3.2. Yhteiskunnallinen työ ja sielunhoito

Yhteiskunnallinen työ

Kirkkoherrana kannoin vastuuta edelleen myös seurakunnan yhteiskunnallisesta työstä. Kirkkoherran asemassa olin erityisvastuussa seurakunnan ’ulkosuhteista’ ja tahtomattanikin seurakunnan edustamisessa minulla oli iso painoarvo. Miksi vain pönöttäisin kahvikuppi tai kuohuviinilasi kädessä erilaisissa juhlissa, edustustilaisuuksissa ja paikallisissa kokoontumisissa, jos voin vaikkapa asukastoimikunnassa olla yhteyksissä moniin tärkeisiin tahoihin Vuosaaressa ja samalla olla edistämässä omalta osaltani edes vähän vuosaarelaisten hyvinvointia?

Niinpä jatkoin VUOSAAREN ASUKASTOIMIKUNNASSA ja tulin valituksi sen puheenjohtajaksi (1997–2012) ja pystyin yhdessä muiden tärkeiden vuosaarelaisten toimijoiden ja kaupungin suunnittelijoiden kanssa keskustelemaan ja vääntämään siitä, mikä voisi olla tälle Vuosaarelle hyväksi myös tulevaisuudessa. Sain erilaisia keikkahommia kokouksien puheenjohtajana asukastilaisuuksien juontajana, vaalipaneelien vetäjänä, kaupunkipolkujen siunaajana jne. Olin myös mukana tuottamassa sisältöä upeaan Vuosaari-kirjaan (Helsingin Vuosaari, Nordsjö. Pertti Lampi, tuottajat Vuosaari-Seura ja Vuosaari-Säätiö, 2005). Lyhytkestoisina nämä keikat eivät nakertaneet liikaa aikaa seurakunnan johtamiselta, mutta vahvistivat kuitenkin seurakunnallekin tärkeitä verkostoja.

Yhdessä Vuosaari-Seuran silloisen puheenjohtajan Kerttu Vainion kanssa kutsuimme Pro Pauligin Antti Kankaan yllyttämänä presidentti Martti Ahtisaaren Vuosaareen ja yllättäen hän tulikin Eevansa kanssa 1.9.1998. Isännöimme ja emännöimme Kertun kanssa tätä maakuntamatkaa ja siinä samalla tulivat Vuosaaren metro ja palvelukeskus Albatross vihittyä käyttöön. Tästä hyvästä jouduin Linnaan itsenäisyyspäivänä. Tai pääsin.

Sain usein kuulla palautetta, että on se hienoa, että myös seurakunnan edustaja on edistämässä ihmisten ja luontoalueiden ajallista hyvinvointia. Yhtä usein sain todeta, että seurakunta on jo täällä, teissä seurakuntalaisissa ja toiminnassanne. Mielestäni toiminta oli tärkeää diakoniaan liittyvää yhteiskunnallista työtä.

Samasta syystä jatkoin, tosin nyt tiukasti rajaten, toimintaa työttömien yhteisössä. Olin Meri-Vuosaaren Työttömien kanssa perustamassa sille vuonna 1999 sisaryhdistystä TYÖ JA TOIMINTA RY:tä. Sen tavoitteena oli työllistää pitkäaikaisia ja vaikeasti työllistettäviä työttömiä, sekä suomalaisia että maahanmuuttajia, ekologisesti hyödyllisiin töihin. Päätoimialana oli elektroniikkaromun vastaanottaminen, mahdollinen korjaaminen, myyminen uusiokäyttöön tai muu luontoa säästävä käsitteleminen. Lisäksi meillä oli melko mittava kirpputori- ja kierrätystoiminta ja harjoitimme myös laajaa kuntouttavaa työtoimintaa. Olimme useana vuonna Uudenmaan TE-keskuksen alueella paras pitkäaikaistyöttömien työllistäjä.

Alkuvuosina toimipaikkana oli pelkästään Vuosaari, mutta volyymien kasvaessa toimipisteitä syntyi muillekin paikkakunnille ja ’pääkonttori’ sijaitsi Herttoniemen teollisuusalueelle. Päävastuussa olleet toimijat, kuten toiminnanjohtaja Kari Honkanen, olivat koko työkauteni ajan kuitenkin vuosaarelaisia. Yhteiskunnallisen työn vapaaehtoinen Reima Koskinen toimi yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana 1999–2002 ja sen jälkeen vuorossa olin minä 2003–2012. Saatoin siinä olla tukemassa tärkeää toimintaa sekä rakentamassa hyviä ja hyödyllisiä yhteyksiä Vuosaaren seurakuntaan ja Helsingin seurakuntayhtymän yhteiskunnalliseen työhön (past. Raija Korhonen). Yhdistyksessä yhdistyivät oivallisella tavalla sosiaalisuus, kansainvälisyys ja ekologisuus ja siksi sen toiminta synkkasi hyvin yhteen Vuosaaren seurakunnan diakonia- ja yhteiskuntatyön kanssa.

