Eri pitäjissä pellavanviljely vaihteli ennenvanaa paljon. 1700-luvulla useissa Hämeen pitäjissä (Padasjoki, Hauho, Hollola, Lammi, Vanaja, Janakkala, Hattula, Sääksmäki, Längelmäki, Kuorevesi, Orivesi) viljeltiin runsaasti pellavaa, kun taas Etelä-Pohjanmaalla pellavan viljelys oli hyvin vähäistä, paitsi Ilmajoella. Hampun viljely oli jonkun verran yleisempi. Hamppua viljeltiin etupäässä Kuopion, Mikkelin, Viipurin ja Vaasan lääneissä. (Simola, 1923: 5) Tampereen pellavatehtaalla oli iso vaikutus pellavanviljelyksien lisäämiseksi. Siihen tehtaasee otettiin vastaan sellaista pellaaa, jota ei ollut loukutettu eikä lihdattu. (Simola, 1923: 6)
Pellavamaaksi soveltuu hyvin kevyt savimaa tai savensekainen hietamaa. Myöskin multava hietamaa, joka on hyvässä kasvukunnossa ja mahdollisimman puhdas rikkasuohoista soveltuu pellavan viljelykselle (Simola, 1923: 8). Pellavasta tulee karkeampaa ja tasaisempaa kun se kasvaa hiekkamailla. Tällainen pellava ei sovi hienoimpiin pellavatuotteisiin. Ei liian kova savi antaa hienompi ja pehmeämpi kuitu.
Pellavaa sopii viljellä nurmen jälkeen, jolloin maa on vapaa rikkaruohoista. Palanutta lampaanlantaa sopii hyvin pellavamaan peittolannaksi. Pellavalle ei tulisi käyttää karjalantaa, sillä se vaikuttaa epäedullisesti pellavan kuidun laatuun. (Simola, 1923: 7-8) Pellavaa viljeltiin myös verttattain paljon kaskissa. (Simola, 1923: 7) Pellavakaskeksi valittiin nuorta koivumetsää kasvava savimaa. Vanha metsä pidettiin tarkoitukseen sopimattomana. (Grotenfelt, 1901).
Pellavansiemeniä käytettiin ennenvanhaa niin kotimaista kun Riiasta tuotu siementä (Riga-Pyk). Hyvä pellavansiemen kuvattiin "vaaleanruskeaksi, kiiltäväksi, se vajosi vedessä pohjaan ja tulessa se rätisee". Hyvä siemen sanottiin itävän vuorokaudessa. Toisia hyvän siemenen tuntomerkkejä mainittiin iso, paksu siemen, jolla on kapeammassa päässä pieni koukku. Simola kirjoittaa, että paras siemen saadaan jos siemen säilytetään siemenkodassa ja puidaan juuri ennen kylvöä. (Simola, 1923: 9)
Pellavan jalostustyötä aloitettiin Maanviljelystaloudellisen koelaitoksen kasvinviljelyostastolla v. 1918. (Simola, 1923: 11)
Hienoa pellavaa saatiin jos kylvettiin (21/2 tynnyriä siementä yhdelle tynnyrialalle) noin 725 litraa siementä hehtaarille. Toisia määriä mainitaan 1-2.5 hl hehtaarille, riippuen miten hienoa pellavaa halutaan tuottaa. Etelä-Hämeessä kylvettiin 1hl pellavan siementä hehtaarille, kun Pohjois-Hämeessä kylvettiin sitkeällä savimaalla 2-2.5 hl hehtaarille. Vuonna 1922 kylvettiin Maanviljelystaloudellisessa koelaitoksen viljelemässä useampi maatiaispellava, käytettiin 150 kg/ha siementä koeruutuihin. (Simola, 1923:12-13) Tämän kokeen suomalaisten maatiaispellavien kasvuaika olivat 86-97 päivää. Tuhannen siemenen paino vaihteli 3.84-4.86 g. Kokeen paras pellava oli Lammilta. Sen varsisato oli 5233 kg/ha ja siemensato 482 kg/ha. Siemensadot vaihtelivat paljon 406-733 kg/ha:lta. Hyvistä pellavanvarsista saatiin ennen vanhaa yleensä 15-18% puhtaita pellavia. (Simola, 1923: 8)
Belgiassa tunnettiin ennenvanhaa kolme erilaista pellavaa:
Kasteliottu pellava on väriltään vaalean harmaanhopeinen.
