“Maailmassa on 1,8 miljardia nuorta, ja toisin kuin luullaan, he ovat kiinnostuneita yhteiskunnan tulevaisuudesta.”

(Kopra, Hiltunen, Uusitalo 2019*)

Ilmastot@komo**-sivusto kuvaa yleissivistävän koulutyön ja opettajien avuksi viisi pedagogista työkalua, joissa tutkivan ja yhteistoiminnallisen oppimisen keinoin paneudutaan ilmastonmuutokseen ja etsitään keinoja päästöjen vähentämiseen eri tasoilla luokasta kouluun ja kotikunnasta koko Suomeen. Ahdistuksen sijasta Ilmastot@komossa rakennetaan toivoa. Toiveikkuus perustuu Immanuel Kantin ajatukseen siitä, että  toivo tarvitsee  käynnistyäkseen aktiivista tiedonhakua ja -muodostusta sekä niihin perustuvaa toimintaa, joiden seuraus toivon syttyminen on.*** 

Työkaluja yhdistää Delfoi-metodi ja eDelphi-verkko-ohjelmisto**** (http://www.edelphi.org), jonka tähtäin on nykyhetkessä tapahtuvissa tulevaisuuden ratkaisuissa. Ratkaisuvaihtoehtoja kuten tulevaisuuksiakin on aina monta ja niiden valintaan on mahdollista vaikuttaa. Delfoi-takniikka on vuorovaikutuksellinen menetelmä arvioida ja arvottaa näitä vaihtoehtoja keskenään. Se tukee opetussuunnitelman perusteissa (OPS 2016, LOPS 2019) kuvattuja laaja-alaisia osaamisia sekä peruskoulussa että lukiossa. 

Ilmastot@komon työkalut kehitettiin Otavan Opiston Osuuskunnan koordinoimassa hankkeessa, jota rahoitettiin Keski-Suomen ELY-keskuksen myöntämällä ympäristökasvatuksen hankeavustuksella. Työkalujen kehitystyöstä vastasi Metodix Oy. Työtä tukevina asiantuntijoina toimivat OKKA-säätiö, ilmastokasvatuksen tutkijaryhmä Essi Aarnio-Linnanvuori, Hannele Cantell, Anna Lehtonen ja Sakari Tolppanen, ja opetussuunnitelma-asiantuntijat Irmeli Halinen, Aki Luostarinen ja Iida-Maria Peltomaa.

Opetussuunnitelmat välittävät kansalaiskeskustelun ja asiantuntijatyön kautta syntynyttä käsitystä siitä, millä tavoin ja sisällöin koulu vastaa oman - ja tunnistettavissa olevan tulevan - ajan haasteisiin. Tehtävä ei onnistu ennen kuin suunnitelmat muuttuvat toiminnaksi kouluissa. Se on iso urakka, jonka toteuttamisen mahdollistaa maapallon paras opettajakunta. Paolo Freiren -  toivon sanansaattaja hänkin - monipolvisin sanoin siirtyminen yhdestä aikakaudesta toiseen vaatii erityisen joustavaa, kriittistä mieltä huomaamaan esiin nousevien, hyväksyntää ja toteutumista etsivien arvojen ja itsensä säilyttämistä etsivien vanhojen arvojen ristiriita, huomisen ja eilisen ristiriita. “Ihmisen humanisaatio ja dehumanisaatio riippuvat suuresti siitä, kuinka hyvin hän kykenee oivaltamaan aikakauden teemat ja näin integroitumaan ajan henkeen. Aikakaudet täyttyvät tai toteutuvat siinä määrin kuin ihmiset käsittävät sen teemat ja ratkaisevat sen tehtävät.” (Pikkarainen 1992, Freire 1972, 1974) Tämän aikakauden teemoja kuvataan opetussuunnitelmissa mutta niihin vastataan kouluissa.

Ilmastokysymys on ajan haaste, jonka melkein kaikki tunnistavat. Siihen perehtymällä on mahdollista parantaa myös kykyä reagoida muihin haasteisiin, joiden ratkaisuissa tarvitaan samoja keinoja kuin ilmastokysymykseenkin suhtautumisessa. Paradigmatasoinen muutos on siinä, että oppimisen kohteena ei enää voi olla vain jo jonkun aikaisemmin oppima asia vaan aikakausi tuottaa lisääntyvästi tarvetta heittäytyä oppimaan tietämättä mikä on ratkaisu. Tällaisesta oppimistapahtumasta tulee yhteinen sekä oppilaille että opettajille. Näin on aina silloin, kun oppimisen kohde sijaitsee tulevaisuudessa. Tulevaisuustietäminen käynnistyy oman ajan kontekstin tunnistamista ja jatkuu sopivin menetelmin eri vaihtoehtojen arviointiin ja toimintasuosituksiin. Koululla on  toiminta- ja päätösvaltaa omissa asioissaan, mutta mikään ei estä laajentamasta vallankäyttöä koulun ulkopuolelle. Silloin on kyse asiantuntijavallasta, johon Ilmastot@komo tarjoaa työkaluja tutkivan oppimisen muodossa.

