Onkinpa sitä taivalta tullut tehdyksi. Ensimmäinen vuosi kahdeksattakymmentä on jo täyttymässä. Äitivainajani, joka oli lihava emännän lyllerö, sanoi minun syntyneen täällä Nurmeksessa, Saramon kylän, nykyisen Kiiskiläksi nimettävän talon saunassa 13 p:nä heinäkuuta 1878. Syntymäni jälkeen olivat vanhempani muuttaneet Saramovaaran taloon, jonka he olivat ostaneet 12000 markalla. Se oli iso maatila, jossa oli paljon metsämaita. Pinta-alan sanoivat olevan 7-800 hehtaaria. Tämä oli minun lapsuuteni koti. Siinä siskojen ja veljien kanssa lapsuuden leikit leikittiin.
Vanhemmillani oli kaikkiaan 11 lasta, joista 2 tyttöä oli kuollut pieninä lapsina ja 3 kuoli minun muistini mukaan 1/2 vuoden sisällä. Jäljelle jäi vain 3 tyttöä ja 3 poikaa, joista heistäkin on jo 3 kuollut, joten meitä on jäljellä vain 2 siskoa ja minä.
Äiti oli hyvämuistinen mamma. Hän muisti naapuritalojenkin lapsien syntymäajat päivälleen. Hän tiesi tarkalleen montako viikkoa on vuoden merkkipäivien välillä. Hän opetti ne lapsilleenkin. Vieläkin osaan ne luetella koneellisesti ilman ajattelematta näin: Kekristä 8 Jouluun, Joulusta 6 Kyntteliin, Kynttelistä 3 Mattiin, Matista 4 Maariaan, Maariasta 4 Jyrkiin, Jyristä 4 Erkkiin, Erkistä 5 Juhannukseen, Juhannuksesta 5 Jaakkoon, Jaakosta 5 Pärttyliin, Pärttylistä 5 Mikkeliin, Mikkelistä 4 Kekriin.
Kekri oli silloin suuri juhla. Sen aattoiltana, jolloin oli tapana kylpeä aukesi piikojen ja renkien rinnus. Sitten alkoi vapaa viikko, römppäviikko, jolloin piiat ja rengit laumoissa kulkivat toistensa luona kahvikesteissä, joissa pidettiin iloa ja laulettiin mm. näin: Sikaria meillä poltetaan peperrossista nousee savu. Hei! Uuden kullan kamarista se nousee kahvin haju.
Joka ilta römppäviikolla olivat nurkkatanssit jossakin talossa. Kekriaamuna noustessa oli kahvia isojen vehnäpalasten kanssa, joka silloin oli harvinaista. Kekriaamiainen oli juhla-aamiainen. Uunipaistissa oli rasvaisia lihoja niin paljon, että kukin sai syödä niin paljon kuin suinkin jaksoi, oli talkkunaa, oli piirakoita, voita ja perunat tietenkin kuuluivat ateriaan. Kekripäivän jälkeinen päivä oli sielunpäivä, jolloin palvelijat saivat tilinsä.
Paljon toisenlaista oli elämä silloin kuin nyt, varsinkin syrjäisessä maakylässä, jollainen Saramon kyläkin on. Varhaisimman lapsuuteni aikoina ei siellä ollut edes öljylamppuja, joksi aamuin ja illoin valaistiin asumuksea pärevalkealla. Uunin nurkalla oli rautainen pihti, johon päre pantiin palamaan. Kauankos se päre paloi, joksi vähän väliä piti muuttaa uusi päre palamaan. Pitkinä puhteina, isoissa pirteissä tekivät aikaihmiset käsitöitä. Naiset kehräsivät, kutoivat ja ompelivat, miehet tekivät rekiä ja muita ajokaluja ja monenlaisia astioita. Lasten piti palava päre kädessään valaista tarkemman työntekijän luona.
