4. HOMMA HALLUSSA - hallinnon ja johtamisen tarina

PYSYIKÖ HOMMA HALLUSSA?

Hallinnon ja johtamisen tarina

Tässä katsauksessa on puhuttu itsenäisen suomenkielisen Vuosaaren seurakunnan vuosikymmenistä. Tämä ”itsenäisyys” on kuitenkin varsin suhteellista. Vuosaaren seurakunta on osa Suomen evankelisluterilaista kirkkoa, Helsingin hiippakuntaa, Vartiokylän rovastikuntaa ja se kuuluu Helsingin seurakuntayhtymään, jossa on täydellinen yhteistalous. Homma ei tosiaankaan ole yksin meidän hallussa eikä hallinnossa.

Kirkko

Kirkon ”parlamentti” on kaksi kertaa vuodessa (vuodesta -74 lähtien, sitä ennen kerran joka viides vuosi) kokoontuva kirkolliskokous, joka säätää kirkkolait sekä laatii muutkin kirkkoa koskevat isot päätökset ja kannanotot. Myös kirkkohallituksen ja piispainkokouksen laatimat linjaukset ja pelisäännöt koskevat kaikkia seurakuntia.

Viiden vuosikymmenen aikana kirkkolakia on muutettu monta kertaa ja seurakuntahallintoa viilattu vähän väliä. Kantaa on otettu lukuisiin asioihin, joilla on ollut vaikutus myös Vuosaaren seurakunnan toimintaan. Tärkeitä ovat olleet mm. seurakuntaa, seurakuntayhtymää ja seurakuntavaaleja/kirkonkokousta koskevat päätökset sekä jumalanpalveluselämää, toimituksia ja Raamatun käännöstä koskevat uudistukset. Kirkolliskokous on hyväksynyt käyttöön uuden Virsikirjan 1986, uuden Raamatun käännöksen 1992, uuden Kirkkokäsikirjan v. 2000 ja uuden Toimitusten käsikirjan 2003. Seurakunnissa on ollut paljon näihin kirjoihin liittyvää koulutusta ja kehitystä.

Ehkä merkittävin päätöksistä oli kuitenkin kirkolliskokouksen vuonna 1986 tekemä päätös pappisviran avaamisesta myös naisille. Ensimmäiset papit vihittiin virkaan maaliskuussa 1988. Ensimmäisen naispuolisen papin saimme, kun pitkäaikainen lehtorimme Vappu Porthan (os. Pulkkinen) otti viran vastaan pappisvihkimyksessä 9.11.1990. Vuosikymmenen lopulla heitä oli jo useita. Vaikka luottamushenkilöissä ja seurakunta-aktiiveissa on ollut sellaisten herätysliikkeiden edustajia, jotka vierastavat naispappeutta, jopa torjuvat sen, mitään isompia ongelmia ei meillä ole ollut. Kirkkoherrana myös lopetin sellaiset jumalanpalvelusvierailut, jotka edellyttäisivät meiltä työvuorojen uudelleen järjestelyä, naisten vaihtamista miehiksi.

Kolmannen vuosituhannen alussa kirkossa on keskusteltu mm. uskonnonvapauslain soveltamisesta, kirkon virasta, hallinnon yksinkertaistamisesta, kirkon yhteiskunnallisesta tehtävästä sekä suhtautumisesta maahanmuuttajiin. Kaikkein kuohuttavin ja kirkkoa jakavin keskustelu, ihan päätöksenteon tasolla, on käyty siitä miten suhtautua niihin ihmisiin, jotka poikkeavat sukupuoliselta suuntautumiseltaan heteroista, heidän adoptio-oikeuteensa, rekisteröityyn parisuhteeseensa ja sen siunaamiseen sekä erityisesti juuri nyt, miten suhtautua yhteiskunnan lakien mukaiseen sukupuolineutraaliin avioliittoon ja siihen vihkimiseen.

Vuosaaren seurakunta ei ole näissä kysymyksissä mikään erillinen saareke, vaan kiinteä osa tätä rakasta ja risaista kirkkoa.

Hiippakunta

Perustamisestaan alkaen Vuosaaren seurakunta on kuulunut Helsingin hiippakuntaan. Olemme nämä vuosikymmenet saaneet osaksemme piispan ja tuomiokapitulin ”kaitsentaa”. Tämä kaitsenta pyrkii siihen, että seurakunta hoitaa mahdollisimman hyvin tehtäväänsä ja toimii kaikkien lakien ja oikeiden oppien mukaisesti. Yhtenä osana tähän kaitsentaan ovat sisältyneet piispantarkastukset, joita Vuosaaren seurakuntaan on tehty kaikkiaan kuusi.

