Kolmas taso

...Kun ajattelen miten jännittävää varmastikin oli matkustaa junalla rakastettua tapaamaan ja tietää että tämä matkusti yhtä lailla jännittyneenä vastaan. Ennen minä ajattelin sitä aika lailla."

"Niin!" äiti myönsi surullisesti hymyillen.

"Kohtaavat suorat kulkivat kartan poikki! Himosta pakahtumaisillaan – kumpikaan ei millään olisi malttanut odottaa!...

D.M.Thomas

Valkoinen hotelli

Kun me katsomme yksilön ja pienen "face-to-face" -ryhmän vallan puutetta nykyajan maailmassa ja kysymme itseltämme, miksi heillä ei ole valtaa, meidän ei pidä vastata pelkästään, että he ovat heikkoja modernissa, sotilaallisessa teollisuusvaltiossa vallitsevan suunnattoman vallan keskittymisen vuoksi, vaan että he ovat heikkoja koska he ovat luovuttaneet valtansa valtiolle."

"...rankaiseva, toisten asioihin puuttuva järjestyksen rakastaja on yleensä sitä johtuen hänen omasta vapaudettomuudestaan ja turvattomuudestaan.

Colin Ward

Anarchy in Action

* * * * * * * * * *

KOHTI EI–FASISTISTA TAI AN(ARKKISTA) ELÄMÄNTAPAA

Tässä artikkelissa otetaan käsittelyyn tietynlainen affektiivinen kokemus, jota Deleuze ja Guattari ovat kutsuneet skitsokävelyksi. Se tarkoittaa tietynlaista mielen "matkaa", jos niin halutaan sanoa, jonka ovat tehneet sellaiset poikkeukselliset yksilöt kuten Hölderlin, Nietzsche, Kleist, Nerval ja Artaud. Skitsokävely on myös an(arkistin) kävelyä: sellaisen kävelyä, joka on nopea jaloistaan. Otetaan esimerkiksi Berenger Ionescon teoksessa "A Stroll in the Air". Berenger lähtee alussa sunnuntaikävelylle ja päätyy lopulta aivan kirjaimellisesti paon viivaksi.

Meillä on kuitenkin se ongelma, että olemme unohtaneet taidon olla nopeajalkaisia: olemme unohtaneet miltä tuntuu tanssia tähden lailla yötaivaalla. Vai onko mahdollista, ettemme ole edes yrittäneet? No, joka tapauksessa tätä ongelmaa lähestytään tässä artikkelissa. Ja tätä samaa ongelmaa lähestytään tietenkin myös Anti-Oedipus -teoksessa. Joten aloitetaan pitämällä Anti-Oedipusta opaskirjana, kirjana kaikille eikä kellekään, kirjana jota voi lähestyä kuten lähestytään karttaa: useista eri suunnista. Ja edelleen yhdytään Foucault'hon ja kutsutaan Anti-Oedipusta "etiikan kirjaksi". Sillä "etiikka" – tai tarkemmin: se mitä tarkoitetaan ei-fasistisen elämäntavan toteuttamisella – on tässä kiinnostuksemme kohteena.

Tässä artikkelissa käsitellään siten an(arkiaa) elämänasenteena – ei "poliittisena" teoriana tai perustana. Artikkeli alkaa samoin kuin Anti-Oedipus: halun tuotannon ja halukoneiden tarkastelulla; ja näitä käsitteitä kehitellään edelleen osoittamaan niiden suhde an(arkiaan) tai an(arkkiseen) elämäntapaan.

Skitsoanalyysi lähtee siitä mihin Reichin poliittinen psykologia päättyi. Se lähtee yrittäen vastata Reichin kysymykseen massojen halusta sortaa itseään. Reichin mielestä modernia fasistista Valtiota eivät perustaneet mitkään ulkopuoliset voimat, vaan pikemminkin massat itse. Reichin mukaan fasismi onnistui Saksassa juuri siksi, että massojen psykologiset rakenteet vastasivat heidän poliittisten johtajiensa psykologisia rakenteita ja sopivat näiden ideologioihin. Esimerkiksi käsitellessään Hitlerin menestystä Reich ilmaisi asian seuraavasti:

"Hänen esiintymisensä massapsykologista tehoa tutkittaessa onkin lähdettävä siitä, että kansanjohtaja ja ylipäätään jonkin aatesuunnan keulakuva voi menestyä vain silloin, kun hänen henkilökohtainen yleisnäkemyksensä, ideologiansa, tai ohjelmansa välittömästi vetoaa monilukuisten massayksilöiden keskimäärärakenteeseen."¹ (Reichin kursiv.)

