Kommunistisessa manifestissaan Marx ja Engels väittivät, että Eurooppaa kummittelullaan vaivaava aave oli kommunismin aave. Elettyämme vuosikymmeniä maailmassa, jonka pinnan alasta suurehkoa osaa ovat peittäneet marxilaiset hallinnot, monen pelko tätä kummitusta kohtaan on kuitenkin laantunut. Kommunismin mukanaan tuomilla omistusjärjestelyillä emme juuri jaksa päätämme vaivata, koska suurimmalla osalla meistä on niin vähän henkilökohtaista omaisuutta, ettei siitä huolehtiminen maksa vaivaa. Mutta se, mitä pelkäämmekin sitten aivan toden teolla – ja millä ei ole mitään tekemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen kanssa – koskee sitä kansalaisvapauksien menetystä, mitä ideologien, teologien ja teknokraattien ohjastelema hallinto merkitsee. Marxilaisia hallintoja paenneista lukemattomista ihmisistä yksikään ei ole valitellut menettäneensä vapautta riistää toisia ihmisiä. Tuo nimenomainen vapaus oli varattu heidän pakenemiensa hallintojen johtaville eliiteille.
Lähempänä totuutta olisi varmaankin sanoa, että meitä kaikkia nykyään vaivaava aave on ydinsodan aave. Sota on hallitusten perimmäinen ase kansoja vastaan, eikä sillä ole väliä, ajattelemmeko nyt omia vai muiden maiden kansoja. Mutta jos sattuu olemaan vaikkapa Itävallan, Tansanian, Algerian, Uruguayn tai Burman kansalainen, joutuu havaitsemaan, ettei ole mitään järjellistä keinoa poistaa tätä uhkaa. Maailman kaikkien kansojen yhtäaikainen nouseminen hallituksiaan ja hallintojaan vastaan mullistaisi taatusti tilanteen, mutta tätä lääkettä ei löydy moneltakaan poliittiselta esityslistalta – ainakaan toistaiseksi. Tilanne muistuttaa tulivuoren juurella elävien ihmisten asemaa: ihmiset kohauttelevat olkapäitään ja keskittyvät sitten taas omiin arkipäiväisiin huoliinsa.
Suurvaltojen sotilaalliset ja hallinnolliset tietokonepelit menevät meiltä aivan ohi: kauhistuttavaa mutta totta. Aave, joka ahdistelee meitä kaikkia toden teolla, on joukkotyöttömyyden aave, riippumatta siitä, ovatko työn tarjoajat kapitalisteja vai kommunisteja. Eikä se ole pelkästään aave. Suurimmassa osassa maailman maita se on tavallinen olosuhde, jossa ihmiset elävät koko elämänsä. Ivan Illich huomauttaa, että ”työttömyys – termi, jota käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1898 määrittelemään ihmistä, jolta puuttuivat säännölliset tulot – tunnustetaan nykyään olosuhteeksi, jossa suurin osa maailman ihmisistä elää joka tapauksessa”.
Ennustukset ja arviot miljoonista pysyvästi työttömistä aikuisista vuoteen 2000 mennessä ovat nuijineet meidät rikkaiden maiden kansalaiset välinpitämättömyyteen. Jotenkin meistä vain tuntuu ja haluamme uskotella itsellemme, ettei tämä koske meitä henkilökohtaisesti, tai että hyvinvointikoneisto, jonka tarkoituksena on varmistaa, ettei kukaan kuole nälkään, tulee lievittämään sen vaikutuksia. Mutta mitä tulee tapahtumaan, kun joukkomittainen pitkäaikaistyöttömyys kasvaa ja etuoikeutettu, työtätekevä väestönosa luopuu vastuustaan tarjota tuloja myös niille, jotka eivät voi saada työtä ja joilla ei todennäköisesti koskaan tule olemaankaan työtä? Esimakua tällaisesta tulevaisuudesta on jo saatu Lakialoite 13 nimellä kulkeneessa veronmaksajien kapinassa Kaliforniassa 1978 ja myös raa’an fundamentalistisen konservatiivihallituksen valtaan paluussa Britanniassa seuraavana vuonna, samoin kuin aina vain säälimättömämmäksi käyvässä ”yhteiskunnan loisten” vainoissa Neuvostoliitossa ja sen satelliittivaltioissa. Kalifornian kuvernööri valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi ylivoimaisella äänimäärällä ja hänet valittiin vielä toisellekin kaudelle. Rouva Thatcherin hallitus, joka aivan avoimesti ajoi hyvinvoinnin murskaamista, nautti myös suurta kansansuosiota.
Kaupunkisuunnittelija Graeme Shankland, joka yritti tarmokkaasti käydä käsiksi englantilaisten kaupunkien työttömyysongelmaan, näki edessään tulevaisuudennäkymän ”lisääntyvistä miljoonista kurjistetuista, nujerretuista ja lannistetuista ihmisistä, jotka juuri ja juuri sinnittelevät hengissä avustuksien ja eläkkeiden varassa, jotka heille maksaa pienenevä, voimainsa tunnossa oleva ja kaunainen eliittityövoima”. André Gorz teoksessaan Adieux au prolétariat aavistelee samansuuntaisesti yhteiskuntaa, jossa ”ammattiliittoihin kuuluvien eliittityöläisten, yhtiöiden johtojen ja kapitalistien keskenään solmima epäpyhä allianssi syrjäyttää ihmisten enemmistön elelemään yhteiskunnan marginaaleihin”.