Piispa Aarre Lauha vihki 1969 ensimmäisen väliaikaisen kirkkomme ja asetti ensimmäisen kirkkoherran virkaansa (kuva vasemmalla), mutta ensimmäisen varsinaisen piispantarkastuksen Vuosaareen teki hänen seuraajansa Aimo T. Nikolainen v. 1973. Piispa Nikolainen teki myös toisen tarkastuksen 1980, kun Vuosaaren kirkko vihittiin käyttöön. Piispa Samuel Lehtosen suorittama piispantarkastus oli v. 1990, jolloin seurakunta oli uuden kasvun kynnyksellä. Piispa Eero Huovinen teki ensimmäisen piispantarkastuksensa Vuosaareen 1996 ja siinä yhteydessä hän myös vihki Katukappelin ja asetti Seppo Tirkkosen kirkkoherran virkaan. Toisen kerran Eero Huovinen tuli Vuosaareen ”tarkastuskäynnille” 2006 ja osana tarkastusta hän isossa juhlassa vihki käyttöön Marielundin kappelin sekä uudelleenkäyttöön laajennetun peruskorjatun Vuosaaren kirkon. Suomen kirkon ja Helsingin hiippakunnan ensimmäinen naispiispa Irja Askola kävi Vuosaaressa tapaamassa työntekijöitä ja seurakuntalaisia 2012.

Parhaimmillaan piispantarkastukset ovat olleet hyödyllisen pysähtymisen ja itsetutkiskelun paikkoja. Vuosien varrella on hyviä kehotuksia kuultu ja korjauksia tehty. Yhä enemmän nämä tarkastukset ovat kuitenkin olleet seurakunnan ja sen ihmisten tukemista eivätkä vain tarkastamista tai valvomista. Tuntuu, että kerta kerralta pönötystä on ollut vähemmän ja rentoutta enemmän. Ne ovat olleet yhteyden ja kohtaamisten juhlaa. Piispan johdolla on porukassa käyty työpaikoilla, kouluissa, eri laitoksissa ja yhteisöissä. Työntekijöiden, luottamushenkilöiden, seurakunta-aktiivien ja muidenkin ihmisten kanssa on keskusteltu, ei vain seurakunnan työstä ja elämästä vaan myös laajemmin lähiön iloista ja huolista.

Piispat ovat hiippakunnissaan melko itsenäisiä, mutta he pyrkivät kuitenkin piispainkokouksissaan yhteisiin linjauksiin ja esityksiin. Hallinnon uudistuksessa 2000-luvulle tuotiin hiippakuntatasolla myös hiippakuntavaltuusto, jolla on mm. oikeus tehdä aloitteita ja esityksiä kirkolliskokoukselle.

Vartiokylän rovastikunta

Helsingin seurakunnat Kulosaaresta itään muodostavat Vartiokylän rovastikunnan ja yksi näistä seurakunnista on Vuosaari. Rovastikunnan yhdellä kirkkoherralla on koko rovastikuntaa koskevia tehtäviä; häntä sanotaan lääninrovastiksi. Martti Nortia oli 70-luvulla lääninrovasti. Hänen jälkeensä lääninrovasteina ovat olleet Heikki Apajalahti Vartiokylästä, Veijo Vatka Herttoniemestä ja nykyään Jukka Pakarinen Vartiokylästä.

Rovastikunnan merkitys hallinnon pysyvänä rakenteena on seurakuntamme elinaikana ohentunut. Se ei ole päätöksiä tekevä taso, vaan lähinnä asioita eteenpäin vievä ja kokoava väliporras seurakuntien ja hiippakunnan välillä. Piispa voi mobilisoida lääninrovastit hoitamaan jotain tehtävää tai projektia. Hyvin moniin vaaleihin kokoonnutaan äänestämään nimenomaan rovastikunnittain. Rovastikunnan kokouksen kautta on myös mahdollisuus viedä joku aloite hiippakuntavaltuustoon ja sitä kautta kirkolliskokoukseen. Rovastikunnan kokoontumisissa voidaan käsitellä jotain kirkon ajankohtaista asiaa tai muuta teemaa. Itse olen 2000-luvulla istunut rovastikunnan pappeinkokouksessa keskustelemassa esimerkiksi rekisteröidystä parisuhteesta ja kirkollisten toimitusten käsikirjauudistuksesta. Aina silloin tällöin on ollut yhteyspäiviä tai rovastikuntapyhiä, jolloin rovastikunnan kirkkoherrat tai muut papit ovat saarnanneet toistensa seurakunnissa.

Lisäksi rovastikunta voi, kuten täällä idässä, tarjota seurakunnan työmuodoille ja –tekijöille hyvin luonnollisen lähialueen tehdä yhteistyötä, palkata vaikkapa yhteinen työntekijä johonkin projektiin.

