Varhaishistoriaa Suomessa ja maailmalla
Parapsykologian historia voidaan jakaa eri aikakausiin. Tässä artikkelissa käsitellään antiikkia, tieteellistä vallankumousta, romantiikkaa, spiritualistisen liikkeen syntyaikaa ja parapsykologian tutkimuksen järjestäytymistä sekä sen kansainvälistymistä.
Nämä tapahtumat johtivat lopulta modernin parapsykologian syntyyn 1930-luvulta lähtien ennen kaikkea J.B. Rhinen työn vaikutuksesta. Kansainvälisesti parapsykologian kukoistuskausi alkoi vuonna 1969, sen jälkeen kun Parapsychological Association oli hyväksytty Yhdysvaltain tieteenedistämisseuran jäseneksi - samaan aikaan kun akateeminen parapsykologia Suomessa oli hiipunut olemattomiin. Parapsykologian institutionalisoitumisen kausi alkoi vuosituhannen vaihteessa, jota on leimannut anomalistisen psykologian nousu, globalisaatio ja parapsykologian akateemisen koulutuksen vakiintuminen.
Parapsykologia on edennyt pitkälle ihmiskunnan varhaishistoriassa esiintyvistä viitteistä enteisiin, kummitteluun ja muihin selittämättömiin ilmiöihin. Eteneminen on ollut hidasta, vaikka jo animismiin uskoneet esihistoriallisen ajan ihmiset ovat todennäköisesti olleet kiinnostuneita paranormaaleista ilmiöistä. Historialliset lähteet tietävät kertoa, että ammattimaisesti toimivia selvänäkijöitä ja ennustajia on ollut keskuudessamme tuhansia vuosia.
Ajatus paranormaalien ilmiöiden systemaattisesta tutkimuksesta nousi jo valistuksen aikana, jolloin sivilisaatiomme pyrki karistamaan kaikenlaisen taikauskoon vivahtavankin harteiltaan. Eikä tarve harjoittaa tällaista tutkimusta rajoitu vain modernin tieteen historiaan, sillä jo ennen tieteellistä vallankumousta suoritettiin kokeita, joita nykyisin pidettäisiin parapsykologian alaan kuuluvina.
Ehkä varhaisin merkintä tällaisesta kokeesta on Herodotos Halikarnassosilaisen historiateoksessa. Siinä hän kuvaa, kuinka valtavista rikkauksistaan tunnettu Lyydian kuningas Kroisos päätti testata voisiko aikansa tunnetuimmista oraakkeleista olla apua, saatuaan kuulla Persian kuninkaan Kyyros Suuren suunnittelevan hyökkäystä. Kroisos lähetti kuriirit jokaisen oraakkelin luokse, joita pyydettiin kuvaamaan mitä Kroisos oli tekemässä juuri tiettynä, ennalta määrättynä päivänä. Ainoastaan Apollonin temppelissä Delfoissa toiminut papitar onnistui tässä tehtävässä. Delfoin oraakkelin ennustukset olivat usein monitulkintaisia ja niin tässäkin tapauksessa - ennustuksen mukaan suuri valtakunta tulisi tuhoutumaan, jos Kroisos aloittaisi sodan ja niin kävikin, mutta se valtakunta oli hänen omansa.
Tieteellinen vallankumous
Tieteellinen vallankumous oli sarja tapahtumia, jotka alkoivat renessanssista, jolloin oppineet alkoivat haastamaan tuolloin vallinnutta skolastiikkaa, ja se huipentui valistuksena tunnettuun ajanjaksoon 1600-luvun lopulta 1700-luvun loppuun. Nämä murrokset mahdollisti kirjapainotaidon leviäminen, jonka ansiosta oppineet saattoivat levittää ajatuksiaan aiempaa laajemmalle. Ensimmäisenä ajattelutapa alkoi muuttua lääketieteessä, jonka piirissä alettiin nojautumaan auktoriteettien sijaan kokeisiin. Lääketieteen vallankumouksessa edelläkävijöitä olivat Paracelsus, Andreas Vesalius ja Michael Servetus, joka poltettiin roviolla julkaistuaan päätelmänsä. Tätä seurasi kopernikaaninen vallankumouksen käynnistyminen tähtitieteessä, jonka edustaja Giordano Bruno poltettiin roviolla vuonna 1600. Samaan aikaan katolisen kirkon sisällä nousi henkisiä liikkeitä ja sen kanonisoinnissa alettiin painottaa analyyttista tutkimusta; syntyi yliluonnollisen käsite eivätkä elämänkerralliset väitteet enää riittäneet vaan selittämättömistä tapahtumista piti löytyä kriittisen tarkastelun kestävää todistusaineistoa ennen kuin ne voitaisiin julistaa ihmeeksi.
