Sukupolvi Z - Zombisodan aikakirjat

Eläviä kuolleita on siis kuvattu hyvin monenlaisina. Usein tuntuu siltä, että jokainen tekijä haluaa tehdä omanlaisensa vision tuomionpäivän hirviöistä. Usein nämä visiot ovatkin todella tökeröitä ja typeriä. Niissä näkyy se, että tekijä on halunnut luoda jotain uutta ja mullistavaa, jotain aivan uudenlaista kauhua, mutta epäonnistuu siinä nolosti. Zombeja käsittelevissä teoksissa kuitenkin voidaan asia ottaa hieman vakavammallakin asenteella ja näin on onnistuttu Max Brooksin kirjassa Sukupolvi Z.

Max Brooks, joka on kuuluisan elokuvaohjaajan Mel Brooksin poika, on kirjoittanut muutaman zombi-aiheisen kirjan ja näitä voisi hyvin pitää zombi-mytologian lähdeteoksina. Näissä asiaan on lähdetty liikkeelle hyvin realistisesti ja jalat on pidetty tukevasti kiinni todellisessa maailmassa. Mitään asioita ei ole lähdetty hakemaan sensaatiomaisesti maagisista tai kirotuista asioista, vaan kaikkea kirjoissa tapahtuvaa on pyritty selittämään todellisen maailman realiteettien mukaan. Zombit eivät johdu pimeästä taikuudesta tai ufo-olentojen kiusaamisesta, vaan kirjailija on miettinyt niitä reaalimaailman lähtökohtia, joista elävien kuolleiden valtaama maailma voisi saada alkunsa.

Kirjasta saa myös yhtymäkohtia nykyaikaan ja välillä on jotenkin hurja miettiä miten vuonna 2011 kirjoitettu kirja on nähnyt ennakkoon erilaisia vaaratekijöitä viiruksen leviämisestä ihmisten parissa. Aluksi tautia ei oteta niin vakavasti ja tauti pääsee liiankin helposti leviämään lentokoneiden, laivojen tai salaa maahantulevien siirtolaisten kautta. Uutisia viiruksen vaarallisuudesta vähätellään ja puhutaan kaukaisesta taudista, joka ei varmaankaan helposti tule leviämään ja niin edelleen. Pian lääkekehittäjät kiinnostuvat mahdollisuudesta lisätienististä ja yritykset alkavat kehittämään erilaisia lääkkeitä tai rokotteita zombifikaatiota vastaan, mutta nopeasti kehitetyt lääkkeet paljastuvat hyväuskoisten ihmisten rahojen lypsämiseksi. Edellä esitetyt asiat luovat hirveitä mielenkuvia, mutta kuvastavat hyvin sitä, miten maailma pahimmillaan toimii.

Kirjan lukeminen on helppoa ja jaksotus lyhyisiin kertomuksiin sopii hyvin hektisenkin arjen kulkijoille. Itselle oli aina helppoa lukea yksi haastattelu, laittaa kirja sivuun ja palata myöhemmin takaisin lukemaan seuraava. Jokainen haastattelu on oma kokonaisuutensa ja näin ollen kirjan lukeminen pätkissä toimi hyvin, eikä tullut milloinkaan tunne, että menettää otteen kirjasta taukojen välillä. Kirjoitusvirheitä kirjassa oli jonkin verran, mutta tämä toisaalta sopi haastattelujen litteröinnin teemaan. Ainoa typerä kohta, mikä itselleni sattui pahasti silmään oli kohta, jossa koiria käytettiin eläviä kuolleita vastaan. Kissaihmisenä en ihan tiedä miten koiria koulutetaan ja miten ne loppuviimeksi oppivat, mutta kirjassa tuntui koirien olevan kuin robotteja. Koiria laitettiin tekemään mitä ihmeellisimpiä tiedustelureissuja tai härnäystehtäviä.

Zombikertomuksissa on hyvin harvoin onnellista loppua. Tämän genren kertomuksissa tuntuu olevan sääntönä, että ihmiskunta lopulta tuhoutuu ja harvat eloonjääneet sitkuttelevat heiveröisissä tukikohdissaan. Miten sitten tässä kirjassa, jossa on otettu asenteeksi mahdollisimman realistinen ote? Kirjan kertomuksien kautta saa hyvin kuvan siitä, miten ihmiset oppivat hiljakselleen elämään uuden uhan kanssa, keksivät erilaisia selviytymiskeinoja ja aseita. Ihmiset pääsevät hiljakseen niskan päälle ja voittavat kuolleet. Eihän näitä kirjan haastattelujakaan olisi voinut tehdä, jos ihmiskunta olisi tuhoutunut. Mutta onko tässä onnellinen loppu? Periaatteessa kyllä, koska uuden normaalin alla ihmiset aloittavat uuden elämän. Elävien kuolleiden uhka on kuitenkin edelleen päällä ja niiden nouseminen meristä tai suoalueista on vain ajan kysymys.