Erätulet vuonna 2014

Metsissä retkeilemässä olen liikkunut omin päin alle kymmenvuotiaasta. 13-vuotiaana alkaneeseen partioharrastukseen retkeily kuului olennaisena osana. 17 vuotta täyttäneenä tein ensimmäisen vaellukseksi luonnehdittavan matkan Saariselän kulmalle. Tätä kirjoittaessani siitä on kulunut 55 vuotta. Vaelluksieni lukumäärästä en ole lukua pitänyt, joten tarkkaa määrää en osaa kertoa, mutta ehkä niitä on kertynyt 80-90.

Myöhemmissä kirjoitelmissani on katkelmia tai viittauksia kuluneeseen vuoteenkin. Ensimmäisen vaelluksen tein huhtikuun alkupuolella Kiilopäältä alkaen. Säät ja hiihtokelit olivat mainiot paluupäivää lukuunottamatta. Kiertelin vaimoni kanssa alueen eteläosia ja palasin Luirojärven ja Tuiskukurun sekä Suomun Ruoktun kautta takaisin. Paluumatka oli vähän koetteleva sillä aviosiippa kompuroi Vintiläntunturin eteläpuolella ja loukkasi olkapäätään. Kun emme tienneet vamman laatua, päätimme hiihtää alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Kiilopään eräkeskukseen saakka. Paluupäivälle matkaa kertyikin vähän yli 40 kilometriä. Kiilopään ylitys oli voimille käypää, sillä vastaan puhalsi pohjoismyrsky. Lähes kymmenen kilometrin taival tunturipaljakassa vastatuulen riepotellessa ja syödessä kelkka- ja latu-uran hankalille harjanteille, oli kuluttavaa mutta perille päästiin. Alakuvassa kaunis päivä Tuiskukurun eteläpäässä. Kävimme tutkimassa pääseekö silloin kurun läpi pohjoiseen. Ei onnistunut ja se näkyy kuvasta. Tuiskujoki oli avoin ja ahtaimmissa kurun osissa ei suksittelijalle reen kanssa jäänyt tilaa.

Seuraavan kerran olimmekin jo matkassa heinäkuun alussa. Tarkoituksemme oli kulkea pitempään Suomujoen varsia ja aloitimme Aittajärveltä. Oli melko lämmintä, mutta pari ensimmäistä päivää silti olivat aivan siedettäviä. Kuljimme alkuun yläjuoksun suuntaan Siikavuopajalle ja käväisimme Sotavaarajoen varressakin, mutta sitten palailimme kolmantena päivänä alajuoksun suuntaan ja yövyimme etelärannan tulipaikalla Snellmanilta tulevaa niemeä vastapäätä. Sää alkoi selvästi lämmetä ja yölläkin oli parisenkymmentä astetta mittarissa. Sen jälkeinen päivä oli jo tukahduttavan kuuma ja poikettuamme Snellmanin autiotuvalla, syntyi päätös palailla takaisin. Jatkuvissa 30 asteen helteissä ei rinkan kantaminen ole myönteisiä kokemuksia kerryttävää. Alakuva on Suomujoen tulipaikalta. Ns Kolttakylä on vastarannalla etuoikealla.

Jo elokuun puoliväliin olin sopinut seuraavaa matkaa serkkuni Karin kanssa. Sitä ennen oli jalkapallon MM-kisojen aika. Hänen taloyhtiönsä oli kunnostanut siihen kuuluvan ruohokentän ja oli sovittu, että sen käyttöä vähän varotaan kunnes se vahvistuu. Eräs isä-poika yhdistelmä oli mennyt siihen kuitenkin potkimaan jalkapalloa. Serkkuni meni huomauttamaan heille asiasta, mutta löysi yllättäen itsensä maasta makaamasta ja viisi yläleuan hammasta kurkustaan. Jalkapallo näyttää olevan kiivaitten harrastajien hommaa. Se vaellushanke raukesi siihen.

