Muistan ottaneeni osaa erittäin suureen massatapahtumaan New Yorkin Madison Square Gardenissa, jossa juhlistettiin tsaarin vallasta syöksyä. Suunnattoman suuri sali oli kahdenkymmenentuhannen, innostuksesta kiihtyneen ihmisen täyttämä. ’Venäjä on vapaa!’ ensimmäinen puhuja aloitti. Valtaisa aplodien ja hurraahuutojen myrsky tervehti julistusta. Sitä kesti minuuttikaupalla aina uudelleen puhjeten. Yleisön hiljentyessä ja puhujan aikoessa jatkaa, väkijoukosta kuului ääni:
’Vapaa mihin?’
Vastausta ei saatu. Puhuja jatkoi juhlapuhettaan.
Venäläiset ovat yksinkertaista ja naiivia kansaa. Heillä ei koskaan ole ollut perustuslaillisia oikeuksia, heillä ei ole ollut kiinnostusta politiikkaan eivätkä he ole olleet sen turmelemia. He tiesivät vain vähän kongresseista ja parlamenteista ja välittivät niistä vielä vähemmän.
’Vapaat mihin?’ he ihmettelivät.
’Olette vapaat tsaarista ja hänen tyranniastaan’, heille sanottiin.
No sepä hienoa, he ajattelivat. ’Mutta entäs sota?’ sotilas kysyi. ’Entäs maa?’ talonpoika vaati. ’Entäs kunnollinen olemassaolo?’ työläinen tivasi. Näetkös ystäväiseni, nuo venäläiset olivat niin ’sivistymättömiä’ etteivät he tyytyneet olemaan vain vapaita jostakin; he halusivat olla vapaita johonkin, vapaita tekemään mitä halusivat. Ja se mitä he halusivat oli mahdollisuus elää, tehdä työtä ja nauttia työnsä hedelmistä. He siis halusivat oikeuden maahan, niin että he voisivat kasvattaa ruokaa itselleen; he halusivat pääsyn kaivoksiin, kauppoihin ja tehtaisiin, niin että he voisivat tuottaa mitä tarvitsivat. Kuitenkin väliaikaishallituksen alaisuudessa, kuten Romanovienkin hallitessa, nuo asiat kuuluivat rikkaille; ne pysyivät ’yksityisomaisuutena’.
Kuten sanottua, yksinkertainen venäläinen ei tiennyt mitään politiikasta, mutta hän tiesi täsmälleen mitä halusi. Hän ei hukannut aikaa tehdessään halunsa tiettäväksi ja hän oli vakaasti päättänyt ne myös toteuttaa. Sotilaat ja merimiehet valitsivat keskuudestaan puhemiehiä esittämään väliaikaishallitukselle heidän vaatimuksensa sodan lopettamisesta. Nämä edustajat järjestäytyivät sotilasneuvostojen tapaan; venäjän kielellä neuvosto on sovjet. Talonpojat ja kaupunkien työläiset toimivat samoin. Tällä tavoin kaikki armeijan ja merivoimien haarat, kaikki maatalouden ja teollisuuden piirit ja jopa kaikki tehtaat muodostivat omat neuvostonsa. Sittemmin nämä eri neuvostot muodostivat yhdessä työläisten, sotilaiden ja talonpoikien edustajain yleisvenäläisen neuvoston, joka piti istuntojaan Pietarissa.
Ihmiset alkoivat esittää vaatimuksiaan näiden neuvostojen kautta.
Väliaikaishallitus, Miljukovin johtama uusi ’liberaali’ hallinto, ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Kaikille tuonkaltaisille poliittisille puolueille on tyypillistä, että ne lakkaavat kuulemasta massojen haluja ja tarpeita heti valtaan päästyään. Väliaikaishallitus ei siinä poikennut tsaarillisesta yksinvaltiudesta mitenkään. Siinä ei ymmärretty ajan henkeä, vaan uskottiin typerästi muutaman vähäisen uudistuksen tyydyttävän maan tarpeet. Väliaikaishallituksella oli kovin kiire puhua ja keskustella, esittää uusia lakeja ja hyväksyä niitä. Ihmiset eivät kuitenkaan halunneet lakeja. He halusivat rauhaa, kun taas hallitus vaati sodan jatkamista. Ihmiset vaativat maata ja leipää, mutta he saivat vain lisää lakeja.
Jos historia opettaa meille yhtään mitään, niin sen selkein opetus on, ettei kokonaisen kansan tahtoa voi uhmata tai vastustaa. Sen voi tukahduttaa hetkeksi, yrittää taistella kansannousun aaltoa vastaan, mutta sitä myrskyisämpänä hyökynä se sitten lopulta purkautuu. Silloin se murtaa kaikki esteet, pyyhkäisee tieltään kaiken vastarinnan ja etenee voimallaan pidemmälle kuin mikä on ollut sen alkuperäinen tarkoitus.
