Pientä eksyilyä

Tarkka suunnistaminen Saariselän alueella oli 1960 luvun alkuvuosina vaikeaa huonojen karttojen vuoksi, kunnes saatiin ensimmäinen ilmakuviin perustunut topografikartta. Ilmakuvien tulkinnassa oli kuitenkin ensimmäisissä painoksissa toivomisen varaa eikä kartan mittakaava sallinut kovin yksityiskohtaista tietoa. Suunnistaminen pitikin tehdä melko suuripiirteisesti, mutta koska uudessa kartassa kaikki pääkohdat olivat paikallaan, niin tuskin kenelläkään sen avulla oli suurempia vaikeuksia kohteiden löytämisessä. Nykyään vankan polkuverkoston synnyttyä lähes koko alueelle keskeisempien kohteiden välille, ei kovin suurta suunnistustaitoa tarvita.

Toisaalta erämaissa liikkumisessa on aina omat haasteensa ja vaaransakin. Kohtuullinen kartanluku- ja suunnistustaito on hyvää pääomaa retkeilijälle. "Tuntosarvet" kannattaa muutenkin pitää hereillä, sillä kompassi ja sitä edistyneemmätkin vehkeet voivat mennä hukkaan tai rikkoutua ja karttakin pudota. Kannattaa aina pitää pääilmansuunnat selvillä jollakin tavalla. Itselläni on melko hyvä suuntavaisto, mutta en elä sellaisessa harhaluulossa etten voisi eksyäkin joissakin olosuhteissa.

Olin nousemassa 1990 luvun puolimaissa talvella Pälkkimäojan perukkaa tarkoituksena suksitella Muorravaarakan ruoktulle Lumikurun kautta. Rinne oli jyrkkä ja perässä kiskottavana varusteet. Nousuhan otti koville. Rinteen taittuessa olin melkoisessa happivelassa ja silmiä hämärsi. Lähdin samantien laskemaan rinnettä loivasti alasuuntaan. En ennättänyt sivuille vilkuilla, vaan keskityin lukemaan rinnettä. Aikanaan pitkä liuku päättyi ja nojasin sauvoihin hengähtämään. Edessä oleva pilvitaivas repeili vähäsen ja harson takaa vilahti auringon kehrä. Tajusin silmänräpäyksessä, että kello näytti puolta päivää ja suuntani oli etelään. Vilkaisin heti oikealle ylhäälle. Siellä sojotti Sokostin puhelinmasto. Olin laskenut koilliseen suuntaavan Lumikurun sijasta kaakkoon Sokostin taakse itäpuolelle. Minun on vieläkin vaikea käsittää, miten saatoin pyörähtää niin selvässä ja tutussa paikassa. Alakuvassa edessä Pälkkimäojan latvalaakso ja taustalla Joukhaispää.

Jotkut ihmiset eivät juuri kykene hahmottamaan ympäristöään, tunnistamaan sen erityispiirteitä eikä pysymään suunnassa. Heillä ilmansuunnatkin saattavat pyörähdellä tämän tästä. On selvää, että heillä suunnistus ja kohteiden löytäminen on haastavampaa kuin muilla.

Olin kaverini Akin kanssa yöpynyt Muorravaarakan ruoktulla vuoden 2003 kesällä ja lähdimme kulkemaan laaksoa etelään. Akanhärkäkurussa hän sanoi kyllä ymmärtävänsä, että etelään päin ollaan menossa, mutta hänen päänsä sanoo, että menemme päinvastaiseen suuntaan eli pohjoiseen. Kulku oli tästä syystä hänelle vähän epämiellyttävää, kun hänellä oli niin voimakas tunne väärään suuntaan menosta. Pidimme tankkaustauon Hammaskurussa ja jatkoimme Vuomapään lounaiskulmalle, josta avautuvat avarat näkymät etelään. Osoitin siellä Akille Marivaaran jossa automme odotteli ja kysäisin että onko pää lonksahtanut kohdalleen. Hän vain pudisteli päätään. Yövyttyämme Siulalla, olivat napa-alueet vaihtuneet onneksi vakinaisille paikoilleen ja ongelma katosi.

Saariselän maasto on pääosin helppokulkuista ja selväpiirteistä. Tietysti löytyy vaikeampiakin paikkoja ja kartat edelleenkin ovat siinä määrin suuripiirteisiä, etteivät jotkut hankalat kohdat ole siitä luettavissa. Paikannuslaitteistakaan ei ole aivan sellaista apua kuin luulisi, koska suoraan ei voi kaikin paikoin kulkea. Tapasin pari vähissä voimissa ollutta miestä eräänä talvisena aamuna Tuiskukurun kämpällä. He olivat gps-laitteestaan huolimatta harhailleet Harrihaaran varsien metsissä ja pikkukuruissa kunnes pimeys oli yllättänyt. Suorasta suunnasta ei ollut ollut apua. Kehnojen varusteiden kanssa miehet olivat kyhjöttäneet kuusen juurella päivän valkenemista odotellen. Kun näkyvyyttä oli riittävästi, löytyi kohtuullinen reitti josta pahat paikat pääsi kiertämään ja kämppä löytyi. Lohduttelin, että olin juuri hiihtänyt hyvän ladun Luirolle ja kehottelin heitä matkaamaan sitä myöten saunomaan, mutta myrtyneet miehet tuntuivat saaneen tarpeekseen.

Kuvassa Tuiskukurun kämppä talvisessa asussaan huhtikuussa 2014.