Syyskuun kuudentena pakkailin kuitenkin toiveikkaana rinkkaani ja lähdin matkaan poikani Jukan kanssa. Aikaa meillä oli niukalti, varsinaisia kulkupäiviä vain kuusi ja tavoitteet siihen nähden olivat melko vaativat. Ajoimme Aittajärvelle. Parkkipaikalla autoja oli lisäksemme 25, joten ruska-ajan sesonki oli meneillään. Maanantaina 8 päivänä kahlailimme Suomun yli ja sen varsia alajuoksulle päin. Parin kilometrin jälkeen otimme suuntaa Kuotmuttijärven itäpäähän. Sää oli vähän outo sikäli, että sininen taivas näkyi aamusta alkaen, mutta muuten ilmassa oli runsaasti vesihöyryä jota ei kuitenkaan sumuksikaan voi luonnehtia. Se pehmensi maiseman ääriviivoja, mutta näkyvyys kauas oli harmittavan heikkoa. Alakuva on Snellmanilta tulevan niemen länsipään kapeikosta Suomujärville päin.

Kuotmutilta nousimme kilometrin päässä etelässä olevalle Ahmajärvelle, joka nykykartoissa on Helanderinjärven nimellä. Siellä yhdytimme lännestä tulevan poroaidan jonka tuntumassa kuljimme Muorravaarakkajoelle. Sitä nousimme puolisentoista kilometriä ylävirtaan ja kahlasimme yli. Sillä kohdalla on Puistohallinto nimennyt tulipaikan "Muorakanmutkaksi" . Tässä kaakon suunnalta Muorravaarakkaan yhtyy Harrijoki, jota seuraillen kuljimme kohti Kuikkapäätä. Tunturin juuria emme kuitenkaan ensimmäisenä päivänä tavoitelleet, vaan jäimme jokivarteen leiriin. Ensimmäisen päivän kulkurupeama oli noin 12 tuntia.

Ensimmäisen kulkupäivän sää oli hyvä. Aamuyöstä vähän satoi vettä, mutta sää poutaantui aamuun mennessä. Harrijoen varsia seuraillen Kuikkapään juurelle päästiin ja siinä keräiltiin hetki voimia jyrkkää nousua ajatellen. Mustikoita oli alueella vielä varsin hyvin ja tässä kohden niitä oli runsaasti. Nousukulma tunturiin on täältä käsin todella jyrkkä. Onneksi se osa ei ole juuri kilometriä pitempi, joten vanhuskategoriaan lukeutuva allekirjoittanutkin siitä joten kuten selvisi. Ylhäällä tuuli navakasti, joten siellä ei pitkään viivytty, vaan laskeuduttiin Maalpurinojan varsia putoukselle saakka. Sinne tultuamme aurinkokin paremmin alkoi säteilemään ja putouksen alapäässä keiteltiin kaakaota ja nautittiin muutakin välipalaa.

Siellä kokeiltiin myös kameran kaukolaukaisinta. Sammalpeitteessä oli jo upeaa värikkyyttä.

Matka jatkui tästä kohti Anterinmukan autiotupaa, jonne ennätimme kahdeksantuntisen kulkurupeaman jälkeen. Kuten olimme otaksuneet, niin väkeä oli melkoisesti sekä itse tuvassa että sen lähettyvillä teltoissa. Me saimme kuitenkin vuoromme käyttää tuvan eteisosan "keittiötä" pääaterian valmistukseen. Telttamme pystytimme kummulla olevan tulipaikan itäpuolelle.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa jatkaa etelään suurten tuntureiden yli ja nousta alkuun Lokan Alen Muurivaaralle. Aamu oli kuitenkin kovin sumuinen ja näkyvyys olematon, joten päätimme kulkea Anterijoen varsia "maantietä" myöten länteen ja kääntyä sitten etelään Vongoivanjoen varteen ja sieltä kautta "alamaiden" kautta pyrkiä päivän päätepisteeseen Tahvon tuvalle.

