyttää kykyjään ja energiaansa, ovat nyt parhaiten tunnettujen venäläisten nimien joukossa.
Sellainen on ihmisluonne: tehokkuus tiettyyn suuntaan tarkoittaa halua ja kykyä siihen; ahkeruus ja uutteruus ilmaisevat kiinnostusta. Siksi nykymaailmassa on niin paljon tehottomuutta ja laiskuutta. Sillä kukapa nykyisin olisi todella oikeassa paikassaan? Kuka tekee sitä, mistä hän todella pitää ja mistä on kiinnostunut?
Vallitsevissa olosuhteissa keskivertoihmisellä ei juuri ole mahdollisuutta omistautua sellaisiin toimiin, jotka vastaisivat hänen taipumuksiaan ja mieltymyksiään. Syntymän ja yhteiskunnallisen aseman sattumat määräävät yleensä ennalta alan tai ammatin. Pankkiirin pojasta ei säännönmukaisesti tule metsuria, vaikka hän saattaisikin soveltua käsittelemään tukkeja paremmin kuin tilejä. Keskiluokka lähettää lapsensa korkeakouluihin, jotta heistä tulisi tohtoreita, lakimiehiä tai insinöörejä. Jos taas vanhemmat ovat työläisiä, joilla ei ole varaa kouluttaa lapsiaan, on hyvin todennäköistä, että lapsen täytyy ottaa vastaan mikä tahansa tarjottu työ tai mennä jollekin alalle, jolle sattuu pääsemään oppilaaksi. Nimenomaan tietty tilanne määrää työn tai ammatin, ei suinkaan ihmisen luontaiset mieltymykset, kyvyt tai taipumukset. Onko sitten mikään ihme, että useimmat ihmiset, itse asiassa heidän ehdoton enemmistönsä, on aivan väärässä paikassa? Kysy ensimmäiseltä sadalta vastaantulijalta, olisivatko he valinneet sen työn, mitä he tekevät, tai haluaisivatko he jatkaa työnsä tekemistä, jos heillä olisi vapaus valita, niin 99 heistä myöntää, että oikeastaan he tekisivät mieluummin jotain muuta. Pakko ja materiaaliset hyödyt, tai toive niistä, pitää useimmat ihmiset aivan väärässä paikassa.
On aivan järkeenkäypää, että ihminen voi antaa parhaansa vain silloin, kun hän on kiinnostunut tekemästään, kun hän tuntee siihen luontaista vetoa ja pitää siitä mitä tekee. Silloin hänestä tulee ahkera ja tehokas. Käsityöläisen tekemät tavarat ennen nykyaikaista kapitalismia olivat ilon ja kauneuden lähteitä, koska käsityöläinen rakasti työtään. Voitko edes odottaa, että nykyaikaisessa teollisuuslaitoksessa raatava nykyajan työläinen voisi tuottaa kauniita asioita? Hänhän on vain koneen osa, sieluttoman teollisuuden yksi ratas, ja hänen työnsä on mekaanista ja pakotettua. Lisätään tähän vielä hänen tunteensa, ettei hän työskentele itselleen vaan jonkun toisen hyväksi, ja että hän vihaa työtään tai parhaassa tapauksessakaan ei ole siitä kiinnostunut muutoin kuin palkkapäivänä. Seurauksena on työnteon välttelyä, tehottomuutta ja laiskuutta.
Toiminnan tarve on yksi perustavimmista ihmisen sisäisistä yllykkeistä. Katsele lasta, niin huomaat kuinka suuri tarve hänellä on toimintaan, liikkumiseen, jonkin tekemiseen. Vahva ja alituinen tarve. Sama se on terveellä ihmisellä. Hänen energiansa ja elinvoimansa vaativat toteutumista. Kun hänen annetaan tehdä haluamaansa työtä, työtä jota hän rakastaa, hän ahertaa väsymättä ja laistamatta. Tämän voit havaita tehdastyöläisessä, joka on tarpeeksi onnekas omistaakseen puutarhan tai maapalstan, jossa hän voi kasvattaa kukkia ja vihanneksia. Päivän raadannasta väsyneenäkin hän voi nauttia tuosta kovin raskaasta työstä, jota hän tekee omaksi hyödykseen ja omasta vapaasta tahdostaan.
