Eräretki 2012

Kesäkuun alussa ajoin poikani Jukan ja pojanpoikani Tapion kanssa Kiilopään pitkäaikaisparkkiin, kuten monesti aiemminkin. Tarkoitus oli pyörähtää vaeltamassa idän suunnalla. Kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa ei ollut. Lähinnä pidettiin aikataulusta kiinni. Ilta oli jo melko pitkällä, mutta lähdimme heti kulkemaan. Sää oli lähtiessä melko lämmin ja osin aurinkoinenkin. Rautulammelle kuljimme ja teltta pantiin pystyyn kämpän lähistölle. Koivu ei ollut tunturiylängöllä vielä avannut silmujaan ja luntakin oli pälvissä siellä täällä. Yö oli melko kylmä.

Aamupuurot syötiin päivätuvassa ja sitten suunnattiin Hikiojan latvoille. Siellä pieni sade alkoi matkaamme siivittää. Se ei suurta haittaa aikaan saanut. Kotakönkäällä pidettiin pitempi tankkaustauko ja kierreltiin könkään kallioita tarkemmin katsomassa. Olimme matkalla puhuneet menevämme Palovangan varteen, mutta Kotakönkäällä sade alkoi kiihtymään ja kun näytti siltä ettei siitä nopeasti loppua tule, käännyimmekin kohti Tuiskukurua. Lähdimme tavoittelemaan Tuiskukurun kämppää. Sade kohisi niskaan melkein koko matkan. Kämpälle mahduimme hyvin yöpymään.

Aamulla oli suuntana Luirojärvi. Siellä aterioitiin ja sitten otettiin seuraavaksi etapiksi Hammaskuru. Alkuun oli poutaista. Tosin aamulla oli melko sumuista. Luirolla oltaessa sää näytti vähän paremmalta, mutta Kärppäjärvillä alkoi taivas jälleen synkistelemään ja viimeiset pari kilometriä satoi reippaasti. Hammaskurun kämpän mittari näytti hädintuskin paria astetta. Oli melko koleaa. Aamulla käytiin ensin Hammaskodan paikkaa katsomassa. Uusia tarvikkeita oli ilmestynyt paikalle, joka enteili rakennustöiden pian alkavan. Aamupäivällä lähdettiin liikkeelle maantietä pitkin itään. Ajatuksena oli alkuun mennä Vongoivan kodan kautta leiriin Reutupään juurelle ja nousta sieltä yli Reutun ja sitten Lokan Alen Muurivaaralle sekä Anterinmukkaan. Alussa pilvet vähän repeilivät taivaalla ja loivat toiveita, mutta sitten näimme Vongoivan alueen peittyvän harmaisiin pilviin juurta myöten. Oikaisimme tästä syystä tietä pitkin Anterinmukkaan.

Anterinmukassa yövyttiin ja saunottiin. Aamun puolipilvisessä säässä oli vaihteen vuoksi mukava lähteä kohti Muorravaarakkaa. Sää kämpälle saakka oli oikein vaeltajille sopiva. Alakuvassa ollaankin jo laskeutumassa Tiyhtelmää alaspäin.

Muorravaarakan ruoktulla valmisteltiin ateria. Pojanpoikani järkyttyi havaitessaan, että eräässä pussikeitossa oli yhtenä ainesosana herneitä ja osittain siitä syystä se päätettiin jättää viimeiseen hätään käytettäväksi. Valmistimme kämpällä jälkiruuaksi peräti lettuja ja jälkikasvuni hämmästeli, miten olen voinut ottaa rinkkaani painamaan 450 gramman pullollisen mansikkahilloa, mutta tuntui se silti kelpaavan.

Joessa oli hieman varhaisen kevään ylävesiä, mutta ylitys ei tuottanut ongelmia. Suuntana oli Pirunportti, mutta sitä lähestyessämme näimme siellä runsaasti lunta. Se ei sinänsä haittaa portissa olisi aiheuttanut, mutta arvattavasti Ukselmakurussa sitä olisi ollut vaivaksi saakka, joten päätimme nousta rinteen Pirunportin vierestä. Ennen nousuun lähtöä taukoilimme puuttomalla alueella ja näimme kaakon suunnasta lähestyvän sadekuuroja. Pääsimme kuitenkin kupolille saakka, ennen kuin muutama sadekuuro tuli niskaamme.

