5.2. Toinen vuosikymmen 1978–1987

Vuosaaren seurakunnan toinen vuosikymmen 1978–1987

Vakiintumisen ja aikuistyön vuosikymmen

Yrjö Karangon aika 1978–1987

Nortian jälkeen valittiin Vuosaaren kirkkoherraksi Yrjö Karanko, Helsingin seurakuntien sairaalapappi, jolla oli kirkkoherrakokemusta Alatornion seurakunnasta, lestadiolainen tausta mutta ei siinä kiinni, ehkä kuitenkin ammentanut sieltä runsaasti armon ja anteeksiannon lempeyttä, paljon lukenut, sukututkimusta ja maalaustaidetta sekä piirtämistä harrastanut, lahjakas ja sivistynyt, mikä saarnoissakin näkyi, tunnollinen ja joskus öitä valvova pappi, tuli tunnetuksi kyvystään pysähtyä kohtaamansa ihmisen eteen, kyvystään kuunnella, Pirjonsa kanssa 4 lasta.

Karanko sanoi hakeutuneensa taas seurakuntaan töihin, kun hänelle ”tuli alttaria ikävä”. Odotuksistaan hän kertoo Vuokirkko-lehden haastattelussa: ”Toivon pääseväni Vuosaaressa nuorekkaan seurakunnan keskelle, seurakunnan, jossa voin yhdessä työtovereitten ja seurakuntalaisten kanssa toimien etsiä ja löytää Kristuksen evankeliumin runsaita lahjoja voimaksi elämäämme. Toivoisin, että voisimme aloittaa ja jatkaa avoimin mielin…Tarvitsemme toinen toisiamme.” Uskon, että hänen toiveensa monessa asiassa ja monta kertaa toteutui.

Kun rehtori Erkki Hiltunen vuonna 1987 teki katsauksen seurakunnan kahteen ensimmäiseen vuosikymmeneen, hän vertaa 80-lukua juhannuksen jälkeiseen ’isokesään’. Alkuaikojen kiihko oli tasaantunut. Seurakunta oli löytänyt hyvät pysyvät tilansa ja toimintamuotonsa. Osittain näin varmasti oli. Seurakunta myös ikääntyi (ks. lähiön tarina, osa 1.) Lasten ja nuorten ikäluokkien koko pieneni, keski-ikäisten ja eläkeikäisten taas kasvoi. Rakentaminen oli rauhoittunut. Suurin osa ihmisistä eli melko mukavaa elämää luontolähiössä. Kaikki tämä heijastui myös seurakuntaan. Siksi kirkon valmistumisvuoden -80 jälkeistä aikaa voi hyvin luonnehtia vakiintumisen vuosikymmeneksi.

Toisaalta luonnehdinta ei ollenkaan pidä paikkaansa. Uuden kirkon valmistuminen oli melkoinen piristysruiske esimerkiksi jumalanpalveluselämälle ja kirkkomusiikille ja synnytti uutta keväistä kukoistusta. Aikuistyössä tehtiin monia hyviä aloitteita ja pienryhmätoiminta tuntuvasti monipuolistui. Siksi on perusteltua kutsua Karangon aikaa myös aikuistyön vuosikymmeneksi ja aikuistyöhön sisältyen myös jumalapalveluselämän ja musiikkitoiminnan vuosikymmeneksi.

Jatka seuraavaan kappaleeseen Jumalanpalveluselämä ja musiikkitoiminta