Moottorivehkeet maastossa

Ensimmäisillä vaellusvuosillani Saariselän luonto oli suhteellisen koskematon. Olihan siellä jo vähän polkuja ja lukemattomia nuotionpohjia, mutta pääosin maasto oli luonnontilassa. Ensimmäiset selkeät kulumisen jäljet tulivat niistä aivan mahdottomista vaellusryhmistä, joissa kymmeniä ihmisiä kulki jonossa etapilta toiselle. Ynnäsin joskus noin 70 hengenkin vastaantulevan jonon. Sopivalla säällä tuollainen ryhmä teki kerralla pysyvän polun. Jälkensä jätti Metsähallitus 1960 luvun puolivälistä alkaen, ryhdyttyään luomaan nykyistä autiotupaverkostoa, mutta nekin tehtiin kuitenkin hyvin säästeliäällä tavalla.

Ensimmäiset moottorikäyttöiset laitteet olivat moottoripyöriä, jotka etupäässä nuoremmilla poromiehillä tulivat muotiin. Niitä pörisi maastossa 1970 luvun lopuilta alkaen jättäen kulustaan selkeää jälkeä. Taksilentokoneet lennättelivät myös "retkeilijöitä" järville yleensä eväänä laatikollinen tai pari tuhtia alkoholijuomaa. Kun kansallispuisto perustettiin, niin moottoriajoneuvojen käyttö puiston alueella kiellettiin. Poronhoitoelinkeinoa ei kuitenkaan haluttu rajoittaa ja niinpä he saivat erioikeuden. Kun mönkijät tulivat myyntiin, niin samantien ne ilmestyivät myös Saariselän maisemiin.

Puistohallinto hoiti "ajonsa" pitkään talviaikaan moottorikelkoilla, mutta sitten tupia kunnostettaessa, työmiehet ryhtyivät ajelemaan työmailleen mönkijöillä. Sittemmin muukin huoltoajo alkoi kesäaikaan tapahtua mönkijöillä. Tulin 2012 kesäkuulla poikani Jukan ja pojanpoikani Tapion kanssa Porttikosken kämpälle. Pihamaalla oli kolme mönkijää ja yhdellä niistä perässään isohko peräkärry. Porukan vetäjä oli puiston henkilökuntaan kuuluva ja kolme muuta ulkomaalaisia alan opiskelijoita. Täytyy sanoa, että tunsin itseni jotenkin vaivautuneeksi kun asianomaiset haravoivat nuotiopaikan ympäristöä. Itse en osaa odottaa näin pitkälle menevää palvelua, vaan katson tällaisten paikkojen siistimisen kuuluvan retkeilijöille itselleen.

Mönkijäkaravaani lähti sitten liikkeelle Suomun vartta yläjuoksun suuntaan ja ylitti joen parin sadan metrin päässä. Kaksi ensimmäistä yli pääsikin, mutta kolmas kaatui. Se kellahti ylösalaisin. Pyörät vain juuri ja juuri jäivät vedenpinnan yläpuolelle. Mönkijää ohjannut ei onneksi jäänyt sen alle, vaan seisoi vedessä vyötäisiään myöten levitellen käsiään. Vinssillä laite saatiin maalle ja jopa käyntiinkin. Seuraavana aamuna kolmikko tuli meitä vastaan Rautupään länsirinteellä. Rautupään ja Niilanpään välinen laakso onkin surkea esimerkki siitä, mitä mönkijät saavat aikaan ja miten niitä käytetään. Laaksoon on syöpynyt paikoin viidentoista metrinkin levyinen ura, joka levenee jatkuvasti, kun sateet huuhtovat pois pyörien irrottaman keveän maa-aineksen. Kun näin käy, ei sitä enää huvita mönkijällä ajaa, vaan ajetaan vierestä kunnes taas on siirryttävä.

Pehmeiköt kokevat saman periaatteen. Siellä mönkijän pyörät nopeasti sotkevat kostean alustan ja rikkovat sitä sitovan alusjuuriston, joten on siirryttävä sivulle ettei laite uppoa. Näihin kohtiin on syntynyt kymmeniäkin metrejä leveitä "kulku-uria". Ei ole ihme, että tällä mönkijäperiaatteella suosituimpien läntisten vaellusreittien polut alkavat olla kävelykelvottomat.

Tämä mönkijöiden käyttöoikeus ei valitettavasti rajoitu pelkästään poromiehiin ja puiston työntekijöihin, vaan myös rajamiehet ovat siirtyneet ajan hermolle. Satuin olemaan Tahvon tuvalla nelisen vuotta takaperin, kun olin kuulevinani idästä päin moottorin ääntä. Pari rajamiesten mönkijää sieltä pian paikalle möngersikin. Kysellessäni, että minne heillä on matka, niin he kertoivat että suunta oli Luirojärvelle seuraavaksi. Moitiskelin heille suoraan mönkijöiden käyttöä, mutta he puolustelivat ettei nykyaikana ole heillä aikaa entisenlaiseen liikkumiseen ja ettei mönkijästä jää kuitenkaan jälkiä. Tuosta mainitusta partiomatkasta on kuitenkin vieläkin selvät merkit nähtävissä.

Jotenkin näiden laitteiden käyttöä pitäisi rajoittaa. Puisto voisi aivan hyvin hoitaa huoltotoimensa muulla tavalla ja poromiehet saisivat pysytellä aitojensa tuntumassa. Alakuvassa Tahvontuvan tienoota. Mielestäni mönkijä ei mahdu täällä ajelemaan.

Ennen kuin aiemmin mainitut mönkijämiehet käänsivät vehkeensä ylösalaisin Suomun ylityksessä Porttikoskella, kysäisin porukkaa vetävältä puiston työntekijältä, että minne he seuraavaksi aikovat. Suunta oli kuulemma Lankojärvi. Kysyessäni mistä on tarkoitus mennä yli, niin asianomainen tuntui tietävän runsaan kilometrin päässä olevan kahluupaikan yläjuoksun suunnalla, mutta maltti petti. Alla on kohta, josta olisi yli pitänyt yrittää jos nyt aivan pakko oli näillä alueilla ajella. Taimenlammelta tuleva puro laskee näille kohdille pohjoisesta ja etelärannalla on nykyään tulipaikka. Kuvassa häämöttääkin pieni puusuoja sillä kohdin vastapäisen niemen nokassa.