Uuden ajan alku oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo parapsykologian piiriin kuuluvista ilmiöistä kiinnostuneille. Vuonna 1484 paavi Innocentius VIII valtuutti inkvisition toimenpiteisiin, jotka johtivat noitavainoihin. Noitavasaran ohjeistamana noin 50.000 ihmistä poltettiin roviolla noitavainojen yhteydessä, joiden vaikutus oli suurimmillaan 1500-luvun lopusta 1600-luvun loppuun. Tuomittujen joukossa oli myöskin runsaasti ammattimaisia parantajia, näkijöitä, maagikkoja, meedioita ja ennustajia, kuten kansanparantajat Marketta Punasuomalainen ja Lisbet Nypan. Valistusajan alussa noitavainot hiipuivat, jonka jälkeen väitteet tällaisista ilmiöistä ja kyvyistä liitettiin herkästi huijauksiin ja taikauskoon. Ympyrä oli sulkeutunut, sillä vuodesta 785 kirkko oli päinvastoin pitänyt uskoa noituuden olemassaoloon harhaoppisena, ennen kuin myöhäiskeskiajalla paholainen alettiin nähdä aktiivisena toimijana, joka saattoi aiheuttaa tämän kaltaisia ilmiöitä.
Parantajien, tietäjien, meedioiden ja ennustajien ammattikunnat alkoivat kehittyä myöhäiskeskiajalla muinaisten traditioiden ja paranormaalien kokemusten pohjalle. Vaikka noitavainojen kehittymiseen vaikuttikin tällaisten ammattikuntien nousu ja kirkossa heitä pidettiin pakanoina, useimmiten niiden edustajat välttivät kuitenkin joutumisen vainon kohteeksi kohteena niin kauan kun yhteisö piti toimintaa hyväntahtoisena ja tarpeellisena. Lisäksi he ilmeisesti olivat enimmäkseen miehiä, ehkäpä juuri noitavainojen takia, kun taas noitana tuomitut olivat valtaosin naisia. Näiden ammattikuntien edustajien asema oli silti erittäin haavoittuvainen, joten tarve turvata tätä toimintaa oli ilmeinen. Heidän tuli löytää keinoja vakiinnuttaa arvostustaan yhteisössään ja kyetä esiintymään sovinnaisesti, johon sisältyi etenkin vääräoppisuuden ja arjen erimielisyyksien välttäminen. Herkimmin noitavainojen kohteeksi joutuivat povaajistaan tunnetut romanit, sillä Espanjan inkvisitio oli jo vuonna 1492 tuominnut romanit harhaoppisiksi, jota seurasi sadan vuoden aikana vastaavia toimenpiteitä ympäri Eurooppaa.
Noitavainojen aikana ihmiset alkoivat yhä enemmän kiinnostua myöskin ilmiöistä, joita nykyisin kutsuttaisiin paranormaaleiksi. Kirkon julistaessa noituuden todelliseksi ilmiöksi, seuraava askel oli vastata kysymykseen, minkälainen toiminta täyttää noituuden tunnusmerkistöt. Paranormaaleja kykyjä väitetysti omanneet ihmiset nauttivat monesti arvostusta yhteisössään, heiltä haettiin usein jopa apua noituuden vastustamisessa, joten noitavainojen pahimpinakaan aikoina ei ollut systemaattista pyrkimystä niputtaa heidät kaikki samalle roviolle. Tätä ei ole vaikea ymmärtää, sillä Euroopan ylimystökin toimi esimerkkinä ja oli kiinnostunut esimerkiksi John Deen, Michel de Nostredamen, Brigitta Andersdotterin sekä Edward Kelleyn palveluista, joista viimeksi mainittu kuitenkin vangittiin epäonnistuneiden kullanvalmistusyritysten jälkeen ja kuoli pakoyrityksessä saamiinsa vammoihin. Niinpä uuden ajan alussa uusplatonismista vaikutteita saaneita esoteerisia oppeja ja rituaalimagiaa tietyssä määrin suvaittiin kirkollisissa piirissä. Elettiin aikoja jolloin katolisessa kirkossa vastamagia kuului eksorsistien, kuten Suomessa työskennelleen Johannes Paulin, keinovalikoimiin. Laaja usko magiaan ja ihmeidentekijöihin osaltaan mahdollistivat noitavainojen jatkumisen noin 200 vuoden ajan. Noituuden katsottiin olevan oleellisesti pahantahtoista toimintaa ja syntipukit löytyivät monesti muualta kuin yhteisön arvostusta nauttivista parantajista, tietäjistä, meedioista ja ennustajista.