Tämä oli uusi tapa tarkastella fasismia. Siinä lähestytään ensin ja ennen kaikkea fasismin mahdollistavia psykologisia rakenteita, ja vasta toissijaisesti tarkastellaan fasismin "kysymystä" poliittisen diskurssin tai teorian subjektina.*

Psykopoliittisesti tämä tarkoittaa sitä, että valtiollisia vallankumouksia edeltävät mielen vallankumoukset. Pirsigillä on kirjassaan "Zen ja moottoripyörän kunnossapito" seuraavanlaista sanottavaa vallankumouksista:

"Mutta kun hajotetaan tehdas tai kapinoidaan hallitusta vastaan tai vältellään moottoripyörän korjaamista siksi että se on järjestelmä, hyökätään seurauksia eikä syitä vastaan; ja niin kauan kuin hyökätään vain seurauksia vastaan, muutos on mahdoton. Todellinen järjestelmä, varsinainen järjestelmä, on meidän nykyinen järjestelmällisen ajattelun rakenteemme sinänsä, itse järkiperäisyys, ja jos tehdas hajotetaan mutta sen pohjana oleva järkeilymalli jää jäljelle, silloin se järkeilymalli tuottaa vain uuden tehtaan. Jos vallankumous tuhoaa järjestelmällisen hallinnon mutta ne järjestelmälliset ajatusmallit jotka sen hallinnon tuottivat jäävät ennalleen, silloin ne mallit toistuvat seuraavassa hallinnossa. Järjestelmistä puhutaan kovin paljon. Ja ymmärretään kovin vähän."²

Mutta yksi asia, jonka Reich poliittisessa psykologiassaan jätti huomioimatta, oli halun paikka fasistisessa persoonallisuudessa. Ja nimenomaan tästä kohdasta skitsoanalyysi ja an(arkia) alkavat. Ne aloittavat kokonaan uudenlaisella näkemyksellä halusta, ts. ne pitävät halua pikemminkin aktiivisena kuin reaktiivisena.

Deleuzelle ja Guattarille halu on aina tuottavaa. Se on aktiivinen, tarkoitteeton lineaarinen virta – paljolti samanlainen kuin Artaud'lla; epäilemättä juuri sellainen hänellä oli mielessään, kun hän puhui affektiivisesta atletismista. Halussa ei ole puutetta. Se mitä siinä on, on tuotanto: halu tuottaa halua, energia tuottaa energiaa ja pääoma tuottaa pääomaa, kuten tapahtuu kapitalistisessa yhteiskunnassa.

"Kuten Marx huomauttaa, se mitä itse asiassa on, ei ole puutetta, vaan intohimoa "luonnollisena ja aistimellisena kohteena". Halu ei tukeudu tarpeisiin, vaan pikemminkin päinvastoin, tarpeet johtuvat halusta: ne ovat vastatuotteita siinä todellisuudessa, jonka halu tuottaa. Puute on halun vastavaikutus; se talletetaan, jaetaan, tyhjennetään siinä tosiolevassa, joka on luonnollinen ja sosiaalinen."³

Siten halu ilmenee molekulaarisella tasolla, libidinaalisella tasolla, orgonilla tasolla, aktiivisella tasolla, jossa tuotetaan virta sen sijaan että tuotettaisiin sarja satunnaisia ja yhdensuuntaistettuja ruiskauksia. Perhe, kirkko, koulu, armeija, työ, jne. eivät ole yhdensuuntaistaneet ja hier(arkkisoineet) an(arkistin) aktiivista halua. Sanokaamme siis, että pohjimmiltaan an(arkisti) on rakenteellistumaton ruumis, elimetön ruumis.

Mutta ehkä me menemme asioiden edelle. Kuten äsken totesimme, halu pitäisi pääoman lailla ymmärtää virtoina, kuten esimerkiksi paskavirtoina, spermavirtoina, halun virtoina jne. Tässä piilee kuitenkin ansa. Kun halun virrat säteilevät (alkuperättömällä tavalla) elimettömästä ruumiista, niin pääoman virrat säteilevät hier(arkkisesta) ja puumaisesta ruumiista, so. Kapitalistisen Yhteiskunnan koodautuneesta ruumiista. Taloudellisen järjestelmän molaarisella tasolla toimii kaksoisprosessi. Toisin sanoen kapitalismi toimii merkitsemällä, koodaamalla ja uudelleensuuntaamalla halun virtoja siten, että ne voivat vastata pääoman virtoja pörssimarkkinoilla. Tämä kaksoisprosessi on deterritorialisaation (hajautuminen) ja territorialisaation (pysyttäminen) prosessi. Pääoma ensiksi deterritorialisoi halun, sallien skitsofreenisen prosessin tiettyjen aspektien ilmetä; ja sitten pääoma territorialisoi ne heti kun on uhkana se, että nämä virrat voisivat muodostaa omia paon viivojaan. Eli heti kun on mahdollisuus tapahtua an(arkkinen) tai rihmastollinen teko. Kapitalismi "voi pysyä pystyssä vain vapauttamalla yleisen tuotannon ja samalla padoten sen tiettyihin selkeästi määriteltyihin rajoihin siten, että se ei katoa kaikkiin suuntiin ja pakene kaikkialle."⁴

