Katselen vanhaa valokuvaa. Harmaa mökki, osaksi keskentekoinen, alkeelliset portaat. Pirtin puoleisissa akkunoissa on lasiruudut mutta kamarin puoleisten akkuna-aukkojen suojaksi on lyöty lautoja. Taustalla kuvassa näkyy pienoinen savusauna. Kenen kotia kuva esittää?

Losossa — onko paikka Saramoa vai Ylikylää? — asui kerran Kalle Piironen isänsä kotona muun ison perheen kanssa yhteistaloudessa. Siihen toi vaimonkin, iloisen ja vilkkaan Iida Lohtanderin Valtimolta. Saivat esikoistyttären Hiljan vuonna 1908. Oman kodin tarve tuli yhä tärkeämmäksi. Niinpä v. 1910 Kalle ja lida ostivat maata Saramolta. Kahden talon palstat yhdistettiin Syrjälä-nimiseksl tilaksi RN:o 22. Alueen korkein kohta valittiin kodinpaikaksi. Ensimmäiseksi tuotiin siihen vanha niittysauna, tietysti sisäänlämpiävä. Siinä elettiin asuinrakennusta tehtäessä. Siinä syntyi Vilho-poika, jolle pieni nokinen sauna oli ensimmäinen koti.

Kallen veli oli mennyt Amerikkaan ja kirjeissään kehotteli Kallen tulemaan "tänne rapakon taakse, täällä saat pian rahat kokoon ja maksat tilan velat". Kutsu tuntui hyvältä Kallesta, jonka mieltä masensi kun ei riittänyt aikaa eikä voimia oman tilan raivaamiseen. Oli jatkuvasti tehtävä töitä vieraille rahan vuoksi. Jospa tosiaan Amerikan taaloja saisi nopeammin, saisi velat maksetuiksi, voisi sitten raivata omaa peltoa, ojittamalla kuivattaa notkelmassa oleva suo.

Niinpä Kalle lähti Valtoihin v. 1913, matkatoverina tuttu naapuri ja perillä oma veli vastaanottajana. Iidaa kyllä vähiin arvelutti miten hiljainen ja vähän hidas Kalle pärjäisi vieraassa maassa.

Miltä tuntui Iidasta silloin? Pelottiko oma pärjääminen? Hän jäi syrjäiseen kotiin, jonne ei ollut edes tietä, polku vain kiemurteli notkosta kalliomäelle. Hänelle jäi velat ja pienet lapset ja keskentekoinen koti.

Vuosia kului ennenkuin rakennuksen jokaiseen akkunaan oli saatu lasit ja kamaripuolen lattia ja uuni. Kalle lähetti taaloja milloin enemmän milloin vähemmän. Hän ahkeroi kunnon miehen tavoin, mutta hentorakenteisena ei jaksanut olla kaivostöissä, ei hän kyennyt ponnistelemaan vahvempien rinnalla. Hänestä ei ollut kovapintaiseksi liikemieheksikään, vaikka yritti sitäkin. Tulivat monet työttömyysvuodet, rikkauksia ei keräytynyt.

Pian Iida totesi että hänen kohdallaan elämä oli käynyt entistäkin vaikeammaksi. Kun Kallelta tuli rahaa, se heti hupeni velkojen lyhennykseen, korkoihin, veroihin, kauppiaan ruokalaskuihin. Vaatteista oli pulaa. Neljä pientä lasta kulutti paljon. Vähäisessäkin maa- ja karjataloudessa tarvittiin monenlaista tarvekalua. Lehmälle tai kahdelle oli saatava talviheinät, lampaille kerppuja. Perunaa ja ohraa oli viljeltävä sekä perheen että elukoitten ravinnoksi. Ei ollut talossa miestä eikä hevosta, ne oli lainattava ja päivätöillä maksettava, jos ei rahaa ollut. Usein nousi halla notkon suosilmäkkeistä. Joskus jäi sato niin vähäiseksi että oli ihme miten pysyttiin hengissä seuraavaan satoon asti. Silloin ei saatu hallavahinkokorvauksia eikä ollut muitakaan tukituloja.

Onkohan kenenkään yöuni niin lyhyt kuin ahkeran pienviljelijäemännän? Kotitalouden lisäksi on lapset hoidettava ja karja- sekä maataloustöihin ehdittävä. Ja aina riittää tekemättömiä töitä vuoroaan odottamassa. Entäs kun täytyy olla isäntänäkin, kuten Syrjälässä. Voi Iida-parkaa! Kesät kului ulkotöissä, talvet karjanhoidossa ja perheen vaatehuollossa. Omien lampaitten villoista vaatteita omille, sen lisäksi kehruuksia vieraille.

Iida oli jo varhaisnuoruudessaan saanut pahan palovamman oikeaan käteensä. Sitä oli hoidettu senaikaisilla konsteilla ja käsi oli osittain kuivettunut väärään asentoon, kyynärvarresta koukistuen. Sisukkaasti hän yritti ja pärjäsi monessa sellaisessa raskaassa työssä, missä olisi tarvittu tervettä kättä. Sitä kipeämmin koski kuulla joskus nimitys "kyttyräkäsi".