Kauas olemme todellakin tulleet 1950-luvun kasvutalouden ajoista, jolloin profeettamme ponnekkaasti vaativat meitä vihdoin katkaisemaan työn ja ostovoiman välisen yhteyden. Tuolloin Robert Theobald vaati ”taattua vuosituloa”, joka perustuslaillisena oikeutena maksettaisiin jokaiselle amerikkalaiselle, ja John Kenneth Galbraith perusteli ”suhdanteiden mukaan porrastettua kompensaatiota” – työttömyyskorvausta, jonka suuruus kasvaisi talouden ollessa laskusuunnassa, jolloin ihmiset voisivat edelleen ylläpitää kulutustasoaan, kuten Keynes suositteli ennen häntä, ja joka pienenisi lähestyttäessä täystyöllisyyden olosuhteita. Mutta kuka on kuullut puhuttavan täystyöllisyydestä enää nykyään?
”Koittaa vielä päivä”, Galbraith ennakoi, ”jolloin poistamme taloudelliset rangaistukset ja myös ei-vapaaehtoiseen työttömyyteen liittyvän sosiaalisen stigman. Tämä tekee taloudesta helpommin hallittavan.” ”Mutta”, hän lisäsi vuonna 1960, ”emme ole vielä saaneet tätä tehdyksi”. Emmekä ole mekään ja pian on 80-lukukin ohi. Kaksi radikalismin vuosikymmentä ja yksi taantumuksen vuosikymmen ovat kulkeneet ohitsemme. Jotkut niistä ihmisistä, jotka 1960-luvulla taistelivat sen ajatuksen puolesta, että työetiikka tulisi lopullisesti hylätä vanhentuneena automaation ja kybernetiikan aikakaudella elettäessä, ovatkin 1980-luvulla olleet vastustamassa hallitusten aikeita leikata tukia symbolisista töistä, kun saavutaan jo mikroprosessoreiden aikakaudelle.
Kaikki näppärät laskelmat siitä, kuinka pitkiä työpäivät, työviikot tai työhön käytetty elinaika voisivat olla rationaalisesti organisoidussa yhteiskunnassa, tehtiin suhteellisen täystyöllisyyden päivinä. Työttömyyden kasvaessa ne alkoivat menettää houkuttavuuttaan. Ennustuksia tehdään toki vieläkin. Britannian valtioneuvoston kanslian tilaamassa tutkimuksessa professori Tom Stonier Bradfordin yliopistosta esittää arvionaan, että seuraavan vuosisadan alkupuolella tarvitaan enää vain kymmenen prosenttia nykyisestä työvoimasta huolehtimaan teknologisesti pitkälle kehittyneen yhteiskunnan materiaalisista haluista tai tarpeista.
Mikään näistä profetioista ei tunnu tarpeeksi vakuuttavalta kyetäkseen haihduttamaan työn maailmaa piirittävää aavetta. Silti vieläkin lohduttomammilta kuulostavat taloustieteilijöiden ja poliitikkojen lyhyen aikavälin ennusteet. Emme usko, että amerikkalainen tai englantilainen käsityöteollisuus kykenisi valtaamaan takaisin menetetyt markkinat. Emmekä todella usko, että robotit tai mikroprosessorit kykenisivät luomaan kuin aivan pienen murto-osan hävittämistään työpaikoista. Emmekä usko siihenkään, että yhtiöillä olisi tarjota meille mitään vastauksia. Jopa uskomme siihen, että kolmas sektori tai palveluelinkeinot voisivat laajentuessaan korvata tuotantosektorilta kadonneet työpaikat, on luhistunut Sussexin yliopiston tiedepolitiikan tutkimusyksikön Jonathan Gershunyn tutkimustulosten myötä, joiden mukaan palvelualojen työllisyysnäkymät ovat jo nyt laskusuunnassa länsimaissa. Tohtori Gershuny tarjoaa meille kuitenkin toivon pilkahduksen, joka voisi johtaa meidät katsomaan työn tulevaisuutta aivan eri tavalla. Hän näkee palveluelinkeinojen häviämisessä samalla omaehtoisen palvelutalouden synnyn, vähän samaan tapaan kuin kotiin tulleet automaattipesukoneet aikoinaan syrjäyttivät työtä pesula-alalta. Hänen amerikkalainen vastineensa on Scott Burns, The Household Economy -teoksen kirjoittaja, jonka mukaan
Amerikan tulee mullistamaan ei sen vähäisempi asia kuin itse markkinatalouden väistämätön kypsyminen ja rapautuminen. Välineenä tässä positiivisessa muutoksessa tulee toimimaan kotitalous – perhe – joka saa uuden elämän vahvana ja suhteellisen autonomisena tuotantoyksikkönä.
Ainoa tapa päästä eroon työttömyyden aaveesta on murtautua ulos työn ideaa koskevasta orjuudestamme. Teollisuutta edeltävä talous oli, kannattaa muistaa, kodin piirin taloutta. Vanha amerikkalainen ilmaisu työntekijästä ”vuokrattuna miehenä” (hired man) viestii käsityksestä, ettei hän ollut mikään vapaa kansalainen, ja samasta viestii vanha sosialistinen määritelmä työväenluokasta, jolla ei ollut muuta myytävää kuin työvoimansa. Itse termiä ”työllisyys” on käytetty modernissa mielessä vasta 1840-luvulta lähtien; termi ”työttömyys” siinä merkityksessä, jossa me sitä käytämme, on vieläkin uudempi.
