4. Diakonia ja yhteiskuntatyö

Diakonia ja yhteiskuntatyö

Jos laupias samarialainen on laupeuden lisäksi myös viisas, hän sen lisäksi mitä hän Jeesuksen vertauksessa tekee, pyrkisi nyky-yhteiskunnassa myös vaikuttamaan niihin olosuhteisiin, jotka synnyttävät syrjäytymistä ja väkivaltaa. Hän olisi kiinnostunut ’sotesta ´ja sen rahoituksesta ja puolustaisi sellaista politiikkaa, jossa turvataan tarvittaessa kaikille yhdenvertaiset mahdollisuudet sosiaalitukeen ja terveydenhoitoon. Lähimmäisenrakkaus haluaa käyttää paitsi yksilön, niin myös yhteisön (esim. seurakunta) ja yhteiskunnan keinoja (politiikka) ihmistä auttaessaan. Ajatus on ollut itselleni läheinen nuoruudesta asti ja se vain vahvistui käytyäni kirkon pitkän yhteiskunnallisen koulutuksen 1985–1987. Voidaan puhua rakenteellisesta ja jopa taistelevasta diakoniasta. Tunsin olevani diakonian ja yhteiskuntatyön pappi.

Diakoniaa ja yhteiskunnallista työtä 90-luvun Vuosaaressa todella tarvittiin. Kun raju kasvu, syvä lama ja sosiaalinen murros olivat muutaman vuoden jyllänneet Vuosaaressa, vuoden 96 piispantarkastuskertomuksessa luetellaan diakonian haasteita näin: lasten ja nuorten levottomuus ja toivottomuus, paha pitkäaikaistyöttömyys ja syrjäytyminen, suuri maahanmuuttajien määrä ja ongelmien kasautuminen heidän elämässään, moniongelmaiset perheet ja parisuhteet, avohoidossa (laitoksia lakkautettiin) olevien sairaiden, vanhusten ja mielenterveyspotilaiden tuoma paine diakonialle, yhteiskunnassa etenevä eriarvoistuminen, kasvavat avustusanomukset. Väestön lisäystä paljon isompaa oli ongelmien lisäys. Aivan uusia ihmisryhmiä tulvi diakonien vastaanotolle. Miten tästä tilanteessa toimittiin?

Uusi työntekijä ja työnjako

Oli välttämätöntä, että saatiin edes yksi uusi diakoniatyöntekijä v. 1992, diakoni Ulla Jokela, jonka työtä tuli myöhemmin puolittamaan ja sijaistamaan diakoni Hannu Lounela. Myös työnjakoa uusittiin ja täsmennettiin. Diakoniaan tuli aluevastuu. Kun uutta Vuosaarta rakennettiin isoina aluekokonaisuuksina, oli mielekästä lähteä aluetyöhön ja mennä lähelle kunkin alueen asukkaita ja toimijoita. Meri-Rastilan diakoniasta vastasi Ulla Jokela, Kallahden diakoniasta Riitta Helosvuori ja Pohjois-Vuosaaren (tai virallisesti Keski – Vuosaaren) diakoniasta Anna-Leena Hämäläinen. Kullakin diakoniatyöntekijällä oli oman alueensa lisäksi myös oma tehtävä, josta hän oli vastuussa koko Vuosaaren alueella. 1. Työ maahanmuuttajien parissa (Ulla). 2. Ns. Kriisiryhmän työ, josta kohta kerrotaan lisää (Riitta). 3. Lähimmäispalvelu (Anna-Leena). Diakoniapiiri myyjäisineen ja esim. iltapäiväpiiri jatkoivat vanhan Vuosaaren alueella ja näin jäivät Anna-Leenan tontille. Oma tehtäväni oli lähinnä koordinoida diakoniatyötä sekä vastata em. rakenteellisesta diakoniasta ja yhteisvastuukeräyksestä.

