1. Väestön kasvu, seurakunnan resurssit, kirkosta vieraantuminen ja monikulttuurisuus

Väestön kasvu ja ikäluokat

Vuosaaren asukasmäärä kasvoi 1996 – 2010 noin 24 000:sta vähän vaille 37 000:een. Vuosaaren suomenkielisen ev.lut. seurakunnan jäsenmäärä oli 1996 lopussa 15 888 ja oman aikani viimeisessä eli vuoden 2009 vuosikertomuksessa se oli 20 680. Hurjin seurakunnan kasvuvuosi oli 2000, jolloin seurakuntalaisten määrä lisääntyi 1481:llä. Seurakunta oli suurimmillaan vuonna 2007, jolloin meillä oli 21 100 jäsentä.

Kasvavassa Vuosaaressa tapahtui sama, mikä tapahtui lähiön alkuvuosina ja tapahtuu yleensäkin uusilla asuinalueilla. Lapsia tulee paljon. Jonain hetkenä luin Hesarin Kaupunkisivuilta, että lapsia on täällä enemmän kuin muissa kaupunginosissa ja joku vuosi myöhemmin, että Helsingissä eniten koululaisia on Vuosaaressa. Yllättävämpää oli kuitenkin kohta perään tapahtunut eläkeikäisten ripeä kasvu. Kantavuosaarelaiset ja lähiön alkuasukkaat alkoivat tulla vanhoiksi. Metron valmistuttua ja muidenkin palvelujen parannuttua myös uusia ikäihmisiä muutti Vuosaareen. Palvelutaloja rakennettiin siinä missä päiväkoteja ja koulujakin: Helander-koti, Hanna-koti, Päiväkumpu, Rantakartano, HelsinkiMission Cecilia ja sen kylkeen Olivia- ja Lucia-talot. Vuonna 2006 Vuosaari ohitti sekä Töölön että Meilahden kaupunginosat eläkeikäisten määrässä.

Vaikka seurakunnan kaikki vuosikymmenet ovat olleet kaikenikäisten vuosikymmeniä, on tilastojen perusteella erityisiä syitä kutsua Tirkkosen aikaa kaikkien ikäluokkien vuosikymmeneksi (ja sen jatkoiksi). Sillä oli luonnollisesti vaikutusta koko seurakunnan toimintaan, ei vähiten kirkollisiin toimituksiin. Kaikkien toimitusten määrät nousivat tuntuvasti.

Seurakunnan resurssit

Seurakunnan kasvu kasvatti luonnollisesti myös toimintamäärärahojamme seurakuntayhtymän verovarojen jaossa seurakuntien kesken. Työkauteni loppupuolella tapahtui jopa rahanjaon oikeudenmukaistamista. Toimintamäärärahan suuruuteen alkoi vaikuttaa myös se, mikä oli alueen asukkaiden kokonaismäärä, kuinka paljon lapsia ja nuoria seurakunnassa oli, ja projektirahoituksen saamiseen taas se, miten isoja haasteita diakonialla oli vastassa omalla alueellaan.

Työntekijöiden määrä kasvoi vv. 1996–2010 vähän yli 30:stä 50:een. Uusia vapaaehtoisryhmiä syntyi. Tilat (ks. tilojen tarina) lisääntyivät ja paranivat entisestään. Merirasti-kappelin (-93) ja Hiekkajaalanrannan kerhotilan jälkeen saimme kauppakeskukseen Katukappelin (lokakuu -96), Albatrossin seurakuntatilat (1.9.1998) ja sen alakertaan (2002) nuorisotyön keskuksen ja päihteettömän nuorisokahvilan HGC:n, joka 2008 vielä laajeni. Kirkon laajennusremontti, joka toi meille myös Marielundin kappelin ja lisää työhuoneita, valmistui syksyllä 2006.