Meidän tulee tietenkin pitää mielessä sekin, että palkkatyötä ja jopa tehdastuotantoa oli olemassa jo ennen teollista vallankumousta. Adam Smith kertoi 1700-luvun puolivälissä Kansojen varallisuus -teoksessaan, että Euroopassa jokaista itsellistä työntekijää kohden oli kaksikymmentä sellaista, jotka työskentelivät jollekin mestarille, ja hän antoi meille klassisen kuvauksensa työnjaosta. Vuosisata hänen jälkeensä Marx tuli johtopäätökseen, että olosuhde, jota hän kutsui vieraantumiseksi, johtui siitä, että työläiset olivat menettäneet omistajuuden taitoihinsa, työvälineisiinsä, tuotteisiinsa, aikaansa ja tilaansa. Joka ikinen tämän maan teollisesta vallankumouksesta kertova selonteko kuvailee sitä, miten työläiset ajettiin nälkiintymisen uhalla hyväksymään ankara työkuri. Itse arvostamani klassinen kuvaus tästä aiheesta löytyy J. L. ja Barbara Hammondin kirjasta The Town Laborer. Tekijät kirjoittavat kotitalouden piiriin sijoittuneesta elinkeinosta:
Kotityöläinen teki töitä pitkiä päiviä, mutta työtunnit olivat hänen omiaan; hänen vaimonsa ja lapsensa työskentelivät myös, mutta hänen rinnallaan, eikä ollut mitään sellaista vierasta voimaa, joka yläpuolelta olisi hallinnut heidän elämäänsä; hänen talonsa oli tukahduttavan kuuma, mutta hän saattoi välillä pistäytyä puutarhassaan; hänellä oli lyhyitä työttömyyden kausia, mutta ne ajat hän saattoi viljellä kaalejaan. Voimat, jotka hallitsivat hänen kohtaloaan, olivat tietyssä mielessä hänen päivittäisen elämänsä ulkopuolella; ne eivät verhonneet ja saartaneet hänen kotiaan, perhettään, liikkumisiaan tai tapojaan, työhön ja ruokailuun käytettyjä tunteja.
He kertoivat myös seuraavaa:
Kukaan tuon ajan tehdastyön etuja ja haittoja arvioineista taloustieteilijöistä ei ottanut huomioon niitä rasituksen ja väkivallan tuntemuksia, joita ihminen väkisinkin koki, kun hän joutui siirtymään sellaisesta elämästä, jossa hän saattoi syödä tai nukkua tai kaivaa maata tai tupakoida silloin kuin häntä huvitti, sellaiseen elämänmuotoon, jossa joku toinen avasi hänelle oven eikä hänellä neljääntoista tuntiin ollut oikeutta edes viheltää. Se oli kuin saapumista täysin ilmattomaan ja nauruttomaan vankilaelämään. Jollemme pidä tätä moraalista uhrausta mielessämme, emme kykene ymmärtämään, miksi käsikäyttöisillä kangaspuilla töitään tehneet kutojat kieltäytyivät menemästä sähkökäyttöisiin tehdaskutomoihin, vaikka heille olisi maksettu siellä paljon parempaa palkkaa. Tämä kieltäytyminen oli merkittävä tosiasia puuvillateollisuuden historiassa.
On valaisevaa vertailla heidän kuvaustaan varhaisen tehdastyöelämän kauhuista sosiologi Ferdinand Zweigin tekemiin haastatteluihin Coventryn autotyöläisistä. Zweig kommentoi:
On mielenkiintoista havaita, että varsin usein työntekijä tulee maanantaina töihin lopen uupuneena viikonlopun toimistaan, erityisesti tee-se-itse-töistään. Melkoinen määrä heistä toteaa, että viikonloppu oli koko viikon koettelevin ja vaativin jakso, ja työ tehtaalla on siihen verrattuna rentouttavaa.
Tämä saa meidät tietysti kyselemään, mitä on työ ja mitä vapaa-aika, jos työskentelemme kovemmin vapaa-aikanamme kuin itse työssä.
Ensimmäinen erottelu, jonka joudumme tekemään, koskee työtä ja palkkatyötä. Maailmasta varmastikin puuttuu palkkatyön mahdollisuuksia, muttei siitä koskaan ole puuttunut eikä tule puuttumaan työn mahdollisuuksia. William Morris oivalsi tämän sata vuotta sitten, kun hän asetti vastakkain hyödyllisen työn ja hyödyttömän raadannan. Toinen erottelu koskee säännöllistä, muodollista, näkyvää ja virallista taloutta suhteessa sellaisen työn talouteen, joka ei ole palkkatyötä. Yhdysvalloissa Louis Ferman ja hänen kollegansa Michiganin yliopistosta ja Britanniassa Jason Ditton Glasgow'n yliopistosta ovat yrittäneet eritellä niitä eri sanoja, joita käytämme nimetessämme erityyppisiä aktiviteetteja, jotka eivät kuulu muodollisen ja mitattavissa olevan talousjärjestelmän piiriin. Säännötön on yksi näistä sanoista sisällyttäen itseensä sellaisia käsitteitä kuin toissijainen tai varjo- tai salainen. Epävirallinen on kaikkein laajimmin käytetty sana pitäen sisällään adjektiiveja kuten autonominen, sosiaalinen, maalais-, ylläpito-, luonnollinen, kotitalouden piiriin kuuluva, yhteisöllinen, viikonloppu- ja ghetto- kuvauksina näistä erilaisista talouksista. Viimeinen sarja sanoista kantaa viitteitä rikoksiin ja laittomuuksiin sisältäen sellaisia sanoja kuin pimeä, musta, maanalainen ja salainen.
Epävirallisen talouden neljä päälajia tulevat hyvin kuvatuiksi professori Pahlin antamassa yksinkertaisessa esimerkissä, jossa hän käy läpi vaihtoehdot, mitä tehdä, jos haluaa saada rikki menneen ikkunansa korjatuksi. Vaihtoehdot saattaisivat olla:
* ensimmäinen vaihtoehto: palkata lasimestari virallisen talouden piiristä ja maksaa hänelle täysi hinta ja osuus rakennusyrityksen yleiskuluista sekä arvonlisävero
* toinen vaihtoehto: etsiä lähistöltä joku, joka tiedetään kyvykkääksi korjaamaan ikkunoita ja maksaa hänelle käteisellä työstä, mahdollisesti näin toimien harmaan talouden piirissä, koska maksaja ei tiedä ilmoittaako korjaaja kaikki tulonsa, maksaako hän kaikki veronsa tai tekeekö hän työtä ajalla, josta jo joku työnantaja maksaa hänelle palkkaa
* kolmas vaihtoehto: hän voisi pyytää naapuria tekemään työn yhteisöllisen talouden piirissä, joko vaihtamaan sen tiettyihin tuotteisiin tai palveluihin nyt tai tulevaisuudessa tai osana laajempaa jatkuvaa suhdetta
* tai neljäs vaihtoehto: hän voisi hoitaa työn itse omalla ajallaan ja omin välinein, kotitalouden piirissä.