New Yorkin Filmifoorumi esittää systeemin vastaisia ja kommunistisia propagandaelokuvia huolimatta siitä tosiasiasta, että yksi Foorumin rahoittajista on Exxon [Esso]. Miksi? Koska vaikka Exxon salliikin tiettyjen an(arkkisten) halun virtojen vapautumisen – se voi aivan yhtä helposti myös pistää niille lopun tietyssä pisteessä. Exxon sallii sinun avata suusi ja huutaa, mutta se myös sulkee sen sinä hetkenä, kun se rahoittaa vallankumousta Väli-Amerikassa. Se rahoittaa Nicaraguasta kertovaa vasemmistolaista elokuvaa ja täsmälleen samaan aikaan se rahoittaa Nicaraguan kansan sorron jatkumista fasistisen johtajan hallinnassa. New Yorkissa poliisi pakottaa usein kadulla myyvät sulkemaan kauppansa. Järjestelmä sallii ja jopa rohkaisee virtoja niin kauan kuin nuo virrat ovat ankarasti valvottuja ja koodattuja. Katumyyjä on uhka, koska hän astuu järjestelmän ulkopuolelle: hän on ottanut kadut haltuunsa "ilman lupaa", ilman järjestelmän siunausta. Kyttä, joka lopettaa katumyynnin ei ole muuta kuin jakoavain, joka sulkee rajoittamattomat ja koodautumattomat virrat. "Jakoavain", sanoo Miller, "on mielen monarkki."⁵ Ja myös "halun monarkki", voisimme lisätä.

Kuitenkaan järjestelmää eivät pyöritä vain hienovaraiset vähennyslaskut vaan myös hienovaraiset yhteenlaskut – sen aksiomaattisuudet.

"Kapitalismin vahvuus piilee siinä, että sen aksiomaattisuus ei koskaan täyty, että se kykenee aina lisäämään uuden aksiooman edellisiin."⁶

Kapitalismi sovittaa siten itseensä kaiken, mitä se pitää itselleen uhkana. Tämän se tekee pysyttämällä kaiken vapaana virtaavan ja marginaalisen. EMI, brittiläinen levy-yhtiö, tuotti "Sex Pistolsin", mutta ei siksi että firman johto olisi pitänyt siitä, vaan koska se oli helppo muuttaa hyödykkeeksi ("rajoittamaton tarjonta") ja riisua siitä se pienikin uhka, jota sillä olisi saattanut olla järjestelmää vastaan. "Punk" loppui sinä hetkenä, kun siitä tuli liike omine merkitystä tuottavine semiotiikkoineen ja omine kielineen ja pukeutumiskoodeineen.

Nykyisin näkee kaikkialla isoäitejä "punk-lookissa" samaan tapaan kuin 50–luvun Pariisissa pseudo-intellektuellit pukeutuivat "eksistentialisti-lookiin".

"Kun alakulttuuri alkaa lyödä oman, sille erityisen ja markkinoitavissa olevan ilmeensä läpi, kun sen kuvasto (sekä visuaalinen että verbaalinen) tulee yhä tutummaksi ja tutummaksi, sen viittauksellinen konteksti, johon se voidaan kaikkein mukavimmin asettaa, tehdään yhä näkyvämmäksi. Lopulta modit, punkit ja glitter-rockersit voidaan inkorporoida,** palauttaa takaisin ruotuun ja paikantaa vallalla olevan "problematiikan ja sosiaalisen todellisuuden karttaan" (Geertz, 1964) niine kaikkineen, että pojat huulipunineen ovat "vain nuorten pukeutumista" ja tytöt muovimekkoineen ovat "aivan tavallisia nuoria tyttöjä..." Media, kuten Stuart Hall (1977) on väittänyt, ei pelkästään kerro vastarinnasta, vaan se myös "paikantaa sen vallitsevien merkitysten viitekehykseen"; ja ihmiset, jotka ovat valinneet näyttävän nuorisokulttuurin omakseen, palautetaan – samalla hetkellä kun heitä esitetään TV:ssä ja sanomalehdissä – sinne minne heidän terveen järjen mukaan tuleekin kuulua..."⁷

Kapitalismi kykenee toimimaan aksiomaattisesti, koska niin kutsuttu "marginaalinen kieli" muuttuu lopulta vakiintuneeksi, kodifioiduksi ja semioottisesti merkitykselliseksi. Ainoa keino an(arkistille) ratkaista tämä ongelma on oman ilmaisumuotonsa tuhoaminen välittömästi niin että toisto ja inkorporaatio tulevat mahdottomiksi.