Kirkkoon kuuluminen ja siitä vieraantuminen

Vielä 1990 kirkkoon kuuluminen oli Vuosaaressa 80 %:n tasoa, mistä se 1996 mennessä laski 70 %:n tuntumaan. Vuodesta 1997 vuoteen 2001 oli kirkosta eroamisessa erikoinen jakso. Viisi vuotta peräkkäin kirkkoon liittyneitä oli Vuosaaressa vuosittain enemmän kuin siitä eronneita. Kirkkoon kuuluminen laski meillä vasta 2002 hiukan alle 70 %:n. Uskon, että kirkkoon liittyneet inkerinsuomalaiset selittävät aika paljon tätä. Ehkä seurakunnan toiminnallakin oli jotain merkitystä. Tutkimusten mukaan yksi syy siihen, miksi kirkosta yleensäkin erottiin 90-luvun loppupuolella normaalia vähemmän, oli kirkon diakoninen ja yhteiskunnallinen toiminta lama-aikana.

Kirkkoon kuulumisen prosentti laski Vuosaaressa 2002 alkaen noin prosenttiyksikön vuodessa ollen vuoden 2010 alkupuolella lähellä 60 %:n pintaa. Se oli muutama prosenttiyksikkö vähemmän kuin Helsingissä keskimäärin ja selvästi yli 10 prosenttiyksikköä vähemmän kuin koko Suomessa. Tähän prosenttimäärään vaikuttivat kirkossa lukuisat erilaiset syyt: alueen sosioekonominen tilanne, väestön ikärakenne, poliittinen jakautuma, asutaanko Helsingissä, jossain etelän kaupunkikeskuksessa vai maaseutukunnassa eri puolilla Suomea.

Monikulttuurisuus ja moniuskontoisuus toki vähensivät kirkkoon kuulumista Vuosaaressa, mutta yhtä hyvin myös kantasuomalaisten uskonnottomuus ja jo ihmisten vieraantuminen kirkosta ja sen sanomasta tai kirkon vieraantuminen ihmisistä ja heidän todellisuudestaan. Hengellisistä tai ainakin henkisistä asioista ollaan tutkitusti edelleen kiinnostuneita, mutta ei niin kuin kirkko opettaa. Instituutioiden, isojen yhteisöjen ja yhteisten uskonoppien arvo on kovassa laskussa, yksilön ja hänen valintojensa arvo taas nousussa. Ihminen haluaa itse valita juttunsa, arvonsa, katsomuksensa, elämäntapansa ja uskontonsa vapaasti (tosin markkinavoimien, ajan trendien ja ystäväpiirin tai ’nettikuplansa’ sitomana), jopa luoda aina uudestaan oma identiteettinsä. Erityisesti nuoret aikuiset ovat kovin höllästi kiinni kirkossa ja sankoin joukoin jättämässä tai jo jättäneet kirkon.

Kehitys oli selvästi nähtävissä seurakunnan neljännellä vuosikymmenellä ja se näyttää vain vahvistuvan viidennellä kymmenellä. Tämän kehityksen keskellä jouduimme miettimään, minkälaisin sanoin ja teoin me Jumalan rakkautta viestitämme eteenpäin.

Monikulttuurisuus ja uskonnonvapaus

Vuosaaressa me olemme oppineet ymmärtämään monikulttuurisuuden rikkaudeksi, emme riesaksi. Voi se kuitenkin joissain asioissa olla myös pulma. Jos ja kun päiväkodeissa, kouluissa, työpaikoilla tai laitoksissa on eri uskontojen edustajia ja uskonnottomia, miten se pitäisi huomioida. Voiko esimerkiksi koulujen ja päiväkotien yhteisissä juhlissa enää käyttää kristillisen uskon lauluja, tarinoita ja symboleja? Eikö ainakin kunnan ja valtion pitäisi olla neutraali suhteessa eri vakaumuksiin ja uskontoihin ja taata yhdenvertaiset oikeudet ja vapaudet kaikille?

Kun USKONNONVAPAUSLAKIA 2000-luvulla muotoiltiin, painotus oli positiivisessa vapaudessa. Lain tarkoitus oli turvata ihmisille vapaus uskontoon, sen tunnustamiseen ja harjoittamiseen, ei putsata ihmisiä tai yhteiskuntaa vapaaksi uskonnoista.