Nythän on niin, että epävirallista taloutta koskenut keskustelu on muutamia kunnioitettavia poikkeuksia lukuunottamatta keskittynyt pelkästään "harmaan talouden" näkökulmaan: valtion verotulojen menetyksiin, huijauksiin jne. On yritetty arvioida, mikä osuus bruttokansantuotteesta kuuluu talouden tämän lohkon alaan. Eri arviot poikkeavat toisistaan valtavasti ensinnäkin siitä syystä, että laskennallinen mittaaminen on mahdotonta, ja toiseksi siitä syystä, ettei laskelmista ole apua, koska verohävikin ajatusta ei voida mitenkään mielekkäästi soveltaa niihin talouden toimiin ja suorituksiin, jotka eivät kuulu mitattavan talouden piiriin.
Toistan painokkaasti vielä kerran, että "harmaa talous" on puhtaasti talouspolitiikan luomus, valtion verotuloja koskeva asia eikä mikään moraalinen kysymys. Monet meistä eivät erinäisistäkään syistä niele sitä ajatusta, että valtio olisi kaikkivaltias ja kaukaa viisas. Jos asiasta haluaa väkipakolla vääntää moraalisen ongelman, niin vertailun vuoksi voisi mainiosti pohdiskella vaikkapa niitä veroina kerättyä miljoonaa dollaria, jotka maailman hallitukset käyttävät joka 90 sekunnin välein aseisiin ja sotavalmisteluihin. Sitäkö niiden kansalaiset muka haluavat?
Harmaa talous on epävirallisen talouden osa, eikä sen kaikkein tärkein osa. Käytän tässä epävirallista taloutta kattokäsitteenä, joka kattaa vaihtoehtoisten talouksien kaikki mahdolliset edellä mainitut muodot sisältäen tavallisen vapaalla ammatinharjoittamisella työllistymisen, joka on kahden miljoonan työntekijän virallinen määritelmä Britanniassa ja vielä useampien miljoonien Yhdysvalloissa, ja käsittää myös vastavuoroisten palveluiden laajan kirjon, joissa rahaa ei käytetä lainkaan. Näillä kaikilla kuvauksilla on omat erityiset konnotaationsa, ja ne liittyvät osana siihen inhimillisten toimien valtavaan laajuuteen, jota ilman elämä tällä planeetalla olisi mahdotonta. Virallinen talous on riippuvaista epävirallisesta taloudesta, mutta sama pätee myös toisin päin. Kotipiirin talous riippuu ”varsinaisessa” taloudessa tuotettavista tehdasvalmisteisista tuotteista. Sama pätee laittomien kauppojen maanalaiseen talouteen, kalliin työvälineistön yhteiskäyttöä harjoittavaan yhteisötalouteen tai valtavaan määrään erityyppistä aliurakointia, joka yhdistyy ja tulee näkyväksi vasta virallisen talouden valmiissa ja mitattavassa tuotteessa.
On itse asiassa todella mielekästä auttaa ihmisiä, kun he pyrkivät työllistämään itse itsensä, ei minään tilapäisenä, korruptoituneena eleenä, vaan koska – tuntuipa ajatus sitten hyvältä tai ei – tämä on ainut havaittavissa oleva tulevaisuuden talouden malli. Missä muussa valossa voisi tulkita seuraavankaltaisia sanomalehtiotsakkeita? ”Tuottavuus kohoaa ja työssä olevien määrä vähenee” otsikoi taloustoimittaja. ”Puolet nuorisokoulutusohjelmiin osallistuneista palaa takaisin kortistoon” on sosiaaliasioista vastaavan kirjeenvaihtajan otsikko. Victor Keegan huomauttaa, että ”kaikkein viettelevimmän teorian mukaan olemme kokemassa todella mullistavaa siirtymää takaisin epävirallisen talouden valtakauteen lyhyen, noin parisataa vuotta kestäneen virallisen talouden kanssa flirttailun päätyttyä”.
Puhumme työn liikkeestä takaisin kotitalouden piiriin. Tähän asiaan liittyy epäilemättä luokkajakoja. Korkeaa teknologiaa kaupittelevat ihmiset elättelevät usein tiettyjä kuvitelmia tämän suhteen vakuutellessaan asiakkailleen, ettei heidän tarvitse enää tuhlata aikaansa ikävän väsyttäviin työmatkoihin, kun heidän tietokonepäätteensä, tekstinkäsittelylaitteensa ja videopuhelimensa mahdollistavat kaiken työn tekemisen samalla kun he voivat nauttia oman kodin mukavuuksista. Koska yksi tällaisen elämän aseman nk. etuoikeuksista on joka tapauksessa saada tehdä suurin osa töistä soittelemalla radiopuhelimella firman autosta, ei meidän tarvitse välittää heistä.
Entäpä sitten tavallinen kotona tehtävä tuottava työ? Kotona työskentelyn käsitteessä on aina ollut riiston kaiku: kovaa työtä olemattomalla korvauksella. Tämän takia ammattiliitot ovat suhtautuneet siihen aina vihamielisesti. Mutta se ei suinkaan ole mikään häviävä elinkeinoala, ja on aina mahdollista pyrkiä minimoimaan sen sietämättömimpiä puolia. Lupaavimman esimerkin edellytyksistä siirtää tehokkaasti teollisuustuotantoa takaisin kotiin voi löytää Italian epävirallista taloutta koskevista lukuisista tutkimuksista. Sebastino Brusco esitti, että ainoastaan valtava, pienten työpajojen epävirallisen sektorin olemassaolo pelasti Italian talouden katastrofilta 1970-luvulla. Hän viittaa ilmiöön, jossa vaadittavan teknologian omistaneet kokonaiset kylät työpajoineen solmivat alihankintasopimuksia autoteollisuusjättien kanssa, ja laman iskettyä ne siirtyivät valmistamaan toisenlaisia teollisuuskomponentteja.
