Pispalan riivaaja

Pitkään nämä sanat on ollut mielessäni ja aina kauhukirjoja valitessa on tullut otettua vain ulkomaalaista tuotantoa. Nimet, kuten H.P. Lovecraft tai Stephen King, ovat aina olleet hakukoneessa ensimmäisten joukossa. Viime vuonna, kun pitkästä aikaa hain jotain luettavaa, törmäsin kirjastossa sattumalta suomalaiseen kauhuun. En vain yhteen teokseen, vaan useampaankin. Kaverin esitelmä mielessä otin kuitenkin teokset kantoon ja kotiin.

Suomalainen kauhu on usein kuvattu lyhyesti siten, että se yrittää liikaa. Se pyrkii olemaan samanlaista, mutta parempaa, kuin isossa maailmassa julkaistu. Suomalainen kauhukirjallisuus pyrkii olemaan jotain rajua ja selkeästi “aikuisten juttua”. Tuntuu, että K-18 leima halutaan kirjaan tavalla tai toisella. Kerronnassa on helposti ylenpalttista väkivaltaa, seksiä ja päihteitä. Ja usein ihan turhaan. Toki hyviäkin kauhukirjoja löytyy, joten ei pidä siis lähteä täysin yleistämiseen. Mielenkiintoinen tuttavuus, joka kannattaa ottaa lukuun, on esimerkiksi Jukka Niemisen Zombievyöhyke tai novellikokoelma nimeltä Mahtavat Ammoiset.

Kuitenkin päällimmäiseksi viimeisimmästä lukuprojektistani mieleeni jäi Aatu Karrin Pispalan riivaaja. Kirja on oikeastaan pähkinänkuoressa kaikki se, mitä pidän suomalaisessa kauhussa typeränä. Kirja itsessään on hyvin ohut ja teksti on tavallista isompaa, joten lukeminen ei tule olemaan mikään kovinkaan suuri urakka, mutta kirja on kerronnaltaan hyvin heikkoa ja jotenkin viimeistelemätöntä. Jotenkin minulle tuli tunne, että kirja olisi vain luonnos tai käsikirjoitus tulevasta teoksesta. Kirjoittaja ei ole käyttänyt kovinkaan paljoa vaivaa tekstin värittämiseen, vaan tapahtumat ja paikat kuvattiin hyvin yksioikoisesti. Kaikki jäävät hyvin pinnallisiksi ja tuntuu, että kirja haastaa lukijan käyttämään omaa mielikuvitusta ja aktivoimaan omia mielikuvia kauhuleffojen kauhuelementeistä. Kerronta on suorasukaista ja menee aina suoraan tapahtumaan, ilman juurikaan minkäänlaisia tilanteen syventämisyrityksiä.

Tarinaltaan kirja on pohjimmiltaan ihan mielenkiintoinen. Pispalan alueella on alkanut laaja onnettomuuksien sarja, jossa autoja on ajanut päin siltoja tai ihmisiä jäänyt junan alle. Hiljakseen alkaa paljastumaan, että syynä tähän on verenhimoinen riivaaja, joka on alkanut kostamaan omaa surkeaa kohtaloaan. Tapahtumat ja riivaajan herääminen on alkanut, kun Pispalan alueella olevassa omakotitalossa oltiin alettu tekemään maanmuokkausta ja vahingossa kaadettu vanha puu, joka oli kasvanut riivaajaan haudan päällä. Muutama ihminen alkaa tutkia tapauksia ja yllättävän nopeastikin löytää vinkkejä vanhoista lehdistä. Pian oltiinkin hakemassa Pispalalaista pappia karkottamaan riivaajaa ja lopettamaan onnettomuuksia. Vanhojen tekstien mukaan papin piti olla syntyperäinen pispalalainen ja sellainenkin löytyy yllättäen lähipiiristä.

Henkilöt kirjassa ovat hyvin toisarvoisia ja niitä tapetaankin ihan muitta mutkitta. Kuolema vaanii aina ja veriteot kuvataan yllättävänkin tarkkaan. Tuntuu, että kun on haluttu värittää tarinaa, on se tehty juuri näiden tappojen kautta ja ehkä samalla haluttiin saada kirjaan se kauhu tunne. Mutta tästä tulee se toinen ongelma, joka rikkoi immersion ainakin itseni kohdalta. Jos oikeasti Tampereella tapettaisiin noin paljon porukkaa tai onnettomuuksia sattui tähän tahtiin, olisi ihmisillä ja kaupungissa huomattavasti erilaisempi tunnelma. Nyt tuntui, että hirveäkin veriteko, jossa ruumiista oltiin sormetkin puraistu poikki, sivuutettiin olankohautuksella ja suurinpiirtein annettiin ymmärtää, että “tälläistä se nyt vaan on nykyään.”

Monesta kohtaa kirjaa huomaa, että kirjoittaja on kauhuleffojen ystävä. Hän on selkeästi halunnut luoda oman kauhukertomuksen ottamalla useasta eri kauhuleffasta erilaisia kohtauksia. Näen silmissäni miten kirjoittaja on omissa silmissään nähnyt erilaisia kohtauksia ja kirjoittanut niitä lähes perä perää unohtaen kuitenkin kirjoitusvimmassaan luoda tunnelmaa ja syvyyttä. Tämä loi hyvin rikkonaisen kokonaisuuden. Itse riivaajakin oli hyvin stereotyyppinen leffahirviö. Nuori vieno tyttö, joka on pukeutunut valkoiseen kaapuu ja hiukset peittävät kasvoja. Muuten hento tyttö on hiljainen ja rauhallinen, mutta yht’äkkiä hyökkääkin kimppuun ja tappaa brutaalisti. Taattua leffakamaa.

Luettuani kirjan tuli päällimmäisenä tunne, että “mitä minä just luin?”, mutta voisin suositella tätä kirjaa ihan kuriositeettina. Kirjassa näkyy intohimo kirjoittamiseen ja uskonkin, että kirjoittaja on tyytyväinen tuotokseensa. Tästä olen jotenkin jopa kateellinen, koska itse tuotan tekstiä paljon, mutta aina hyvin kriittisenä en vain juurikaan julkaise niitä. Jos saisin samanlaisen itsevarmuuden ja tyyyväisyyden omiin teksteihini.

Arvosanaa en halua antaa tälle kirjalle, vaan pidän tätä “hyvänä alkuna”. Nykyään tulee esimerkiksi tietokonepeleistä paljon remasteroituja versioita, joissa on viilattu kulmia, paranneltu grafiikoita ja syvennetty tarinaa. Jotenkin näkisin, että tässä olisi valmista pohjaa remasteroidulle versiolle, jossa kauhun elementteihin olisi saanut lisää syvyyttä.