Anarkismissa jokaisella on mahdollisuus valita mikä tahansa ammatti, joka vetoaa hänen luontaisiin taipumuksiinsa ja lahjoihinsa. Työstä tulee nautintoa nykyisen tappavan raadannan sijaan. Laiskuutta ei tunneta. Halulla ja rakkaudella tuotetut asiat ovat kauneuden ja ilon lähteitä.
’Mutta voiko työstä ikinä tulla nautintoa?’ vaadit saada tietää.
Nykyään työ on raatamista, epämiellyttävää, näännyttävää ja uuvuttavaa. Yleensä työ itsessään ei ole niinkään raskasta: olosuhteet, joissa sitä on pakko tehdä, tekevät siitä sellaista. Erityisesti pitkät työpäivät, epäterveelliset työolot, huono kohtelu, riittämätön palkka jne tekevät siitä sellaista. Kuitenkin mitä epämiellyttävinkin työ voitaisiin tehdä kevyemmäksi ympäristöä kehittämällä. Otetaan esimerkiksi viemäreiden huolto. Se on likaista työtä, josta maksetaan huonosti. Oletetaanpa esimerkiksi, että sellaisesta työstä maksettaisiinkin 20 dollaria päivältä nykyisen viiden dollarin sijaan. Heti työ muuttuisi kevyemmäksi ja miellyttävämmäksi. Työhön hakijoiden määrä lisääntyisi kertaheitolla. Ja tämä tarkoittaa sitä, etteivät ihmiset suinkaan ole laiskoja eivätkä pelkää raskasta ja epämiellyttävää työtä, kunhan siitä maksetaan riittävästi. Tätä työtä pidetään kuitenkin alentavana ja sitä halveksutaan. Miksi sitä pidetään alentavana? Eikö se muka ole mitä hyödyllisintä ja täysin välttämätöntä työtä? Eivätkö muka epidemiat valtaisi kaupunkiamme ilman viemäreiden ja katujen puhtaanapitäjiä? Ihmiset, jotka pitävät kaupunkimme puhtaana ja terveellisenä ovat taatusti todellisia hyväntekijöitä, tärkeämpiä terveydellemme ja hyvinvoinnillemme kuin lääkärit konsanaan. Yhteiskunnallisen hyödyllisyyden näkökulmasta katsottuna kadunlakaisija on lääkärin kollega: lääkäri hoitaa meitä silloin, kun me olemme sairaita, mutta kadunlakaisija auttaa meitä pysymään terveinä. Kuitenkin lääkäriä ihaillaan ja kunnioitetaan, mutta kadunlakaisijaa ylenkatsotaan. Miksi? Johtuuko se siitä, että kadunlakaisijan työ on likaista? Kirurgillahan on useinkin huomattavasti ’likaisempia’ töitä suoritettavanaan. No miksi sitten kadunlakaisijaa halveksitaan? Siksi koska hänen palkkansa on pieni.
Tässä nurinkurisessa sivilisaatiossamme asioiden arvo määräytyy rahan perusteella. Kaikkein hyödyllisimpiä töitä tekevät ihmiset ovat alimpana yhteiskunnallisella arvoasteikolla, kun heidän työstään ei makseta hyvin. Jos kuitenkin sattuisi niin, että kadunlakaisija saisikin yhtäkkiä sata dollaria palkkaa lääkärin saadessa vain viisikymmentä, niin ’likainen’ kadunlakaisija nousisi välittömästi yhteiskunnalliselta statukseltaan ja arvonannoltaan ja hän muuttuisi ’likaisesta työläisestä’ hyvätuloiseksi ja suosituksi ihmiseksi.
Huomaat siis, että voiton tekemisen järjestelmässämme nimenomaan palkka, palkkio ja palkka-asteikko määräävät niin työn arvon kuin sitä tekevän ihmisenkin ’arvon’, ei suinkaan työn itsensä arvo tai sen ansiokkuus.
Järkevässä yhteiskunnassa – siis anarkistisissa olosuhteissa - olisi täysin toisenlaiset standardit tuollaisten asioiden arvioinnissa. Ihmisiä arvostettaisiin sen mukaan, kuinka halukkaita he ovat olemaan yhteiseksi hyödyksi.