Tämä Artaud'lla oli osaltaan mielessä, kun hän vaati kuolemaa mestariteoksille – tai kirjoitetulle tekstille. Hän halusi – Guattarin käsittein ilmaistuna⁸ – merkitsemättömän semiotiikkaa: merkkejä, jotka eivät ole toistettavissa; näiden merkkien virran, jota järjestelmän (tai kulttuurin) – tai tässä tapauksessa kapitalismin – olisi mahdotonta inkorporoida tai tuoda omaan ruumiiseensa. "Kaikki mikä kestää enemmän kuin kymmenen sekuntia on pahaa", sanotaan punkbändi "Black Flagin" erään kappaleen sanoituksessa. Ja saman ajatuksen löydämme Ionescon teoksesta "Oppitunti", jossa professori tappaa yhden henkilöistä toistamalla yhä uudestaan ja uudestaan sanaa "veitsi". Näin myös Kafkan despoottinen kone ("Äes") toimii. Tämä ylikoodautumisen prosessi juontaa juurensa Valtion pelosta rajoittamatonta halua kohtaan, ja varmasti myös kapitalismin pelosta tietyn tyyppisiä halukoneita kohtaan. Ja niinpä se käyttää fasististen halukoneiden järjestystä pistämään an(arkkisia) halukoneita kuriin ja valvontaan.

_____

* Platon ymmärsi tämän jo 400-luvulla eaa. "Valtiota" voi hyvin pitää poliittisen psykologian ensimmäisenä kirjana. Platonia kiinnosti suhde psyyken ja Valtion välillä, ts. hänen kreikkalaisaikalaistensa halun virtojen yhteiskuntapoliittinen hallinta. Ks. Foucault'n "The Use of Pleasure" (Pantheon Books, New York).

** "Inkorporoida: yhdistää ruumiiseen (corpus, ruumis)." (Webster's New Twentieth Century Dictionary). Se mikä on rihmastollista tai an(arkkista) tuodaan Yhteiskuntaruumiiseen: yhdistetään ruumiiseen.

Meidän täytyy ymmärtää halukoneet ulossulkemattomassa kontekstissa. Meidän täytyy ymmärtää ne yhtä hyvin negatiivisina tai fasistisina sorron koneina, reaktiivisina koneina, kuin positiivisinakin koneina tai an(arkkisina) koneina, jotka ovat kurittomia ja vapaana virtaavia. Mutta voidaan kysyä, mikä oikeus meillä on kutsua ihmisiä "koneiksi", tai edes "halukoneiksi". Emmekö jo päässeet irti moisista käsitteistä Descartesin ja Hobbesin myötä? Vastaus on kyllä ja ei. Me olemme hylänneet nuo käsitteet sikäli, ettei meidän ole enää pakko pitää koneita binaarisesti vastakkaisina elämänprosessille (vitalismille).

Koneet tulisi ymmärtää halun tuotannon yhteydessä: niillä on aktiivinen halu; halu, joka on energiaa jota kaikki koneet – moottoripyörästä ihmiseen – tuottavat. "Ihminen on sairas, koska hänet on rakennettu huonosti", kirjoittaa Artaud.⁹ Ja Henry Miller kirjoittaa:

"Jokaisessa kumiseen sadetakkiin pukeutuneessa miehessä, naisessa ja lapsessa on adenoidinen kasvuhäiriö, jokainen heistä levittää katarria, sokeritautia, hinkuyskää, aivokalvontulehdusta. Kaikki mikä on pystyssä, mikä liukuu, vierii, sortuu, kierii, kiitää, huojuu, hoippuu ja murentuu – kaikki se on tehty ruuveista ja muttereista."¹⁰

Halukoneet toimivat hidastumalla, rikkoutumalla, uudelleenkäynnistymällä, yskimällä, paskantamalla, naimalla, kusemalla, jne.

"Halukoneet... särkyvät tämän tästä ollessaan käynnissä; ja käyvät itse asiassa vain silloin kun ne eivät toimi kunnolla: tuote on aina tuotannon sivuhaara, juurtuen siihen kuin oksas; ja samalla koneen osat ovat sen käynnissäpitävä polttoaine."¹¹

Koneitahan on kahdenlaisia. Ensinnäkin halukoneita, joita olemme käsitelleet tässä. Toiseksi teknisiä koneita, joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä – esimerkkinä Pirsigin moottoripyörä. Ajatellaanpa Pirsigiä yhdessä moottoripyöränsä kanssa ja kutsutaan Pirsigiä halukoneeksi ja hänen moottoripyöräänsä tekniseksi koneeksi. Ja edelleen ymmärretään, että teknisiä koneita ei erota halukoneista niiden koko tai rakenne, vaan niiden käyttö. Tai se mitä Deleuze ja Guattari kutsuivat niiden "hallinnoksi".¹²

Chaplin voi koneen välissä ollessaan muuttua joko an(arkkiseksi) koneeksi tai sitten despoottiseksi koneeksi eli helvetilliseksi halukoneeksi, kiinnittyen välineeksi kapitalistisen tuotannonvastaisuuden ja teknologian tekniseen koneeseen.

