Eräretki 2007

Kevättalvella olin jo talvivaelluksella yksikseni, jota olen toisaalla lyhyesti selvitellyt. Touko-kesäkuun vaihteessa ajoin aviosiippani ja vaelluskaverini Akin kanssa autolla Marivaaraan. Tiet olivat vielä pehmeähköt, muttei suurempia kelirikkoja ollut. Hyvin perille päästiin. Vaikka ilta oli jo myöhäinen, lähdettiin kulkemaan. Pajuojan tuntumaan hiekkakankaalle teltta pantiin pystyyn ja ruvettiin yöpuulle. Sää oli poutainen ja kaunis. Aamuaterian jälkeen ryhdyttiin tutkimaan miten päästään Pajuojasta yli. Vaikka puro muuten on kapea ja matala, niin se tulvi nyt ja saappailla ei yli päässyt. Lähettyvillä oli mönkijämiehillä ollut melkoinen pitkospuutyömaa, josta oli jäänyt pari vankkaa lankkua. Ne saatiin ujutettua ojan yli ja hyvä silta oli valmis.

Jo edellisenä iltana Marivaarasta tullessamme, kulku oli hankalaa sillä maapohja upotti yllättävästi ja niin oli tästä eteenpäinkin. Tarkkaan piti askelen paikka harkita, ettei jalka painunut keltaiseen liejuun puolisääreen. Ylitettyämme suolahdekkeen mahtavaa lankkutietä myöten ja tullessamme itään suuntaavan poroaidan varteen, siirryimme sen pohjoispuolelle ja koetimme hakea sieltä parempaa pohjaa, mutta suo oli siellä ja vetelä täällä. Saavuimme sitten paikalle, jossa piekana pesii vakituisesti. Se on oikeastaan ainut paikka koko reitillä, jossa voi saada pakkiin vettä, vaikka muuten kuljetaankin märkiä maita ja suonreunoja. Siinä keittelimme kahvia ja söimme välipalaa. Jatkaessamme suuntasimme Auhtijoenselälle suuntaavan poroaidan varteen ja siellä oli vähän parempi alusta liikkua. Kun maa alkoi nousta Auhtijoenselälle, alkoi lumipälviä tulla eteen. Niitä alkoi sitten olla oikein vaivaksi saakka, sillä lumi oli sulanut siihen pisteeseen, että se oli petollisen liukasta. Päivä jatkui kuitenkin kauniina ja ylhäällä Saariselän tuntureitten eteläreuna alkoi tulla näkyviin. Mukava oli kuljeskella.

Seurailimme aitaa Jaurulle saakka. Aidan kohdalla on poromiesten silta. Meidän suunnastamme sillalle pääsi helposti ja myös siitä yli. Jauru kuitenkin tulvi pohjoispuolelle ja lopulta piti riisua saappaat ja kahlata viitisenkymmentä metriä kuivan maan tuntumaan. Tahvontuvalla ei ollut ketään. Asettauduttiin taloksi ja sauna pantiin lämpiämään.

Sää suosi meitä seuraavanakin päivänä. Hyvien näköalojen toivossa päätimme lähteä käymään Povivaaralla eli Vongoivanräystäällä. Olin vuosia sitten löytänyt sinne mukavan reitin, jota myöten lähdimme kulkemaan. Lumet olivat niiltä alueilta sulaneet, joten sellaisia esteitä ei ollut. Noustuamme ylemmäksi pälviä alkoi ilmestymään.

Kun lännessä Siulapää putkahti näkyviimme, selvisi että jalkaisin tapahtuvan vaeltamisen aika ei oikeastaan vielä ollut.

Myös Povivaaran jyrkänteellä näkyi lunta, mutta arvelimme että pääsemme lounaanpuolelta ylös kiipeämään eikä siinä suurempia ongelmia ollutkaan. Vähän piti kierrellä lumisimpia paikkoja, mutta ei niistä suurta haittaa ollut.

Ylhäällä oli odotetut näköalat mm Korvatunturi näkyi hyvin.

