Autonomian aikaan

Kansakunta syntyy

Haminan rauha 1809 ja Suomen liittäminen Venäjään oli Suomen tulevan valtion ja valtioalueen muodostumisen kannalta hyvä asia. Porvoon valtiopäivien päättäjäisissä Aleksanteri I totesi, että Suomi tulisi ”korotetuksi kansakuntien joukkoon”. Tällä toteamuksellaan hän halusi painottaa Suomen autonomista asemaa. Käytännössä Suomen autonominen asema ilmeni siten, että Suomeen perustettiin oma Venäjästä erillinen keskushallinto ja keskusvirastot.

Suomen alistaminen venäläiseksi provinssiksi 1809 ei olisi Venäjän kannalta onnistunut, sillä keisarikunnalta puuttui tuohon aikaan valtakunnan laajuinen tehokas byrokratia. Oli järkevää sallia voittomaiden säilyttää entinen hallintonsa ja liittää ne omine laitoksineen ainoan yhdistävän ja kokoavan voiman eli hallitsijan välityksellä keisarikuntaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut pitää alue sotilaiden avulla miehitettynä, mutta se olisi vaatinut joukkoja ja varoja, joita Venäjä tarvitsi Napoleonia vastaan.

Suomalaisten saamaa - tai ainakin olettamaa - valtiollista statusta ei kyseenalaistettu ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa. Tähän ehdittäessä valtiolliset tunnusmerkit, mm. säätyvaltiopäivät, hallintovirastot, oma raha, oma valtioalue, oma kieli ja uskonto sekä korkeimman opetuksen järjestelmä, jopa tulliraja Venäjää vastaan olivat kehittyneet pitkälle.

[Autonomian aika kiinnostaa. Toivo Nygård, Keskisuomalainen 3.9.2007]

Asukkaiden ja tilojen määrä kasvaa nopeasti

1800-luku oli voimasta kasvun aikaa Saramolla. Maatalous voimistui peltopinta-alan kasvaessa monikymmenkertaiseksi 1700-luvulta. Vuoden 1815 henkikirjassa veroa (henkirahaa) maksavia oli 117 henkilöä. Verosta vapautettuja (yli 64 ja alle 16 vuotiaat) oli 87 eli yhteensä asukkaita oli 204 henkilöä. Itsellisten (loisten) osuus oli 16 henkilöä eli 8 % kylän väkimäärästä.

Kylässä asuvien määrässä ja väestön rakenteessa tapahtui merkittävä muutos seuraavien vuosikymmenien aikana. Vuoden 1880 henkikirjassa asukasmäärä oli 479 henkilöä (lisäys 134 %). Tilattoman väestön osuus kasvoi 172 henkilöön eli tilattomien osuus koko väkimäärästä oli jo 36 %. Henkirahaa maksavien ja muiden lukumäärä kaksinkertaistui reilun puolen vuosisadan aikana 1800-luvulla. Vuoden 1880 henkikirjaan on tullut uutena sarakkeena torpat.

Asukkaat

Saramon asukkaat vuosina 1815 ja 1880 (Nurmeksen henkikirjat vuosilta 1815 ja 1880):

Talot ja torpat 1800-luvulla

Saramon talot vuosina 1815 ja 1880 (Nurmeksen henkikirjat vuosilta 1815 ja 1880):

Nurmeksen pitäjässä oli henkikirjan mukaan asukkaita vuonna 1815 yhteensä 4 623 henkilöä. Vuonna 1880 määrä oli 9 226 henkilöä, joten pitäjätasolla väkimäärä kaksinkertaistui. Koko pitäjän alueella tilattoman väestön suhteellinen lisäys oli valtava. Vuoden 1815 henkikirjassa määrä oli 163, mutta vuonna 1880 se oli jo 3 705 henkilöä eli 40 % asukkaista. Tähän lukuun ei sisälly palvelusväkeä (piiat ja rengit), minkä määrä oli 831 henkilöä.

Isojako saatetaan loppuun

Maa oli Pohjois-Karjalassa kruununmaata, johon oli asumisoikeus (ei omistusoikeus) veroja vastaan. Käytännössä arvioverotuksen piirissä olevat tilat usein periytyivät isältä pojalle. Kun isojako saatettiin loppuun Saramolla 1842, syntyi 28 kantatilaa. Talot lunastettiin seuraavina vuosikymmeninä perintötiloiksi. Isojako lopetti maariidat, jotka johtuivat rajojen epämääräisyydestä. Siitä seurasi myös se, että talolliset oppivat käyttämään säästäväisesti metsää.