Yhdyskuntatyö

Ulla Jokela oli ennen Vuosaareen tuloaan saanut julkista kiitosta Maunulassa tekemästään yhdyskuntatyöstä ja hänen kokemuksensa auttoi meitä Meri-Rastilassa hyvään alkuun. Yhdyskuntatyöhän on lähellä asukkaita tehtävää ruohonjuuritason työtä, jossa verkostoidutaan muiden alueella elävien ja toimivien yhteisöjen kanssa. Läheisyys ja kanssakäyminen antavat herkkyyttä kuulla ja nähdä ihmisten isoja kysymyksiä, mutta myös pieniä arkisia huolia, iloja ja suruja, ongelmia ja mahdollisuuksia. Tämä yhdyskuntatyön tyyppinen lähestymistapa toteutui paitsi diakoniassa, niin jossain määrin kaikessa toiminnassamme. Työyhteisöhän oli jaettu diakonian aluejakoa vastaaviin ryhmiin.

Yhteistyö ja verkostoituminen

Vaativissa tehtävissä ja isoissa ongelmissa tajutaan, että tarvitaan laajaa yhteistyötä. Tämä taju valtasi toimivat tahot monta kertaa 90-luvulla. Erityisen tiivis yhteistyö diakonialla oli sosiaalitoimen yhdyskuntatyöntekijän Seija Välimäen kanssa mm. maahanmuuttajien, työttömien ja päihdeongelmaisten parissa sekä erilaisissa asukasyhteisöissä. Tärkeä oli myös kaupungin eri hallintokuntien (sosiaali-, terveys-, koulu-, nuoriso-, kulttuuri- jne.), seurakunnan ja eri järjestöjen muodostama ALUERYHMÄ (ent. virkamiestyöryhmä), jossa informoitiin toinen toisiamme sekä käsiteltiin ”kylän” yhteisiä asioita. Myös erilaisia seminaareja ja projekteja toteutettiin.

Sosiaali- ja terveysviranomaisiinhan diakonia on kautta aikojen ollut asiakkaiden asioissa lähes päivittäisessä yhteydessä ja nyt nämä yhteydet vain tihentyivät. Samantyyppistä kanssakäymistä, joskaan ei yhtä paljon, on myös muilla seurakunnan työaloilla ollut kunnan työntekijöiden kanssa. Asukasvaikuttamisessa diakoniapapilla oli pitkäaikainen yhteys ja yhteistyö Kaupungin suunnitteluviraston Vuosaari-projektin kanssa. Kunnan ja seurakunnan yhteistyö konkretisoitui hyvin Meri-Rastilan korttelitalossa, johon Merirasti-kappelikin kuuluu (ks. tilojen tarina).

Eikä ole syytä unohtaa, miten hedelmällistä voi olla ja olikin oman seurakunnan työntekijöiden keskinäinen yhteistyö ja yhteistyö joissain asioissa rovastikunnan, seurakuntayhtymän, hiippakunnan ja koko kirkon tasolla. Eikä sitä, miten hyviä yhteistyökumppaneita meille ovat monta kertaa olleet vuosaarelaiset yhdistykset ja järjestöt.

Työ maahanmuuttajien parissa

Yhdyskuntatyö nosti esille monia tarpeita ja työmuotoja, joista jo on mainittu lapsityö ja äiti-lapsi –piirit. Työ pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien parissa nousi nopeasti keskeiseksi tehtäväksi, diakoniatyön painopistealueeksi. Lamavuosina ulkomaalaisia tuli isoin joukoin Vuosaaren uusille vuokrataloalueille. Oli tärkeää ottaa nämä usein hyvin vaikeista olosuhteista tulleet ihmiset lähimmäisenrakkaudella ja kunnioituksella vastaan ja auttaa heitä kotoutumaan. Laajalla yhteistyöllä, Ulla Jokela ja Seija Välimäki usein kärkenä, haasteeseen vastattiin. Järjestettiin kansainvälisiä iltapäiviä, joissa eri etniset ryhmät ja kulttuurit tulivat ihmisille tutummiksi. Oli kotikäyntityötä, retkiä, kieliryhmiä ja avustustoimintaa. Syntyi myös muslimien ja kristittyjen uskonnollinen keskusteluryhmä. Siinä olivat kristittyjen puolelta mukana mm. Meri-Rastilan aluepappi Juhani Koskelin, Hannu Lounela ja pastori Esko Kähkönen, seurakunnan jäsen, kirkon islam-työryhmän jäsen, jolla oli kokemusta uskontodialogista Saksasta. Lisäksi naisilla oli oma vastaava keskusteluryhmänsä.