Koulun traditioon kuuluu se, että vaikka opitaankin yhdessä niin varsinainen noteerattu oppiminen tapahtuu yksilössä. Tulevan oppiminen edellyttää myös sellaisen oppimisen käyttöönottoa, jossa ryhmät, yhteisöt ja jopa koulut oppivat se se oppiminen myös tunnistetaan ja tunnustetaan. John Deweysta inspiroitunut filosofi Kai Alhanen (Kylänpää 2013) väittää, että “uutta voi syntyä vain siitä, että ihmiset kohtaavat vieraita asioita ja käsittelevät niitä yhdessä.” Hänen mukaansa demokratia perustuu syvimmillään dialogiin eli keskusteluun, joissa olemme kiinnostuneita toistemme kokemusten erilaisuudesta. Jos tällaista keskustelua ei käydä koulussa, kotona ja työpaikoilla niin ei se leviä muuallekaan yhteiskuntaan ja sitä kautta yhteisten asioiden hoitoon eli politiikkaan.

Iso muutospaine on siinä, miten yksilöohjautuvan - ja -arvioitavan - oppimisen ja osaamisen rinnalle tuotetaan systemaattisesti ryhmäoppimista? Vaikka ongelma tunnistetaan, keinoja puuttuu tai ratkaisuja vierastetaan. Opetushallituksen Oppimisen tulevaisuus 2030-barometrissa (Linturi & Rubin 2014)***** asiantuntijat ovat jyrkästi erimielisiä siitä, pitäisikö koulussa ottaa käyttöön suhteellisen pysyviä oppivia ryhmiä, jotka työnjakoisesti kehittävät toimintaansa erilaisia oppimistehtäviä suorittaessaan. Sama paneeli tunnistaa suhteellisen yksimielisesti tarpeen kehittää erilaisten yhteisöjen älykästä ja kestävää toimintaa, mutta ei osaa yhtenäisesti nähdä kollektiivioppimisen edellytysten luomista yleissivistävän koulun tehtävänä. Ilmastot@komossa etsitään malleja, kokeiluja ja kokemuksia siitä, miten yhteisöoppimisen suhteen voitaisiin kouluissa edetä. Siinä kuten koulun ulkopuolisenkin elämän kannalta tärkein yhteisötaito on kyky dialogiin. Sen merkitys on keskeinen kaikissa Ilmastot@komon viidessä työkalukonseptissa. 

On ilmeistä, että pelkät dialogitaidot eivät tässä ajassa riitä. Alhasen (2016) käsityksen mukaan dialogin ensisijainen tehtävä on toisen ymmärtäminen. Vasta sen jälkeen tulevat mahdollisiksi muut tehtävät kuten yhteisen ongelman ratkaiseminen tai yhteisen päätöksen teko. Olemme ajautuneet siinä määrin jakautuneeseen yhteiskuntaan, että vaikka eläisimmekin fyysisesti samassa ympäristössä ja kävisimme samaa koulua, kulttuuriset (henkiset) ympäristömme saattavat radikaalisti poiketa toisistaan. “Kun eri ympäristöistä johtuen samat asiat näyttäytyvät eri asioina ja sanojenkin merkitys saattaa tästä syystä vaihdella, on toista todennäköisesti mahdotonta ymmärtää pelkän pintapuolisen keskustelun perusteella. Tämä tarkoittaisi sitä, että näin voimakkaasti jakautuneessa yhteiskunnassa spontaani tai satunnainen dialogi ei todennäköisesti onnistu: toista ei tulla ymmärtämään keskusteluissa, joissa puhutaan itse asiasta tai toisen arvopohjasta, sillä keskustelijat saattavat tosiasiassa tarkoittaa samoilla tai samankaltaisilla ilmaisuillaan täysin eri asioita.” (Vienola 2018)****

Dialogi eri ryhmien välillä voi olla melkein mahdotonta ilman, että ensin tunnistetaan toisen ympäristö ja ymmärretään, miten toisen ympäristön ihmiset kokevat sen miten maailma toimii. Ilman tätä ymmärrystä ei kyetä näkemään miten samat tapahtumat ja sanat näyttäytyvät eri merkityksellisinä asioina eri ympäristöissä. Politiikan tutkija Minna-Kerttu Vienola (2018) ehdottaa kiertotietä ennen kuin ryhdytään dialogiin: “Yhteiskunnallinen dialogi näyttäisi näin ollen olevan mahdollista suoran keskustelun sijaan syvällisemmän ja pitkäjänteisemmän kiertotien kautta. Keskustelun osapuolten tulisi ensin ymmärtää toisensa mahdollisesti erilaisia ympäristöjä, ennen kuin he voivat käydä onnistunutta dialogia.” Vienolan ehdotus on Ilmastot@komon sisällön kannalta kriittinen. Mikään esiteltävistä malleista ja työkaluista tuskin toimii sellaisenaan. Jokainen pedagoginen suunnitelma ja teko, joka inspiroituu työkaluista, edellyttää kontekstointia ja sovittamista tilanteeseen, johon ikäkausi- ja ympäristötekijöiden lisäksi keskeisesti kuuluu sen tunnistaminen, minkälaisille henkisille erillisympäristöille pitää ensin raivata tilaa ja ymmärrystä.