Joskus saattaa vaeltaja kulkea niin ajatuksissaan, että käsittämättömästi menettää kykynsä tunnistaa tuttujakin paikkoja. Monet kulkijat tietävät Vongoivanjoen ja Jaurun yhtymäkohdassa hoksottimensa kadottaneen naisen tarinan. Silloin Jaurulla liikkuneet etsivät hänestä merkkejä, mutta tuloksetta. Niin tein minäkin. Ei se silti mikään ihme ollut, koska asianomainen oli kaukana Jaurun laaksosta etelässä ja onnekseen muutaman päivän päästä sattui osumaan Itäkairan prinsessan asennolle, jossa tämä rauhoitteli eksyneen ja järjesti tälle avun.

Näillä alueilla harhaili kerran myös Kemihaaroista liikkeelle lähtenyt nuorten miesten porukka. Heidän tarkoituksenaan oli kulkea Luirojärven kautta Saariselän retkeilykeskukseen tai Kiilopäälle, mutta Luiro jäi löytymättä ja kaverit tutustuivat perusteellisesti Jaurun latvojen länsipuolen rannattomaan suoalueeseen. Satuin olemaan aviosiippani kanssa Tammikämpällä veneellä, kun siihen ilmestyi tihkusateisesta säästä ruskeaa suokuraa tippuvien salskeiden nuorten miesten ryhmä. He olivat kertomansa mukaan lopulta päässeet "kartalle". Loma-aika vain oli loppumassa ja heillä oli tulenpalava kiire maantien varteen. Onneksi olimme paikalla ja heidän hetken lepäiltyään soutelin heidät joen toiselle puolelle. Vesi oli silloin siinä määrin korkealla, että muutoin olisi ylitys tehnyt tiukkaa. Vähän sääliksi kävi katsellessani kun miehet painuivat sateiseen säähän ja vähän huolettikin, että löytyykö niillä suunnistustaidoilla Orposen laavu ja Vuotsoon johtavan tien pää, mutta ainakin pääsuunta oli oikea eli länteen herrat painalsivat. Alla olevassa kuvassa Luiro Tammikämpän kohdalla.

Vuoden 1961 vaelluskumppanini, kaimani Heikki, kertoi hiljakkoin (2016) miten hän vaimonsa Lisan kanssa Luirojärveä lähestyessään tapasivat kerran Luirojoen varressa pariskunnan parisataa metriä ennen kuin järvi alkoi näkymään. Parilla oli kartta levällään, jota tarkastelivat. He kysyivät onko pitkä matka vielä Kopsuslammelle. Heikki arveli alkuun, että kyse on huumorista, mutta havaitessaan että tosissaan he olivat, hän selitti missä nyt ollaan. Mies suuttui eikä alkuunkaan uskonut. Hänen naispuolinen vaelluskumppaninsa oli "uskovaisempi" ja riidanpoikanen pääsi syntymään. Mies kiivastui että kyllä hän sentään karttaa osaa lukea ja oli lähdössä vastakkaiseen suuntaan, mutta suostui sitten lähtemään katsomaan väitettyä Luirojärveä, kun se oli niin lähellä. Pian he olivat kahlaamolla, josta näkymä järvelle ja Sokostille avautui. Selvisi sitten, että pariskunta oli etsinyt sitä Kopsuslampea jo parisen vuorokautta. Itse en oikein osaa hahmotella, miten he saattoivat olla tavoittelemastaan kohteesta parisenkymmentä kilometriä itään. Kaima toivoi että heidän vaelluksensa loppupuoli sujuisi vähän paremmin ja kireähkön tuntuiset välit vähän löystyisivät. Heikki totesikin, että suomalainen mieshän ei eksy varsinkaan jos joku toinen on mukana ja erityisesti jos se toinen sattuu olemaan nainen.

Ollessani vaellusporukkani kanssa vuonna 1963 Luirojärvellä, puheillemme tuli nuori yksinvaeltajamies joka huvittuneena harhailuistaan kertoi eksyilleensä siellä ja täällä. Ennen Luirojärvelle tuloa hän mm oli kuljeskellut melko kaukana ajattelemaltaan reitiltä etelässä Lipatanaavalla. Olimme sitten yötä teltassa Sotavaarajoen varrella, kun aamulla havaitsimme telttaamme kiinnitetyn kalenterin lehtisen, johon oli kirjoitettu "Sudenpesälle yrittänyt - Jordaniin joutunut". Sama kaveri oli yöllä ohittanut leiripaikkamme jälleen hieman eksyttyään. Mutta mikäs siinä, kunhan ottaa rennosti ja ymmärtää hallita suuret suuntaviivat eli pääilmansuunnat. Yksityiskohdilla nyt ei lopulta ole niin suurta väliä, kun suunnistuskilpailuissa ei olla.

Poikani ja miniäni sattuivat Kotakönkään vaiheilla tauolle. Heillä oli tarkoituksena jatkaa Suomun itäpuolta Porttikoskelle. Paikalle tuli pariskunta Suomun länsipuolta ylävirtaan ja kyselivät Lankojärveä. Jutellessa selvisi, että he olivat tulleet Rautuojan vartta kohti Suomua, mutta jotenkin kääntyneet etelään päin, ajatellen kait oikaista ojan suupuolelta Lankojärvelle päin, mutta olivat lukeneet karttaansa väärin ja lähteneet päinvastaiseen suuntaan. Kaiken lisäksi kartta oli sitten pudonnut. He eivät huomanneet sitä, että joessa veden virtaussuuntakin olisi kertonut, että nyt ollaan viassa. Hetken pariskunnan kanssa juteltuaan, tuli pojalleni ja miniälleni ajatus että heidän omantuntonsa kannalta tuntuisi paremmalta jos he muuttaisivat kulkusuunnitelmaansa ja hekin käväisisivät Lankojärvellä. Näin he tekivät ja saattoivat kulkijat perille sekä antoivat opastuksen miten palata takaisin viitoitetulle Rautulammen reitille.