"Maantie" nimitystä, jota useasti käytän muuallakin jutuissani, on syytä vähän selventää. Kyse ei ole oikeasta maantiestä, vaan puun kuljetusta varten tehdystä urasta, jota aloitettiin tekemään 1930 luvun loppupuolella. Tarkoituksena oli hakata nykyisen valtakunnan rajan takaisia metsiä ja siirtää tukit Luirojoen varteen ja uittaa sieltä etelään. Tämä tie alkaa Luton varresta Raja-Joosepista ja seurailee nykyisen rajavyöhykkeen tuntumaa etelään Anterin entiselle Rajavartioasemalle ja kääntyy siitä kohti länttä. Anterinmukassa se edelleen suuntaa pitkin Anterijoen vartta, jättää sen Keinopään kohdalla, kiertäen sen etelän puolelta ja sitten kiertyy Vuomapään pohjoiskuvetta kohti lounasta. Hammaskodan se ohittaa selvästi näkyen ja siirtyy sitten läntisille soille päätyen lopulta ns Tammikämpälle. Tähän päätepisteeseen oli rakennettu huoltorakennuksia, joista yksi varasto toimii edelleen autiotupana. Muut on siirretty savottamuseoon Rovaniemelle. Joessa on tällä kohdalla näkyvissä vielä padon kiviarkkuja, josta paikka on saanut nimensäkin. Tietä ei siis koskaan käytetty ajateltuun tarkoitukseensa, mutta retkeilijät ja poromiehet ovat sitä myöten kulkeneet ja nykyisin se näkyy selvemmin, kun mönkijäkausi alkoi. Monissa kohdin se on kadonnutkin, mutta esimerkiksi Vuomapäällä se saattaa yllättää sellaisen, joka tien historiaa ei tiedä. Siellä on nimittäin säilynyt rinteeseen kaivettu kuutisen metriäkin leveä tie, jonka "ojan" puoleinen luiska on pitkältä matkalta kiviverhoiltu.

Mutta siirrytäänpä taas syysvaellukseeni. Ylitimme Anterijoen varsin varhaisessa vaiheessa Kielitunturin kupeella ja lähdimme nousemaan kohti vedenjakajaa. Tämä rinne on tiheähkön tunturikoivun peittämä, joka estää näkyvyyden kauemmas. Rinne on myös paikoin vaikeakulkuinen. Sieltä toki on mahdollista löytää helppokin kulku-ura, mutta se on vähän onnestakin kiinni. Tällä kerralla sitä ei ollut ja vedenjakaja saavutettiin ylös-alas poukkoilun jälkeen. Vongoivanjoen alkulähteiltä ei ole kuin kilometrin verran Vongoivan kodalle. Se on näihin saakka ollut lukittu varauskammi, mutta sen kunnossapito on ollut heikon rakenteen vuoksi hankalaa, joten puistohallinto on nyt siitä luopunut ja jättänyt oven avoimeksi.

Kodan pihamaan tulipaikalla aterioimme. Kammin katolla istuskeli täysin kesyyntynyt metsäkyyhky, joka tallusteli melko röyhkeästi eväitämme tarkastelemaan. Näkyi kyllä, että "luonnonystävät" olivat sitä ahkerasti ravinneet. Me taas katselimme sitä lähinnä ravinnonlähteenä, mutta tyydyimme hyvään hirvi-sikasäilykkeeseemme.

Lepotauon jälkeen kuljimme joen vartta etelään Honkatehtaanojan suulle saakka ja ylitimme siinä joen. Honkatehtaanojan "suupankissa" näkyy vieläkin Hollmanin kullanetsijäporukan 1930 luvulla kaivamat "pruuvikuopat". Otimme tästä kompassisuunnan Tahvon tuvalle päin. Jyrkän alkunousun jälkeen oli parikilometrinen tasainen männikkökangas, jota oli nautinto kulkea. Sen päätyttyä alkoi melkoinen murtomaasto, mutta lopulta osuimme oikean Tahvolle päin suuntaavan kurun itäreunalle ja etenimme sitä myöten päätepisteeseen saakka. Tupa oli tyhjillään ja Peuraselästä saunakäynnillä ollut mies, jätti puita pesään meitäkin varten. Vaelluksen hiet päästiin huuhtomaan pois ja vaihtamaan vähän vaatteita. Tuvan tuntumassa yläterassilla oli Marivaaraan menossa ollut pariskunta teltassaan parin koiransa kanssa ja Jukka myös pystytti telttamme sinne, mutta minä sitä vastoin jäin kämppään yöksi.

Torstaiaamu valkeni Tahvontuvalla selkeänä. Taivaalla ei näkynyt pilviä. Tarkoitus oli jatkaa kulkua Jaurun varsia Siulan ruoktulle ja edelleen Siulaojan tulipaikan kautta Hammaskuruun. Liikkeelle lähtiessämme teimme äkkinäisen muutoksen suunnitelmaan ja hyvän ilman ja näkyvyyden toivossa suuntasimmekin aluksi kohti Povivaaraa eli Vongoivan räystästä kuten nykykarttaan on painettu. Saavuttuamme jyrkänteen eteläpuoliselle terassille, josta on yleensä hyvät ja laajat näkymät länteenpäin Vongoivan joen laaksoon sekä Vuomapään ryhmän tuntureille, saimme pettyä sillä siellä ei näkynyt usvaisuuden vuoksi juuri mitään. Kiersimme silti Honkatehtaanjoen latvoille ja jätimme rinkat jyrkän nousuosuuden juurelle sekä kiipesimme jyrkänteen päälle. Maisemat olivat joka suuntaan peittyneet usvaan, joten tästä lenkistä ei paljon irronnut. Kuvausta räystäällä kuitenkin koetettiin.