Yksi BBC:n elokuva vei meidät erääseen toiseen italialaiseen teollisuuskylään, joka valmistaa 80 % Italiassa tuotetuista naisten sukkahousuista. Elokuva havainnollisti hyvin sikäläisen epävirallisen talouden kahta aspektia: käsikäyttöisen koneen avulla työskentelevä nainen ansaitsee nälkäpalkan verran sopimuskumppaniltaan, joka tuo puolivalmiit tuotteet hänen koottavikseen ja noutaa valmiit pois – klassinen ”hikipajan” kaava toteutuu; ja vastakkaisena esimerkkinä nainen, joka yhdessä äitinsä kanssa ansaitsee hyvin kootessaan sukkahousuja kotonaan ja käyttäessään siihen pitkälle kehitettyä konetta, jonka hinta on 5 000 puntaa ja jonka hintaa he nyt maksavat pois. Brusco esitti, että olemme näkemässä tehdasteollisuuden desentralisaatiota tavalla, joka hänelle, samoin kuin Kropotkinille aikoinaan, ennakoi jälkiteollisen yhteiskunnan mallia. Samoin Kropotkinin hahmottelema pyrkimys maatalouden ja teollisuuden harmoniseksi yhdistämiseksi voidaan löytää Italiasta, ja on itse asiassa siellä perinteinen. Philip Mattera kertoo: ”Pimeän työn tekijöitä löytyy jopa maatalouden piiristä. Tutkimukset muutamien etelän suurten tehtaiden, erityisesti Taranton valtavan Italsiderin tehdaslaitoksen, työntekijöistä ovat osoittaneet, että monet käyttävät vapaa-aikaansa maanviljelykseen, entiseen ammattiinsa.”
Tärkein ero Bruscon esimerkeiksi nostamien kahden sukkahousunvalmistajan välillä oli siinä, että toinen heistä oli joutunut riistotyön loukkuun, kun taas toinen oli onnistunut vapautumaan siitä lisääntyneen tuottavuuden ansiosta. Samaan tapaan ovat myös voimatyökaluja hankkineet tee-se-itse-tuottajat kyenneet lisäämään omaa tuottavuuttaan. Tietysti viime kädessä kyse on mahdollisuudesta saada käyttöönsä hyvinkin vaatimaton luottomäärä. Tämä on opittu myös, kun on tarkasteltu kolmannen maailman räjähtämällä kasvavien kaupunkien epävirallista taloutta. Kenneth King, joka on tutkinut lukuisia nairobilaisia pientuottajia, muistuttaa meitä siitä, etteivät yrittäjä-käsityöläiset suinkaan käytä ympäristön tarjoamia ”improvisoituja” välineitä omasta tahdostaan:
Monet haluaisivat mieluummin hankkia ja käyttää sorveja, mutta suosituimmat merkit maksavat nykyään 3 000 – 5 000 puntaa. Vaikka länsimaiset tarkkailijat saattavatkin ihailla erilaisten Heath Robinson -koneiden halpuutta ja kätevyyttä, niiden keksijät suhtautuvat niihin toisin. He tietävät tarkkaan minkälaisen tšekkoslovakialaisen keskussorvin he mieluiten itse ostaisivat, mitä se maksaa ja miksi heillä ei ole siihen varaa.
King asettaa vastakkain miljoonien puntien arvoiset luotot, joilla edistetään korkeateknologista muoviteollisuutta, ja ne äärimmäiset vaikeudet, joita ihmiset kohtaavat yrittäessään saada lainaa käsityöalalle:
Estettä ei muodosta mikään tekninen ulottuvuus, vaan pikemminkin sen luo rahoituksen perusinfrastruktuurin puuttuminen, hallintaoikeuden epävarmuus kaupunkialueilla ja hyvin pienimuotoista yrittäjyyttä tukevan teknologiapolitiikan puute.
Rikkaassa osassamme maailmaa olemme vajonneet kapitalistisen ideologian lumoihin, samoin kuin marxilaisen ideologian lumoihin, ja niistä kumpikin pitää kaikkea pienimuotoista kaupankäyntiä pelkkänä primitiivisenä jäänteenä teollisen evoluution alkeellisemmista kehitysvaiheista. Näiden ideologioiden kannattajat ovat laiminlyöneet epävirallisen yhteiskunnan kehittämisen. Tuen muruja on hellinnyt korkeintaan niille yrittäjille ja pienyrityksille, joista on osattu jo etukäteen odottaa tulevan suurimuotoista yritystoimintaa. Kun olemme tässä tarkastelleet palkkatyöyhteiskunnan väistämätöntä mailleenmenoa, sen seurauksia ja uusia mahdollisuuksia lähinnä epätoivon näkökulmasta, niin voi helposti unohtua, että tämä kehityskulku samalla myös avaa miljoonien palkkatyöläisten toiveiden mukaisia mahdollisuuksia. Kysykää keneltä tahansa toisen palveluksessa olevalta, mitä hän tekisi, jos sattuisi perimään tai voittamaan uhkapelissä käyttöpääomaa. Neljässä tapauksessa viidestä vastaus ei olisi aikomus viettää joutilaan elämää auringon paahtamalla saarella. Painavimpana tulisi esille halu aloittaa oma täysin itsenäinen elämä, omin voimin tai ryhmässä, ryhtyä omaksi pomokseen, pistää pystyyn jokin pieni yritys, kauppa, työpaja, pienviljelmä tai maalaispubi. Kysymys voi olla pelkästä unelmasta, mutta jopa Consumers' Association -kuluttajaliiton tekemä tutkimus, joka julkaistiin WHICH?-lehdessä, osoitti, että kaikkein onnellisimpia ja työhönsä tyytyväisimpiä ovat juuri itse itsensä työllistäneet.
