Pohjois-Karjala osana Käkisalmen lääniä liitettiin Ruotsin valtakuntaan ensimmäisen kerran vasta 400 vuotta sitten, kun Stolbovan rauha solmittiin vuonna 1617.  Rauhan jälkeistä muutosta kuvataan seuraavasti:

Stolbovan rauhan jälkeen alkoi Nurmekselle verrattoman nousun aika. Jouduttuaan Ruotsin valtaan Käkisalmen lääni sai erikoisaseman, joka ainakin aluksi oli verrattomasti edullisempi kuin muulla valtakunnalla. Tämän johdosta asutuksen lukumäärä moninkertaistui muutamassa vuosikymmennessä, ja viljelys levisi alueille, joissa ei aiemmin ollut juuri ihmistä nähty. 

Tämä johti siihen, että Pohjois-Karjalassa asunut karjalaisväestö joutui siirtymään Venäjälle. Nurmeskylä käsitti 14 karjalaistaloa vuonna 1618. Asutus vaihtui 1620-luvulla, sillä vuonna 1631 kylässä asui vain kaksi ortodoksiperhettä 11 luterilaisen keskellä. Viimeinen ortodoksi poistui vuoden 1640 jälkeen.

Väestöpaine ympäristöstä oli kova, sillä naapurimaakunnat kärsivät 30-vuotisen sodan aikana raskaasta sotaväenotosta, Käkisalmen lääni puolestaan oli siitä vapautettu. Nurmeksen tienoot alkoivat vilistä tuon ajan ”käpykaartilaisia”, nuoria, parhaassa iässä olevia miehiä raatamaan kaskea, raivaamaan peltoa ja rakentamaan, lääni vaurastui muun osan maata kärsiessä.

Pitäjään tuli pohjoista reittiä Valtimon ja Saramon vesiä 40 sukua, lounaasta Kuopion - Nilsiän - Rautavaaran suunnasta 25 sukua, etelästä Pielisen reittiä Nurmekseen 15 sukua. Pohjoisen reittiä tulleiden lähtökohta oli Kainuussa tai Pohjanmaalla, useat suvut esiintyvät 1500-luvulla Etelä-Savossa, josta olivat siirtyneet pohjoiseen Kiuruveden - Pyhäjoen tietä Ouluun ja sieltä lopuksi Kainuuseen ja Nurmekseen. 

Kehitys hidastui 1600-luvun loppupuolella. Koillisessa syntyi vielä Jonkereen suurkylä, johon Mujejärvikin kuului, ja muualla asutus tiheni ja tasoittui, kun liian väkirikkaista kylistä väestö hajosi laajemmalle. Tänä aikana asutus ennenkaikkea vakiintui, ja siten entisestä kaskimaita etsiskelevästä ja niiden mukaan asuntoaan muuttelevasta väestä syntyi paikallaanpysyvän väestön asumia kiinteitä kyliä.

[Saloheimo 1953, s. 33, 34, 35, 38 ja  Saloheimo 1976, s. 68]