Työttömät ja syrjäytetyt, sekä kolmoisstrategia

Lama nosti 90-luvun alkuvuosina työttömyyden ennen näkemättömiin mittoihin. Suomessa työvoimaasta oli pahimmillaan joka viides työtön, Vuosaaressa, Meri-Rastilassa, lähes joka toinen. Surullinen usein työttömyys muuttui pitkäaikaistyöttömyydeksi ja monenlaiseksi huono-osaisuudeksi. Yritys auttaa tässä tilanteessa olevia ihmisiä tuli seurakunnan diakonia- ja yhteiskuntatyölle tietenkin keskeiseksi painopistealueeksi. Vuosaaren seurakunnalla oli tässä kolmoisstrategia:

• 1. Etsittiin seurakunnan oman diakoniatoiminnan piirissä uusia toimintatapoja ja välineitä vastata työttömyyden, syrjäytymisen ja huono-osaisuuden haasteisiin.

  2. Päätettiin mennä kokoamaan ja tukemaan työttömien omia yhteisöjä ja niiden omaehtoista toimintaa

  3. Ymmärtrettiin, että pelkkä ’ambulanssitoiminta’ ei riitä, on pyrittävä vaikuttamaan päättäjiin ja yhteiskuntaan, niihin syihin, jotka synnyttävät osattomuutta työstä ja hyvinvoinnista.

Kriisiryhmä ja kriisiavustustili

Diakoniatoimikunnan kokouksessa 26.4.1993 todettiin karu tilanne. Työttömiä ja ahdinkoon joutuneita ihmisiä tuli yhä enemmän myös seurakunnan oville. Monille oli yllättävän nopeasti tullut vastaan tilanne, missä rahaa ei enää ollutkaan viikonlopun ruokaan tai lääkkeisiin, laskut erääntyivät, vaikeudet kasaantuivat. Yhteiskunnan tukia oli leikattu ja tuet tulivat liian hitaasti. Lisäksi lamatalous vähensi myös seurakunnan verotuloja ja samalla diakonian avustusvaroja ja muita resursseja. Kokous päätti perustaa KRIISIAVUSTUSTILIN, jonka tarkoituksena oli avata väylä tavallisille vuosaarelaisille ahdingossa olevien ihmisten auttamiseen. Kokouksessa syntyi myös ajatus vapaaehtoisten muodostamasta KRIISIRYHMÄSTÄ, joka työntekijöiden tukena ideoisi ja toteuttaisi varainkeräystä ja myöntäisi kiireellisissä tilanteissa ko. tililtä avustuksia.

Ensimmäinen kriisiryhmän kokous pidettiin 23.9.1993 ja paikalla olivat kokoonkutsuja Riitta Helosvuoren, Ulla Jokelan ja diakoniharjoittelija Riikka Jääskeläisen lisäksi Helmi ’Heta’ Eerola, Milja Hämäläinen, Mikko Mäki, Anja Raunio ja Jouko Tuovinen sekä kirjeitse Eino Sopanen. Ryhmä osallistui heti jo lokakuun alussa aktiivisesti seurakunnan EKO-viikkoon ja sai käyttöönsä eri tapahtumapisteiden tulot, yhteensä 5767 mk (noin 970 euroa). Siitä tuli hyvä alku ja rohkaisu sekä viikoittaisen aterian valmistamiseen, TYÖTTÖMIEN RUOKAILUUN, että (vähän myöhemmin) varoja tuottavaan KIRPPIS JA KAHVILA TOIMINTAAN.