Tilaton väestö

Isojako teki kylän tilattomista, loisista ja mökkiläisistä täysin maattomia, sillä mahdollisuus kylän yhteisten alueiden käyttöön kaskeamisessa tyrehtyi. Kaskea yritettiin silti polttaa luvattomasti, ja siitä joutui edesvastuuseen. Tilattoman väestön osuus kasvoi Saramolla yli kymmenkertaiseksi puolessa vuosisadassa, eikä omaa maata viljelykseen ollut, vaikka tahtoa ja tarvetta olisi ollut. Vuokraviljelmien eli torppien lukumäärä alkoi kasvaa isonjaon jälkeen selvästi. Kuopion ja Mikkelin läänin miehistä joka viides kuului irtaimeen työväkeen vuonna 1875. Tilattomasta väestöstä muodostui polttava yhteiskunallinen kysymys.

Nälkävuodet

Suuret nälkävuodet koettelivat maata 1866- 1868. Kuolleisuus kohosi pelottavasti, ja suuri osa irtainta väkeä lähti hädän pakottamana vaeltamaan kerjuulle. Kuhmon henkikirjassa oli vuonna 1870 runsaat 600 kerjuun varassa elänyttä ihmistä. Aiemmin kotikylissään pysyneet kerjäläiset alkoivat yhä kerkeämmin valua etelään. Ylikylässä ja Saramolla nälkäaika alkoi näkyä tammikuun 1868 aikana, jolloin laskettiin niissä kulkevan 140 kerjäläistä. Tämän määrän kylät sitoutuivat ylläpitämään. Vuonna 1868 nälkään ja tauteihin kuoli Pielisjärvellä 18 % ja Nurmeksessa 12 % väestöstä [Mönkkönen 2012, s.120].

Sortokaudet, helmikuun manifesti ja suuri adressi

Oman sisäisen integraation lisäämiseksi ja ulkoisen turvallisuuden varmistamiseksi Venäjä harjoitti 1800-luvun lopulta lähtien voimakasta yhtenäistämispolitiikkaa (sortokaudet). Tavoitteena oli Suomen täydellinen sulauttaminen Venäjän valtakuntaan. Sortovuodet saattoivat tulla suomalaisille "taivaan lahjana", jos asiaa tarkastellaan kansakunnan ja sen identiteetin muodostumisen näkökulmasta. [Autonomian aika kiinnostaa. Toivo Nygård, Keskisuomalainen 3.9.2007]

Vuotta 1899 on kutsuttu valapaton vuodeksi, koska keisarin katsotiin pettäneen lupauksensa helmikuun manifestissa. Suuri adressi kerättiin Suomessa ensimmäisenä sortokautena vuonna 1899 vastustamaan Suomen suuriruhtinaan keisari Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 allekirjoittamaa helmikuun manifestia. [Wikipedia, vierailtu 23.4.2017]

Silloiset ylioppilaat hiihtivät kylästä kylään keräten yli puoli miljoonaa nimeä yhdessätoista päivässä. Pitäjittäin ja kaupungittain valittu lähetystö lähti viemään adressia suuriruhtinaalle. Nurmeksesta siihen osallistui lipinlahtelainen valtiopäivämies Mikko Heikura [Wikipedia, vierailtu 29.4.2017].

Nurmeksen kohdalla adressin sivulla 429 [Digitaaliarkisto, vierailtu 23.4.2017] on saramolaisia allekirjoituksia. Mielenkiintoista on nähdä, miten ihmiset ilmoittavat ammattinsa tai säätynsä. Elettiin sääty-yhteiskunnan aikaa.

Ajankuvaa

Matti Immosen ja Inkeri Pikkaraisen syytinki

Tavallisen ihmisen elintasosta ja arjen tarpeista antaa aavistuksen talollisen Saramovaaran Matti Immosen ja vaimo Inkeri Pikkaraisen syytinkisopimus vuodelta 1852. Elämisen vaatimukset poikkeavat melkoisesti tämän päivän tilanteesta.

Sakkoa metsänhaaskauksesta ja luvattomasta metsänviljelystä

Kylän yhteisten metsäalueiden puuttuessa paine kruunun metsien valvontaan kasvoi. Esimerkkinä tästä on timpurina kiertäneen loismies Heikki Kortelaisen tapaus. Kortelainen oli katkonut ja kuljettanut luvatta kruunun Kuohatin piirin metsästä tuulen kaatamasta puusta hakkaamansa tukin. Hänet manattiin tästä käräjille ja tuomittiin sakkoihin "metsänhaaskaamisesta" vuonna 1880.