Rajavartiolaitoksen helikopteri tuli koillisesta ja teki pari kierrosta yllämme kun olimme huipulla. Varmaan ihmettelivät kuka hölmö on näin aikaisessa liikkeellä. Ei meillä sitä ennen lumista ollutkaan sanottavaa haittaa, mutta kun ehdotin, että laskeutuisimme alas idän puolelta Tyyrojan laaksoon ja sen kautta palaisimme Tahvolle, niin talveen jouduimme. Lumi ei näkynyt heti ylös, vaan selvisi myöhemmin. Kahlasimme paikoin yli polveen saakka ulottuvassa lumessa. Laakson pohjalla oli helpompaa ja kiivettyämme kurun itäreunalle, oli siellä lumetonta.

Seuraavan päivän ohjelmaan suunnittelimme käynnin Peuraselkään. Povivaaralla oli selvinnyt, että laajempaan retkeilyyn ei nyt ollut mahdollisuuksia. Jaurun varsi alajuoksun suuntaan olikin lumeton ja mukavakulkuinen. Pittivaaran tulipaikalla tehtiin kahvitulet.

Peuraselän kämpällekään ei ollut asiaa. Vesi oli korkealla. Jätimme suosiolla kahlaamiset ja käännyimme takaisin. Näissä kuvissa olen poikkeuksellisesti kuvamannekiinina, sillä Marja-Leena käytteli etupäässä kameraa ja minä näiden vuosien tapaan tein vaellusvideota. Seuraavakin yö kului vielä Tahvolla eikä luonnollisesti muita kulkijoita näkynyt.

Sitten lähdimme Siulalle. Vongoivanjoessa ei suupuolella ole paljon vettä tulva-aikanakaan, mutta virran vauhti on kova. Sain mainiota videokuvaa kumppaneitteni kahluusta. Omalla kohdallanikin näkee, että pari-kolmikymmensenttinen vesi nousee puoleen reiteen. Tarkkana piti olla, sillä virran paine horjutti melkoisesti.

Kukaan ei koskeen kaatunut ja Siulalle päästiin onnellisesti. Ei sielläkään ketään ollut, joten ruuan valmistukseen päästiin rauhassa. Sitten lähdettiin kulkemaan vielä Jaurun yläterasseja länsisuuntaan ja käännyttiin Siulavaaran ja Karhuvaaran väliseen kuruun. Palasimme kuitenkin takaisin ja asetuimme yöksi Siulalle.

Koska järkevät kulkumahdollisuudet olivat näin suppeat, päätimme palata Marivaaraan. Alkuun oli vähän ongelmia. Kahlasin kämpän tuntumasta yli Jaurun ja perässä tuli aviosiippa saappaat kädessään. Hän koetti heittää ne ennen rantapenkereelle nousuaan rannalle, mutta toinenhan putosi veteen. Se saatiin onneksi kiinni. Akikin saatiin toiselle rannalle. Sitten kulkiessamme kohtaan, jossa etelänpuolen kangasterassi nousee jyrkästi ylös, Marja-Leena astui huomaamattaan vetiseen painanteeseen ja upposi sinne koko jalan mitalta. Kun kuivaa saatiin päälle, niin huomattiin Akilla paha rakko kantapäässä. Näihin pieniin kommervenkkeihin kului vähän aikaa, mutta sitten kulku alkoi maistua. Ylhäällä laakson reunalle poroaidan tuntumassa olivat lumet huvenneet olemattomiin. Piekanan pesällä taas pysähdyttiin kahvitauolle.

Kuljimme tästä vanhaa puutavaranajouraa Keskipakoille suuntaavan poroaidan varteen, kun ajattelimme kulkupohjan olevan paremman. Osittain se olikin, mutta niissä kohdissa jossa oli pehmeikköjä, olivat mönkijät jauhaneet pohjan muutaman kymmenenkin metrin levyiseksi rapakoksi, joka piti kiertää kauempaa. Marivaara ja autommekin tuli aikanaan vastaan. Aki hyppäsi aikanaan Rovaniemellä etelän junaan, jolla matkasi Helsinkiin ja me kaksi jatkoimme sitten autollamme puolen välin krouviin.