Ensimmäinen ateria tarjottiin 17.11., siskonmakkarakeittoa. Sitä olivat tekemässä Riitta ’Titta’ Helosvuoren ja harjoittelija Riikan kanssa Heta, Jouko sekä Leila Leminen ja Raija Räihä. Paikalla oli 15 asiakasta, seuraavalla kerralla 30, sitten 70 ja pian satakin ylittyi. Eniten asiakkaita oli kevätkaudella 1995, keskimäärin 125 syöjää joka kerralla. Lounas tarjoiltiin 90-luvulla keskiviikkoisin ja se oli työttömälle ilmainen. Muut maksoivat siitä 10 mk (1-2 euroa). Verovaroja ei ruokailuun ole tarvinnut käyttää. Kriisiryhmä hankki itse siihen rahoituksen mm. kirppikseltä ja sen kahviosta.

Kriisiavustustilistä tuli tärkeä lisä diakonian varoihin. Tilille kertyi rahaa, jonka turvin pystyttiin monia ihmisiä auttamaan. Kysymys oli kertaluonteisesta, korkeintaan 1500 markan (252 euroa) avusta kiireelliseen hätätilanteeseen. Perhettä tai yksilöä saattoi uhata esimerkiksi puhelimen sulkeminen, häätö tai ulosotto. Ylivoimaisesti yleisin tapa oli, että anomukseen liitetty lasku kuten maksamaton vuokra maksettiin joko kokonaan tai osittain. Eniten avustuksia myönnettiin vuosina 1993–1996.

Riitta Helosvuori, niin kuin aikaisemmin jo todettiin, kriisiryhmän työstä vastaavana diakonina. Raija Räihä taas toimi ansiokkaasti pitkäaikaisena (1993 – 2004) sihteerinä. Itse kriisiryhmä kasvoi melko nopeasti 20-30 hengen tärkeäksi ja pysyväksi vapaaehtoistoimijaksi seurakunnassamme. Joukkoon liittyi myös niitä ihmisiä, jotka itse olivat olleet pahoissa vaikeuksissa, mutta jotka nyt jo vähän jaloilleen päässeinä tahtoivat olla auttamassa muita.

Työttömien oman toiminnan tukeminen

Muutamat aktiiviset työttömät Juhani Pyhäluoto etunenässä, sosiaaliviraston yhdyskuntatyöntekijä Seija Välimäki ja minä seurakunnan diakonia- ja yhteiskuntatyön pappina kutsuimme ja kokosimme lehti-ilmoituksen ja puskaradion avulla vuosaarelaisia työttömiä yhteen. Pieni mutta kasvava ryhmä alkoi kokoontua vuoden 1993 alussa eri kerhotiloissa ja jo kohta se ymmärsi itsensä Pyhäluodon vetämäksi Helsingin työttömät ry:n yhdeksi toimintaryhmäksi. Lämmin yhdessäolo, kahvittelu, keskustelu, tunnelmien jakaminen, retket ja harrastustoiminta (mm, lyijylasi, opintopiiri, kalastus) kuuluivat ohjelmaan. Vaikuttamaankin pyrittiin menemällä omin plakaatein mukaan mielenosoituksiin.

Ryhmämme vahvistui vahvistumistaan ja toukokuussa 1995 perustettiin MERI-VUOSAAREN TYÖTTÖMÄT ry. Kun kohta sen jälkeen saatiin toiminnanjohtajaksi aktiivinen, idearikas, taitava rahoituksen järjestäjä Kari Honkanen, jäsenmäärä, toiminta ja tilat kasvoivat tuntuvasti: ruokailu- ja atk-tilat, viereiseltä ostarilta toimisto-, kirppis- ja myymälätilat. Monia työttömiä saatiin eristyksestä ja passiivisuudesta mukaan yhteiseen virkistymiseen ja aktiiviseen toimintaan.

