5. Jumalanpalvelus ja aikuistyö

Jumalanpalvelus ja aikuistyö

Seurakunnan keskeinen kokoontumis- ja hengellinen ruokkimispaikka on sunnuntain päiväjumalanpalvelus. Jumalanpalveluselämässä, johon myös kirkolliset toimitukset sisältyvät, on läsnä ja käytössä kaikki viralliset ja epäviralliset armonvälineet. Siksi siihen satsataan ja satsattiin myös Vuosaaressa alusta asti.

Jumalanpalveluksiin osallistujien määrä ei Vuosaaressa kovin korkealle noussut, kuten ei yleensäkään uusissa lähiöseurakunnissa. Vuosaaressa jumalanpalveluksen puitteetkaan eivät ensimmäisellä vuosikymmenellä olleet parhaat mahdolliset, kuten tilojen tarinassa kerrottiin. Kun vuoden -73 piispantarkastuksen yhteydessä kysyttiin, kuinka paljon ihmisiä keskimäärin osallistuu jumalanpalveluksiin, Nortia vastasi: talvella 70, kesällä 40. Luvut ovat mielestäni aika lailla oikeat. Kun alttarilta käsin katsoin kirkkosalia, en kyllä koskaan tuntenut yksinäisyyttä; 60–80 ihmistä täyttivät aika hyvin salin, varsinkin kun seurakuntalaiset eivät mielellään istu ihan kylki kyljessä vieraan ihmisen kanssa.

Pari erityispiirrettä muistan ensimmäisen vuosikymmenen jumalanpalveluselämästä. Vuosaaressa alettiin jo 1969 jakaa pääsääntöisesti joka sunnuntai ehtoollista, toisin kuin monissa muissa kirkoissa. Vietimme siis säännöllisesti messua, vaikka sitä nimeä ei vielä silloin yleisesti käytettykään. Toinen piirre liittyy toimituksiin. Vuosaaressa ei ainakaan tuloni jälkeen suoritettu ”joukkokasteita” esim. ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen, toisin kuin vaikkapa ensimmäisessä palvelupaikassani Nurmijärvellä 71–72. Kuhunkin toimitukseen ja ihmisten tilanteeseen paneuduttiin yksilöllisesti.

Laajan kosketuspinnan Vuosaaren aikuisiin ja perheisiin seurakunta sai juuri KIRKOLLISISSA TOIMITUKSISSA. Ne olivat isossa arvossa ja laajassa käytössä. Väestörakenteesta johtuen kasteet olivat valta-asemassa. Eräänäkin viikkona joskus 60-luvun lopulla seurakunnan työkalenteriin oli merkitty 23 kastetta. Ehkä pientä irtaantumista suurista sukujuhlista oli kuitenkin havaittavissa. Vihkipari saattoi pyytää mahdollisimman nopeaa toimitusta, yksinkertaista kaavaa, arkista tilaa ja kahta todistajaa talon puolesta.

Musiikki oli vaatimattomissakin olosuhteissa monipuolista. Tilapäiskirkossa ei neljän äänikerran uruilla saatu aikaan katedraalin holveissa pauhaavaa urkukonserttia, mutta laatikkokirkko tarjosi kyllä erinomaisen kaikupohjan laulajille ja soittajille sekä laulu- ja soitinryhmille. Myös seurakunnan virsilaulu oli melko laatuisaa. KIRKKOMUSIIKIN merkitys muutenkin on ollut suuri läpi vuosikymmenet ja kanttorien työ kietoutuu oikeastaan kaikkiin seurakunnan työaloihin. Mauri Hannikaisen ja Antti Yrjölän jälkeen kanttoriksemme valittiin Riitta Korhonen (nyk. Hirvonen) ensimmäisenä naispuolisena vakinaisena kanttorina Helsingissä. Hän aloitti jo vuoden 1974 puolella ja jatkoi 40 vuotta aina eläkkeelle lähtöönsä saakka. Hänestä ja hänen musiikkityöstään enemmän myöhemmin.

Kirkossa on se hyvä puoli, että kaikkea ei tarvitse itse keksiä. Traditio kantaa. Seurakunnissa on aina ollut niin kauan kuin ne ovat olleet olemassa sekä lähetys että diakonia. On jopa perusteltua sanoa, että kirkko on yhtä kuin missio, LÄHETYS. Ihan oman seurakunnan alusta asti löydän ne lähetystyön klassikot, jotka ovat pitäneet pintansa läpi vuosikymmenet: lähetyspiiri, myyjäiset, lähetyslounas, lähetysvierailut, nimikkokohteet, lähetyspyhät, lähetystempaukset ja –keräykset. Iso Missio 76 –tapahtuma oli myös vuosaarelaisia aktivoimassa ja muistuttamassa nimikkokohteemme lapsista. Virallisena lähetyskohteenamme oli, Vuosaarelle sopivasti, SLS:n Sinisen Pellon lasten päiväkoti, Lam Tim, Hongkongissa.

Kirkkoherra on yleensä toiminut lähetyksestä vastaavana pappina vuoteen 1996 asti. Kantavana voimana ovat olleet lähetyssihteerit ja lähetyspiiriläiset. 70-luvulta muistan kaksi nimeä: Inga Laurinkari ja Greta Airaksinen.