"Teknologia edellyttää sosiaalisia koneita ja halukoneita, kunkin toisen sisällä, eikä sillä itsekseen ole valtaa päättää mistä niistä tulee johtava elin, halu tai halua tukahduttava."¹³

Chaplin voi valita, käyttääkö hän jakoavaintaan korjaamaan (territorialisoimaan) sorron despoottista tai teknistä konetta, vai käyttääkö hän sitä irroittamaan ruuvit ja mutterit, jotka "skitsofreenisen paidan"¹⁴ lailla kuristavat hänen kaulaansa. On Chaplinin asia deterritorialisoida halun virrat. Siis lyhyesti: tapa millä kiinnitytään toiseen koneeseen määrää halun tuloksen. Saksalainen työväestö, joka nosti Hitlerin valtaan, joka halusi Hitlerin despoottista konetta, pystyi olemaan tehokas, koska se kiinnittyi despoottiseen halukoneeseen – mutta "halukoneeseen" yhtä kaikki. Edelleen halukoneet voivat toimia joko an(arkkisina) osaobjekteina tai hie(arkkisina) osaobjekteina: sortokoneina, jotka on liitetty muihin sortokoneisiin. Pirsig on moottoripyöräänsä kytkettynä todellinen halukone, todellinen an(arkisti), osaobjekti sanan positiivisessa merkityksessä. Tästä on kyse myös Bukowskin ja Ackerin kirjallisuuskoneissa. Siis an(arkkisista) halukoneista haluamassa muita an(arkkisia) halukoneita... halu haluamassa halua.

Saatamme toisaalta törmätä myös despoottisiin halukoneisiin. Kleistin "Homburgin prinssi Friedrich" on tällaisesta hyvä esimerkki. Prinssi on halukone kytkeytyneenä despoottiseen eli hier(arkkiseen) koneeseen. Itse asiassa prinssi antautuu Valtion Laille paljolti samaan tapaan kuin neurootikko antautuu Oidipaaliselle Laille. Prinssin identiteetti mahdollistuu vain kolminaisessa suhteessa: hänen itsensä, Vaaliruhtinaan (Lain välittäjän) ja Valtion suhteessa. Äiti esittää Valtion roolia, Isä rankaisevan välittäjän roolia. Vasta täydellisen Valtiolle, Laille, despoottiselle koneelle, ylikoodaavalle koneelle antautumisensa jälkeen voi Prinssi lopulta saada anteeksi Vaaliruhtinaalta, Isältä.* Edelleen meidän täytyy muistaa, että vaikka Prinssi olikin sankari lyötyään ruotsalaiset, Valtio siitä huolimatta piti velvollisuutenaan tuomita hänet kuolemaan, koska hän oli ollut tottelematon käskyjä, ylempiä ja Lakia kohtaan sekä sen vuoksi, että hän oli muuttunut paon viivaksi, oli lähtenyt skitsokävelylle, oli muuttunut väliaikaisesti an(arkistiksi), todelliseksi halukoneeksi ja elimettömäksi ruumiiksi.

Halukoneet toimivat molekulaarisella tasolla, mikrofyysisellä tasolla. Vastakohtana tälle yhteiskunta toimii molaarisella tasolla, tukahduttamisen ja sorron teknisten koneiden tasolla. Ja aivan kuten presidentti Schreber oli liitetty despoottiseen koneeseen, niin samoin oli myös Kleistin Prinssi. Molemmissa tapauksissa kytkentä tapahtui molaarisella ja hier(arkkisella) tasolla.

_____

* Samanlainen antautuminen löytyy Kafkan novellista "Tuomio", jossa poika (Georg) tuhoutuu antauduttuaan täysin despoottiselle Isän Laille – Isän Nimeen.

Skitsofreeninen prosessi, paon viiva ja halun virrat tapahtuvat molekulaarisella tasolla. Nerval lähtee skitsokävelylle etsiessään "Aureliaa" ja päätyy hallusinoimaan oman maailmansa maalaten sen omilla väreillään paljolti samaan tapaan kuin Vaaleanpunainen Pantteri maalatessaan koko maailman vaaleanpunaiseksi.¹⁵ Sekä Vaaleanpunaisessa Pantterissa että Nervalissa piilee an(arkisti) par excellence: Deleuzen ja Guattarin elimetön ruumis ja Nietzschen "itsestään vierivä pyörä".

An(arkisti) on elimetön ruumis, joka ei tarvitse ketään määrittämään olemassaoloaan. Pohjimmiltaan an(arkisti) on Berengerin ("Sarvikuono") kaltainen, kohtalonaan pysyä aina liikkeessä, pysyä aina (sisäisesti) aktiivisena. "Tärkeintä on liike", sanoi Robert Louis Stevenson ilmaisten jokaisen an(arkistin) maksiimin.