Voitko kuvitella, miten suuria muutoksia tuollainen uusi asenne aiheuttaisi? Jokainen kaipaa lähimmäistensä kunnioitusta ja arvonantoa: se on jotain mitä ilman emme voi elää. Jopa vankilassa olen nähnyt, miten ovela taskuvaras tai kassakaappien räjäyttäjä kaipaakaan ystäviensä hyväksyntää ja miten lujasti hän yrittääkään saada heidät arvostamaan itseään. Piiriimme kuuluvien mielipiteet määräävät meidän käyttäytymistämme. Sosiaalinen ilmapiiri määrää mitä perustavimmalla tavalla meidän arvomme ja asenteemme. Omat henkilökohtaiset kokemuksesi osoittavat kyllä, miten totta tämä onkaan, etkä siksi hämmästy kun sanon, että anarkistisessa yhteiskunnassa ihmiset hakeutuvat pikemminkin hyödyllisiin ja vaikeisiin töihin kuin kevyempiin hommiin. Jos otat tämän huomioon, et enää murehdi laiskuutta tai työn välttelyä.
Raskaimmista ja vaikeimmistakin tehtävistä voitaisiin tehdä kevyempiä kuin nykyisin. Kapitalistista työnantajaa ei kuitenkaan kiinnosta kuluttaa rahaa, jos hän vain voi sitä välttää, siihen että hänen työntekijöidensä raadanta olisi miellyttävämpää ja valoisampaa. Hän tekee parannuksia vain silloin, kun siitä on odotettavissa suurempia voittoja, mutta puhtaasti humanitaarisista syistä hän ei ole valmis uhraamaan mitään ylimääräistä. Vaikkakin tässä minun täytyy sanoa, että älykkäämmät työnantajat ovat alkaneet jo ymmärtää, että heidän laitostensa olosuhteita kannattaa kehittää, tehdä niistä hygieenisempiä ja terveellisempiä ja ylipäänsä parantaa työläisten olosuhteita. He ovat huomanneet, että se on hyvä investointi: työtyytyväisyys lisääntyy ja sen seurauksena myös työläisten työteho kasvaa. Periaate on järkevä. Tietenkin tänä päivänä sitä käytetään vain suurempien voittojen saamiseen. Sen sijaan anarkismissa sitä ei käytettäisi henkilökohtaisen hyödyn saamiseen vaan kiinnostuksesta työläisten terveyttä kohtaan ja halusta työn keventämiseen. Tekninen kehityksemme on niin suurta ja jatkuvasti eteenpäin menevää, että nykyaikaisilla koneilla ja työtäsäästävillä laitteilla voitaisiin poistaa suuri osa raskaista töistä. Monilla teollisuudenaloilla, kuten esimerkiksi kaivosteollisuudessa, ei kuitenkaan hyödynnetä uusia turvallisuus- ja työterveyssovelluksia, koska herrat suhtautuvat täysin välinpitämättömästi alaistensa hyvinvointiin eivätkä ole valmiita maksamaan siihen liittyviä kustannuksia. Sen sijaan järjestelmä, joka ei perustu voitonpyyntiin, voi toimia teknisessä kehityksessään nimenomaan ajatellen työn tekemistä helpommaksi, turvallisemmaksi, terveellisemmäksi ja miellyttävämmäksi.
’No tehtiin työstä sitten miten kevyttä tahansa, niin ei se kahdeksan tuntia päivässä ole mikään nautinto’, ystäväsi tokaisee.
Hän on aivan oikeassa. Mutta mietitkö koskaan, miksi meidän täytyy tehdä työtä kahdeksan tuntia päivässä? Tiedätkö, että vielä vähän aikaa sitten ihmiset joutuivat raatamaan 12 – 14 tuntia päivässä ja että niin on vielä nytkin sellaisissa takapajuisissa maissa kuin Kiina ja Intia?
Tilastollisesti voidaan osoittaa, että kolmen tunnin työ päivässä, enimmillään, riittää ruokkimaan, asuttamaan ja vaatettamaan koko maailman sekä varustamaan sen välttämättömyyksien lisäksi myös nykyaikaisilla mukavuuksilla. Juttu on vain siinä, että nykyisin vain vajaa viidennes tekee mitään tuottavaa työtä. Pieni raatajien vähemmistö joutuu elättämään koko maailman.