Mutta osoittautui että Iida-emäntä oli paras koko sen kylän asialla eräässä erittäin tärkeässä tehtävässä, kätilönä. Jo viikkoja aikaisemmin oli hänelle kerrottu, missä ja milloin tullaan häntä tarvitsemaan. Aina hän lähti, ei sanonut esteeksi vierasta, yön pimeyttä, pitkää matkaa, omia töitä. Pieniä lapsiaan hän lohdutti lupauksella että tulee pian takaisin ja tuo jotain hyvää. Usein toikin hyvää syötävää, mutta usein jo lähtiessään tiesi menevänsä kotiin, missä lapselle itselläkään riittävästi ei ole annettavaa, tuskin puhdasta riepua olisi ensimmäiseksi vaatteeksi.

Iida oli joutuisa ja tekevä ihminen ja myös henkisesti virkeä ja asiaansa perehtynyt. Tavatessaan sairaalan toimihenkilöitä oli hän käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kysellyt neuvoja kätilötehtäväänsä varten. Kerran oli joku lääkäri suhtautunut vähän epäillen neuvonpyytäjään sanoen, että oppimaton kansa ei käsitä oikein lääketieteellisiä asioita ja saattaa vahingoittaa potilasta. Mutta Iida oli saanut lääkärin vakuuttuneeksi olevansa oikealla asialla ja pysyvänsä vain omissa rajoissaan. Hän oli kuvaillut kansan keskuudessa käytettyjä hoito- ja lääkintätapoja tiedustellen, mikä niistä oli oikea mikä väärä ja miksi niin on. Esimerkiksi jos synnytys pitkittyy, niin pitääkö synnyttäjän hyppiä tasajalkaa jotta taakka putoaisi nopeammin. Ja onko hyvä voidella saippualla tie liukkaaksi pienen ihmisen tulla esille. Tärkeimpinä ohjeina työssään Iida piti puhtautta, tarkkaa puhtautta, käsien perua, helposti pestäviä pumpulivaatteita sekä taitoa arvioida ajoissa, mikä potilas on toimitettava lääkärin hoitoon.

Saramon koululle oli pitkä matka Syrjälästä. Ei sinne asti hennonnut lähettää tyttöjä aivan pieninä varsinkin kun olivat heikkoja terveydeltään. Kotona Iida itse opetti aakkoset ja muut tiedonalkeet lapsilleen. Numeroasiat hän selvitti nopealla päässälaskulla ja harjaannutti lapsilleenkin sitä taitoa. Niin tehtiin yleisesti syrjäseuduilla niihin aikoihin, varsinkin vähävaraisissa kodeissa, joissa lastenkin tärkein asia oli osalistua työhön. Kouluun mentiin vain jos oli aikaa ja tilaisuutta.

Syrjälän lapset kuitenkin kävivät koulussa, kuka enemmän, kuka vähemmän. Ensin Saramolla, sitten Riihivaaraan koulussa, joka olikin jo aivan lähellä. Tosin joku pahanilkinen kyläläinen irvisteli että mitähän herrasväkeä tuo Iida lapsistaan yrittää kun kouluun lähettää, työnteko olisi tarpeellisempaa. Mutta Isä-Kalle oli kirjeissään kehottanut ja pyytänyt, että lapset saisivat kouluopetusta. Tottapa mies oli kokeut omalla kohdallaan, miten vaikeaa on tulla toimeen oppimattomana varsinkin jos työtoverit ovat kilpailussa paremmin varustettuina.

Vilho saattoi sanoa syksyllä että ei mene kouluun ennenkuin perunat on nostettu. Tai keväällä jäädä pois koulusta heti kun sää salli toukotöitten alottamisen. Hänestä kehittyikin ahkera maamies, kaiken tarmonsa hän suuntasi siihen työhön, mikä rakentaisi kodin pellon parempaan kuntoon. Raivaus edistyi vaikka hitaasti, vailla koneita, varoja ja työvoimaa. Varsinaisena pääomalla oli vain omat lihakset ja sisu.

Mutta vähitellen valmistui lisää peltoalaa, kun kiviä oli kangettu ja sivuun siirretty ja suota kuivattu. Kauniina kasvoi vilja ja heinä siinä missä aikaisemmin suon musta vesi kupli pohjattomana lähteenä. Kesällä 1918, itsenäisyystaistelujen jälkeen oli jo niistä suon silmäkkeistä leivän jatketta saatu. Niistä kerättiin sammalta, mikä vihreänä kellui veden päällä. Veden alla oleva kasvin osa oli aivan vaaleata. Monesta talosta tuli joku aikuinen sammaleen keruuseen, lapsia ei siihen työhön mielellään laskettu. Suon reunalla mahallaan maaten miehet haravoivat kepakoilla tai haravilla sammalta. Se kuivattiin ja murennettiin jauhojen kanssa leipätalkinaan.