Töitä tehdessään kilpailivat keskenään arvoitusten arvaamisessa ja kertoivat hirveitä kummitusjuttuja niin että lasten selkäpiitä karmi. Juttuja kuunnellessa eipä sitä uskaltanut muualle istua kuin kahden aikaihmisen välissä jalat penkillä takamusten alla. Hirmuinen asia oli silloin lapsille ulkona käynti. Yksin ei puhettakaan, ainoastaan aikuisen taluttamana siellä uskalsi pistäytyä. Ovesta sisään tullessa piti kiireesti hypätä kynnyksen yli, ettei paholainen ehdi jalasta nykäistä.
Hirmujuttujen jälkeen alkoi kilpailu siitä, kuka uskaltaa käydä iskemässä riihen peräseinään puukon. Riihi näet oli kammottava paikka kun siellä säilytettiin vainajia leveällä ruumislaudalla, joka piti olla jokaisessa talossa. Siellä laudalla sai ruumis olla kirstujen tekoajan. Kotona tehtiin ruumiskirstukin.
Jouluksi tehtiin kyntteleitä kotona. Tikkuun keskeltä ripustettu pumpulilanka pistettiin kirnuissa joissa oli kuumaa vettä, johon oli talia sulatettu. Pistämisen jälkeen pantiin tikussa riippuva kynttilän alku kahden vartaan väliin riippumaan talin jähmettymistä varten. Samassa tikussa saattoi olla riippumassa useampiakin kynttilän tekeleitä. Kynttilän kastamista kirnuissa jatkettiin niin kauan, että kynttilälle tuli tarpeellinen paksuus. Samalla kertaa tehtiin kyntteleitä kymmenittäin, joita vuoron perään kirnussa pistettiin ja pantiin vartaiden väliin riippumaan. Tavallisesti vartaiden väli oli täynnä riippuvia kynttilän tekeleitä. Jouluna valaistiin pirtti kynttilöillä, eikä niitä ehditty jouluna kaikkia pirtissä polttaa, tähteitä riitti koko talveksi kamarissa poltettavaksi.
Kun kynttilät paloivat silloin oli siistiä pirtissä elää ja olla. Kun päreet paloivat tuprusi niistä savua yli pirtin. Pirtissä olijat tulivat savunharmaiksi ja ikkunat samoin. Aamulla ikkunat piti rievuilla puhdistaa, että aurinko voi valaista pirtin.
Illalla käytiin nukkumaan 7-8 maissa. Aamulla noustiin 3-4 tienoilla. Tilat pirtissä tehtiin siten, että rukiinolkia levitettiin lattialle niin leveälle kuin oli nukkujia. Halot pantiin olkien alle toiseen päähän päänalusiksi. Olkien päälle levitettiin liinaset raanut ja tyynyt. Lammasnahkaiset viltit olivat peitteinä. Miehille tehtiin tilat miesten puolelle pirttiä, naisille omalle puolelleen. Jalat nukkujilla olivat seinään päin, päät keskilattiaa kohti.
Navetat ovat Nurmeksessa olleet luontinavetoita, joista lanta päivittäin luodaan ulos. Lattiana oli puusilta. Virtsa valui sillan alle jonne oli kaivettu kuoppa. Kun kuopassa ei ollut vedenpitävää pohjaa, upposi suurin osa virtsasta maan uumeniin. Jäljelle jäänyt virtsa vedettiin keväällä pelloille tai tunkioihin.
Hevosten asumuksena oli iso hatara kuja, jossa nukkuivat palavan lannan päällä. Syksyllä vedettiin kujan pohjalle noin metriä paksu maakerros, joka päältäpäin sekaantui talven kuluessa hevosten lantaan ja virtsaan. Hevosten olinpaikkaa muutettiin vähän väliä niin, että joka paikka kujasta tuli hevosten tallaamaksi ja lannoittamaksi. Yhteinen heinäsoimi eli ruuhi muutettiin sinne minne hevoset milloinkin sijoitettiin. Hyvät hevoset tarkenivat kujassa palavan lannan päällä, varsinkin jos oli loimia peitteenä. Mutta appeen siellä pakkasella kylmi, siksi kuuraiset hevoset kuljetettiin kovilla pakkasilla pirttiin apetta syömään. Hevoset söivät apetta ovensuussa, ihmiset söivät perällä pöydiltään. Hevosten kohdalla riippui seinällä pistokas, että jos jollakin hevosella tuli tarpeen teko keskellä syömistä se armotta ajettiin pistokkaan iskuilla pihalle. Tottuneet hevoset lähtivät tällaisessa tapauksessa omin neuvoin pihalle. Pukkasivat turvallaan pirtin oven auki ja juoksujalkaa kiirehtivät ulos tarpeensa tekoon. Sen tehtyään pyrkivät takaisin pirttiin syöntiään jatkamaan. Lampailla oli suuremmissa taloissa täydennysnavettansa. Siat talvella olivat ulkona vapaina. Siellä ne saivat itse hankkia ruokansa, tavallisesti ihmisten ulostuksia. Jauhoilla ja perunoilla sekoitettua lämmintä vettä vietiin ajoittain niiden juotavaksi.