Mietipä ensiksikin kaikkea sitä nyky-yhteiskunnassa tehtävän työn määrää, joka anarkistisissa olosuhteissa olisi täysin tarpeetonta. Otetaan vaikka maailman armeijat ja sotalaivastot, niin ajattele kuinka monta miljoonaa ihmistä voitaisiin vapauttaa hyödylliseen ja tuottavaan työhön, kun kerran sotakin on lakkautettu, kuten asianlaita anarkiassa tietenkin olisi.
Jokaisessa maassa työläiset elättävät miljoonia, jotka eivät anna mitään hyödyllistä maansa hyvinvoinnille, eivät luo mitään eivätkä ylipäätään tee minkäänlaista hyödyllistä työtä. Nuo miljoonat ovat pelkkiä kuluttajia olematta tuottajia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 120 miljoonan väestöstä vähemmän kuin 30 miljoonaa on työläisiä, maanviljelijät mukaan laskettuna[i]. Vastaavanlainen tilanne on sääntönä joka maassa.
Onko siis mikään ihme, että työläisten täytyy raataa pitkää päivää, kun työläisiä on vain 30 jokaisesta 120 ihmisen joukosta? Laajat liiketalouden luokat kirjanpitäjineen, assistentteineen, agentteineen ja kauppamatkustajineen; oikeuslaitos tuomareineen, kirjureineen, haastemiehineen jne; asianajajien armeija henkilökuntineen; sotaväki ja poliisivoimat; kirkot ja luostarit; hyväntekeväisyyslaitokset ja köyhäintalot; vankilat vartijoineen, virkailijoineen ja tuottamattomine asukkeineen; mainostajien armeija avustajineen, joiden liiketoimintana on saada sinut ostamaan sitä mitä et halua etkä tarvitse; puhumattakaan niistä lukemattomista joukoista, jotka elävät ylellisyydessä täysin toimettomina. Kaikki nämä muodostavat ne jokaisen maan miljoonat.
Jos kaikki nuo miljoonat hakeutuisivat hyödylliseen työhön, tarvitsisiko työläisen enää raataa kahdeksaa tuntia päivässä? Jos 30 ihmistä käyttää kahdeksan tuntia tehdäkseen jonkin asian, kuinka paljon vähemmän aikaa menisi 120 ihmiseltä samaan työhön? En halua rasittaa sinua tilastoilla, mutta on olemassa riittävästi aineistoa, joka todistaa, että vähemmän kuin 3 tuntia päivässä fyysistä työtä riittäisi siihen, että maailman työt tulevat tehdyiksi.
Voitko epäillä, etteikö raskainkin työ muuttuisi nykyisestä kirotusta orjuudesta miellyttäväksi, jos sitä tarvitsisi tehdä vain kolme tuntia päivässä ja sekin aika mitä puhtaimmissa ja terveimmissä olosuhteissa, veljeyden ja työn kunnioituksen ilmapiirissä?
Eikä ole mitenkään kaukaa haettua nähdä jo sekin päivä, kun nuo lyhyet työtunnit vähenisivät entisestään. Sillä me kehitämme jatkuvasti teknisiä menetelmiämme ja uusia työtä säästäviä koneita keksitään kaiken aikaa. Tekninen edistys tarkoittaa vähemmän työtä ja suurempia mukavuuksia, kuten voit nähdä vertaamalla elämää Yhdysvalloissa siihen mitä se on Kiinassa tai Intiassa. Jälkimmäisissä maissa raadannan pitkät tunnit riittävät hädin tuskin elämän välttämättömyyksiin, kun taas Yhdysvalloissa jopa keskivertotyöläisellä on huomattavasti korkeampi elintaso ja vähemmän työtunteja. Tieteen ja keksintöjen kehitys merkitsee enemmän vapaa-aikaa tehdä niitä asioita, joita rakastamme.
Olen kuvannut suurilla ja laajoilla ympyröillä elämän mahdollisuuksia sellaisessa järkevässä järjestelmässä, josta voitto on lakkautettu. Ei ole tarpeen mennä sellaisen yhteiskuntatilanteen aivan pieniin yksityiskohtiin: riittää, että sanotaan voitavan osoittaa, että kommunistinen anarkismi tarkoittaa suurinta materiaalista hyvinvointia taaten vapaudellisen elämän kaikille.