Evankeliumin julistamisen kumppanina kirkossa, siis Jeesus-liikkeessä, on aina toimiva lähimmäisen rakkaus, DIAKONIA, ihmisen kokonaisvaltainen auttaminen ja tukeminen. Vuosaaren seurakunnan alkuvaiheessa tätä diakonian sarkaa hoiti diakonissa Aila Heinonen, mutta 70-luvun alun lähteet jo kertovat, että seurakunnassa oli kaksi seurakuntasisarta (= diakonissaa) Eeva Hynynen ja Anna-Leena Hämäläinen. Anna-Leena palvelikin sitten seurakuntaa yli 30 vuotta, eläkkeelle lähtöönsä saakka. Eevan ja erinäisten vaiheiden jälkeen seurakuntaan valittiin v. -74 toiseksi diakoniatyöntekijäksi sosiaali- ja nuorisotyön koulutuksen saanut diakoni Riitta Helosvuori, hänkin meillä toimessaan noin 25 vuotta. Kappalainen Martin Törnwall oli diakoniasta vastaavana pappina kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Diakonin ja diakonissan perustyötä olivat tietysti vastaanotot, koti- ja laitoskäynnit, erityisesti vanhusten, vammaisten ja mielenterveyspotilaiden luona. Alkuvuosikymmeninä, kun diakonissan työ oli osa julkista sairaanhoitoa, hän sananmukaisesti myös ihan hoiti sairaita. Diakoniassa toteutui ja toteutuu monin eri tavoin ihmisten aineellinen, henkinen ja hengellinen auttaminen ja vielä niin, että tavoitteena on sen kohdistuminen erityisesti heihin, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavalla auteta. Jo alkuvuosilta ja ensimmäiseltä vuosikymmeneltä löytyvät diakonian klassikot: diakoniapiiri/ompeluseura, myyjäiset, yhteisvastuukeräys, joulupaketit vähävaraiselle. Kesällä leirit ja retket olivat niin vanhuksille kuin lapsillekin mieluisia.

Ryhmiä ja piirejä oli useita. Vuodelta 1975 kerrotaan kahdesta eläkeläisten iltapäiväpiiristä ja em. diakoniaompeluseurasta, jotka olivat diakonissan eli Anna-Leenan vastuulla. Erityisdiakonian eli Riitan alueeseen kuuluivat Yksinhuoltajien keskustelukerho ja Vaaka-kerho, joka oli tarkoitettu vammautuneiden lasten vanhemmille; näihin ryhmiin saattoi ottaa lapset mukaan, heille oli omaa ohjelmaa ja kaitsentaa. Itse kehitysvammaisille oli joka viikko oma virkistyksellinen ja opetuksellinen kerho. Aikuistyön/naistyön alueelle kuului myös Äitipiiri, jossa saattoi kohdata säännöllisesti toisia äitejä samalla kun lapset leikkivät ohjaajansa kanssa omia leikkejään.

Kaikkien pappien ja muidenkin työntekijöiden tehtäviin kuuluu sielunhoito. Sen ohella Vuosaaren seurakunnassa luotiin oma KESKUSTELUPALVELU, jossa neuvottelijoina ja keskustelijoina toimivat aluksi perheneuvoja Airi Nortia ja seurakunnan papit. Sittemmin keskustelupalvelun otti hoitaakseen lähes 20 vuodeksi diakoniapappimme Martin Törnwall. Apua ja tukea oli tarjolla avioliitto-, perhe-, nuoriso- ym. ongelmissa. Keskustelupalvelustamme tuli jatkossa yksi Helsingin seurakuntien perheneuvonnan toimipiste.

Kun katselee seurakunnan ensimmäisen vuosikymmenen toimintaa, kyllä se yllättävän monipuolista on ollut. Yhteyksiä oli eri puolille kuten kirkon kaikkiin herätysliikkeisiin. Ekumeniaakin harrastettiin. Mm. ortodokseilla oli Vuosaaressa oma kokoontumistila ja vanha kuva kertoo ortodoksisten pappisveljien vierailuista seurakunnassamme ja tutustumisesta päiväkerhotoimintaamme. Oli esitelmäsarjoja, kutsuiltoja, raamattupiirejä, evankelioimisiltoja, erilaisia tempauksia, monipuolista kesätoimintaa jne. Retkiä tehtiin merelle ja maihin, jopa Pyhään maahan. Juhlia oli monia: kirkon ja Merihiekan vihkimiset, piispantarkastus, virkaanasettamiset, v. 1977 seurakunnan 10-vuotijuhlat ja Nortian eläkkeelle lähtö.

Seurakunta pääsi hyvään alkuun kirkkoherransa johdolla. Rovasti Martti Nortia oli kuudennen pappispolven edustaja, 7 tyttären isä, yhden naisen eli Airin mies, avara kristitty, iso ja karismaattinen persoona, ei byrokraatti vaan taiteilija, joka piirsi usein puolivirallisiin papereihin nimensä oheen oman karikatyyrisen kuvansa, taidenäyttelyitä myöhemmin pitänyt, mainion muistelmakirjan ’Rovastin raportti’ kirjoittanut, lions - klubilainen, loistava pelleilijä lasten kanssa, kiinnostavien ja hauskojen tarinoiden (yleensä Kiteeltä) kertoja.

Jatka seuraavalle toiselle vuosikymmenelle 1978-1987