Mutta selventäkäämme tätä. Kaikki liike ei ole an(arkkista). Nimenomaan vauhti muuttaa pisteet viivoiksi.

"Kun Glenn Gould kiihdyttää tempoa, hän ei ole ainoastaan virtuoosi: hän muuttaa musiikin pisteet viivoiksi ja antaa kokonaisuuden rönsyillä."¹⁶

Ja kun Seicho Matusomoton etsivä Torigai ("Points and Lines") lähtee ratkaisemaan huomattavan virkailijan murhaa, hän ratkaisee sen muuttamalla juna-aikataulun pisteet lentokoneen reitin paon viivoiksi. "Nyt käsitän!" hän sanoo. Lentokoneella murhaaja pystyi "lähtemään Hakatasta kello kahdeksan aamulla ja saapumaan Sapporoon neljältä iltapäivällä."

Päinvastoin kuin Paul Virilio väittää, vauhti ei itsessään ole väkivaltaa. Itseasiassa se voi helposti olla aivan päinvastaista. Valtio, hitain kaikista koneista, toimii juuri olemalla hidas. Se toimii parhaiten silloin, kun sen vauhti on lähellä nollaa. Vauhti johtaa kaaokseen – tietynlaiseen kaaokseen – ja muutokseen, kun taas järjestys ja hitaus johtavat staattiseen positioon (pisteeseen) ja rakenteeseen. Richard Sennett ("The Uses of Disorder") pitää Sex Pistolsin tavoin kaupunkia ainoana paikkana, jossa an(arkia) on mahdollista, sillä niissä on an(arkkisen) ja ei-fasistisen elämän elämiseen tarvittavaa liikettä ja nietzscheläistä kaaosta. An(arkisti) on nomadi – nomadinen halukone, joka kytkee itsensä muihin halukoneisiin jäämättä koskaan riippuvaiseksi yhdestäkään erityisestä halukoneesta. Osaobjektit (Melanie Klein) ovat an(arkistille) tärkeitä vain kosketuspisteinä, jotka johtavat intensiteettien viivoihin: tuhansiin tasoihin, tuhansiin affektiivisiin tiloihin.

An(arkistin) suhde toisiin on aktiivinen suhde. Hän ei liioin kohtele toisia säiliöinä eikä salli myöskään toisten kohdella itseään säiliönä. Hänen kontaktinsa ovat aina binaarisia*, mutta eivät koskaan paralleeleja. Hän ei koskaan kuulu puolueeseen, kansakuntaan, tai minkäänlaiseen heimoliittoon. Hän on aina liikkeessä.** Eikä hän koskaan jää samaan paikkaan niin pitkäksi aikaa, että hänestä tehtäisiin "kansalainen" (että hänet territorialisoitaisiin). An(arkisti) luo itsensä joka päivä, lähtöviivalta.

Kuten Artaud asian ilmaisi: "Minä, Antonin Artaud, olen poikani ja isäni, äitini, itseni..."¹⁷ Vastaavasti Nietzsche lausui:

"Minä olen Prado, olen myös Pradon isä. Rohkenen sanoa, että olen myös Lesseps... Halusin antaa rakastamilleni pariisilaisille uuden aatteen – kunnollisen rikollisen aatteen. Olen myös Chambige – samoin kunnollinen rikollinen... Harmillinen asia, ja sellainen joka nalkuttaa vaatimattomuudelleni, on että pohjimmiltaan jokainen nimi historiassa on minä."¹⁸

Minä, sanoo Nietzsche, olen maailma; ja olen sitä, koska luodessani itseni luon maailman.

Olkaamme kuitenkin varovaisia tässä: on tärkeää, ettemme tulkitse Nietzscheä siten, että hän esittäisi jonkinlaista hourailevaa individualismia. Kun Nietzsche sanoo "minä" ja jopa kun Artaud sanoo "minä", se "minä" josta he puhuvat ja jonka he lausuvat, on rihmastollinen, an(arkkisten) suhteiden "minä". Se ei ole paranooikon tai fasistin "minä" nujertamassa muita. Nietzscheä kiinnosti ennen kaikkea mahdollisuus affektiivisiin kontakteihin kaikenlaisten ihmisten kanssa. Se mitä hän vaati ihmisiltä itseltään oli, että nämä olisivat niin affektiivisesti voimakkaita kuin vain suinkin pystyisivät olemaan. Jopa Nietzschen kirjoitustyyli paljastaa hänen kaipauksensa rihmastollisesti voimakkaaseen elämään.

Meidän on helppo ymmärtää hänen aforisminsa, ei käsitteellisinä fragmentteina, jotka heijastaisivat käsitteellistä, tunteetonta, intohimotonta elämää, vaan tasoina... voimakkuuden viivoina, jotka eivät yhdisty missään tietyssä paikassa vaan kaikkialla. Kun Nietzsche sanoo, että hän on Prado, Pradon isä, Chambige, Cesare Borgia ja lopulta maailma, hän (1) luo maailman ja (2) yhdistyy affektiivisesti tähän maailmaan.

