Shkolé

Skhole (kreik.) eli “koulu” tarkoitti alkujaan pysähdystä, lepoa ja vapaata, sittemmin varsinkin lasten joutoajan tekemistä eli leikkiä. Myöhemmin shkolella ymmärrettiin valmennusta ja opetusta ja sittemmin teollisena aikana termi koulutus kuvaa parhaiten skolen kehitys- ja selitysvaihetta. Alkuperäisestä shkolesta juontuu traditio vapaan kansalaisen yleisestä sivistyspyrkimyksestä (paideia), joka on mahdollista vain huolista vapaana eli vapautettuna arjen ja toimeentulon huolista. Mielenkiintoinen on shkole -käsitteen matka itsensä negaatioksi. Nykyäänhän koulun tehtäväksi ymmärretään valmentaminen työelämän tehtäviin niin että kansakunta menestyy taloudellisesti ja sosiaalisesti. *

Pekka Himanen (1996, 1997)** yhdistää shkolen muodonmuutoksen alkuperäisen nautinnon häviämiseen oppimisesta. Sivistyksellisen kärsimyksen logiikka on synnyttänyt erottelut opiskelun, vapaa-ajan ja työn välillä. Noiden erojen yli on hypittävä ennen kuin ilo palaa osaksi formaalia oppimista ja sivistystä. Sokraattisesta näkökulmasta koko elämä on oppimista tai seikkailua, mikä ainakin pintapuolisesti muistuttaa nykyistä elinikäisen oppimisen ideaa. Tutkimus on oppimista, oppiminen on tutkimusta, työtehtävät edellyttävät oppimista ja vapaa-ajallammekin kurottelemme kohti uutta ja tuntematonta eli opimme.

Paideia eli sivistys on toinen kreikan kielen sana, joka on alkanut taas kuumottaa. Shkolen ja paideian käsitteiden matka läpi vuosisatojen on ollut samantapainen. Sokrates häivytti eron sanojen paideia ja paidia välillä. (Setälä 1997)*** Jälkimmäinen tarkoittaa leikkiä. Oppiminen on sen mukaan ilo ja nautinto. Antiikin vapaille kansalaisille sivistys saattoikin historiallisen silmänräpäyksen verran merkitä ilottelua, mutta sen ymmärryksen opimme historian kulussa tehokkaasti unohtamaan.

Kristillisen, kapitalistisen ja sosialistisen moraalin yhteinen säie on velvollisuusetiikka. Jo Sokrateen seuraajat jalostivat hänen ajatuksiaan suuntaan, jonka jäljet hyvin tunnemme. Platon ja Aristoteles (Politiikka)**** esittivät painavia vasta-argumentteja liian kevytmieliselle leikittelylle. Ihmiset eivät Platonin mukaan tule ajatelleeksi, että leikeissä - kuten pelatessa - uutuuksia harrastavista lapsista kasvaa pakostakin toisenlaisia aikuisia kuin edellisten sukupolvien lapsista. Toisenlaisina he pyrkivät toisenlaiseen elämään ja tässä pyrkimyksessään haluavat erilaisia laitoksia ja lakeja. Ja se ei Platonin mukaan ole ollenkaan toivottavaa.*****

Platonisen toiminnan motiivina on pyrkiminen hallintaan ja tasapainoon. Tähän päästään uusintavalla oppimisella. Toimintaa kehitetään pala kerrallaan yhä täydellisemmäksi. Varjo luolan seinällä piirtyy kerta kerralta tarkemmin. (ks. Platonin ideaoppi ja luolavertaus) Ennustettavuutta valloitetaan tarkentuvan suunnittelun, määrittelyn ja roolijaon keinoin. Tätä on tavoiteltu ja tavoitellaan myös koulutuksessa. Ankarimmillaan pyrkimys on esiintynyt totalitaarisissa järjestelmissä, joille on ominaista koko toimintaympäristön ottaminen kontrollin piiriin. Suljetut järjestelmät eivät ole pitkään kestäneet avoimempien systeemien aiheuttamaa kilpailupainetta, vaan hallinta ja järjestys ovat jossain vaiheessa muuttuneet kaaokseksi.