Myös kirkko valvoi kansan tekosia tarkasti ja kirjasi rikkeen rippikirjaan Kortelaisen kohdalle muotoon sakotettiin "luvattomasta metsänviljelystä" [Nurmeksen rippikirja 1877-86, vierailtu 8.5.2017], vaikka kyse ei ollut kasken teosta. Timpurilla lienee ollut pula nikkaroinnin tarveaineista!

Täyskielto kaskeamiselle annettiin vuonna 1886 [Helsingin yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos, kansatiede, vierailtu 13.5.2017]. Uudismaan raivauksessa kaskeaminen piti kuitenkin kauan puolensa, koska tuli oli väkevä raivaaja. Kaskeamiskieltoa kierrettiin monesti laitumen teon nimellä [Viljo Piirosen haastattelu 1987, perinnepiirin äänite, Kaskeaminen].

Tuomio paloviinan myynnistä

Paloviinan kotipolttokielto [Wikipedia, vierailtu 4.7.2023] tuli voimaan Suomessa vuonna 1866. Ennen kiellon voimaantuloa viinan kotipoltto-oikeus oli talonpojilla, jotka maksoivat tästä oikeudesta veroa. Tilan koko määräsi kuinka paljon se joutui joka vuosi maksamaan paloviinaveroa. Veron suuruuden mukaan sai paloviinaa polttaa kotitarpeiksi. Kotipolttokiellolla haluttiin tukea teollista viinanpolttoa ja hankkia valtiolle lisää tuloja alkoholin myynnistä. [Agricola – Suomen humanistiverkko, vierailtu 10.7.2021]

Talonpojat eivät kuitenkaan tuhonneet kaikkia viinapannujaan, vaan paloviinaa poltettiin edelleen, kuten tapaus vuodelta 1880 osoittaa. Kruununnimismies Walter Forssille oli tehty ilmianto Pekka Piirosen ja hänen vaimonsa Anna Viiliäisen paloviinan myynnistä. Nimismies nosti asiasta syytteet, joita käsiteltiin kolmesti käräjillä vuosina 1880 -1881.

Lukuisa joukko kyläläisiä manattiin todistajiksi käräjille, mutta useimmat ilmoittivat olevansa "aivan tietämättömiä" koko asiasta. Joidenkin todistajien katsottiin uhanneen vastaajia ja kostomielessä annettua todistusta ei hyväksytty. Vasta kolmansilla käräjillä muutamat todistajista kertoivat saaneensa viinaa vastaajilta mm. "silmävoiteeksi".

Sekä Anna että Pekka tuomittiin "kumpainenkin vetämään sakkoa yhdeksänkymmentä markkaa tai jos ei syytteenalaisilla löydy mitään varoja niitten maksamiseen, ovat syytteenalaisten itse kunkin edestänsä suoritettavat kuudentoista päivän vesi ja leipävankeudella".

[Nurmeksen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjaotteet 7.4.1880/401, 26.10.1880/148, 11.4.1881/454, Pietulan talon asiakirjat ja valokuvat]

Saramo olikin aivan toisenlainen salokylä kuin oli oletettu

Jonkeriin elokuussa 1889 matkanneet miehet kirjoittivat Savo-lehdessä pysähtymisestään Saramolla [20.02.1890 Savo no 22: Jonkeressa käynti]:

"Kulimme peninkulman, niin tulimme Saramolle, ensimmäiseen salokylään. Luulimme, että täällä olisi olot pääasiallisesti samanlaiset kuin Ylikylässä ja kirkolla, paitse wain saloisempaa ja kurjempaa. Mutta siinä erehdyimme kokonaan. Eteemme astui täydellisesti elävä kylä. Täällä tapasimme paljon enemmän omalla kannallaan eläwiä taloja kuin pitäjän keskuskylissä. ... Työnteosta, toimeliaisuudesta ja ahkeruudesta onkin tämän kylän ponsi! ... Sen näki jo wiljoistakin, että pellot eivät olleet täällä laiskoin omaisuutena."

(Lue koko artikkeli)

Tarinaosuudessa ja Lehtileikkeet-osiossa on lisää kuvauksia 1800-luvun Saramosta.

Päivitetty 9.7.2021

Google Sites

Report abuse