Tämä on ollut kaikkien suurkonfliktien ja jokaisen vallankumouksen tarina.
Muistele vaikka Amerikan itsenäisyyssotaa. Siirtokuntien kapina Iso-Britanniaa vastaan alkoi, kun kieltäydyttiin maksamasta Yrjö III:n hallituksen määräämiä teetulleja. Tämä verraten vähäpätöinen vastalause maksaa ’veroja ilman edustuksellisuutta’ kohtasi kuninkaan vastarinnan, johti sotaan ja päätyi lopulta Amerikan siirtokuntien täydelliseen vapautumiseen englantilaisten hallinnosta. Näin syntyi Amerikan Yhdysvaltojen tasavalta.
Ranskan vallankumous alkoi samaan tapaan vaatimuksina pienistä parannuksista ja uudistuksista. Ludvig XVI kieltäytyi kallistamasta korvaansa kansan vaatimuksille, minkä seurauksena hän ei menettänyt ainoastaan valtaistuintaan vaan myös päänsä, ja mukana seurasi koko Ranskan feodaalijärjestelmän tuho.
Juuri niin uskoi myös tsaari Nikolai II lopettavansa vallankumouksen muutamalla mitättömällä myönnytyksellä. Hänkin maksoi typeryydestään sekä valtaistuimensa että henkensä. Sama kohtalo lankesi väliaikaishallitukselle. Tästä syystä eräskin viisas on todennut ’historian toistavan itseään’. Niin siinä aina käy hallitusten kanssa.
Väliaikaishallitus koostui enimmäkseen konservatiiveista, jotka eivät ymmärtäneet kansaa ja jotka elivät täysin irrallaan kansan tarpeista. Kansa vaati ennen kaikkea rauhaa. Miljukovin ja sittemmin Kerenskin johtama väliaikaishallitus oli päättänyt jatkaa sotaa yleisen tyytymättömyyden keskelläkin sekä maan teollisen ja taloudellisen elämän hajoamisen uhallakin. Vallankumouksen nousevat aallot olivat pian pyyhkäisevä sen pois: työläisten ja sotilaiden edustajainneuvosto valmistautui ottamaan ohjat omiin käsiinsä.
Sillä välin ihmiset eivät odottaneet. Rintamalla olleet sotilaat olivat jo itse päättäneet häipyä sodasta, joka oli tarpeetonta ja hyödytöntä teurastusta. Sadoin tuhansin he jättivät taistelukentät palaten koteihinsa maatiloille ja tehtaisiin. Siellä he alkoivat saattaa vallankumouksen todellisia tavoitteita käytäntöön. Sillä heille vallankumous ei merkinnyt mitään painettuja julistuksia ja paperilakeja, vaan maata ja työpajoja. Kesä- ja lokakuun välisenä aikana vuonna 1917 väliaikaishallituksen keskustellessa loputtomasti ’uudistuksista’ maatyöläiset aloittivat tilojen takavarikoinnin maanomistajilta ja työläiset ottivat tehtaat haltuunsa.
Tätä kutsuttiin kapitalistiluokan pakkolunastukseksi: siinä siis riistettiin herroilta ne asiat, joita heillä ei ollut mitään oikeutta monopolisoida; asiat, jotka he olivat anastaneet työväenluokilta, kansalta.
Niin siis maa pakkolunastettiin maanomistajilta, kaivokset ja tehtaat niiden ’omistajilta’, varastorakennukset keinottelijoilta. Työläiset ja maanviljelijät ottivat haltuunsa kaiken ammattiliittojensa ja maatalousjärjestöjensä välityksellä.
Miljukovin ’liberaali’ hallitus oli vaatinut sodan jatkamista, koska liittoutuneet vaativat sitä. Myös Kerenskin ’vallankumouksellinen’ hallitus pysyi kuurona kansan vaatimuksille. Se sääti ankaria lakeja estämään maatyöläisten ’laittomia’ maiden haltuunottoja. Kerenski teki kaikkensa pitääkseen armeijan rintamalla ja toi jopa kuolemanrangaistuksen takaisin ’karkureita’ varten. Mutta nyt kansa jätti hallituksen huomiotta.