Rikkaiden maiden köyhät ja työllistetyt toivovat sitä, mitä köyhien maiden kaupunkien köyhät joutuvat tekemään välttämättömyydestä. Toiminnan esteet ovat molemmissa tapauksissa samat: pääoman tai lainan puute; epävarmuus, koska kaikissa maissa sosiaaliturva on suunnattu pelkästään työsuhteessa oleville, kontrolloitavissa oleville työläisille, ei itsensä työllistäjille; sellaisen yhteiskuntarakenteen puuttuminen, joka automaattisesti suosisi pieniä paikallisia tuottajia ja palvelujen tarjoajia.
Minua on usein pohdituttanut se, kuinka oikein olemme päätyneet tilanteeseen, jossa sellaiset rehelliset käsitteet kuten ”yritteliäisyys”, ”aloitteellisuus” ja ”oma-apu” tulevat automaattisesti yhdistetyiksi poliittiseen oikeistoon ja ne mielletään kapitalismin puolustamiseksi, kun taas vastaavasti poliittinen vasemmisto merkitsee tukea Isoveli-valtiolle, joka pyyteettömästi tarjoaa köyhäinavustuksen jokaiselle ja takaa omille toimihenkilöilleen inflaatiotarkistetut tulot. Yhdeksänkymmentä vuotta sitten mielikuva sosialistista toi mieleen radikaalihenkisen ammatinharjoittajan, suutarin vaikkapa, joka istui pajassaan työpöydällään William Morrisin nide Useful Work versus Useless Toil, vasara kädessään, messinkinupeja suussaan, pohdiskellen ja vertaillen mielessään keskenään eri näkemyksiä, joilla vapauttaa työtoverinsa synkän helvetillisen tehtaan teollisesta orjuudesta. Epäilemättä nykyinen mielikuva sosialistista on lähellä yliopistoluennoitsijaa, jonka toisesta kädestä löytyy kirja nimeltä Kapitalismin väistämätön kriisi, toisesta taasen ”Taistelkaa leikkauksia vastaan!” -kyltti ja joka nippu eri strategioita mielessään käyttää aikansa sen juonimiseen, miten työväenpuolueen paikallisosaston istuvan kansanedustajan saisi parhaiten syrjäytettyä.
Mitä tapahtuikaan kaikille työstä vapautumisen pyrkimyksille? Clive Jenkins on ainakin kirjoittanut kirjan The Collapse of Work siitä tavasta, jolla tietokoneteollisuus tulee tuhoamaan työtä – valtaisalla vauhdilla. Hän kehotti meitä hylkäämään työn etiikan. Mutta tietyssä mielessä hän kyllä erehtyi, kuten tavallista. Ensiksikään, kuka muka haluaa tehdä kehdosta-hautaan-tyylisen sopimuksen jonkun Mitsubishi-tyyppisen työnantajan kanssa vain päästäkseen etuoikeutetusti eläkkeelle 55-vuotiaana 65:n sijaan. Tällainen oli kuitenkin Jenkinsin viestin ydin. Siksi toisekseen hän ei puhu työn romahduksesta vaan – aivan oikein – palkkatyön romahduksesta. Työstä taas ei koskaan tule olemaan pulaa sikäli, kun sillä tarkoitetaan hyödyllisten asioiden tekemistä.
Kysyin jokin aika sitten mieheltä, joka oli vastikään ostanut toimiluvan paikalliseen kopiointiliikkeeseen, mikä siinä häntä oikein houkutteli. Itse kun en pitänyt ratkaisua kovinkaan järkevänä. Hän vastasi: ”Se on minulle ainoa mahdollisuus olla oma pomoni.” Kysyin häneltä, eikö hän ole melko tavalla heidän kynsissään. ”Kyllä”, hän vastasi, ”mutta tunne omasta itsenäisyydestä on minulle tärkeintä elämässä”. Se, ettei tämä vastaus ollut täyttä huijausta, voidaan arvioida siitä tosiasiasta, että työn evaluoinnin nimellä kulkevassa vaikeaselkoisessa toimituksessa pidetään aivan olennaisena kokeena sitä ajanjaksoa, jossa selviydytään ilman johtoa tai ohjausta. Esimerkiksi Mondragonin kuuluisissa osuuskunnissa Espanjan Baskimaalla työntekijät pitävät työnjohtajien poissaoloa yrityksen suursaavutuksena.
Kuitenkin jo pelkkä osuuskuntien mainitseminen synnyttää hämärän ideologista kielenkäyttöä. Jos yksi mies koiransa kanssa pistää pystyyn työpajan valmistaakseen keinuhevosia ja kolmijalkaisia tuoleja, kyseessä on pelkkä pikkuporvarillisen individualismin ilmaus, ja tämän todistaakseen kyseinen käsityöläisemme on tietenkin myös paikallisen kauppakamarin puheenjohtaja. Mutta jos kaksi tai kolme liittyvät yhteen ja ryhtyvät samaan toimeen kunnallisen palvelulautakunnan tuella, niin tämä mielletäänkin heti esimerkiksi yhteiskunnallisesti merkittävästä työnluonnista. Osuuskuntatuotannosta on tullut jälleen hyväksytty tapa toimia, huolimatta siitä solvauksesta, jota se kuusikymmentä vuotta sitten sai osakseen.