Sairaus on vaikea asia ihmisellä yleensäkin, syrjäkylän vähävaraisella asukkaalla sitäkin vaikeampi. Parinkymmenen kilometrin takana oli kauppala, siellä apteekki, lääkäri ja sairaala. Niin on nytkin, mutta nyt on myös tiet ja kulkuneuvot paremmat. Silloin ei vielä ollut autoja eikä tasaisia teitä. Riihivaaran ja Ylikylän välinen tie oli aivan kehno. Kun pieni Alli-tytär makasi korkeassa kuumeessa, eikä parantunut kotikonsteilla, lähti Iida-äiti kauppalaan hiihtäen. Siellä hän aikansa jonotti pääsyä lääkärin luo, sai reseptin ja hoito-ohjeet ja meni apteekkiin. Sielläkin oli jono.

Tuskaisin mielin ajatteli Iida sairasta lastaan ja pitkää kotimatkaa. Talvinen päivä alkoi jo hämärtää. Eläisikö lapsi enää illalla. Iida kertoi huolensa vieressä seisovalle naiselle, joka selvitti tilanteen läsnä oleville ja ehdotti, että Iida saisi lääkkeenä heti, jonottamatta. Ehkä sairas lapsi ehtisi saada avun. Iida sai lääkkeet ja hiihti kotiin, lapsi sai avun ja elää vieläkin. Kertoessaan tapauksesta Iida sanoi että kuka lie ollut se nainen, kauppalan rouvalta se näytti, olkoon kiitetty se hyvä ihminen.

Veikko avioitui ja lähti omaan talouteensa. Ehkä Veikko perheen nuorimpana oli säästynyt sellaisilta huolilta ja vastuulta, mikä painoi Iida-äitiä ja Vilho-veljeä. Ehkä hän siksi jaksoi olla iloinen ja aina suorastaan herttainen äidilleen.

Aili-tytärkin oli mennyt naimisiin ja muuttanut Ruotsiin, jonne pyysi äitiään vierailulle. Lähtihän Iida, elämänsä ensimmäiselle varsinaiselle lomalle, jolloin kaikki asiat hoidettiin hänen puolestaan ja hänen toivomustensa mukaan. Pitkää lomaa hän ei malttanut pitää. Mieleen tuli usein huoli siitä, miten asiat tulevat hoidetuksi kotona.

Ikää oli kertynyt Iidalle jo 77 vuotta. Valoisana luonteena hän jatkuvasti uskoi ja toivoi lapsilleen valoisampaa ja helpompaa elämää kuin mitä oli itsensä pitänyt kestää. Vielä oli hänenkin osalleen varattu suru, kipeä murhe. Hän saattoi hautaan Veikon, nuorimman lapsensa.

Samana kesänä tapahtui muutakin merkittävää Iidan elämässä. Kalle palasi Amerikasta. Ei rikkaana pohattana, vaan Yhdysvaltain kansalaisena saamansa vnhuuseläkkeen turvaamana. Ihmetellen hän katsoi heinämaita ja viljapeltoja, joita oli entisillä kuivilla kivikkorinteillä ja vetelän suon paikalla. Ovat siinä vaimo ja lapset raataen rakentaneet.

Olisi ollut jo aika Iidan saada helpot eläkepäivät ja aikaa tutustua uudelleen Kalleensa. Mutta ei, sillä samana kesänä hän kuoli.

Vuosikymmenien aikana oli Iida ollut vastuussa sekä emännän että isännän töistä. Nyt oli Vilho jäänyt isännäksi ja emännäksi. Hän hoiti sekä hevosen että lehmät. Siistiä oli hänen maitotaloutensa hoito, hyvän arvostelun sai maito meijerissä. Isot tonkat kuljetettiin tien varteen pienillä rattailla tai siten, että hihnoilla tuki tonkan selkäänsä.

Tie Syrjälästä maantielle oli edelleenkin vain epätasainen polku. Raskas työ lapsuudesta lähtien, talvisin metsätyöt, kesäisin pellon ja suon raivaus oli ollut liikaa miehen voimille. Sisua olisi vieläkin riittänyt, mutta sydän lakkoli. Vanhuuteen asti ei jaksanut Vilho elää. Hän lyyhistyi kuolleena kotipolulle ylämäkeä noustessaan. Tyhjä maitotonkka oli vierähtänyt hartioilta polun viereen.

Haikea surumielisyys asui Syrjälässä viimeisenä kesänä. Aili-tytär lypsi lehmät viimeisen kerran, huutokauppa järjestettiin, koti tyhjennettiin. Mutta pois menneitten raatajien työn jälki jäi. Niityt ja viljapellot, joiden raivauksesta Vilho oli toivonut pian saavansa lain mukaisen palkkion, jäivät toisille. Vanha Kalle-isäntä möi ne veljenlapsille, joiden luo jäi eläkkeelle. Pian hänkin saapui maallisen matkansa loppuun.

Syrjälän rakennukset on raivattu pois, viimeisenä törrötti pystyssa tuvan uunirakennelma kuin muistomerkki. Nyt sekin on maan tasalla.

Kiitos ja kunnia hiljaisille raatajille.