Tilanne todisti jälleen kerran sen, että maan todellinen voima on massojen käsissä; se on niiden käsissä, jotka taistelevat, raatavat ja tuottavat, ei missään parlamentissa tai hallituksessa. Yhteen aikaan Kerenskiä palvottiin Venäjällä jopa enemmän kuin ainuttakaan tsaaria. Silti hänen valtansa katosi, hänen hallituksensa kaatui ja hän itse joutui pakenemaan henkensä edestä, kun kansa tajusi, ettei hän palvellutkaan heidän asiaansa. Kerenskin ollessa vielä väliaikaishallituksen johdossa todellinen valta alkoi siirtyä Pietarin neuvostolle, jonka jäsenet olivat enimmäkseen vallankumouksellisia työläisiä, viljelijöitä ja sotilaita.
Neuvostossa esitettiin erilaisia ja jopa vastakkaisia näkemyksiä, mikä on väistämätöntä ryhmissä, jotka on koostettu väestön eri luokista niiden erityisine intresseineen. Suurinta valtaa sellaisissa olosuhteissa käyttävät kuitenkin aina ne, jotka kykenevät lausumaan kansan syvimmät tunteet ja tarpeet ääneen. Tästä syystä neuvoston vallankumouksellisemmat ainekset saivat vähitellen valtaa, sillä ne ilmaisivat massojen todellisia haluja ja pyrkimyksiä.
Neuvostossa oli niitä, jotka uskoivat perustuslain, sellaisen kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, olevan kaikki mitä Venäjä tarvitsi saavuttaakseen vapauden ja hyvinvoinnin. Heidän mukaansa kapitalismi oli ihan hyvä: että täytyykin olla herroja ja palvelijoita, rikkaita ja köyhiä; ja kansan tulisi tyytyä niihin vapauksiin ja oikeuksiin, joita demokraattinen hallinto voi heille suoda. Nämä olivat perustuslaillisia demokraatteja, joita Venäjällä lyhyesti kutsuttiin kadeteiksi. He menettivät nopeasti vaikutusvaltansa, koska Venäjän ’naiivit’ työläiset ja viljelijät tiesivät, etteivät he halunneet mitään paperille pistettyjä vapauksia ja oikeuksia, vaan mahdollisuuden tehdä työtä ja nauttia työnsä hedelmistä. He osoittivat Amerikkaa perustuslakeineen ja itsenäisyysjulistuksineen ja sanoivat, ettei heitä kiinnostanut se vääryys, korruptio ja palkkaorjuus, joka siellä perustuslaillisesti vallitsi.
Seuraavaksi vapaamielisimpiä olivat mensevikkeinä tunnetut sosiaalidemokraatit. Sosialisteina he uskoivat kapitalismin lakkauttamiseen, mutta heidän mielestään vallankumous ei ollut oikea aika sen toteuttamiseen. Miksei? Siksi koska kyseessä ei ollut työläisten vallankumous, he sanoivat, vaikka se sellaiselta näyttikin. He väittivät, ettei kyse voinut olla yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, ja siksi maan perustavia talouden rakenteita ei tulisi muuttaa. Heidän mukaansa kyseessä oli vain porvarillinen vallankumous, poliittinen kumous, ja sellaisena sen myös pitäisi tehdä ainoastaan poliittisia muutoksia. Siis kyseessähän ei kertakaikkiaan voinut olla mikään muu kuin porvariston vallankumous, mensevikit inttivät, koska eikö itse suuri Karl Marx ollut opettanut, että työläisten vallankumous voi tapahtua vain sellaisessa maassa, jossa kapitalismi on saavuttanut korkeimman kehitysasteensa. Venäjä taas oli teollisesti hyvin takapajuinen, ja siksi olisi Marxin opetusten vastaista pitää vallankumousta proletaarisena. Tästä syystä kapitalismin täytyy säilyä Venäjällä ja sille tulee antaa mahdollisuus kypsyä ennen kuin kansa voi edes ajatella palkkaorjuuden lakkauttamista.
Sosiaalidemokraateilla oli runsaasti kannattajia Venäjän työläisten keskuudessa monien ammattiliittojen ollessa mensevikkien käsissä. Mutta väite, jonka mukaan vallankumous ei voinut olla proletaarinen vain siitä syystä, että Marx oli viisikymmentä vuotta aiemmin sanonut sen olevan mahdotonta, ei vedonnut työläisiin. Hehän olivat tehneet vallankumouksen, he olivat taistelleet ja vuodattaneet sen vuoksi verta. He olivat häätäneet tsaarin pois hoveineen, nyt he olivat häätämässä teollisuusherrojaan ja lakkauttamassa näin palkkaorjuuden ja kapitalismin. He eivät millään tajunneet, mikseivät he voineet tehdä sitä, mitä he tosiasiallisesti olivat juuri tekemässä, ja vain siksi, että joku haudassa makaava oli uskonut, ettei sellaista voi tehdä. Sosialistijohtajien järkeily oli aivan liian ’tieteellistä’ heille. Heidän maalaisjärkensä kertoi sen olevan silkkaa hölynpölyä, ja mensevikit menettivät suurimman osan kannatuksestaan työläisten joukossa.