Ei olekaan kovin yllättävää, että varhaisin merkittävä yritys tutkia paranormaaleja ilmiöitä tieteellisesti nousi yleisestä tarpeesta löytää noitavainojen kriitikoille, skeptikoille ja ateisteille todisteita siitä, että tällaisia "pahoja voimia" on todella olemassa. Tähän tarpeeseen vastasi Bath Abbeyn kirkon seurakuntapappi, filosofi Joseph Glanvill (1636–1680), joka oli mukana perustamassa maailman vanhinta edelleen toimivaa tieteellistä seuraa Royal Societya. Hän uskoi syntymää edeltävään elämään ja häntä pidetään yleisesti parapsykologisen tutkimuksen pioneerina, sillä hän teki runsaasti kenttätutkimusta ja oli hyvin tietoinen erilaisista huijausmahdollisuuksista, harvinaisista luonnonilmiöistä sekä herkkäuskoisuudesta. Valitettavasti hänen työnsä jäi keskeisiltä osin puolitiehen. Hänen tutkimuksistaan julkaistiin vuonna 1681 postuumisti teos Saducismus triumphatus, "Saddukeusten tappio", täydennetty yhteenveto hänen aiemmista kirjoituksistaan, jossa hän vakuutteli noituuden, henki-ilmestysten ja kummittelun olevan todellisia ilmiöitä sekä arvosteli sellaisten ilmiöiden mahdollisuuden tyrmäämistä a priori. Hän osoitti kiinnostusta myös telepatiaa kohtaan. Teos teki tunnetuksi Tedworthin rummuttajana tunnetun väitetyn poltergeist-tapauksen ja siihen oli liitetty raportti Moran noitaoikeudenkäynnistä vuodelta 1669, jossa Ruotsin viranomaiset uskoivat lasten esittämien lausuntojen perusteella noitien siepanneen satoja lapsia noitasapatille Blåkullaan.
Tämän oikeudenkäynnin lopputuloksena moraalipaniikki levisi Ruotsin valtakunnan alueella, johon Suomikin kuului, ja vuoteen 1680 mennessä valtakunnassa teloitettiin 200-300 ihmistä noitina. Tämän jälkeen noitavainot hiipuivat Euroopassa ja pian myös Amerikassa. Vaikka Glanvill pyrki argumentoimaan supranormaalin olemassaolon puolesta, hän samalla vastusti uskonnollisia vainoja ja puolusti aikansa liberaaliteologiaa. Noitavainojen suhteen hän kannatti varhaista oikeusvaltioajattelua ja vastusti syytettyjen tuomitsemista noitina ilman kunnollisia todisteita. Hänen rationalistista apologiaansa kuitenkin käytettiinpuolustamaan surullisen kuuluisien Salemin noitaoikeudenkäyntejä 1692-1693, jotka johtivat noitavainojen viimeisiin joukkoteloituksiin. Glanvill epäonnistui myöskin tavoitteessaan vakuuttaa kollegansa paranormaalien ilmiöiden olemassaolosta, sillä valistus teki tuloaan ja skeptisyys tällaisia ilmiöitä kohtaan kasvoi. Samalla harvenevat noitaoikeudenkäynnit muuttivat hiljalleen muotoaan sillä tavalla, että kohteeksi joutuivat yhä useammin hyvää tarkoittavat ihmiset, jotka harjoittivat kansanparannusta tai uskoivat itsellään olevan paranormaaleja kykyjä.