Helsingin seurakuntayhtymä

Kun Vuosaaresta tuli yksi Helsingin seurakunnista, se ei liittynyt mihinkään irrallisten seurakuntien parveen. Seurakunnilla oli yhteinen kirkkovaltuusto ja kirkkohallintokunta Helsingin seurakuntia koskevia päätöksiä tekemässä ja toteuttamassa. Aina vuoteen 1978 asti seurakuntien kirkkoherrat olivat valtuuston itseoikeutettuja jäseniä ja yksi kirkkoherroista toimi tuomiokapitulin määräämänä myös puheenjohtajana. Enimmillään valtuuston jäsenmäärä oli 105 (33 kirkkoherraa ja 72 seurakunnista vaaleilla valittua jäsentä).

Täydellisen yhteistalouden seurakuntayhtymä

Kirkkolakiin tuli merkittävä muutos 25.7.1975. Sen mukaisesti Helsingin kunnan alueella toimivien seurakuntien oli perustettava seurakuntayhtymä. Näin tehtiin 1.1.1978 alkaen ja yhteinen kirkkovaltuusto päätti lisäksi, että yhtymä noudattaa, ei osittaista vaan ”täydellistä yhteistaloutta”. Valtuusto tekee seurakuntia koskevat isot päätökset esim. viroista ja rakentamisesta sekä vahvistaa vuosittain toiminta- ja taloussuunnitelmat. Kirkkohallintokuntaa ja valmisteluvaliokuntaa ei enää tarvittu, vaan tehtävät siirtyivät yhtymän yhteiselle kirkkoneuvostolle (Ykn). Se mm. valmistelee valtuustoon menevät asiat ja johtaa seurakuntien yhteistä työtä. Paikallisten seurakuntien kirkkoneuvostot muuttuivat täydellisen yhteistalouden yhtymässä nimeltään seurakuntaneuvostoiksi. Tämä perusrakenne on pysynyt samana nämä vuosikymmenet.

Vuoden 1979 alussa aloittaneen yhteisen kirkkovaltuuston jäsenmääräksi tuli 96 ja kaikki olivat seurakunnista vaaleilla valittuja luottamushenkilöitä. Itseoikeutettuja jäseniä eli kirkkoherroja ei enää muutoksen jälkeen yhtymän valtuustossa ole. Seurakuntayhtymään kuului sen v. 1978 syntyessä 33 seurakuntaa, 26 suomenkielistä ja 7 ruotsinkielistä seurakuntaa. Joitakin yhdistymisiä ja jakaantumisia on vuosien mittaan ollut. Kun keskustan seurakunnat yhdistyivät 90-luvulla isoksi Tuomiokirkkoseurakunnaksi, seurakuntien lukumäärä oli melko pitkään 24 + 6 eli yhteensä 30. Työvuosieni päätyttyä 2000-luvun ison uudistuksen jälkeen seurakuntien määräksi v. 2011 tuli 21, suomenkielisiä seurakuntia 18 ja 3 ruotsinkielistä seurakuntaa.

Päättäjien ohella vahvaa vaikutusvaltaa on yhtymän johtavilla viranhaltijoilla, valmistelijoina, esittelijöinä ja toteuttajina, sekä kirkkoherrainkokouksella, jonka päätökset ja linjaukset heijastuvat heti paikallisseurakuntiin ja myös yhtymään. Johtavat viranhaltijat istuvat kirkkoherrojen kokouksessa ja kirkkoherrojen kokouksen kulloinenkin puheenjohtaja istuu johtoryhmässä. Tuskin pelkästään istuvat. Kun johtamista 90-luvulla alettiin entistä pontevammin kehittää, entistä säännöllisemmiksi tulivat myös kirkkoherrojen ja yhtymän johtajien yhteiset koulutuspäivät ja kokousmatkat. Samoin tapahtui hiippakunnan kirkkoherrojen ja tuomiokapitulin kesken.

Työnjako yhtymän ja seurakuntien välillä

Yhtymälle kuuluvat seurakuntien kiinteistötoimi ja hautausmaat, keskusrekisteri, yhteinen talous- ja henkilöstöhallinto. Tärkeää seurakunnille on myös yhteinen viestintä, mm. Kirkko ja kaupunki – lehti. Ja kehityksen myötä aina vain suurempaan rooliin ja merkitykseen on viime vuosikymmeninä noussut yhtymän tietohallinto- ja atk-yksikkö. Seurakuntien ”yhteinen työ” – otsikon alle mahtuu monenlaista: sairaalasielunhoito, perheneuvonta, palveleva puhelin, Kampin kappelin toiminta, ammattikasvatus- ja opiskelijatyö, yhteiskunnallinen työ, erityisdiakoniaa, kuten kehitysvammaiset, ja erityisnuorisotyötä. Oikeastaan lähes kaikissa niissä työmuodoissa ja ikäryhmissä, joissa paikallisseurakunnillakin on omaa toimintaa, on myös yhtymässä joku työntekijä tai yksikkö, joka katsoo työtä seurakuntien ja kaupungin kokonaisuudesta käsin.