Kun nuorten tottumukset muuttuvat, kaikki vanha joutuu huonoon huutoon ja uusia asioita pidetään kunniassa. "Mielestäni mitkään mielenilmaukset ja asenteet eivät ole valtiolle vahingollisempia kuin nämä", kirjoitti Platon.****** Siksi leikit pitää Platonin valtiossa ottaa valtion kouluttajien ohjaukseen. Platonin ideaalimaailmassa vallitsee harmonia ja tasapaino. Sama idea ja mielen malli on voimissaan edelleen, vaikka maailman virta kuohuu koulun nurkalla kiivaammin kuin aikoihin.

Aristoteles rohkaisee teoksessaan "Politiikka" lapsia leikkimään sitä, mitä heidän oli tehtävä aikuisina eli ohjaa leikkiä kohti kansalaiskasvatusta. Vapaa-aika on lähtökohta, mutta se on eri asia kuin pelkkä leikki (paidia), jolla ei ole arvoa itsessään vaan vain sen tuottaman virkistyksen takia. Aristoteleeltä on peräisin ajatus, että arvokas oppiminen vaatii vaivaa. Leikkiminenkin on hyvästä, jos se vie kohti sitä tärkeämpää päämäärää.

Aristoteleen mukaan lasten tulee hylätä helistimensä sivuun seitsenvuotiaana ja siirtyä kouluun kuten meillä on sinnikkäästi tehtykin. Kreikkalaisen ajattelutavan tyypillisiä piirteitä oli teleologisuus eli taipumus selittää erilaisia tapahtumakulkuja ja toimintoja niiden lopputuloksista tai päämääristä (telos) käsin. Suurten filosofien Platonin ja Aristoteleen mukaan (oppimis)leikki oli siinä merkityksessä parhaimmillaankin vain väline sekä valtion että kansalaisen hyvän elämän saavuttamiseksi.

Vaikka Aristoteles on ankara oppimisen pohdiskeluissaan perustelut ovat kiinnostavia nykymenoakin ajatellen. Vai mitä sanotte tästä tuumiskelusta, joka tapahtui 2350 vuotta sitten tyystin erilaisessa teknologisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössä.

“Arkielämän kasvatustehtäviä on neljä: (1) lukeminen ja kirjoittaminen, (2) liikuntaharjoitukset, (3) musiikki, johon toisinaan lisätään (4) piirtäminen. Lukeminen, kirjoittaminen ja piirtäminen ovat monin tavoin elämälle hyödyllisiä taitoja ja voimisteluharjoitukset lisäävät rohkeutta. Musiikin suhteen voi herätä aiheellisia epäilyjä kun ”useimmat ihmiset meidän aikoinamme harrastavat sitä vain huvin vuoksi, alunperin se kuitenkin sisältyi kasvatukseen luonnon itsensä vuoksi. Kaiken toiminnan ensimmäinen periaate on vapaa-aika ei työ. Molempia toki tarvitaan, mutta vapaa-aika on tärkeämpää. Siksi pitää myös huolellisesti pohtia mitä meidän pitäisi tehdä vapaa-aikanamme? Selvästikään meidän ei pitäisi tyytyä vain viihdyttämään itseämme, sillä silloin ilonpito olisi elämän päämäärä. Jos niin ei ole, lystiä tarvitaan vain välineellisesti joidenkin tärkeämpien asioiden edistämiseen kuten silloin kun raskaan työn lomaan tarvitaan rentoutusta. Siksi viihdytystä tulee tarjoilla vain sopivina aikoina ja sen tulee olla kuin sielua ja ruumista rentouttavaa lääkettä. Vapaa-aika itsessään antaa mielihyvää ja elämännautintoa, josta pääsevät osallisiksi kiireettömät, eivät kiireiset ihmiset.”