"Kyseessä on...rotujen, kulttuurien ja jumalien identifioiminen elimettömän ruumiin voimakenttiin, nämä kentät täyttämään pystyvien merkkihenkilöiden identifioiminen; he tulevat salamoimaan näillä kentillä ja kulkemaan niiden poikki."¹⁹

Tässä ei piile mitään Oidipusta. Joten kyse ei ole identifioitumisesta mihinkään isähahmoon. Sen sijaan kyse on maailmojen ja ihmisten "luomisesta", jotta heidän kanssaan voisi kytkeytyä voimakentäksi, affektiivisesti. (Lapset tekevät tätä kaiken aikaa "mielikuvitushahmojensa" kanssa, eivätkä he ole hakemassa mitään isä- tai äitihahmoa.) An(arkistin) halu ei ole kehämäistä, tarkoitteellista halua, vaan lineaarista halua.

_____

* "Halukoneet ovat binaarisia; ne tottelevat binaarista lakia tai liittoja hallitsevaa sääntökokoelmaa: yksi kone on aina toisen pari." (Anti-Oedipus, p. 5).

** Aina "matkalla" , kuten Jack Kerouac.

Godardin elokuvassa "Lemmy Caution – piru mieheksi" väkivallan ja valtiollisen sorron merkit ovat kehämäisiä (esim. poliisiautojen tunnuskuva).* Vapauden ja paon merkit (kuten paon viiva) ovat päinvastoin lineaarisia. Näin siksi, että an(arkia) ilmenee lineaarisella tasolla... paon tasolla... molekulaarisella tasolla... kvanttifysiikan tasolla... subatomisella tasolla. Kehä taas on suljettu geometrinen muoto ja sen vuoksi sorron ja tukahduttamisen symboli (ja toisinaan jopa sen instrumentti); rajojen, rajoitusten ja tarkoitteellisuuden symboli. An(arkisti) ei täten ole sellainen, joka elää elämäänsä jonkin universaalin Tarkoitteen mukaan, jäykästi segmentoituneen rajojen ja territoriaalisuuksien piirin mukaan. Sen sijaan hän on sellainen, joka aktiivisesti luo joka aamu uudestaan oman maailmansa.

Eldridge Cleaver kertoo kirjassaan "Sielu jäissä", että hänen elämässään tuli vaihe, jolloin hän ei enää pystynyt uskomaan niiden "tietoon", joita hän oli pitänyt itseään ylempinä. "Minä olin ajatellut", hän sanoo,

"että oman tietämättömyyteni horisontin takana vallitsi yksimielisyys, että vaikka itse en tiennytkään mitä maailmankaikkeudessa tapahtui muut taatusti tiesivät. Kuitenkin minä sain nyt havaita että kautta koko Yhdysvaltain ihmiset olivat eri mieltä siitä kannattaako rotuerottelua vai ei. Siinä tilanteessa minä päätin että ainoa varma keino minun kannaltani oli lähteä kulkemaan omaa tietäni. Kävi selväksi että minä saatoin ottaa aloitteen omiin käsiini: pelkän reagoinnin sijasta minä saatoin toimia. Minä saatoin yksipuolisesti – piittaamatta siitä oliko joku samaa mieltä minun kanssani vai ei – kiistää kaikki velvollisuudet, moraalit, arvot – vaikka jatkuvasti elinkin tässä yhteiskunnassa."²⁰

Tässä meillä on ihminen, joka ilman että on lukenut sanaakaan Nietzscheä, on nietzscheläisempi, siis an(arkkisempi), kuin kukaan akateeminen, nietzscheläinen oppinut.

An(arkiaa) ei voi opettaa. Se ei ole teoria. Se on elämäntapa, tapa olla maailmassa, asenne. Sylvère Lotringer on an(arkisti). Italian "autonomit" ovat an(arkisteja). Ja rastafarit omine kielineen (patois) ja elämäntyyleineen ovat myös an(arkisteja). An(arkia) saa niin monia muotoja kuin on olemassa yksilöitä.