Me voimme nähdä edessämme ajan, kun työstä on tullut miellyttävää harjoitusta, fyysisen ponnistelun iloista soveltamista maailman tarpeisiin. Ihmiset tulevat silloin vielä katsomaan taaksepäin nykyiseen yhteiskuntaamme ja he ihmettelevät, kuinka työ on koskaan voinut olla orjuutta; ja he epäilevät hulluiksi sukupolvia, jotka pistivät alle viidenneksen väestöstään hankkimaan otsa hiessä leivän koko loppuväestölle, joka puolestaan oli jouten ja vain hukkasi aikansa, terveytensä ja yhteisen varallisuuden. Tulevaisuuden ihmiset ihmettelevät, kuinka ihmisten tarpeiden vapaata tyydyttymistä on koskaan voitu pitää muuna kuin itsestäänselvyytenä, ja kuinka samoihin päämääriin luontaisesti pyrkivät ihmiset onnistuivatkin väkisin tekemään elämästään vaikeaa ja kurjaa keskinäisillä kiistoillaan. He eivät voi uskoa, kuinka koko ihmisen olemassaolo on joskus voinutkin olla pelkkää jatkuvaa taistelua ruoasta keskellä maailmaa, jossa on runsaasti rikkautta ja ylellisyyttä; taistelua, joka ei jättänyt suurelle enemmistölle sen enempää aikaa kuin voimiakaan pyrkiä sielunsa ja mielensä korkeampaan etsintään.
’Mutta eikö elämä anarkiassa, jossa vallitsee taloudellinen ja yhteiskunnallinen tasa-arvo, tarkoita yleistä tasapäistämistä?’ sinä kysyt.
Ei, rakas ystäväiseni, aivan päinvastoin. Sillä ei tasa-arvo tarkoita samaa määrää, vaan tasavertaisia mahdollisuuksia. Se ei esimerkiksi tarkoita, että jos Järvinen tarvitsee viisi ateriaa päivässä, niin Virtasenkin täytyy syödä yhtä monta. Jos Virtanen haluaa vain kolme ateriaa päivässä kun Järvinen tarvitsee viisi, niin heidän kuluttamansa määrä voi olla epätasainen, mutta molemmat ovat täysin tasavertaisia siinä mahdollisuudessa, että itse kukin saa kuluttaa niin paljon kuin hän tarvitsee, niin paljon kuin hänen erityinen luontonsa vaatii.
Älä tee sitä virhettä, että samastaisit vapaudessa eletyn tasa-arvon rangaistusleirin pakotettuun tasa-arvoon. Todellinen anarkistinen tasa-arvo ilmaisee vapautta, ei määrää. Se ei tarkoita, että jokaisen täytyy syödä, juoda tai käyttää samoja asioita, tehdä samaa työtä tai elää samaan tapaan. Kaukana siitä: itse asiassa juuri päinvastoin.
Yksilölliset tarpeet ja makumieltymykset eroavat aivan kuten ruokahalutkin eroavat. Tasavertainen mahdollisuus tyydyttää niitä muodostaa todellisen tasa-arvon.
Kaukana tasapäistämisestä, sillä sellainen tasa-arvo avaa oven suurimpaan mahdolliseen toiminnan ja kehittymisen kirjoon. Sillä ihmisluonne on moninainen, ja vain tämän moninaisuuden tukahduttaminen johtaa tasapäistämiseen, yhdenmuotoisuuteen ja samankaltaisuuteen. Vapaa mahdollisuus ilmaista ja ilmentää yksilöllisyyttään tarkoittaa luontaisten eroavaisuuksien ja erilaisuuksien kehittymistä.