Antiikin Kreikassa vapaa-aika kuului vapaille ihmisille. Vapauden ja vapaa-ajan perässä on juostu senkin jälkeen. Ihmisen historian suuria epookkeja ja niiden välisiä murroksia luonnehtii lisääntynyt mahdollisuus irrottaa yhä useampi ihminen toimeentulon välittömästä hankinnasta. Tällainen riippumattomuus on Bourdieun (1998)******* mukaan välttämätön ehto ”oppineen näkökulman” omaksumiselle. Oppinut näkökulma edellyttää vapaa-aikaa, siis intresseistä vapaata aikaa, jotta olisi Platonin termein mahdollista ”leikkiä vakavasti” (spoudaios paizein). Sellaisen leikin vakavamielinen Platonkin hyväksyy.

Demokratiakäsityksen perustana ei ole ihmisten luontainen kyky joukkona päätyä parhaisiin ratkaisuihin.. Siinä on toki kyse rationaalisesta menetelmästä päätyä ratkaisuihin silloin, kun yhteisössä vallitsee erisuuntaisia käsityksiä siitä mitä tietä pitäisi kulkea. Edustuksellisen demokratian taustalla on kuitenkin keskeistä ajatus, jonka mukaan toiset ovat varustettu paremmalla ymmärryksellä kuin toiset tekemään päätöksiä monimutkaisissa asetelmissa, joiden kaikkia vaikuttavia seikkoja ei ole käytännössä mahdollista levittää kaikkien kansalaisten tietoon. Bourdieun ajatuksenkulkua seuraillen muu ei ole mahdollistakaan ennen kuin koko kansa on vapautettu tai vapautunut skholeen. Siihen asti pidettäköön huolta järjen evoluutiosta niiden ihmisten kautta, joille on suotu intressitön ja toimeentulon huolista vapaa vapaa-aika. Kukin päätelköön kuinka hyvin tuo “järjen evoluutio” nykyisellään toteutuu.

Kaikki eivät ole oman toimintansa tutkijoita. Harva toimii teoreettisten mallien mukaan vaan toiminta syntyy välittömämmin tarpeiden ja tarkoitusten kaleidoskoopissa. Vapautuminen ja tietoiseksi tuleminen toteutuu siis vasta shkolen tilassa. Silloin demokratiakehityksen syväksi pohjavirraksi voidaan ajatella riittävien taloudellisten ja sosiaalisten edellytysten (eli shkolen) jakaminen yhä laajenevalle kansalaisten joukolle, jotta saavutettaisiin jatkuvasti laajeneva etuoikeus antaa panos sellaisten totuuksien ja arvojen edistämiseen, joita kullakin hetkellä pidetään universaaleina.

Himanen kysyy, miksei opettajia koeta mahdollisuuskätilöiksi, joiden kautta voi synnyttää elämässä merkityksellisiä oivalluksia? Hänen mukaansa opettajan tehtävänä on tulevaisuudessa auttaa sokraattisessa synnyttämisessä. Samalla myös opiskelija auttaa opettajaa synnyttämään, jolloin raja opettajan ja oppilaan, kätilön ja synnyttäjän välillä himmenee. Kätilö on synnyttäjä ja päinvastoin. Kreikkalaisten pidoissa ilmapiiristä vastasi symposiarkhos. Hänen tehtävänään oli määrätä kullekin osallistujalle nautittavien viinipikarien määrä sekä viinin ja veden sekoitussuhde annoksissa. Hänellä oli myös oikeus rangaista sivistystapahtuman latistajia esimerkiksi määräämällä heidät tanssimaan alasti.

Uusintava oppiminen riittää aikakausina, jolloin kehitys on tasaista. Kehitykselle on kuitenkin ominaista, että muutos toisinaan kiihtyy, kun toiminnan edellytyksiin virtaa syystä tai toisesta uusia mahdollisuuksia. Usein impulssit syntyvät teknologisista innovaatioista, jotka harvoin yksinään riittävät olennaisesti muuttamaan maailmaa. Kun uuteen työkalustoon liittyy sosiaalisia keksintöjä ja uudelleenorganisoitumista, koko toimintaympäristö siirtyy nopean ja radikaalin muutoksen tilaan. Tilannetta jossa oppiminen kohdistuu epäjatkuvuuksien hallintaan voi nimittää uudistavaksi oppimiseksi. Koulutusjärjestelmälle uudistava oppiminen on kosolti ongelmallisempi haaste kuin uusintava oppiminen, koska sillä ei välttämättä ole tukenaan yleistä mielipidettä. Epävarmuudessa on helpompi katsoa taakse- kuin eteenpäin.