Olin mukana keskusteluissa, ideoimisessa, vaikeitten kokousten puheenjohtajana, kannustamassa, tempauksissa, työttömien ihmisoikeuspäivillä Järvenpäässä, mielenosoituksissa, siellä myös sananjulistajana tai –jos niin halutaan – palopuhujana, mm. eduskuntatalon edessä tai työttömien soppatykillä Itäkeskuksessa. Olikohan se sitä taistelevaa diakoniaa?

Asukkaiden ja luontoalueiden puolustaminen

Kuten sanoin, toimiva lähimmäisenrakkaus pyrkii vaikuttamaan myönteisesti myös niihin olosuhteiseen, missä elämme. Siksi kaavoitukseen ja rakentamiseen vaikuttaminen ja siihen liittyvä taistelu Vuosaaren asukkaiden ja luontoalueiden hyvinvoinnin puolesta oli osa diakoniapapin yhteiskunnallista työtä.

Pelastetaan Vuosaari! –kansalaisliikkeen johtoryhmä ei vastustanut lisärakentamista, ei vuokra-asuntoja, ei maahanmuuttajia, ei köyhiä, ei satamaakaan sinänsä vaan vain sen älyttömän kallista ja ekologisesti rankkaa siirtämistä Vuosaaren luontoalueiden lomaan. Ison ongelmalähiön synnyttämiselle oli kyllä pantava hanttiin. Upeat luontoalueet ja –arvot tuli suojella ja säilyttää tulevillekin polville. Siihen saatoin monien seurakunta-aktiivien kanssa mennä täysillä mukaan. Tilannetta helpotti liikkeen ohjelman kattava kannatus vuosaarelaisten keskuudessa; se ei mitenkään jakanut seurakuntaa kahtia. Kukaan ei tiettävästi närkästynyt, kun sunnuntain päiväjumalanpalveluksessa kannettiin kolehti kansalaisliikkeen postimerkki- ja kirjekuluihin.

Lähiön tarinassa, osa 2, kerron vuosaarelaisten laajasta yhteistyöstä alueen hyväksi enkä käy sitä toistamaan. Itse sain olla mukana, yhtenä monien joukossa, vaikuttamassa paitsi kansalaisliikkeissä niin myös Vuosaari-Seuran asukastoimikunnassa, neuvottelupöydässä Pauligin kanssa, erilaisissa seminaareissa, avoimissa asukasilloissa ja aluefoorumeissa, alkuaikoina mielenosoituksissakin.

Luonnon suojeleminen

Luoja on antanut elämän lahjan koko luomakunnalle yhdessä ja tästä elämästä mekin saamme olla osallisia. Jo Raamatun alkulehdillä ihmisen ja siis myös kristityn perustehtäväksi ilmoitetaan luonnon viljeleminen ja varjeleminen. Julistuksessa, opetuksessa ja varsinkin teoissa luonnon suojeleminen jäi kuitenkin pitkäksi aikaa marginaaliin. Jonkinlaista herätystä syntyi 70-luvun öljykriisin ja ns. Rooman Klubin raporttien vanavedessä sekä 80-luvun lopulla ’kulutusjuhlan’ morkkiksessa. Myös kirkon vuositeemoiksi alkoivat ilmestyä luomakunta ja ekologiset aiheet ja se huomioitiin myös Vuosaaren seurakunnassa.

Eräällä rippikoululeirillä, nuoret panivat pastori Koskelinin koville ja kyselivät, miten seurakunnassa on hoidettu nämä ympäristöasiat. Se johti pian työntekijöiden oman EKORYHMÄN perustamiseen ja ensimmäisenä ekovastaavana toimi Mervi Novari–Hemminki (nyk. Novari). Aloimme tarkistaa käytäntöjämme ja uudistaa niitä ympäristöystävällisemmiksi. Asioita vietiin työyhteisön kokouksiin ja ystävällisiä ohjeistuslappusia pantiin kriittisiin paikkoihin. Keinoja oli monia, mm. järjestettiin työpaikkapolkupyörä ja hankittiin viraston viereiseen metsikköön Sepe-kompostori, jota hoitaessamme sain itsekin viettää mukavia ja muhevia hetkiä.