Minut sai vakuuttuneeksi yhdestä elämän surullisesta tosiasiasta eräs rakennusosuuskunnan veteraani, joka kertoi, että usein ne ihmiset, jotka pitävät suuresti yhteistoiminnasta, ovat juuri niitä samoja, joilta puuttuu markkinoiden edellyttämät taidot saada työt tehdyksi ajallaan ja sovittuun hintaan, kun taas ne, jotka hallitsevat markkinoilla toimimisen taidot, eivät puolestaan hallitse pakottoman ja yhteistoiminnallisen työskentelyn edellyttämää hienovaraista työtapaa. En saa tämän seikan esiintuomisesta erityisempää mielihyvää: haluan vain painottaa, että epävirallisen talouden puutarhassa on tilaa sekä yhteistoimijoille että individualisteille. Pierre-Joseph Proudhonille, paradoksaaliselle anarkistille, tämä olisi ollut itsestäänselvyys. Hänen teollisen organisaation visionsa oli muodoltaan itsenäisten ammatinharjoittajien muodostama federaatio. Kuulemme selkeitä proudhonilaisia kaikuja Robert Frostin runosäkeeksi puetussa havainnossa, ”Ihmiset tekevät työtä yhdessä, sanoin hänelle täydestä sydämestäni / aivan riippumatta siitä työskentelevätkö he yhdessä vai yksin.” (Men work together, I told him from the heart / Whether they work together or apart.)
Profetiat toteutuvat vain harvoin juuri sillä tavoin kuin niiden esittäjät niitä ennakoivat. Toimittaessani uutta laitosta Kropotkinin teoksesta Fields, Factories and Workshops pohdiskelin sitä, että hänen desentralisoitu ja anarkistinen työn tulevaisuuden visionsa, joka siis voisi toteutua palkkatyön romahduksen ja epävirallisen työn kasvun kautta, vaikuttaa vähemmän absurdilta kuin hänen sosialistiaikalaistensa usko työn muuttumiseksi inhimillisemmäksi sen jälkeen, kun proletariaatiksi itseään nimittävä poliittinen puolue ensin on saanut valtiovallan haltuunsa. Kommunismi, jos meidän on uskominen yhtä puolalaista sutkausta, on työttömän intelligentsian solmima salaliitto työläisten syöksemiseksi täydelliseen orjuuteen.
Ranskalainen sosialisti André Gorz väittää, että poliittinen vasemmisto on juuttunut menneisyyteen kuuluviin autoritaaris-kollektivistisiin asenteisiin:
Niin kauan kuin sosialismin kannattajat pitävät valtiollista keskitettyä suunnittelua ohjelmansa keskeisimpänä tekijänä ja katsovat poliittisen oppinsa ytimenä olevan ajatuksen jokaisen yksilön taipumisesta heidän ”demokraattisesti muotoillun” ohjelmansa taakse, sosialismi tulee pysymään epäkiinnostavana hankkeena teollisissa yhteiskunnissa. Klassinen sosialistinen oppi ei pysty käsittelemään sellaista poliittista ja sosiaalista moniarvoisuutta, jolla ei tarkoiteta pelkästään puolueiden ja ammattiliittojen moneutta, vaan täysin erilaisten työnteon, tuotannon ja elämisen tapojen sekä monenlaisten eriytyneiden kulttuuristen alueiden ja sosiaalisen olemassaolon tasojen rinnakkaista läsnäoloa. – – Ja kuitenkin juuri tällainen moniarvoisuus vastaa tarkalleen jälkiteollisen proletariaatin elämänkokemusta ja pyrkimyksiä, kuten myös perinteisen työväenluokan enemmistönkin.
Miten ihmeessä, hän kysyy, sosialistinen liike onkin omaksunut sellaisen kannan, jossa se hylkää pikkuporvarillisena individualismina kaikki ne pienet vapaudet, joita ihmiset tapaavat arvostaa: kaiken sen yksityisyyteen kuuluvan, jota ihmiset pitävät arvossa? Tämä on tärkeä näkökulma jokaisesta, joka on kasvanut ulos siitä ajatuksesta, että tavoittelemisen arvoisessa yhteiskunnassa kaikilla olisi täsmälleen sama näkemys elämästä kuin itsellä. Meidän ei kuitenkaan anarkisteina toivottavasti tarvitse raahata mukanamme sosialistisen liikkeen jo vanhentuneeksi osoittautunutta painolastia. Miten siis asennoidumme epäviralliseen talouteen?
Anarkismia on useita eri virtauksia, mutta aivan olennainen meitä kaikkia yhdistävä tekijä on Valtioon kohdistamamme vihamielisyys. Anarkisteina haluamme irrottautua valtion ikeestä niin paljon kuin meille vain on mahdollista. Olen aina ihaillut tapaa, jolla monet anarkistit ovat eläneet virallisen talouden ulkopuolella tai sen välitiloissa. Minulla on hyvä anarkistiystävä, joka on aina elänyt siten, mutta joka suhtautuu silti epäviralliseen talouteen suurin varauksin, koska rinnastaa sen veropetokseen. Hän uskoo, että veropetoksen hyväksyminen merkitsee itsekkääseen individualismiin kannustamista. Näin toimittaessa sivuutettaisiin piittaamattomasti tarve maksaa yhteiskunnallisesti välttämättömistä palveluista, joita meidän yhteiskunnassamme tarjoaa valtio: terveydenhoito, työttömyysvakuutus, kasvatus jne. ”En tuntisi oloani onnelliseksi, jos eläisin sellaisten ihmisten kansoittamassa yhteiskunnassa”, hän sanoo. Tietenkin hän maksaa vain hyvin vähän tuloveroa aivan kuten minäkin, niin ettei meidän panoksellamme juuri ole merkitystä. Hän pyrkii aina mielellään juttusille verotarkastajan kanssa väitelläkseen verotuksen periaatteista ja tarpeesta siirtää muihin tarkoituksiin koko puolustuksen osuus verotuloista (13 %). Ystävääni tietenkin loukkaa syvästi verojärjestelmän tietokoneistaminen.