Alaspäästyämme lähdimme kulkemaan Honkatehtaanojan vartta alaspäin. Se on hyväkulkuista kangasmaastoa aivan Vongoivanjoelle saakka. Yhtymäkohdassa kahlailimme joen yli ja pidimme siinä tankkaustaukoa. Vongoivanjoen suhteellisen jyrkähkö laakso on kuusivaltainen ja se luo alueelle erikoisen tunnelman. Karhuilla on siellä hyviä piilopaikkoja. Jälkiä emme nähneet mutta pari muuta jätöstä sattui reitin varrella silmiin, joten sen sortin asujia paikalla kyllä majailee. Kuvassa olemme ylityspaikan kohdalla tauolla.

Nousimme sitten ylös jyrkän länsirinteen ja otimme kompassisuuntaa Siulapään eteläpuolen painanteeseen. Siitä oli tarkoitus pujahtaa Siulaojan varteen ja edelleen nousta Vuomapään etelärinteen juurelle. Maasto oli reitillä pääosin hyvä, mutta Siulapään kohdalla oli murtomaata, jossa vähän piti haeskella sopivaa kulku-uraa. Siulaoja ylitettiin sen haarautuman pohjoispuolelta ja noustiin sitten kohti Vuomapäätä. Pelkäsin joutuvani Vuomapään eteläpuolisella alueella kulkeviin vaikeakulkuisiin kanjoneihin. Ne kyllä vältimme, mutta nousimme vähän liian korkealle rinteelle ja jouduimme sielläkin huonoille urille. Lopulta tästä syystä hitaasti matkaa taittaen pääsimme Vuomapään lounaiskulmalle ja laskeutumaan siitä polkua myöten Hammaskurun autiotuvalle. Avoin puoli oli tyhjillään ja ennätimme siellä valmistaa aterian, ennen kuin Kemihaaroista liikkeelle lähtenyt pariskunta saapui sinne samassa tarkoituksessa. Tämä keski-ikäinen pariskunta oli ensimmäistä kertaa vaelluksella tarkoituksenaan matkata aina Kiilopäälle saakka seuraavina päivinä. Rouva käveli vaikean tuntuisesti ja valitteli, että hänen pikkuvarpaittensa sijalla on vain rakot.

Yövyimme teltassa kämpän lähistöllä ja matkaa jatkoimme perjantaiaamulla "maantietä" myöten itäänpäin. Yöllä oli ollut selkeä sään muutos. Kosteus oli pyyhkiytynyt pois ja kaukaisetkin kohteet piirtyivät nyt selvinä. Sää oli kirkas ja pohjoisen puolella oleva tunturin seinämä loisti kultaisena. Ruskaa ei sanottavasti matkan varrella ollut näkynytkään. Maaruskaakin oli ollut vain pieninä läikkinä ja yleensä koivut olivat vielä osaksi vihreitäkin. Tosin Vuomapään eteläpuolella ne olivat vain ruskettuneet ja pitkästi pudottaneet lehtiäänkin. Keinopään juurelle tultuamme käännyimme koilliseen ja ylitimme satulan. Käännyimme pohjoiseen ja suuntasimme Akanhärkäkuruun ja sen kautta Muorravaarakan latvoille ja siellä olevalle tulipaikalle. Akanhärkäkuru on erinomainen näköalapaikka tarkastella Muorravaarakan laakson läntisiä tunturiselänteitä. Ukselma ja Pirunportin lovi näkyvät sinne selvästi. Niistä pohjoiseen sijaitseva Sollanpää vaikuttaa Ukselmaa korkeammalta, mutta saattaa olla ettei siihen paikkaan näy Ukselman korkein kohta. Karttahan vakuuttaa Ukselman olevan Sokostin jälkeen alueen toiseksi korkein laki.