Entisessä Ruotsin siirtokunnassa asunutta metsäsuomalaista Margaret Matsonia syytettiin vuonna 1683 noituudesta, koska hän harjoitti puoliammattimaisesti suomalaista kansanparannusta ja oli pahasuinen naapureitaan kohtaan. Tarinan mukaan noitasyytteet hylättiin, koska tuomarina toiminut Yhdysvaltain kunniakansalainen William Penn piti luudalla lentämistä naisen laillisena oikeutena. Pennsylvanian perustajana tunnettu Penn oli 1670-luvulla kytköksissä Ragleyn piiriin, Cambridgen platonistien sivuhaaraan, jonka ajatukset edustivat varhaista spiritualismia. Ragleyn piirin johtohahmoja olivat Anne Conway, jolta on jäänyt jälkipolville vain yksi teos, sekä Glanvillin teoksen toimittaja, filosofi Henry More, joiden lisäksi siihen kuuluivat mm. Conwayn veli Sir John Finch ja veljen elämänkumppani sir Thomas Baines, hänen henkilääkärinsä okkultisti Franciscus Mercurius van Helmont, kabbalisti Christian Knorr von Rosenroth, lääkäri Francis Glisson, teosofi Elizabeth Foxcroft, kveekari George Keith, filosofi John Worthington ja hänen veljentyttärensä Sarah Worthington, parantaja Valentine Greatrakes ja kabbalisti Adorján Czipleá. 1660-luvun lopulla he olivat myöskin todennäköisesti kytköksissä teosofiseen Philadelphia-ryhmään.
Vaikka Joseph Glanvill ei mennyt yhtä syvälle monadismiin, varhaiseen anomaaliseen monismiin, kabbalaan, sielunvaellukseen ja vitalismiin kuin Ragleyn piiri, hänen toimintansa oli kytköksissä siihen ja todennäköisesti hänen päätöksensä tutkia supranormaalia syntyi 1660-luvun alkupuolella juurikin heidän innostamanaan. Glanvill oli myöskin ensimmäinen, joka puhui spiritualisteista sanan laajassa merkityksessä ja hän puhui myöskin mediumismin mahdollisuudesta noituuden yhteydessä. Heidän ajattelullaan on ollut vaikutusta myöskin parapsykologiaan, esimerkiksi kirjailija Rauni-Leena Luukanen-Kilde lanseerasi kummittelun kaltaisille ilmiöille nimityksen monadistiset ilmiöt, epäilemättä Anne Conwayn vaikutuksesta.
Aina noituudesta tuomitut okkultistit tai luontaisterapeutit eivät välttämättä olleet syyttömiä rikoksiin, usein rikokset liittyivät myrkyttämiseen, josta heillä oli laaja tietämys. Esimerkiksi Ranskassa vuosina 1677-1682 käytiin valtavaa julkisuutta saaneet oikeudenkäynnit, joissa useita ennustajia tuomittiin noituuden ohella osallisuudesta salajuoneen myrkyttää valtaapitäviä aurinkokuningasta myöten. Parantajia ja ennustajia saatettiin tuomita ilman oikeudenkäyntiäkin kuten kävi Marie-Anne de La Villelle ja monelle muulle Ranskan suurissa okkultistipidätyksissä lokakuussa 1702. Nämä tapahtumat heijastelivat käännettä asenteissa, sillä dogma noituuden olemassaolosta tuomittiin uudella vuosisadalla harhaoppina. Syytteet alkoivat keskittyä tällaisten harhaoppien levittämiseen ja petosepäilyihin, jotka johtivat yleensä vain lieviin rangaistuksiin. Esimerkiksi Iso-Britanniassa vahvistettiin uusi noitalaki vuonna 1735, joka pyrki tukahduttamaan okkultismia tieteen pohjalta.
Glanvillin ohella toinen merkittävä parapsykologian tutkimuksen edelläkävijä 1600-luvun lopulla oli hänen ystävänsä Robert Boyle (25.1.1627–31.12.1691), joka tunnetaan nykyaikaisen kemian isänä ja uransa aikana hän teki monia keskeisiä löytöjä kemian kannalta. Hän oli keskeinen hahmo Royal Societyn perustamisessa, sillä hän oli sitä ehdottaneen komitean jäsen, sen edeltäjän näkymättömän yliopiston johtohahmo ja omasi laajat akateemiset verkostot Hartlibin piirin kautta. Hän oli myöskin tärkeä tiiviisti tekemisissä Cambridgen platonistien, ja myös Ragleyn piirin kanssa, vaikka hänen mekanistiset näkemyksensä olivatkin täysin eri linjoilla. Hän vaikuttaa tutustuneen parapsykologisiin ilmiöihin alun perin heidän kauttaan. Hän oli keskeisessä roolissa parapsykologiaan liittyneessä episodissa 1600-luvun kahtena viimeisenä vuosikymmenenä, eikä vähiten siksi, että hän teki aikaansa nähden poikkeuksellisen huolellista työtä taltioidakseen tieteellisiä tosiasioita systemaattisten kokeiden ja huolellisten havaintojen tekemisen avulla - hän oli luontainen tiedemies.