Sokrateen viisaus oli siinä, ettei hän luullut tietävänsä. Tämä “viisaus” sai perimätiedon mukaan Delfoin oraakkelinkin pitämään häntä kaikkia muita viisaampana. Eräät filosofisesti suuntautuneet terapeutit puhuvat ”ei tietämisen” –tilasta samassa hengessä. Ihmisen auttajan kyvyistä tärkein voikin olla taito kohdata toinen ihminen mahdollisimman tietämättömänä, jolloin ennakko-oletukset ja oma hankittu viisaus ei pääse ohjaamaan vuorovaikutusta. Kuolemaan tuomittuna Sokrates profetoi: "Jos te luulette surmaamalla ihmisiä estävänne toisia arvostelemasta teitä vääränlaisesta elämästä, olette erehtyneet. Ei sellainen ratkaisu ole kovinkaan kestävä eikä kaunis. Kaunein ja helpoin tapa päästä arvostelusta on se, että ei yritä estää toisia puhumasta, vaan pyrkii kehittämään itseään mahdollisimman hyväksi."

Pekka Himanen luonnostelee sokraattisen ei-tietämisen innoittamana viisi sivistysulottuvuutta: elämän mestaruuden tavoitteleminen, hätkähdyttäminen, kohtaaminen, aika ja leikki. Kahta viimemainittua käsiteltiin jo skholen käsitteen ja jälkimmäistä paideia-paidia –termien kautta. Kolme muuta piirrettä ansaitsee lyhyen selityksen.

Sokrateen dialogiksi kehittyvää kyselyä innoitti mestarillisen elämän tavoittelu. Suuntana oli hehku omassa elämässä. Siinä voi olla jotain samaa kuin kokemuksellisessa oppimisessa tai elämysten metsästyksessä, jos elämykselle annetaan syvempi merkitys kuin vain aistillisen mielihyvän tavoittelu. Oman elämän mestaruussarjaan pääsee ottamalla suoria, kyseleviä ja dialogisia suhteita oman elämänsä näyttämön toimijoihin. Pekka Himanen pelkistää: ”Jos sivistys ei näy elämässäni, se ei näy missään.”

Himanen ottaa esimerkiksi Astuvansalmen kivikautiset kalliomaalaukset Ristiinassa. Alkuperäistä taidetta ei tehty museoihin eikä kehyksiin, jollei sitten kehyksinä pidetä koko luontoa. Sokrates näyttää kokevan elämän eräänlaisena oman elämän taideteoksena, jota tulee intohimoisesti luoda hyvän ja kauniin (kaloskagathos) eli elämän mysteerin kohtaamiseksi. Oppiminen ei ole tiedon siirtoa ja vastaanottoa. Sokrates hyljeksii kirjaa sen ulkoisen sivistysnäkemyksen takia. Kirjaihmiset ”eivät pysty vastaamaan eivätkä itse kysymään mitään”.

Sokrates oli aikansa toisinajattelija ja kyseenalaistaja. Hänen aikansa oli vapaata ja teoriapitoista, vaikka samalla metodista ja käytännöllistä. Sokrates puhui itsestään filosofisena paarmana. Hänen perujaan filosofiassa on ihmettelyn traditio. Mikään ei ole liian pyhää asetettavaksi koetukselle. Hätkähdyttäminen oli ravistelua, dialogin käynnistämistä. Vasta dialogin tai testin toisessa päässä on valinta. Jotta valintoja voisi tehdä pitää kyetä näkemään vaihtoehdot. Hätkähdyttämällä saadaan nekin vaihtoehdot näkyviin, jotka muutoin piilottelevat sosiaalisten instituutioiden ja valtadiskurssien kimalluksen takana.