Yöllä nukkuivat siat kujassa pehkuihin hautautuneina. Lihotusajaksi otettiin siat lämpimään karsinoihin jouhoilla ja perunoilla lihotettavaksi.
Kun heinänviljelystä ei harjoitettu saivat eläimet syödä luonnonniityistä tehtyä heinää, jossa ei ollut paljonkaan ravintoa. Nälkäisiä ja laiskoja olivat lehmät kevättalvella. Enimmän osan talvesta ne olivat ummessa. Kesällä ne saivat etsiä ruokansa metsälaitumilta.
Kaskenviljelystä silloin yleensä harrastettiin. Kevätkesällä sai hengittää savunkitkuista ilmaa, kun kaikilla ilmansuunnilla nousi kaskisavuja ilmaan. Edellisenä kesänä, ennen heinäntekoa, kaadettiin kaski, seuraavana keväänä se lumen sulettua poltettiin. Sitten koottiin palamatta jääneet rungot, rantteet ja niitä poltettiin ja vierrettiin kangilla palamatta jääneet pälvissä. Jos vielä jäi tähteeksi rantteita vedettiin ne kotiin muurin alla poltettavaksi. Sitten poltettu huhta kynnettiin huhtasahroilla. Se oli raskasta ja hidasta työtä, kun sahrat yhtä mittaa tarttuivat juurien ja kivien alle. Piti lakkaamatta hevosta peruuttaa. Heinä- ja elokuun vaihteessa kylvettiin sitten rukiin siemen kynnettyyn huhtaan ja siemen peitettiin risukarhilla.
Saramonvaarassa oli hyviä kaskimaita ja isä oli innokas kaskiviljelijä. Vain vähän muistan, kun hän kaskiviljeli Pieni Repovaara-nimisen ympyräisen mäkiselänteen. Siihen sanoivat kylvetyn 5 1/2 tynnyriä rukiin siementä ja antoi hyvän sadon. Ottipa isä siitä toisenkin ruissadon, mutta seuraus oli että siihen ei kymmeniin vuosiin kasvanut uutta metsää. Autiona ahona se köllötti vuosikymmenet. Nyt on kuulemma sekin metsittynyt.
Toisen vielä suuremman kasken viljeli isäni minun kansakoulussa ollessani. Se viljelys oli isolla Haapovaaralla. Siihen kylvettiin kaikkiaan 12 hl rukiinsiemeniä, 8 1/2 hl kylvettiin omaan osaan huhdasta ja 3 1/2 hl kylvi osaviljelijä, jonka sadosta 1/3 tuli talolle ja 2/3 viljelijälle itselleen. Olin kansakoulun viimeisellä eli neljännellä luokalla kun tuo suuri kaski poltettiin. Kaski oli länteen ja etelään viettävällä rinteellä. Minä pyysin opettajalta lupaa päästä kaskea polttamaan. Tuuli lännestä ja oli kirkas kevätkesän päivä. Tulet sytytettiin kasken laidassa läntisen jyrkän rinteen alle. Heti kulki leveä tulirintama mahtavana tulimerenä rinnettä ylös ja poltti tuhkaksi puiden oksat ja hienommat rungot. Eikä kauan kestänyt kun koko kaski oli palanut. Toisella laidalla varaantuivat miehet katkotut oksaiset näreet käsissä tulirintamaa sammuttamaan. Ja hyvin sammutus onnistuikin, vain muutamin paikoin ryöstäytyi tuli vähän matkaa luvattomille alueille. Suurimman osan isäni osasta huhtaa jouduin minä kyntämään, kun rengin, joka kynti toisella hevosella vei isä heinätöihin. Siinä oli alaa mitä kynnellä. Aluksi kädet tulivat kipeiksi niin ettei aamusella kärsinyt panna hattua päähänsä ennenkuin kädet oli verrytelty. Tästä huhdasta saatiin heikompi sato, kun sattui poutakesä. Mutta tulihan siitä ruista satoja hehtoja. Minäkin olin lähes 50:llä riihellä puimassa seuraavana talvena. Tästä huhdasta ei otettu toista satoa, joksi muutamassa vuodessa siihen alkoi kasvaa uusi metsä. Ahot olivat hyviä karjanlaitumia ensi vuosinaan.