Ryhmämme kääntyi myös yhtymän yhteisen kirkkoneuvoston puoleen, että Helsingin seurakuntiin saataisiin yhteinen ympäristöohjelma. Sellainen syntyikin: ”Ympäristöohjelma 1991”, jossa esimerkkinä paikallisseurakunnasta oli Vuosaaren seurakunnan ekotarina. Järjestimme ekoviikkoja, ekomessuja, ekonäyttelyitä, kierrätys- ynnä muita tempauksia. Kun ihmiset kehotuksestamme saivat oikein luvan kanssa tuoda kaikki lumppunsa keräyspisteeseemme, he näyttivät helpottuneilta ja iloisilta aivan kuin olisivat juuri ripittäytyneet. Me taas teimme lumppuinemme retken Vihdin Selkiin, jossa Uuden kasvun tuotantolaitoksessa päihdeongelmasta toipuvat tekivät eri välinein lumpuista uusia toimivia tuotteita.

Taistelu Vuosaaren luonnon ja virkistysalueiden puolesta oli tietysti tärkeä osa ekotoimintaamme. Luonto ei kuulu marginaaliin. Jo nyt ilmastonmuutos ja luonnontuhot aiheuttavat ihmisille suunnatonta kärsimystä. Luonnon suojeleminen sisältyy väistämättömänä osana lähimmäisenrakkauteen, erityisesti lastemme ja lastenlastemme rakastamiseen ja siksi myös kirkon yhteiskunnalliseen työhön, rakenteelliseen diakoniaan.

Yhteys työpaikkoihin

Säännöllistä työpaikka-papin toimintaa ei Vuosaaressa ole ollut. Keväällä 1986 kyllä olin koulutukseeni liittyen Vuosaaren Valmetin telakalla täysiaikaisena varusteluhallin työntekijänä. Varustelimme Birka Prinsess – risteilijän rakentamista. Kuuluin metalliliittoon ja oli yhteistoimintapäivänä lakossakin, ainoan kerran pappisurallani. Kun telakka ajettiin alas, pidin senkin jälkeen entisiin työtovereihini yhteyttä, muutaman kerran ryhmänä, sitten joihinkin ihmisiin pitempäänkin. Keskusteltavaa riitti.

1980-luvun lopulla yhtymän yhteiskunnallinen työ (Raija Korhonen) yhdessä ammattijärjestöjen (SAK, STTK, TVK, AKAVA) paikallisosastojen kanssa kehittivät ”Henkinen hyvinvointi työelämässä” –projektin. Otimme siitä Vuosaaressa kopin. Järjestimme ko. teemalla kaksi iltaa Paulig Oy:lle ja Oy Shell Ab:n pääkonttorin väelle. Keskustelun kummassakin illassa alustivat henkilöstöpäällikkö, luottamusmies ja diakoniapappi. Myös musiikkia ja pientä syötävää oli tarjolla. Shellin pääkonttorin kanssa pidimme vielä aiheesta yhden iltapäiväseminaarin.

Pauligin ja erityisesti Pro Pauligin johtajien ja heidän arkkitehtiensä kanssa olen (yhtenä asukkaiden edustajana) ollut vuosia tekemisissä, suunnittelemassa mm. Columbusta, Albatrossin palvelukeskusta sekä lähiympäristöä. Näiden palaverien hedelmänä sekä seurakuntaneuvoston ja seurakuntayhtymän hyväksymänä syntyi Katukappeli ja Katukappelin seurauksena varsinkin alkuaikana yhteistyö Columbuksen kauppiasyhdistyksen kanssa.