Mudassa liottu pellava (lammessa, kuopassa) on väriltään terässininen, joskus keltainen (jos mudassa on savea). Keltaista pellavaa voi myös saada jos kuopan pohjassa laitetaan leppähaketta tai unikkojen siemenkotia. Tässä menetelmässä nostettiin pellava kun alimmat lehdet olivat keltaisia, mutta siemenet eivät vielä ollut täysin valmiita. Siemenet poistettiin ja varret niputettiin noin 3-4 tuuman leveiksi nipuiksi (7.5-10 cm).
Vedessä liottu pellava on väriltään valkoinen, joskus kellertävä. Tämä pellava nostetaan pellosta vasta kun siemenet ovat täysin tuleentuneita. Pellava kuivataan pelloilla lyhteissä ja viedään talveksi varastoon. Sitä liotaan vasta seuraavan vuoden keväällä vedessä. Se on yleisesti tunnettu että liottu pellava saa enemmän vahvuutta jos sitä säilytetään liotuksen jälkeen vuoden tai kaksi. Tämä koskee myös sellaista pellavaa, joka ei ole liotettu. Tähän ryhmään kuului myös sellainen pellava joka oli liottu virtaavassa vedessä. Sitä pidetiin parempana pellavana. (Arnell, 1844:4,12)
1800-luvun alussa käytettiin myös Belgiassa siementä joka tuli Riiasta. Belgiassa sanottiin, että tiheästi kylvetty pellavapeltoon pitää saada levätä sen jälkeen 9 tai jopa 18 vuotta. Kuusi-seitsemän vuotta suosittiin ainakin lepoa pellavan viljelyvuosien välillä. Järjestelmällistä vuoroviljelyä ei ollut Belgiassa mutta ei suosittu ohran tai perunan (tai muita juuriviljojen) viljelemistä edellisenä vuonna. Mieluiten viljeltiin ennen pellavaa vehnää tai hamppua, molemipia lannoitettiin. Joillakin alueilla oli kylvetty apilaa pellavan kanssa. Jossakin paikoissa viljeltiin porkkanoita ja pellavaa samoilla alueilla siten, että ensin kylvettiin pellavaa ja 8 päivää myöhemmin porkkanaa. (Arnell, 1844:5-6)
Suomessa Längelmäessä on tuotettu erittäin hyvää pellavaa, se on ollut parempaa kun ruotsalaista ja Riian kruunupellavaa. Pellavan käsittely toteutettiin seuraavalla tavalla: Ensin nostettiin pellava juurineen ja sijoitettiin isoihin kasoihin (ei sidottu lyhteeksi), siemennuput sisäänpäin. Tämän jälkeen suojattiin pellavat sateelta ja auringolta oljilla. Kasassa kuumeni kolme kertaa ja joka kerran välillä lämpötila aleni itsestään. Tämä prosessi kesti yleensä noin 8 päivää ja antoi pellavalle pehmeyttä ja keltavihreän värin. Tämän jälkeen sidottiin pellavat lyhteeksi ja laitettiin kirkkaan seisovaan veteen likomaan. Tarkistettiin onko pellavan liotus valmis kiertämällä joitakin pellavia sormen ympäri tai löymällä sitä kolme kertaa vedenpintaan ja sen jälkeen ravistelemalla niitä. Kuitu piti silloin erota varsista. Tämän jälkeen nostettiin pellavat ja laitettiin kuivumaan riukuaitaan tai maahan juuripuoli alaspäin. Ennen pellavien käsittelyä otetiin niitä lämpimään tupaan tai lampolaan, mutta saunan lämpöön niitä ei saa tuoda koska silloin pellavan laatu kärsii tai voi tuhoutua. Suomessa pellavaa viljeltiin joka neljäs vuosi samalla lohkolla. Sitä ei koskaan viljelty ohran, herneen tai perunan jälkeen. (Arnell, 1844:4,17-19)
Pellavanvarresta saadaan 18% pellavaakuitua (Elofson, 1949)
Andersson, G. & Granhall, I. (1950): Odling av olje- och spånadsväxter. LT:s Förlag Stockholm, s. 74-95
Arnell, L. (1844): Anteckningar om linkulturen, Kejserliga Finska Husållnings Sällskapet s sekreterare, Åbo, Christ. Ludv. Hjelt.
Elofson, Anders (1949): Nya Lantmannens Bok. Nerikes Allehandas Tryckeri Örebro 1949.
Grotenfelt, Gösta: Suomen peltoviljely WSOY 1901.
Hämeen ammattikorkeakoulu: Pellava
Simola, E.F. (1923): Pellavan jalostuksesta yksilövalintaa käyttämällä. Suomen maanviljelystaloudllinen koelaitos. Helsinki. Valtioneuvoston kirjapaino, s. 1-26