YMPÄRISTÖASIAT tulivat ympärillämme yhä polttavammiksi ja siihen pyrimme seurakunnassakin reagoimaan. Vahvemmin olisi ehkä pitänyt, mutta jotain kuitenkin toiminnallisen hässäkän keskellä saimme aikaan. Olimme esimerkiksi yksi pilottiseurakunnista, kun Helsingin seurakuntayhtymä oli hankkimassa Kirkon ympäristödiplomia (saikin sen), joka oli kehitetty ohjaamaan seurakuntia

tuhoisan ilmastonmuutoksen torjuntaan. Järjestimme myös laadukkaan keskusteluillan ilmaston muuttumisesta ja ilta synnytti uuden nuorten aikuisten ekoryhmän. Ylläpidimme ekologisia käytäntöjä. Ympäristökasvatus ja julistus toteutuivat eri työaloilla. Reilun kaupan tuotteiden käyttö lisääntyi. Järjestimme luontomessuja yhdessä Vuosaari-Seuran kanssa. Olimme muiden mukana tiukasti puolustamassa Vuosaaren luontoalueita ja arvoja ja yhteistyössä mm. em. Työ ja toiminnan kanssa.

Ympäristövastaavana ovat olleet pastori Johanna Joronen ja hänen sijaisensa Hanna-Kaisa Kotilainen.

Sielunhoito

Sitä harjoittavat eri tilanteissa vahtimestareista alkaen kaikki työntekijät, samoin monet vapaaehtoiset sekä seurakuntalaiset keskenään. Niin lasten, nuorten, keski-ikäisten kuin vanhustenkin sielu on silloin tällöin hoidon tarpeessa.

Papeilla ja diakoneilla sielunhoito on iso osa työtä. Kuten äsken totesimme, diakonian asiakaskontakteissa korostui entistä enemmän sielunhoito ja keskusteluapu. Usein sielunhoitoa vain tapahtui erilaisissa kohtaamisissa ilman että siitä olisi erikseen etukäteen sovittu. Oli kuitenkin myös diakonien VASTAANOTOT, pappien virastopäivystykset ja toimituskeskustelut ja lisäksi papeilla kiersi ns. PÄIVYSTÄVÄN PAPIN KÄNNYKKÄ, jonka numerosta papin tavoitti virka-ajan ulkopuolellakin. Keskusteluaikoja myös varattiin. Myöhään illalla ja yöllä taas toimi PALVELEVA PUHELIN.

Seurakunnan parisuhde- ja perhetyöstä tuli joskus ihan ratkaisevaa apua johonkin kriisiin tai sen ennalta ehkäisyyn. Vertaisryhmissä saatiin monta kertaa tukea, joka ulottui syvimpään, siis sieluun asti. Edellä kerrottujen ryhmien lisäksi yksi hyvin merkityksellinen vertaisryhmä oli SURURYHMÄ. Se aloitti toimintansa yleensä marraskuussa Pyhäinpäivän jälkeen ja oli tarkoitettu läheisensä hiljattain menettäneille; se oli keskinäistä kokemusten jakamista ja auttamista katsomaan eteenpäin. Ryhmästä vastasivat yhdessä joku papeista ja joku diakoneista.

Meillä ei enää ollut maitokauppaa, jonka pihalla tutut kyläläiset jakaisivat iloja ja huolia, mutta meillä oli kauppakeskuksessa KATUKAPPELI, jossa ihminen saattoi kohdata ihmisen. Vapaaehtoiset päivystäjät, joita pappi työnohjasi yksilöinä ja ryhmänä, pitivät kappelia auki noin 8 tuntia päivässä. Omaehtoisen häiriöttömän hiljentymisen lisäksi ihminen löysi kappelista aina toisen ihmisen, joka oli valmis kuuntelemaan, keskustelemaan ja rukoilemaan yhdessä. Moni ammensi voimaa rukouksesta ja myös seurakunnan rukousryhmistä. Katukappelin toiminnasta vastaavia pappeja ovat vuosien aikana olleet ainakin Johanna Joronen, Markku Antola, Miika Masih ja Marketta Antola. Viime vuosinani toiminnasta vastasivat yhdessä Marketta Antola ja Arto Huhdanmäki, Marketta erityisesti työnohjauksesta ja Arto käytännön järjestelyistä.

Sielunhoidossa kohtaamme ongelmia ja tuskia, joihin ei ole aina tyydyttäviä selityksiä eikä helppoja ratkaisuja. Diakoniassa vastassa on rajattomia tarpeita, joihin me rajallisin resurssein tuotamme pettymyksiä. Koen kuitenkin, että seurakunnan diakonia ja sielunhoito ovat vahvasti toteuttaneet toiminta-ajatustamme. Jumalan rakkautta ei ole vastaanotettu ja viestitetty vain sanoin vaan laajasti ja moninaisesti myös teoin.

Siirry kappaleeseen Nuorisotyö, rippikoulu, varhaisnuorisotyö ja partio