Tulipaikalla keiteltiin kuumaa juotavaa ja sitten jatkettiin Muorravaarakan ruoktulle ja päivän pääaterian valmistukseen. Kämppä oli tyhjillään ja saimme rauhassa suorittaa nämä toimet sekä lepäillä vähäsen seuraavaa etappia varten. Sitten ylitimme joen tavanmukaisesta paikasta ja suuntasimme kohti Pirunporttia. Tarkoituksena oli täyttää vesipullot puolivälissä rinnettä virtaavasta runsasvetisestä purosta, mutta tällä kerralla se olikin aivan kuiva ja kuivin suin saimme kiivetä pitkään. Rinne on melko vaativa sikäli, että se ruoktulta lukien nousee taitteeseen saakka nelisensataa metriä. Tosin oikein jyrkkiä kohtia ei ole kuin aivan viimeisellä parilla sadalla metrillä. Alakuvassa ollaan jo nousun loppuvaiheessa.

Louhikko selvitettiin onnistuneesti ja vettäkin löytyi muutaman sadan metrin päässä laskeutuessamme Ukselmakurua alaspäin. Kuljimme lähelle Ukselmakurun suuta ja päätimme jäädä siihen yöksi. Ukselmakurun yläosissa aurinko kultasi rinteitä.

Yöllä oli pakkasta. Nukkuessani minulla oli lakki päässä ja sen "kupu" oli aamulla aivan jäähileessä. Makuupusseissa silti tarjettiin. Panimme leirimme pakettiin ja lähdimme matkaan. Paratiisiojan ylitykseen ei tarvinnut onneksi riisua kenkiä. Tunnin verran kuljettuamme saavuimme Sarviojan kämpälle. Tämä on aina vilkas paikka ja erityisesti tällaisena sesonkiaikana se oli runsaasti kansoitettu. Mahduimme silti avoimen puolen kaasuliesille aamupalaa valmistamaan. Paikka vilisi vilkkaita puheliaita ihmisiä ja monenlaista "tietäjää" ja "asiantuntijaa" tuntui paikalla olevan. Eräskin katseli tuntijan silmin rinkkaani ja arveli sitä Savotta-merkkiseksi. Rungon on hitsaillut aikanaan kaverini ja vaimoni neulonut pussiosan. Saatuamme aamuaterian nautittua, jätimme Sarviojan tietäjät. Sudenpesällä oli myös suurehko porukka majoittuneena, mutta ohitettuamme sen oli ulkosalle ennättänyt vasta pari ihmistä. Toinen heistä vaikutti myös asiantuntijalta, sillä käydessään kämpän ohi virtaavan Sarviojan rannassa, hänellä näytti roikkuvan kaulassaan sekä kompassi että gps-laite. Me emme paikalla viivähtäneet, vaan lähdimme heti kämpän takaa alkavalle pienelle polulle, joka nousee Kaarnepään jyrkkää rinnettä. Sitä myöten kapusimme tunturin laelle. Siellä koetettiin käytellä vähän kameraa, mutta jostakin lounaan suunnalta puhalsi kova tuuli, eikä siitä syystä siellä kovin pitkään viivytty. Kuvia kuitenkin näppäiltiin mm alakuvan otos luoteeseen.

Laskeuduimme laelta kohti Maantiekurua. Lasku tuli otettua liikaa kohti länttä ja alas tultiin Sotavaarajoen varteen paikkaan, josta polut haarautuvat Maantiekuruun ja Sotavaarajoen vartta kulkemaan. Polut olivat hyvässä kunnossa ja joutuisaan tulimme Maantiekurun tulipaikalla, jossa keittelimme vielä Capuzzinovedet ja taisi siihen vielä riittää suikale "Putin" juustoakin. Nuotiopaikka oli sotkuisessa kunnossa. Kivikehään oli heitelty alumiinipusseja ja vaikka mitä. Korjailin ne siitä omaan roskapussiini ja kanniskelin ihmisten ilmoille. Aittajärven kahlaamolla olimme runsaan seitsemän tunnin kulkemisen jälkeen. Nelihenkinen ryhmä aloitteli ylitystä siihen tullessamme eikä automäärä parkissa ollut sanottavasti vähentynyt.

Istuimme sitten autoomme ja suuntasimme kohti länttä. Melko rankka mutta onnistunut vaellus oli päättynyt.