Ehkempä lukija ihmettelee, miten minä kohta kansakoulusta päästyäni jaksoin huhtaa kyntää ja riihellä puida. Tämä johtuu siitä, että minä pääsin kansakouluun vasta kolmannellatoista ikävuodellani. Kylässä ei ollut kansakoulua eikä ollut sitä mahdollisuutta sijoittaa vuokrahuoneisiin. Silloin isä rakennutti omilla varoillaan isomman rakennuksen, josta voitiin vuokrata huoneita koulua varten. Aluksi talon-väki asui vanhassa asuinrakennuksessa, jossa oli 2 isoa pirttiä välissä eteinen eli porstua, jonka perällä oli kaksi kamaria. Pirtit olivat sisäänlämpiäviä. Toisessa asuttiin, toisessa oli piimäaineet ym. ruokailutarpeet ja kalua kaikenlaista. Se pidettiin koleena, harvemmin lämmitettiin. Mutta kun asuttavaan pirttiin tuli syöpäläisiä, muutettiin asumaan toiseen pirttiin. Näin pirtit vaihtoivat vuoroaan. Mutta kun myöhemmin alkoi vanha asumus ränsistyä, muutettiin asumaan koulurakennuksessa olevaan uuteen suureen tupaan, jossa oli uloslämpiävä uuni helloineen.
Siis omassa koulussani sain käydä kansakoulun ja olin päästötodistuksen saadessani lähes 17 vuoden vanha. Kun ahkerasti luin sain kansakoulusta hyvän päästötodistuksen, jossa oli neljä 9:n ja kahdeksan 10:n numeroa.
Kun isälle Repovaaran huhtaa kyntelin varmistui minulle ajatus seminaariin hakemisesta, joka jo aijemminkin oli mielessä kytenyt. Olihan isäkin luvannut minut opintoja jatkamaan kun kansakoulussa menestyin hyvin. Kevättalvella 1896 ilmoitin isälleni aikomukseni seminaariin hakemisesta. Isä oli aluksi jyrkästi vastaan kun talo tarvitsi työtäni, mutta lopulta hän suostui. Talvella 1897 kuljin opettaja Erkki Peltosen luona Ylikylässä varmentamassa tietojani ja taitojani. Hän opasti minua seminaariin hakemisessa ja kirjoitti mukaan suorituksensa. Aikanaan sain kutsun seminaarin tutkintoon. Neljä poikaa täältä Nurmeksesta meitä meni Sortavalan seminaarin pääsytutkintoon onneaan koettamaan.
Kun minun kansakoulusta pääsystäni oli kulunut 2 vuotta, oli kansakoulukurssi päässä säilynyt, joten onnistuin pääsemään. Nimet huudettiin siinä järjestyksessä kuin tutkinnossa oli onnistunut. Minun nimeni huudettiin kahdeksantena. Se tapahtui 20 päivänä elokuuta 1987. Toiset Nurmeksen pojat saivat palata koteihinsa, 2 heistä valmistui opettajaksi, toinen Rauman ja toinen Kajaanin seminaarista, kolmas palasi jälleen maata viljelemään.
Nyt sitten alkoi tiukka työ seminaarissa. Se ei ollut ruumiille niin raskasta kuin huhdankyntö ja riihen puinti. Se oli henkistä ponnistelua.