Toista poliittista puoluetta kutsuttiin sosiaalivallankumouksellisiksi. Tähän puolueeseen kuuluivat monet niistä terroristeista, jotka olivat toimineet aktiivisesti tsaarinvaltaa vastaan aiemmin. Sosiaalivallankumouksellisilla oli paljon kannattajia, erityisesti viljelijäväestön keskuudessa. He kuitenkin vieraantuivat kannattajistaan asettumalla tukemaan sodan jatkamista tilanteessa, jossa koko maa vastusti sitä. Tämä asenne aiheutti myös puolueen hajoamisen konservatiivisen puolen tullessa tunnetuksi oikeistolaisina sosiaalivallankumouksellisina ja vallankumouksellisemman puolen kutsuessa itseään vasemmistolaisiksi sosiaalivallankumouksellisiksi. Jälkimmäinen puolue, jota johti Maria Spiridonova, oli kärsinyt vuosikausia Siperian vankileireillä tsaarinvallan aikana, kannattanut sodan lopettamista ja taannut näin huomattavan kannattajakunnan etenkin köyhimpien maanviljelijäluokkien parissa.
Radikaaleinta ainesta Venäjällä edustivat anarkistit, jotka vaativat välitöntä rauhaa, vapaata maankäyttöä viljelijöille ja tuotantovälineiden ja jakelun sosialisointia. He halusivat kapitalismin ja palkkaorjuuden lakkauttamista, tasavertaiset oikeudet kaikille eikä erityisoikeuksia kenellekään. Maa, tehtaat ja kaivokset, tuotantovälineet ja jakelukeinot oli saatava koko kansan haltuun. Jokaisen tulisi työskennellä kykyjensä mukaan ja saada tarpeidensa mukaan. Oli saatava täysi vapaus kaikille ja keskinäisiin intresseihin perustuva yhteinen käyttöoikeus. Anarkistit varoittivat työväestöä delegoimasta valtaa millekään hallitukselle tai asettamasta mitään poliittista puoluetta valta-asemaan. Oli hallitus sitten millainen tahansa, he sanoivat, se pyrkisi vain tukahduttamaan vallankumouksen ja ryöstämään työläisiltä heidän jo saavuttamansa tulokset. He väittivät, että maan hyvinvointi ja elämä olivat riippuvaisia taloudesta, ei politiikasta. Siis se, mitä ihmiset haluavat, on elää, tehdä työtä ja tyydyttää tarpeitaan. Siksi välttämätöntä on nimenomaan teollisuuden järkevä hoitaminen eikä politiikka. Politiikka, he väittivät, on peliä, jossa hallitaan ja hallinnoidaan ihmisiä eikä edesauteta heidän elämäänsä. Lyhyesti sanottuna anarkistit neuvoivat työläisiä olemaan antamatta kenellekään enää lupaa hallita heitä, lakkauttamaan poliittisen hallituksen ja hoitamaan itse omat maatalouteen, teollisuuteen ja yhteiskunnalliseen elämään liittyvät asiansa kaikkien hyödyksi sen sijaan, että ne hyödyttäisivät vain riistäjiä ja hallitsijoita. He pyysivät massoja pysymään neuvostojen rinnalla ja huolehtimaan intresseistään omien järjestöjensä avulla.
Anarkistit olivat kuitenkin lukumääräisesti kovin pieni joukko. Edistyneimpinä ja vallankumouksellisimpina heitä oli vainottu tsaarin aikana jopa pahemmin kuin sosialisteja. Monia oli teloitettu, monia vangittu, ja heidän järjestönsä oli kielletty laittomina. Oli mitä vaarallisinta kuulua anarkisteihin, ja heidän valistustyönsä oli tehty äärimmäisen vaikeaksi. Tästä syystä anarkistit eivät olleet vahvoja eivätkä he kyenneet juurikaan vaikuttamaan laajassa 120 miljoonan ihmisen maassa.
Heillä oli kuitenkin suuri etu siinä, että heidän ideansa vetosivat terveeseen järkeen ja massat kykenivät ymmärtämään niitä. Kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan anarkistit rohkaisivat vaatimaan rauhaa, maata ja leipää, ja auttoivat aktiivisesti viemään noita vaatimuksia eteenpäin suoralla pakkolunastustoiminnalla ja vapaan yhteisöelämän muodostamisella.
Venäjällä oli eräs toinen poliittinen järjestö, joka oli kooltaan paljon suurempi ja paremmin järjestäytynyt kuin anarkistit. Tuo puolue ymmärsi anarkististen ideoiden arvon ja ryhtyi työhön ne toteuttaakseen.
Kyseessä olivat bolsevikit.