Myyrävaara

Vaellusurani alkupuolella Saariselällä eteneminen oli keskimääräisesti paljon hitaampaa, sillä polkuja ei sanottavasti ollut, kartat heikonpuoleisia eikä vaelluspäivän etapitkaan olleet niin keskittyneet kuin nykyisin. Vaeltajat kuljeskelivat melko hajallaan tallaamatonta maastopohjaa, jossa eteneminen oli yleensä paljon hitaampaa kuin selvällä polulla. Kilometrit olivatkin joskus vaihtelevan pitkiä ja mukaan otettavien eväiden määrä vaikeampi laskea. Ne saattoivat huolestuttavasti huveta, kun oltiin vielä kaukana vaelluksen lopetuspisteestä. Niinpä harvoille autiotuville yleensä jätettiin muiden turvaksi jotakin säilyvää, jos kantamuksessa sattui ylimääräistä olemaan. Niitä muut kiitollisina hyväkseen käyttivät jos omat varastot olivat vähäiset. Käytäntö jatkui pitkään senkin jälkeen, kun sille ei oikeastaan ollut enää mitään tarvetta ja joskus niitä jäi tuville vähän huolimattomasti, jolloin lattian alla ja seinän raoissa elävä yhdyskunta räjähti kasvuun.

Varhaiskeväällä 1998 olimme vaelluskaverini Antin kanssa vaivaloisesti päässeet läpi lumisesta Ukselmakurun alkupuolesta ja kiivenneet yli Sollanpään, jossa oli enemmän sulia rinteitä, ja lopulta keinotelleet tulvivan Muorravaarakan yli itäpuolelle. Ruoktun oveen joku oli kiinnittänyt lapun, jossa tikkukirjaimin luki HIIRIVAARA. Mennessämme sisälle asianlaita tuli selväksi muutenkin, sillä oven aukaisu sai aikaan valtavan rapinan, kun harmaakuvemyyrien lauma ryntäsi laverilta ja lattioilta piiloon kamiinan takana olleiden levyjen taakse. Hetkisen kuluttua sieltä pilkisteli neniä ja mustat pikisilmät tarkkailivat puuhiamme.

Päätimme kuitenkin yöpyä kämpässä. Antti oli ostanut juuri uuden rinkan ja etsi sille sopivaa paikkaa jossa se olisi myyriltä turvassa. Hän koetti rakentaa ulkopuolelle ikkunapenkin tuntumaan sellaisen paikan, josta ne eivät voisi päästä uutta Savottaa nakertamaan. Itse ratkaisin ruokatarvikkeitteni turvan, panemalla ne muovipussiin jonka ripustin ylälaverin etupuolen naulasta roikkumaan.

Täytyy sanoa, että yö oli rauhaton. Joku hiirikammoinen ei olisi saanut hetkenkään rauhaa. Pieniä karvaturkkeja tuli ja meni pitkin laveria. Vaikka en niin kauhean arka ole, niin ei kovinkaan miellyttävältä tuntuneet ne kaverit, jotka etenemiseen käyttivät kaulani aluetta. Olin jossain vaiheessa hereillä ja kädellä alustaa lyömällä sainkin hetken rauhan, kunnes myyrät jälleen hiippailivat paikalle. Makasin makuupussissani selälläni siten, että jalkateräni olivat juuri ruokapussini alapuolella. Havaitsin, että yksi hyväkäs kiipesi varpaitteni päälle ja koetti kurkottaa pussini suuntaan, muttei kyllä ylettynyt. Aamu senkin yön jälkeen tuli kumminkin vastaan. Antti katseli murheellisena rinkkansa taskun läpi syötyä reikää. Siellä oli ollut pieni leivänpala ja tasku oli tukeutunut ulkona pyöröhirteen. Antti oli laskeskellut ettei sillä kaltevalla pinnalla olisi rosvon jalat pitäneet. Luulo ei ollut tiedon väärti tässäkään asiassa.

Nykyään tuville jätetään vähemmän retkimuonaa ja jos jätetäänkin, se on yleensä sellaisissa pakkauksissa, johon jyrsijän hampaat eivät pysty. Sitä paitsi puiston henkilöstö huolehtii nykyisin siitä, ettei tällaisia väestöräjähdyksiä pääse syntymään. Alakuvassa Muorravaarakan "uusi" ruoktu hiljaisena.