On sanottu, ettei yksikään ruohonkorsi ole samanlainen kuin toinen. Huomattavasti vähemmän samanlaisia ovat ihmisolennot. Koko laajassa maailmassa ei ole kahta persoonaa, jotka olisivat täysin samanlaisia edes ulkonäöltään; ja sitä erilaisempia he ovat fysiologiselta, mentaaliselta ja psyykkiseltä luonteeltaan. Tästä moninaisuudesta huolimatta ja huolimatta luonteemme lukemattomista eroavaisuuksista me nykyisin pakotamme ihmiset olemaan samanlaisia. Elämämme ja tottumuksemme, tapamme ja käyttäytymisemme, jopa ajatuksemme ja tunteemme puristetaan samaan muottiin ja muokataan samanlaisuudeksi. Auktoriteetin ja lain, niin kirjoitetun kuin kirjoittamattomankin, perinteen ja tapakulttuurin henki pakottaa meidät samaan kaavaan ja tekee ihmisestä tahdottoman automaatin, jolla ei ole sen enempää itsenäisyyttä kuin yksilöllisyyttäkään. Tämä moraalinen ja älyllinen kahlehtiminen on pakottavampaa kuin mikään fyysinen pakottaminen, se on paljon tuhoisampaa ihmisyydellemme ja kehityksellemme. Me olemme kaikki sen uhreja, ja ainoastaan poikkeuksellisen vahvat onnistuvat murtamaan sen kahleet, ja hekin vain osittain.
Menneisyyden ja nykyisyyden auktoriteetit eivät sanele vain käyttäytymistämme vaan ne hallitsevat itse mieltämme ja sieluamme, ja jatkuvassa työssään ne taistelevat jokaista epäsovinnaisuuden, itsenäisen asenteen ja omalaatuisen näkemyksen oirettakin vastaan. Koko yhteiskunnallisen tuomion painolasti tulee sen naisen tai miehen päälle, joka uskaltaa uhmata vakiintuneita koodeja. Armoton kosto purkautuu protestoijan niskaan, joka kieltäytyy seuraamasta tallattua latua, tai harhaoppisen niskaan, joka ei usko yleisesti hyväksyttyihin sääntöihin. Tieteessä ja taiteessa, kirjallisuudessa, runoudessa ja maalaustaiteessa tämä henki pakottaa sopeutumaan ja mukautumaan, mikä johtaa vakiintuneen jäljittelyyn ja hyväksyttyyn, yhdenmukaiseen ja samanlaiseen stereotyyppiseen ilmaisuun. Tätäkin kauheammin rangaistaan epäsovinnaisuuksista todellisessa elämässämme, jokapäiväisissä suhteissamme ja toiminnassamme. Maalari tai kirjailija saa toisinaan anteeksi tapainrikkomuksensa ja hävyttömyytensä, koska loppujen lopuksi heidän kapinansa rajoittuu vain paperille tai kankaalle: sillä on vaikutusta vain hyvin pieniin piireihin. Heistä voidaan olla piittaamatta tai heidät voidaan leimata melko harmittomiksi kummajaisiksi, mutta näin ei voida tehdä sellaisen toiminnan ihmisen kanssa, joka tuo hyväksyttyjen normien vastaiset haasteensa yhteiskunnalliseen elämään. Ei ole harmiton hän. Hän on vaarallinen esimerkin voimallaan, pelkällä läsnäolollaan. Hänen sosiaalisten sääntöjen rikkomisiaan ei voida sen enempää katsoa sormien läpi kuin antaa anteeksikaan. Hänet julistetaan yhteiskunnan viholliseksi.
Tästä syystä vallankumouksellisen tunteen tai ajatuksen ilmaisua eksoottisessa runoudessa tai oppineissa filosofisissa tutkielmissa voidaan vielä suvaita, ja ne saattavat ohittaa niin virallisen kuin epävirallisenkin sensuurin, koska suuri yleisö ei kumminkaan näe niitä tai ainakaan ymmärrä niitä. Mutta ilmaisepa sama toisinajattelemisen asenne kansanomaiseen tapaan, niin saat välittömästi vastaasi kaikkien niiden voimien vaahtoavan paheksunnan, jotka kannattavat vakiintuneen säilyttämistä.
Pakollinen mukautuminen on vaarallisempaa ja tappavampaa kuin pahinkaan myrkky. Kautta aikain se on ollut suurin este ihmisen kehitykselle; se on piirittänyt hänet tuhansilla kielloilla ja tabuilla; nujertanut hänen mielensä ja sydämensä aikansa eläneillä säännöillä ja määräyksillä; mitätöinyt hänen tahtonsa ajatusten ja tunteiden käskytyksillä ’sinun pitää’ ja ’sinä et saa’, antaen näin käyttäytymiselle ja toiminnalle ohjeitaan. Elämästä, elämän taidosta, on tullut kaavamaisen tylsää, latteaa ja elotonta.
