Kehitys isonvihan jälkeen 1700-luvulla
Kylän toipuminen kestää puoli vuosisataa
Uudenkaupungin rauhan vuonna 1721 jälkeen Pohjois-Karjala liitettiin Ruotsin yhteyteen tasavertaisena osana muuta valtakuntaa, ei enää "voittomaana". Hallinto järjestettiin samalla tavalla kuin muualla maassa, mutta närää herättänyt vuosittainen arvioverotukseen perustuva verotuskäytäntö kuitenkin säilyi autonomian aikaan saakka.
Kun Saramojärven asutusta tarkastellaan 1740-luvun seurakunnan rippikirjoista tai verollepanosta, saadaan asukasmääräksi pienempi luku kuin vuonna 1690 eli noin 70 asukasta eli puolen vuosisadan aikana ei päästy väkimäärässä sotaa edeltäneelle tasolle. Vasta muutama vuosikymmen myöhemmin kylässä oli asukkaita sama määrä kuin vuonna 1690.
Kylvöalat ja satojen määrät olivat myöskin edellistä vähäisemmät. Nähtävästi kuitenkaan verotustiedot vuonna 1739 eivät antane oikeata kuvaa viljelystä, ja todelliset sadot lienevät olleet suurempia kuin ilmoitetut. Eläinluvut lienevät luotettavampia, vuonna 1739 omistivat saramolaiset yhteensä 9 hevosta, 15 lehmää ja 14 lammasta. Hevosia oli joka talossa. Korkalan isännällä Olli Kammosella oli peräti kolme lehmää, kun taas Häkkilän Olli Ruokolainen oli kokonaan ilman. Paavo Keränen ja Saramovaaran Tuomo Räsänen omistivat yhden lehmän, muut isännät kaksi.
Vuonna 1756 oli keskellä kylää asuneen Tolvalan Heikki Ollinpoika Tolvasen kohdalla ollut suuri vahinko, tulipalo, jossa oli menehtynyt 7 lehmää, sonni kaksi hiehoa ja vasikka. Heikki oli Ylikylältä 1696 tulleen Olli Tolvasen ja Liisan poika, joka oli isäntänä vuosina 1731-1759.
Viiliälän tila siirrettiin nykyiselle paikalleen Jokipolvenniemeen noin vuonna 1770.
Tämänkin ajan ihmiset osasivat kiertää verotusta, joten tilastot eivät aina anna oikeata kuvaa ihmisten varallisuudesta. Ei se tainnut verokarhu olla suosiossa silloin sen enmpää kuin nytkään!
Peltoala kasvaa
Ajanjakso 1700-luvun toiselta puoliskolta isoonjakoon saakka 1840-luvulla oli voimakaan nousun aikaa kylien maataloudessa. Kaskeaminen säilyi kuitenkin pääasiallisena viljelymuotona pitkään, ja vielä 1820-luvulla saatiin leipävilja etupäässä kaskista. Säännöllinen peltoviljely ja karjanhoito tulivat vähitellen sen ja pyyntielinkeinojen rinnalle ja tilalle. Peltoa opittiin viljelemään tuottavasti ja peltoala lisääntyi monikymmenkertaiseksi 1830-1840-luvulle tultaessa (koottu Saloheimo 1953, s. 164 - 167):
Koskien perkaamista, soiden raivaamista ja ojittamista edistivät Steniukset, Korpi-Jaakko ja Koski-Jaakko. Kuokkastenkosken perkaushanke pantiin vireille 1773 ensimmäisenä Nurmeksessa, mutta hanke ei toteutunut. Aloitteita tehtiin jo 1800-luvulla myös Ylikylän vesille Madekosken perkaamisesta ja Saramojärven laskemisesta. Viimeksi mainittu kuitenkin toteutui vasta 100 vuotta myöhemmin vuonna 1940.
Kehityksen esteitä
Kehityksen esteitä olivat mm.
peltopinta-alan lisäystä ja pellon tuottoa hidasti lannan (maamiehen kulta) puute,
rehun puute haittasi karjan lisäämistä,
työkalut huonoja: kaksihaaraisella aatralla ei savimaita käännetty tehokkaasti ja risukarhi oli huono äestyksessä,
1700-luvun lopulla lannoituksen vaikutus parani, kun opittiin lisäämään lantaa havuilla tai mudalla ja ajamaan lanta sulaan maahaan.
Asutuksen ja peltopinta-alan kasvaessa tuli tarve maan jakamiseen tilojen kesken. Aluksi tämä koski peltomaita, sitten niittyjä, joista saattoi kehittyä sitkeitä riitoja, kun usealla tilalla oli niittypalansa samalla tienoolla. Uudismaista ja kaskialueista tuli riitoja ja kävi selväksi, että oli välttämätöntä jakaa kullekin tilalle riittävä osansa käyttämättömästäkin maasta. Karjalassa muusta maasta poiketen oli edelleen arvioverojärjestelmä ja kiinteä maa edellytti sen pohjaksi maanjakoa. Isojako sai alkunsa 1750-luvulla, mutta se toteutui voimien puutteessa Karjalassa hitaasti. Saramolla isojako saatettiin päätökseen vasta 1845.
Kiistaa viljelymaista
Viljelysmaista käytiin joskus kovaakin kiistaa. Niinpä kun Pekka Piironen yritti siirtää Saramojärven pohjoispuolella olevaa taloansa Piimä- ja Heinäpurojen seuduille, syntyi ankara riita ylikyläläisten kanssa. Talo oli jo pystyssä ja viljelystä raivattuna puronvarsilla, kun ylikyläläiset nostivat sodan tästä. Timolalla ja Viiliälällä oli kyseisillä paikoilla niittyjään ja vieraan tulo ei ollut suinkaan toivottavaa.
Parinkymmenen vuoden käräjöinnin jälkeen oli Pekka Piirosen väistyttävä ja palattava entiselle elinpaikalleen. Välit olivat olleet niin huonot, että Piirosen talo kaksine pirtteineen kerran poltettiinkin, jonka takia Olli Timonen joutui puhdistusvalalle.
[Saloheimo 1953, s. 115]
Ylikylän ja Saramon välillä alkoivat pitkälliset riidat Suurensuon, Piimäpuron ja Heinäpuron maista 1770-luvulla. Suurellasuolla vastakkain olivat Saramon Ollilaiset ja Ylikylän Timolan väki, mukana lankomies Viiliäinen.
Ollilaisella oli niitty puron suulla ja jo aiemmin raivio aloitettuna ylempänä, kun Olli Timonen keksi saman tienoon.
Riita jatkui ja kerran Olli Timosen Paavo-poika kävi pönkittämässä Ollilan talon oven kiinni yöaikana niin, että talonväen oli tultava ikkunasta ulos, ja Ollilainen taas vaani Timosia pyssyn kanssa näiden ollessa heinänhaussa Suureltasuolta.
[Saloheimo 1953, s. 170]
Viimeksi muutettu 4.5.2017