Ylhäällä oli lumikenttiä, joita oli melko hyvä edetä. Joku muukin oli tehnyt saman havainnon. Se oli suunnannut reittimme poikki kohti huippua jättäen nämä jäljet. Pituutta on kymmenkunta senttiä. Joku arveli jälkien tekijäksi ahmaa, mutta Muorravaarakan kämppäkirjasta olimme lukeneet jonkun nähneen päivää paria aiemmin ruoktun tuntumassa erauksen.

Kuljimme pitkin selännettä mutta ennen Hattupäätä laskeuduimme Paratiisikuruojan varteen ja hakeuduimme länsirinteellä oleville poluille joita myöten tultiin Sarviojalle. Siellä pidimme lyhyen tankkaustauon ja jatkoimme Sudenpesän ohi sekä päädyimme Sotavaarajoen varteen. Loppumatkasta satoi jatkuvasti ja sateessa jouduimme leirinkin perustamaan. Aamulla vielä taivaalla kiisi melkoisia sadepilviä, mutta oli poutaa. Matkamme jatkui Sotavaarajoen putouksille. Siellä taas pidettiin taukoa ja sääkin parani oikein mukavaksi.

Tapio suunnisti tästä eteenpäin. Reitti kulki Peurapäitten välisestä painanteesta kohti Porttikosken kämppää. Sitä lähestyessämme, näimme pihamaalla kolme mönkijää. Yhdellä oli teliperäkärry perässä. Meille sitten selvisi että ulkomaalaisia harjoittelijoita oli yhden vakituisen puiston miehen matkassa. He yrittivät joen yli satakunta metriä kämpästä ylävirtaan. Kolmantena jokea ylittänyt kaatoi mönkijänsä ylösalaisin. Pyörät jäivät juuri vedenpinnan yläpuolelle ja kuljettaja seisoi vedessä vyötäisiään myöten käsiään levitellen. He saivat vinssillä kaatuneen käännettyä pyörilleen ja vedettyä rannalle ja ihme kyllä käyntiinkin. Melko erikoinen ääni siitä alkuun kyllä lähti. Me saimme hupaisan videonpätkän tästä touhuilusta, mutta itse mönkijän kaatuminenhan oli vaarallinen paikka. Onneksi kuljettaja ei jäänyt kulkuneuvonsa alle tai siihen takerruksiin.

Kun Tapio järjesteli rinkkaansa uudelleen kulkukuntoon kämpän seinustalla, alkoi idässä pilveillä ukkospilviä eikä aikaakaan kun rankka ukkossade pyyhki tienoota.

Kuuron jälkeen jatkoimme matkaa joen itäpuolella ylävirtaan ja runsaan kilometrin päässä olevasta kahluupaikasta siirryimme länsipuolelle. Tässä Taimenlammen puron suulla heitettiin jälleen arpaa reitistä. Alkuun olimme kallellaan kulkea Taimenlammen kautta Taajostuvan tulipaikan suuntaan, mutta sitten päätimme jatkaa kohti Lankojärveä. Sää oli alussa poutainen ja aurinkoinenkin, mutta alkoi sataa. Eräällä kallioisella jaksolla jalkani luiskahti ja loukkasin kantapäätäni. Matkanteko alkoi olla vähän kivuliasta ja hidasta. Lankojärvelle tullessamme satoi tasaisesti hiljaista sadetta. Kämppä oli tupaten täynnä, mutta pidimme taukoa räystään suojassa ja jatkoimme Rautulammelle. Jalkani oli kipeytynyt siinä määrin, että kehoitin muita kulkemaan omaa tahtiaan ja panemaan leirin pystyyn. Näin tehtiin ja teltta oli valmiina kun konkkailin paikalle.

Yöllä oli noussut sankka sumu. Aamupalan jälkeen lähdettiin kohti Kiilopäätä. Oikaisimme mönkijäuraa yli eteläisten selänteiden. Siellä sankassa sumussa mönkijät jälleen tulivat meitä vastaan. Lännenpuolen selänteen juurella söimme palaset jälkiuunileipää, jonka päälle levitettiin matkassani ollutta erinomaista mansikkahilloa. Jälkeläiseni suhtautuivat yhdistelmään erittäin epäilevästi, mutta sitä maistettuaan vastahakoisesti totesivat sen olevan syömäkelpoista. Sen varassa viimeinen rinne ylitettiin ja laskeuduttiin länsiterassin tielle. Eipä aikaakaan kun auto lunastettiin parkista ja päästiin saunomaan ja huuhtomaan vaelluksen hiet pois kokemuksia rikkaampina.