1690-luvulta alkaen seuraavat 30 vuotta oli äärimmäisen vaikeaa aikaa. 1600-luvun lopulla sääolot olivat hyvin ankarat, kun toistuvat katovuodet, ”suuret kuolonvuodet” vuosina 1695 – 1698, koettelivat väestöä. Suuret kuolonvuodet on Suomen historian pahin väestökatastrofi. Arvion mukaan Suomen väkiluku oli tuolloin noin puoli miljoonaa ihmistä, joista katovuosina kuoli lähes kolmannes [Suuret kuolonvuodet, Wikipedia, vierailtu 12.4.2017].

Pielisjärvellä oli takanaan ilmeisen myönteiseksi koettu läänitysaika 1652-1680, jolloin se kuului kreivi Per Brahelle osana hänen Kajaanin vapaaherrakunta-nimistä suurläänitystään. "Kreivin aikaa" muisteltiin hyvänä, menetettynä aikana sen jälkeen kun Salomon Ehnbergin veronvuokrausaika alkoi vuoden 1685 alusta lukien. Arrendaattorin vaatimuksia (verot ja päivätyöt) ja niiden tiukentunutta perimistä pidettiin kohtuuttomina. Seurauksena oli vuodenvaihteen 1696-1697 kuohunta, "nälkäkapina", joka oli nuijasodan jälkeen mittavin Suomen maaperällä esiintynyt kapinaliikehdintä [Kokkonen 2002, s. 133].

Katovuodet seurasivat myös seuraavalla vuosikymmennellä vuosina 1704-1709, ja paikoitellen puute oli vuonna 1709 suurempi kuin katastrofaalisena vuonna 1697 [Kokkonen 2002, s. 139]. Hankalien luonnonolosuhteiden lisäksi maata koetteli jälleen kerran sota-aika, kun suuri Pohjan sota alkoi vuonna 1700.

Pielisjärveläisten, Lieksan ja Nurmeksen, vihan kohde ruumiillistui Simon Affleckissa, jota kansa kutsui "Simo Hurtaksi". Affleck oli tullut Ehnbergin verokirjuriksi vuonna 1685 ja Pielisjärven itsenäiseksi veronvuokraajaksi, arrendaattoriksi vuonna 1706. Sotatilasta huolimatta Pielisjärven ja rajantakaisten karjalaiskylien välillä oli aluksi rauhallista, sillä rajarauhaa pidettiin todennäköisesti Affleckin aloitteesta, jotta hän kykeni perimään verot ja päivätyöt sekä käymään kauppaa vihollismaan alamaisten kanssa sodasta huolimatta. Pielisjärveläiset ja ilomantsilaiset tekivät kuitenkin tammikuussa 1708 hävitys- ja ryöstöretken rajan taakse motiivinaan houkutella vihollinen kostoiskuun, jotta "Hurtasta päästään eroon vaikka ryssän avulla" [Kokkonen 2002, s. 136].

Viipurin ja Käkisalmen piirityksen jälkeen hyökkäävän, venäläisen armeijan komentaja Jacob Bruce lähetti kuulutuksen syksyllä 1710 luettavaksi kaikissa Käkisalmen kirkoissa. Julistuksessa luvattiin kaikkea hyvää seudun asukkaille ja he saisivat pitää omaisuutensa ja uskonsa, jos vannoisivat uskollisuutta tsaarille. Pielisjärven kirkkoherra Härkepaus oli valmis vaihtamaan puolta ja sai pitäjäläiset puolellensa, kun vaihtoehtoina olivat venäläisten hävitys tai vihatun, Kajaaniin paenneen Affleckin takaisinpaluu. Luultavasti myös mahdollisuus päästä eroon vihatuista arrendaattoreista esivaltaa vaihtamalla kangasteli monen mielessä, kuten hovien ryöstöt mm. Nurmeksessa sittemmin osoittivat. Pielisjärveen kuuluneessa Nurmeksen kappelissa kirkkoherran suunnitelmat eivät aluksi toteutuneet hänen toivomallaan tavalla ennen, kuin kirkkoherra itse tuli pitämään yllytysaarnan. Varmaankin ajateltiin myös, että eihän asiat voineet mennä huonommiksi, mitä ne olivat olleet Affleckin aikana [Kokkonen 2002, s. 140].

Isonavihana tunnettu ajanjakso on suuren Pohjan sodan aikainen venäläisten miehitys Suomessa vuosina 1713–1721. Perinteisen historiankirjoituksen mukaan isoviha on usein nähty täydellisenä katastrofiaikana, mutta toisen maailmansodan jälkeisen tulkinnan mukaan tuo kuva on ollut liioiteltu. Nuorempaan, 2000-luvun tutkijapolveen kuuluva Kustaa H. J. Vilkuna on perehtynyt isonvihan aikaan tuomiokirjojen, kirjeiden, erilaisten luetteloiden ja valitusasiakirjojen perusteella. Hänen mukaansa monet aikaisemmassa näkökulmassa liioitelluiksi väitetyt kuvaukset pitävätkin paikkansa ja muun muassa raiskauksia oli vähätelty.

Venäläisten toimintatavat poikkesivat toisistaan Itä- ja Länsi-Suomessa. Kaakkois- ja Itä-Suomea ei hävitetty siinä määrin kuin Länsi- ja Etelä-Suomea, sillä tsaari Pietari I:llä oli jo varhain tavoitteena ensiksi mainittujen liittäminen valtakuntaansa. Niinpä esimerkiksi Käkisalmen läänin pohjoisosassa Pielisjärvellä, joka oli venäläisen miehitysvallan alaisuudessa vuosina 1710-1721, ei puhuttu jälkikäteen isostavihasta, vaan "venäläisen ylivallan ajasta" [Kokkonen 2002, s. 141-142].

Katovuosien ja isonvihan jäljet olivat kuitenkin merkittävät. Kun vielä vuonna 1690 Nurmeksessa oli 183 veroa maksavaa taloa, niitä oli vuonna 1722 vain 53, autioita 121. Saramolla oli vain yksi verosavu ja 11 autiota. Koko Nurmeksessa ainoastaan Ylikylässä oli verosavuja enemmän kuin autioita [Saloheimo 1953, s. 103]. Saramolla toipuminen kesti yli puoli vuosisataa 1700-luvun toiselle puoliskolle.

Isonvihan aikaiset kokemukset ovat osa suomalaista kansakunnan muistia ja vaikuttavat myös tämän päivän kuvaan venäläisistä. Yhtä vihattuja ja pelättyjä kuin venäläiset olivat usein ruotsalaiset sotilaat, jotka toiminnallaan lisäsivät väestön kärsimyksiä. Samassa tilanteessa olivat aikaisemmin olleet Käkisalmen läänin karjalaiset ortodoksit, joilta silloinen miehittäjä, Ruotsi, oli vaatinut uskollisuutta ja joita venäläiset ja karjalaiset sissit siitä syystä pahoinpitelivät ja tappoivat [Luoto, Reima T.A. & Talvitie, Heikki & Visuri, Pekka 2010, s. 134].