Toinen anarkistiystäväni taas suhtautuu vihamielisesti epäviralliseen talouteen siitä syystä, että hän pitää siinä rahansa ansaitsevia ihmisiä rikkureina, jotka vähentävät ammattiliittojen maksuja ja heikentävät työsuojelulainsäädäntöä. Hän pitää sitä työläisten keskinäistä solidaarisuutta vastaan suunnattuna salaliittona. Molemmat ystäväni pitävät epävirallisen talouden toimijoita omatekoisina liikemiehinä, ”mikrokapitalisteina” – sentyyppisinä ihmisinä, jotka uskovat thatcherilaiseen retoriikkaan kapitalistisen yrittäjyyden tuomasta auvosta.
Meillä on paljon olettamuksia puolesta ja vastaan, mutta vain hyvin vähän todellista tutkimusta pienimuotoisten taloudellisten toimijoiden psykologiasta ja sosiologiasta. Ainoa tutkimus, jonka itse tunnen, on Richard Scasen ja Robert Goffeen kirja The Real World of the Small Business Owner. Historioitsija Paul Thompson kirjoittaa tästä tutkimuksesta näin:
Heistä syntyy kuva, että sen sijaan, että he kuuluisivat mihinkään erityisen määrätietoiseen ihmislajiin – tuoden mieleen Samuel Smilesin sankarit sadan vuoden takaa – monet pikkuliikemiehet muistuttavat pikemminkin yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneita drop-outeja. He hyljeksivät koko modernia kapitalistista etiikkaa ja aivan erityisesti alistumista jonkun toisen palvelukseen. He tuntevat tyydytystä saadessaan tarjota ”palveluja” ja hoidellessaan ”työnsä kunnolla”. Useinkin pelkkä sattuma toi heille heidän nykyiset tehtävänsä. Tämän lisäksi he eivät tule sysäämään liikkeelle seuraavaa teollista vallankumousta, koska heillä ei ole pienintäkään halua laajentaa toimintaansa: tämä kun tarkoittaisi ihmisten palkkaamista ja samalla he menettäisivät ne läheiset ihmissuhteet, joita pienellä työntekijäryhmällä on keskenään. Myöskään verotus ei heitä pelota: päinvastoin, harmaan talouden ja veronkiertojen voimin monet heistä pääsivät alkuun, ja nykyisellään, toiminnan jo pyöriessä omillaan, verot kuuluvat yksinkertaisesti ”annettuihin” puitteisiin. Ja mikä paljastavinta, ensimmäisinä vuosina yrittämisen varsinainen rasitus koitui yhtä paljon heidän vaimojensa kuin heidän itsensäkin kannettavaksi: nimenomaan vaimot muuttivat makuuhuoneita toimistoiksi ja ryhtyivät sihteereiksi ja kirjanpitäjiksi ilman mitään palkkaa.
Tämä osoittaa mainiosti sen, miten tutkimus muuttaa stereotypioita. Ikävää todeta, mutta se mukavan tyypillinen käsitys, jonka mukaan epävirallisesta taloudesta olisi eniten apua kaikkein köyhimmille, on saanut kolauksen Ray Panlin tekemissä tutkimuksissa, joista hän tekee selkoa kirjassaan Division of Labor. Hänen tutkimustulostensa mukaan epävirallisesta taloudesta eniten hyötyvät ihmiset eivät ole niitä ”sosiaalipummeja”, joihin roskalehdet ja hallitus kiinnittävät huomiota, vaan ”kuutamokeikkailijoita” sellaisista talouksista, joihin jo kuuluu ainakin yksi virallinen tulonlähde. Ja aivan ilmeisesti välineet ja matkat, tai mahdollisuus istua pubissa työtilaisuuksia kuulostelemassa, tulevat kalliiksi ja edellyttävät jo jonkin muun päivärahatasoa korkeamman tulolähteen.
Olemme näin tutustuneet alustavasti joihinkin epävirallisen talouden piirissä liikkeellä oleviin ideoihin. Anarkistisesta näkökulmasta tämä kaikki tuntuu minusta tärkeältä ja olenkin tyytyväinen siihen, että Freedom Press, anarkistinen kustannusliike, on juuri julkaissut aiheesta laajemman anarkistisen tulkinnan. Tällä tarkoitan Denis Pymin pientä kirjaa The Employment Question. Hän pyrkii kyseenalaistamaan työllistävien instituutioiden oikeutuksen ja monopolin, jonka oletamme niillä olevan vaurauden luomisessa.
Elämme jo nyt duaalitalouden aikaa, jossa toisella puolen oleva pääoma pyrkii pääsemään eroon työvoimasta kokonaan, kun taas Pymin näkemystä seuraillen toiselta puolelta löytyy epävirallinen, mittaamaton ja kotipiiriin liittyvä talous, joka”tarjoaa ihmisille mahdollisuuden eheyttää sosiaalinen ja taloudellinen elämänsä ja käyttää välineitä ja tekniikoita, jotka soveltuvat juuri heidän omiin henkilökohtaisiin ja sosiaalisiin vaatimuksiinsa”. Pymin sankari on bricoleur, paikallinen tee-se-itse-monitoimitaitaja, mies tai nainen, joka käyttää neuvokkuuttaan huolehtiakseen suoraan ja vastavuoroisesti inhimillisistä tarpeista, eläen väitetyn ”todellisen” talouden välitiloissa.
Pym näkee nimenomaan kapitalistisen yrittäjän, teollisuuden ja kaupan huipputason johtajan itsekeskeisenä, retostelevana ja määräilevänä hahmona, kun taas pienet paikalliset yrittelijät ovat jotain aivan muuta. Bricoleur tai bricoleuse on meille tuttu henkilö, joka saa asiat rullaamaan ja ihmiset toimimaan yhdessä. Hänellä on siis taito pitää ihmissuhteet, koneet ja luonnollinen ympäristömme kunnossa ja toimintavalmiudessa. Hän on meidän läheinen, lämmin, yksityinen ja korvaamaton naapurimme.