Hän kiinnostui vuonna 1678 yliaistillisen havaitsemisen muodosta, joka tunnettiin nimikkeellä toinen näkö. Tämä Skotlannin ylämailla syntynyt käsite on osa alueen kansanperinnettä; ensimmäisenä siihen viittasi Ranulf Higden 1320-luvulla julkaisemassaan kirjassa Polychronicon. Jo Ionan luostarin perustajan Pyhän Columban (521-597) kerrotaan omanneen toisen näön apotti Adomnánin kirjasarjassa Vita Columbae, joka on tullut tunnetuksi varhaisimmasta Loch Nessin hirviöön liittyvästä kertomuksesta. Teoksessa todetaan hänen omanneen "Jumalan lahjan ... ennustaa tulevaisuutta … ja tehdä läsnä oleville tiettäväksi mitä tapahtuu muissa paikoissa, joissa hän ei ollut läsnä ruumiillisesti vaan hengessä". Skotlannin yliaistillisia kykyjä koskeva kansanperinne juontaa todennäköisesti juurensa esikristillisiin aikoihin. Ensimmäisenä yksityiskohtaisia huomioita ilmiöstä julkaisi kirjailija John Evelyn vuonna 1670.
Toinen näkö on supranormaali kyky nähdä tai visualisoida asioita, jotka ovat tavanomaisten aistien ulottumattomissa - tulevia tai kaukaisia tapahtumia. Käsite sisältää suoran visuaalisen informaation vastaanottamisen ilmestysten tai ennusunien välityksellä, mutta sillä viitattiin myöskin kykyyn tunnistaa erilaisia ennusmerkeiksi katsottuja asioita. Kirjaimellisesti ilmiön gaelinkielinen nimi, dà shealladh, tarkoittaa kahta näköä; ensimmäinen näkö viittaa tavanomaisiin aisteihin ja toinen näkö astraaliolentojen näkemiseen, joihin viitataan gaelin kielessä käsitteellä taibhse. Skottilaisessa kansanperinteessä taibhse ei ole henkiolento vaan ennemminkin heijastus, tyypillisesti elävän henkilön kaksoisolento. Toiseen näköön liitetyt tapaukset olivat yleensä spontaaneja ja yllättäviä kokemuksia, joista tyypillisimpiä olivat etiäiset, tulevaisuutta koskevat näyt ja kriisi-apparitiot.
Vuonna 1678 Skotlannin yläluokkaan kuulunut sir George MacKenzie osallistui Charles II:n hallituksen tapaamiseen yhdessä silloisen Skotlannin ulkoministerin kanssa, jonka seuraajaksi hänet myöhemmin nimitettiin. Tässä tapaamisessa hän kertoi kokemuksistaan toisesta näöstä, josta kantautui todennäköisesti tieto Boylen korviin. Hän tapasi MacKenzien Lontoossa 3.10.1678, joka antoi selonteon kahdesta tapauksesta Ylämaalta. Hän täydensi vielä jälkeen päin selontekoaan kirjeessään Boylelle, josta kiersi myöhemmin kopioita akateemisissa piireissä herättäen laajempaa kiinnostusta ilmiöön. Tämä tapaaminen sai Boylen syventymään parapsykologisiin ilmiöihin uransa loppupuolella.
Vaikka Boyle oli mekanisti, uskoi hän kuitenkin, että maailmassa on ns. piiloluonnollisia ilmiöitä ja voimia. Piiloluonnolliset ilmiöt olivat ihmeiltä näyttäviä tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan olleet Jumalasta. Tällaisten ilmiöiden aiheuttajiksi saatettiin nähdä väärät profeetat, maagisia kykyjä omaavat ihmiset sekä epäpyhät henget, jotka pyrkivät harhauttamaan hartaita uskovaisia tuottamalla valeihmeitä tai esittämällä ihmeitä, jotka eivät ole todellisuudessa heidän hallinnassaan. Magiankin uskottiin tuolloin kuuluvan luonnollisiin ilmiöihin, joita periaatteessa kuka tahansa voisi hallita.