Niin vahva on kuitenkin ihmisen luonnon sisäinen moninaisuus, etteivät vuosisadatkaan tätä tylsistämistä ole täysin onnistuneet juuriaan myöten hävittämään hänen ainutlaatuisuuttaan ja omaperäisyyttään. Totta kyllä: suuri enemmistö on vajonnut siihen kuoppaan, jota lukemattomat jalat ovat vain tallanneet syvemmäksi, eivätkä he enää pääse avarammalle maaperälle. Jotkut aina kuitenkin onnistuvat pääsemään pois tallatusta urasta ja löytävät avoimen tien, jossa uudet kauneuden ja innoituksen näkymät liikuttavat heidän sieluaan ja henkeään. Heidät maailma tuomitsee, vaikka se vähitellen tuleekin seuraamaan heidän esimerkkiään ja johdatustaan päästen lopulta heidän rinnalleen. Sillä välin nämä alkuperäiset tien löytäjät ovat jo edenneet pidemmälle tai kuolleet. Sitten me rakennamme heille muistomerkkejä ja ylistämme heitä, jotka olemme tuominneet ja ristiinnaulinneet, ja jatkamme samaan aikaan heidän hengenheimolaistensa, oman aikamme edelläkävijöiden ristiinnaulitsemista.
Tämän suvaitsemattomuuden ja vainon hengen takana on vallankäytön tottumus: pakko mukautua vallitseviin normeihin, moraalinen ja laillinen pakko olla ja käyttäytyä kuten toiset, totunnaisuuksien ja sääntöjen mukaan.
Se yleinen käsitys, jonka mukaan yhdenmukaisuus olisi luontainen piirre, on täysin väärä. Asia on aivan päinvastoin. Jos annetaan pienikin mahdollisuus vapautua kehdosta asti juurrutetuista mielen tottumuksista, ihminen alkaa todistaa omaa ainutlaatuisuuttaan ja omaperäisyyttään. Tarkkaile esimerkiksi lapsia, niin huomaat heidän tavoissaan ja asenteissaan, mentaalisissa ja psyykkisissä ilmauksissaan mitä suurinta kirjoa. Voit havaita vaistomaisen taipumuksen kohti yksilöllisyyttä, riippumattomuutta ja epäsovinnaisuutta, joka ilmenee avoimena tai piiloteltuna uhmana ulkopuolelta määrättyä tahtoa vastaan, kapinana vanhemman ja opettajan auktoriteettia vastaan. Lapsen opettamisessa ja ’kasvattamisessa’ on kyse jatkuvasta prosessista, jolla tätä taipumusta pyritään tukahduttamaan ja murskaamaan, jolla hänen selkeästi erottuvia ominaisuuksiaan pyritään karsimaan, siis sitä että hän jollain tavoin poikkeaa muista, on persoonallinen ja ainutlaatuinen. Kuitenkin huolimatta tästä vuosien tukahduttamisesta, alistamisesta ja kaavamaistamisesta lapsella on vielä aikuisuuteen päästessäänkin himpun verran omaperäisyyttä, mikä osoittaa sen, miten syvällä yksilöllisyytemme juuret ovatkaan. Otetaan esimerkiksi kaksi henkilöä, jotka ovat molemmat olleet todistamassa samaa tragediaa, sanotaan vaikka suurta tulipaloa. He kertovat tarinansa eri tavoin kummankin suhtautuessa siihen omalla tavallaan ja tuottaessa siitä erilaisen vaikutelman, koska he eroavat luontaiselta psykologialtaan. Otetaan sitten nämä samat kaksi henkilöä ja pistetään heidät keskustelemaan jostain perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta asiasta, esimerkiksi elämästä ja hallinnosta, niin he ilmaisevatkin välittömästi samaa ja täsmälleen samalla asenteella; he ilmaisevat yleisesti hyväksytyn käsityksen, hallitsevan mielenjuonteen.
Miksi? Koska kun ihmisellä on vapaus ajatella ja tuntea itse, totunnaisuuden ja säännön kahlitsematta, vailla pelkoa että on jotenkin ’erilainen’ ja vääräoppinen, ja vailla tähän liittyviä epämiellyttäviä seuraamuksia, hän on riippumaton ja vapaa. Mutta heti kun on kyse asioista, jotka koskettavat sosiaalisten sääntöjemme piiriä, ihminen löytääkin itsensä kaikenlaisten kieltojen kynsistä ja hänestä tuleekin pelkkä toisen kopio ja papukaija.