Oman elämänsä mestari ei tyydy muiden valintoihin, vaan rakentaa sen oman taideteoksensa sisään. Siihen tarvitaan ihmettelyä, kyselyä, dialogia ja tutkimista. Platonin Menon-nimisessä dialogissa Sokrates auttaa orjapoikaa kysymyksillään synnyttämään geometrisen oivalluksen, jota hänellä ei aikaisemmin ollut. Sokrates hätkähdytti ihmisiä ajattelemaan itse ja omista lähtökohdistaan.

Kyseenalaistamiseen liittyy aina eron tekeminen johonkin aikaisempaan. Eron tekeminen on erilaisuuden ja bahtinilaisen moniäänisyyden lisääntymistä. Eron tekijä on joutunut ajattelemaan eron, jotta se olisi ylipäänsä mahdollista. Siinä mielessä kyseenalaistaminen ja hätkähdyttäminen ovat postmoderniksi määritellyn dissonanssin ja moninaisuuden kätilöimistä. Molemmilla on yhteys konstruktiivisiin oppimiskäsityksiin ja oppimisympäristöteorioihin.

"Roolit tulisi muuttaa siten, että ei enää olisi opettajaa ja oppilasta. Minulla on tällainen sokraattinen ajatus, että opetustilanteessa olisi vain kisälleitä yhdessä matkalla jonnekin - ei mitään mestarointia." Himasen mukaan opetuksessa tulisi aina syntyä jotain uutta. Ei yksisuuntaista sanelua, vaan dialogia, uuden luomista. Himasen näkee yliopiston idean kääntyneen päälaelleen. "Opiskelun tulisi olla hauskaa. Nyt on vallalla ajatus, että mitä vakavampaa, sitä sivistyneempää."

Sokrates halusi käydä juttusille kenen tahansa vastaansa tulevan ihmisen kanssa, koska oli vakuuttunut että jokaiselta voi oppia jotakin viisautta. Sokrateella oli loistava kohtaamisen (synusian) kyky. Himanen kuvaa kohtaamistaitoa kyvyksi syttyä toisesta ja sytyttää toista, halua synnyttää yhdessä eli käydä tasavertaiseen, toista kunnioittavaan dialogiin. Himanen rajaa kohtaamiskyvyn kahdelta puolelta. Toisella puolella on kohtaamisimpotenssi eli kyvyttömyys innostua toisesta, itseensä koteloitumista. Toisella puolella on kohtaamisnymfomania eli itseyden häviäminen sosiaalisen yhdessäolon itseisarvoksi, jossa kaikki kohtaaminen kelpaa. Silloin minun taideteoksestani tuleekin toisten luomus. Kohtaamiselle on luotava erityisiä muotoja ja tiloja: toreja, keskustelupalstoja, kahviloita, yleisönosastoja. Sähköiset verkot ja virtuaaliset kohtauspaikat tuovat agorat myös sinne missä on tähän asti vallinnut tertium non datur.

Sähköiset verkot ja yleisemmin se, mitä aikoinaan tapasimme nimittää tietoyhteiskunnaksi, luo paitsi uusia mahdollisuuksia kohtaamiseen, hätkähdyttämiseen ja oman elämän mestarointiin myös oppimiseen, joka ei käynnisty ulkoapäin vaan halusta ymmärtää, löytää ja rakentaa vailla suorittamista. Saatamme päättää yhä useammin ajasta ja paikasta, jossa opimme.

Himanen leikittelee ajatuksella, että kulttuuri koostuu erilaisista leikeistä. Politiikka, tiede, uskonto ja filosofia ovat leikkejä omine sääntöineen. Niitä voi verrata myös näytelmiin. Filosofia on näytelmä, jossa filosofi tavoittelee rakkautensa kohdetta Viisautta apunaan Järki ja vihollisenaan Maailma. Ja mitä muuta ovat kaiken asteisten koulujen monet rituaaliset muodot kuin leikkiä ja näytelmää?