Vuosikymmenien aikana seurakuntien ja yhtymän välillä on ollut jännitteitä ja vastakkain asettelua. Joskus enemmän, joskus vielä enemmän. Seurakuntayhtymä on kyllä perustettu palvelemaan ja auttamaan seurakuntia, mutta paikallisseurakunnissa on monissa tilanteissa kyselty, onko yhtymä meitä varten vai olemmeko me sittenkin olemassa vain yhtymää varten? Omin valtuuksin asia olisi hoidettu jo aikaa sitten, mutta 30 seurakuntaa palvelevan yhtymän kautta hoidettuna homma viipyy ja viipyy. Miksi me emme saa tätä uutta virkaa, vaikka yhtymään palkataan koko ajan lisää väkeä? Miten resurssit jaetaan oikein yhtymän ja paikallisseurakunnan välillä, entä eri seurakuntien välillä? Viime aikoina, kun talous on tiukkenemassa ja henkilöstö hiljaa hupenemassa, tarvitaan entistäkin polttavammin viisasta työnjakoa ja laadukasta yhteistyötä yhtymän yhteisen työn ja seurakuntien työntekijöiden kesken.

Vuosaaren seurakunnan tarina kietoutuu monella tavalla Helsingin seurakuntayhtymän tarinaan. Kokemukseni pohjalta uskallan omasta ja vähän Vuosaaren seurakunnankin puolesta todeta, että olemme pääsääntöisesti saaneet yhtymästä hyvää, asiantuntevaa apua ja palvelua. Tunnen monessa asiassa kiitollisuutta sekä päättäjiä että yhtymä johtoa ja työntekijöitä kohtaan.

Kirkko Helsingissä

Lisäksi seurakuntayhtymässä on aktiivisesti pyritty vahvistamaan yhteishenkeä ja samassa veneessä olemisen kokemusta. Näin erityisesti nyt 2000–luvulla.

Ensinnäkin vieraannuttavaa yhtymä-sanaa alettiin työntää pois mielestä ja kielestä. Se korvattiin ilmaisulla Kirkko Helsingissä. Yhden ja saman kirkon asiallahan kaikki seurakunnat ovat. Taustalla oli myös se ymmärrys, että urbaanit stadilaiset, varsinkaan nuoret aikuiset, eivät edes aina tiedä, mihin seurakuntaan he kuuluvat jos nyt ylimalkaan kuuluvat enää mihinkään. Ihmiset liikkuvat seurakuntarajojen yli etsimässä ja löytämässä elämänsisältöä.

Viestintää vahvistettiin monin tavoin. Luotiin uusi Kirkko Helsingissä logo ja yhtenäinen visuaalinen ilme, joka toteutettiin seurakuntien verkkosivustolla ja kaikessa seurakuntien tiedotus, mainos– ym. materiaalissa. Tuotettiin korkeatasoisia esitteitä esim. kasteperheille ja uusille seurakuntalaisille. Tehtiin yleisesitteitä Helsingin eri kirkoista ja kirkon toiminnasta eri seurakunnissa jne.

Järjestettiin kaikki seurakunnat mukaansa ottavia isoja tapahtumia: v. 2002 Siunaus, 2005 Armo sekä 2007–2008 Usko Toivo Rakkaus tapahtuma. Pantiin paljon toimintaa yhteen, satsattiin paljon viestinnän volyymiin ja asianosaajien avulla myös laatuun, ylitettiin monia mediakynnyksiä, synnytettiin vilkasta keskustelua netissä, lehdissä ja livenä. Seurakuntien sanoma ja toiminta olivat, ainakin hetken, hyvin näyttävästi esillä.

Yhtymä–rakenne on kaikista puutteistaan huolimatta ollut Helsingissä, niin uskon, toimiva ja hyödyllinen sekä hallinnon että toiminnan kannalta. ”Stadi on niin iso mesta”, että tarvitaan toisaalta tilaa paikalliselle lähitoiminnalle, toisaalta kokoavalle rakenteelle ja tehtäville, jotka on mielekästä hoitaa yhdessä.

Siirry kappaleeseen Johtaminen ja toimintajärjestelmä Vuosaaren seurakunnassa