Elämä vapaudessa, anarkiassa, tulee olemaan paljon enemmän kuin pelkästään ihmisen vapauttamista nykyisestä poliittisesta ja taloudellisesta orjuudesta. Se on oleva vain ensi askel, valmistautumista todelliseen ihmiselämään. Suurempia ja merkittävämpiä ovat sellaisen vapauden seuraamukset, sen vaikutukset ihmisen mieleen ja hänen persoonallisuuteensa. Ulkoisen pakkovallan lakkauttaminen ja auktoriteetin pelon katoaminen sen myötä tulee höllentämään moraalisten pakkojen kahleita siinä missä taloudellisia ja fyysisiäkin. Ihmisen sielu saa hengittää vapaasti, ja tämä mielen vapautus tulee olemaan uuden kulttuurin ja uuden ihmisyyden syntyhetki. Käskyt ja kiellot häviävät, ja ihminen voi ryhtyä olemaan itsensä, kehittämään ja ilmaisemaan omia yksilöllisiä taipumuksiaan ja omaa ainutlaatuisuuttaan. Sen sijaan, että yleinen omatunto sanoisi ’sinä et saa’, se sanookin ’sinä saat, ja otat siitä täyden vastuun’. Tämä tulee olemaan harjoitusta ihmisarvoon ja itseluottamukseen; se alkaa kotona ja koulussa ja tulee tuottamaan uuden rodun, jolla on uudenlainen asenne elämään.
Huomisen ihminen tulee näkemään ja tuntemaan olemassaolonsa täysin eri tasolla. Elämisestä tulee hänelle taidetta ja iloa. Hän lakkaa ajattelemasta sitä kilpailuna, jossa jokaisen täytyy yrittää olla yhtä hyvä kuin kaikkein parhain. Hän alkaa pitää vapaa-aikaa tärkeämpänä kuin työtä, ja työ saa sille kuuluvan paikkansa vapaa-ajan välineenä, elämästä nauttimisen keinona.
Elämästä tulee pyrkimystä kohti hienompia kulttuuriarvoja, luonnon salaisuuksien selvittämistä ja korkeamman totuuden saavuttamista. Vapaana harjoittamaan mielensä rajattomia mahdollisuuksia, seuraamaan tiedon haluaan, soveltamaan nerokasta kekseliäisyyttään, luomaan ja liitelemään mielikuvituksensa siivin ihminen saavuttaa täyden suuruutensa ja tulee todella aidosti ihmiseksi. Hän kasvaa ja kehittyy oman luontonsa mukaan. Hän halveksii yhdenmukaisuutta inhimillisen moninaisuuden antaessa hänelle paljon suurempaa kiinnostusta ja ymmärrystä elämän rikkaudesta. Hänen elämänsä ei tule koostumaan toimimisesta vaan elämisestä, ja hän saavuttaa suurimman mahdollisen vapauden mihin ihminen kykenee, vapauden ilossa.
’Se päivä on niin kaukana tulevaisuudessa’, sinä sanot; ’kuinka me sinne pääsemme?’
Kaukana tulevaisuudessa, ehkä; ja ehkei kuitenkaan niin kaukana – emme tiedä. Joka tapauksessa meidän tulisi aina pitää tämä perimmäinen tavoitteemme näkyvissämme, jos aiomme pysyä oikealla tiellä. Kuvaamani muutos ei tapahdu yhdessä yössä; mikään ei tapahdu yhdessä yössä. Se on asteittaista kehitystä kuten kaikki muukin luonnossa ja yhteiskuntaelämässä. Se on kuitenkin looginen, tarpeellinen ja uskallan sanoa myös väistämätön kehityskulku. Se on väistämätön, koska kaikki ihmisen kasvu on tapahtunut siihen suuntaan; ja vaikka siinä joskus kuljetaankin puolelta toiselle ja ajaudutaan usein harhaan, niin lopulta palataan kuitenkin aina takaisin oikealle polulle.
Kuinka tämä voitaisiin sitten saada aikaan?
[i] N.Y. World Almanac 1927.