Tiedän, että suunnilleen kaikilla seurakunnan työntekijöillä on työnsä kautta yhteyksiä eri työpaikkoihin ja niissä monenlaista keskustelua myös työelämästä. Kun vierailimme päiväkodeissa, kouluissa, vanhainkodeissa ja palvelutaloissa, ohjelman jälkeen oli usein kahvihetki, jolloin yhdessä käsiteltiin joskus vaikeitakin asioita.

Yhteisvastuukeräys

Kaikkina vuosikymmeninä joka ainut kevät vuorossa on ollut yksi iso lähimmäisenrakkaustempaus, yhteisvastuukeräys, mahdollisuus kantaa kansainvälistä vastuuta, tukea kotimaista erityiskohdetta ja myös oman seurakunnan diakoniatyötä (10 % keräyksen tuotosta).

Vuoden -96 piispantarkastuksen toimintakertomuksessa iloitaan siitä, että Vuosaaren keräystulos muihin Helsingin seurakuntiin verrattuna oli noussut häntäpäästä keskikastiin. Ansio tästä kuului ennen muuta listakerääjille. Yhteisvastuukerääjät ovat diakoniapiiriläisten ohella pitkäaikaisin diakonian vapaaehtoisryhmä. Vaikka kerääjät ovat aikojen saatossa vaihtuneet, mukana 90-luvulla oli edelleen joitakin, jotka olivat jo kymmeniä vuosia kiertäneet ovelta ovelle. Nostan hattua korkealle. Kun rahaa pyydetään ihmisiltä hyväänkin tarkoitukseen, ei välttämättä liikuta omalla mukavuusalueella.

Yhteisvastuukeräyksestä pyrimme aina tekemään koko seurakunnan ja sen kaikkien työalojen asian, ei pelkästään diakonian. Monien kuorojen yhteisistä yhteisvastuukonserteista tulikin klassikkoja. Myös muita konsertteja ja eri työalojen tapahtumia toteutettiin yhteisvastuun hyväksi. Ilolla muistelen esimerkiksi yhtä Meri-Rastilan keräyskeikkaa Mervin johtaman nuorisoryhmän kanssa. Teimme keräyksestä vähän karnevalistisen tapahtuman erilaisine herkkuineen pääasiaa unohtamatta. Jaoimme Meri-Rastilan kadut ja korttelit kerääjäparien kesken ja hoidimme homman. Onneksi silloin vielä talojen ulko-ovet olivat päivällä auki ja ihmisten lompakoissa muutakin kuin muovikortteja.

Merkittäväksi mutta rankaksi hommaksi itselleni tuli organisoida jokavuotinen iso yhteisvastuutapahtuma. Kutsuin mukaan 20–30 vuosaarelaista yhteisöä ja järjestöä, jotka saivat tapahtumassa esitellä omaa toimintaansa ja myydä tuotteitaan, mutta niin, että jokainen antoi osan, useimmat suurimman osan tuotostaan yhteisvastuukeräykseen. Näin eri yhteisöt kokivat tapahtuman omaksi tilaisuudekseen, joka edisti heidän hyväänsä, mutta samalla myös yhteiseksi tapahtumaksi, jossa he olivat yhteisvastuukeräyksen kautta edistämässä yhteistä hyvää. Sivutuotteena syntyi paljon säpinää, monipuolista lapsille ja aikuisille sopivaa ohjelmaa ja toimintaa niin sisällä kuin ulkonakin. Tapahtumia oli kirkolla, päiväkodin pihalla, Meri-Rastilan korttelitalolla, Kallahden koululla ja myöhemmin Columbuksessa. Parhaimmillaan pari tuhattakin ihmistä osallistui karkeloon. Sanomattakin on selvää, että kaikki tämä edellytti työyhteisön laajaa osallistumista tapahtumaan.

Jatka kappaleeseen Tönö eläkkeelle