Anti-Oedipus on siinä mielessä nietzscheläinen etiikan kirja, että se on samanaikaisesti kirjoitettu kaikille eikä kellekään. Tämän vuoksi Deleuze sanoo kirjeessään eräälle arvostelijalleen, etteivät he – tarkoittaen itseään ja Guattaria – välitä siitä mitä me yksilöinä teemme Anti-Oedipuksen kanssa. "Me pidämme kirjaa", kirjoittaa Deleuze,

"pienenä merkitystä tuottamattomana koneena, jonka ainoa ongelma on siinä toimiiko se ja miten se toimii. Miten se toimii sinulle? Jos se ei toimi, jos mitään ei tapahdu, ota joku toinen kirja. Tämä toisenlainen lukemisentapa perustuu intensiteetteihin: jotakin tapahtuu tai ei tapahdu. Ei ole mitään selitettävää, ei mitään mitä pitäisi ymmärtää, ei mitään tulkittavaa. Sitä voidaan verrata sähköiseen kytkentään. Elimetön ruumis: tunnen kouluja käymättömiä ihmisiä, jotka ymmärtävät tämän välittömästi, omien "tapojensa" ansiosta."²¹

Sanalla sanoen kaikki pelkistyy siihen millaisia affektiivisia kytkentöjä me voimme tehdä maailmaan kokonaisuudessaan. Pystymmekö me vielä olemaan nopeajalkaisia? Osaammeko tanssia? Ja vielä: voimmeko tanssia muiden kanssa? Kykenemmekö vielä lähtemään iltapäiväkävelylle muiden halukoneiden kanssa? Berenger yritti sitä. Hän tosiaan yritti. Mutta hänen perheensä ei suostunut lentämään hänen kanssaan.

Minulta kysyttiin vastikään määritelmää an(arkialle). Minulla ei ollut vastausta, koska an(arkia) on elämää.

_____

* Toinen esimerkki väkivallan kehämäisyydestä on panopticon, josta Foucault puhuu kirjassaan "Tarkkailla ja rangaista" (Otava, Keuruu 1980).

Seuraava luku Kirjan sisällysluettelo Etusivu

VIITTEET

1. Wilhelm Reich, Fasismin massapsykologia (Die Massenpsychologie des Faschismus 1933), Keuruu, Otava, 1973, suom. Erkki Puranen avustajina Riitta Heikkilä ja Merja Tilanterä, 59.

2. Robert M. Pirsig, Zen ja moottoripyörän kunnossapito (Zen and the Art of Motorcycle Maintenance 1974), Juva, WSOY, 1994, 3. painos, suom. Leena Tamminen, 108.

3. Gilles Deleuze and Félix Guattari, Anti-Oedipus: Capitalism and Schizophrenia, op.cit., 27.

4. Jacques Donzelot, "An Antisociology", Semiotext(e), Vol. 3, No. 2(1977), 36.

5. Henry Miller, "Sisälle yön elämään", Musta kevät, op.cit., 146.

6. Gilles Deleuze And Félix Guattari, Anti-Oedipus: Capitalism and Schizophrenia, op.cit., 250.

7. Dick Hebdige, "Two Forms of Incorporation", Subculture: The Meaning of the Style, N.Y., Methuen, Inc. 1979, 93–94.

8. Félix Guattari, "The Role of the Signifier in the Institution", Molecular Revolution: Psychiatry and Politics, tr. Rosemary Sheed, Introduction by David Cooper, N.Y., Penguin Books, 1984, 75-76.

9. Antonin Artaud, "To Have Done with the Judgement of God", a radio play (1947), Antonin Artaud: Selected Writings, tr. Helen Weaver, ed. with an Introduction and Notes by Susan Sontag, N.Y., Farrar, Straus & Giroux, 1976, 570.

10. Henry Miller, "Sisälle yön elämään", op.cit., 146.

11. Gilles Deleuze and Félix Guattari, Anti-Oedipus: Capitalism and Schizophrenia, op.cit., 31.

12. Gilles Deleuze and Félix Guattari, "Balance Sheet – Program for Desiring-Machines", Semiotext(e), Vol. 3, No. 2(1977), 130.

13. Ibid.

14. Ibid.

15. Gilles Deleuze and Félix Guattari, "Rihmasto. Johdanto", teoksessa Gilles Deleuze, Autiomaa: Kirjoituksia vuosilta 1967-1986, toim. Jussi Kotkavirta, Keijo Rahkonen ja Jussi Vähämäki, Gaudeamus, 1992, suom. Jussi Vähämäki, 32.

16. Ibid., 29.

17. Antonin Artaud, "Here Lies", Artaud Anthology, tr. F. Teri Wehn and Jack Hirschman, ed. Jack Hirschman, San Francisco, Cal., City Lights Books, 1956, 238.

18. Friedrich Nietzsche, Selected Letters of Nietzsche, tr. Christopher Middleton, Chicago, Ill., University of Chicago Press, 1969, 347.

19. Gilles Deleuze and Félix Guattari, Anti-Oedipus: Capitalism and Schizophrenia, op.cit, 86.

20. Eldridge Cleaver, Sielu jäissä (Soul on Ice 1968), Jyväskylä, Gummerus, 1969, suom. Risto Lehmusoksa, 19.

21. Gilles Deleuze, "I have nothing to admit", a letter written to Michel Cressole, Semiotext(e), in op.cit., 114.

Seuraava luku Kirjan sisällysluettelo Etusivu