USKONNONOPETUKSESSA pidettiin tärkeänä, että jokaiselle voitaisiin järjestää oman uskonnon opetusta. Tunnustuksellinen uskonnon harjoittaminen ei sen sijaan oppitunneille kuulu. Nyt 2010-luvulla kuitenkin jo pohditaan sitä, hoidetaanko omankin uskonnon opetus sittenkin kaikille yhteisillä uskontotiedon tunneilla tai jopa elämänkatsomustiedon seassa. Puolesta ja vastaan käydään tätä keskustelua painavin argumentein.

Kristinuskolla on ollut valtava vaikutus jo pelkästään Suomen ja Euroopan kulttuuriin. Tätä kulttuuriperintöä on hyvä oppia tuntemaan ja ymmärtämään ihan kansallisuudesta tai uskonnosta riippumatta. Pieninä esimerkkeinä on nostettu esiin jouluevankeliumin vaikutus jouluun ja suvivirren asema koulujen kevätjuhlissa. Varsin yleinen mielipide on, että kumpikin voi sisältyä myös päiväkotien ja koulujen yhteiseen jouluohjelmaan. Sen lisäksi toki on hyvä tutustua myös muiden kansojen ja uskontojen juhlakulttuuriin ja antaa sille tilaa.

Kun olen keskustellut eri uskontojen kuten islamin edustajien kanssa, heitä ei yleensä häiritse eikä loukkaa se, että kristitty näyttää ja toteuttaa uskoaan; pikemmin heitä oudoksuttaa ja huolestuttaa maallistuminen, uskonnottomuus. Liian paljon Suomessa keskustelua vie Vapaa-ajattelijoiden liiton pieni porukka, joka pitää yllä ’Eroa kirkosta.fi´- sivustoa ja joka tahtoo tosiaan – siltä minusta aina välillä tuntuu – siivota uskonnon pois kaikista julkisista tiloista ja tilanteista. Se muistuttaa yhä enemmän vanhaa neuvostoliittolaista käsitystä uskonnonvapaudesta.

Seurakunnan ensimmäisinä vuosikymmeninä Vuosaaressa vallitsi vielä aika pitkälle yhtenäiskulttuuri (kirkkoon kuului 80-90%). Seurakunnan yhteydet päiväkoteihin ja kouluihin olivat luonnollisia ja luontevia, päivänavauksien sisältö oli kristillisestä uskosta kumpuava ja seurakunnan vierailuissa Jeesus pysyi päähenkilönä. Viimeisinä vuosikymmeninä moniarvoisuus sekä vakaumusten ja uskojen moninaisuus ovat tuntuvasti lisääntyneet, yhteiskunnassa yleisestikin, mutta erityisesti pääkaupunkiseudulla. Eri yhteisöissä on yhä enemmän alettu miettiä, voidaanko jouluhartauksien, seurakuntavierailujen tai yhteisten kirkkohetkien perinnettä enää jatkaa. Miettimistä ei ole yhtään helpottanut se, että kirkkoon kuuluvuus oman työaikani lopussa lähenteli muutamissa Helsingin seurakunnissa 50:tä prosenttia. Lähellä oli jo silloin tilanne, että seurakuntalaiset ovat omalla alueellaan vähemmistönä.

Tämä kehitys ja ilmapiiri ei voinut olla vaikuttamatta myös Meidän seurakuntaan ja sen koko toimintaan monikulttuurisessa Vuosaaressa. Nihkeyttä saattoi kohdata siellä ja täällä, mutta enemmän kuitenkin edelleen myönteistä asennetta ja yhteistyötä. Ilokseni saatoin todeta työkauteni päättyessä, että perinteiset joulu- ja kevätkirkot, kirkkokäynnit ja konsertit jatkuivat. Pääsiäisvaellukset saivat päiväkotilapsia, päiväkerholaisia ja koululaisia runsaasti liikkeelle.

Siirry kappaleeseen Tietokone, netti ja some, tiedotus ja mediat