Vaikka Boyle selvästi ymmärsi, että tällainen luokittelutapa vaati ilmiön tieteellisen arvioinnin lisäksi uskonnollista tulkintaa edustiko se hyviä vai pahoja voimia, parempaakaan käsitteistöä ei ollut. Paine tällaiseen pohdintaan vei kuitenkin tutkimuksen helposti harhapoluille. Hän yritti 1660-luvulla selvittää huolella aiemmin mainitun Valentine Greatrakesin parantavia kykyjä saamatta kuitenkaan lopullista selvyyttä asiaan. Lisäksi vielä tuolloin tutkimuksessa oli selkeänä huolenaiheena ajatus, että paholainen voisi harhauttaa uteliaita, näin ollen myöskin tutkijoita. Tutkimusta saatettiin kuitenkin puolustaa sillä, että riski kannatti ottaa, koska pahojenkin voimien olemassaolon osoittaminen tieteellisesti saattaisi tarjota samalla argumentin Raamatun sanan puolesta. Tässä mielessä Boylen agenda oli eri eronnut paljon Glanvillin tavoitteista.
Kuitenkin, Boylelle ja hänen kollegoilleen oli tärkeää selvittää tällaisia piiloluonnolliseksi luokiteltuja ilmiöitä niin huolellisesti, että tavanomaisten luonnonilmiöiden ja inhimillisten huijausten mahdollisuus tulisi huomioiduksi. Tässä ollaankin jo varsin lähellä modernin parapsykologian agendaa. Boyle näki Glanvillin argumenteissa runsaasti epävarmuustekijöitä ja oli ylipäätän kriittinen uskonnollisia apologioita kohtaan. Hän kaipasi uusia empiirisiä todisteita, jotka voisivat vakuuttaa paatuneimmankin skeptikon näiden piiloluonnollisten ilmiöiden olemassaolosta. Ja tämä tarve sai Boylen kiinnostumaan toisen näön ilmiöstä, tavoitteenaan saada luotettavaa todistusaineistoa ilmiöstä. Tässä projektissaan hän tuli keränneeksi runsaasti yliaistillisten ilmiöiden olemassaoloa puoltavia anekdootteja. Niihin sisältyi runsaasti yksityiskohtaista tietoa, joka liki aina loisti poissaolollaan noituutta koskevista kertomuksista. Oli kuin Boyle olisi löytänyt alueen, jossa piiloluonnollisen todenperäisyyttä saattoi tarkkailla ja testata.
Hänen tarkoituksensa oli julkaista keräämänsä tutkimusmateriaali, mutta lopulta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Vain osa Boylen kokoelmista on säilynyt, mutta ilmeisesti hän ei saanut mielestään riittävän vakuuttavaa aineistoa kasaan. Hänen aloitteestaan ilmistä alettiin kuitenkin keräämään systemaattisesti tietoja, ennen kaikkea folkloristikko Robert Kirkin toimesta. Lisäksi tietoja hänen keräämästään tutkimusaineistosta julkaistiin Edward Lhuydin toimittamassa muistiossa Collection of highland rites and customs, jonka teksti ilmeisesti sisältää otteita Boylen keräämästä aineistosta, vaikka kirjoittajaa ei varmuudella tiedetäkään. Boyle oli tutustunut Kirkiin tehdessään hänen kanssaan yhteistyötä raamatun kääntämiseksi gaelin kielelle, joka johti yhteydenpitoon miesten välillä koskien toista näköä. Kirkin teos Skotlannin ylämaan kansanperinteestä, The Secret Commonwealth, ilmestyi vuonna 1692. Myöhemmin vuosisadan vaiheessa ilmiötä dokumentoi kirjailija Martin Martin, mutta mm. Glanvillin seuraaja, tohtori Samuel Johnson piti hänen lähestymistapaansa herkkäuskoisena.
Vuosisadan vaihtuessa kiinnostus yliaistillista havaitsemista kohtaan kuihtui vuosikymmeniksi; toinen näkö siirtyi osaksi aikansa populaarikulttuuria kuten taikuri Joseph Pinettiin esityksiin. Valistusajan katsotaan alkaneen 1700-luvun vaihteessa, jonka myötä tieteellinen konsensus hylkäsi kaikenlaiset yliluonnolliset oletukset. Kuvaavaa on, että piiloluonnollisen käsitteen merkitys muuttui; sillä ei tarkoitettu enää pahojen voimien aiheuttamia ilmiöitä vaan niillä alettiin tarkoittaa näennäisesti yliluonnollisia ilmiöitä, joille on kuitenkin löydettävissä luonnollinen, vaikkakin ehkä epätavallinen selitys. Myöhemmin käsite siirtyi kansantieteiden piiriin kuvaamaan näkymättömiä luonnonvoimia ja olentoja, joita ei kuitenkaan nähty yliluonnollisina.
Glanvillin ja Boylen ajatukset parapsykologisten ilmiöiden systemaattista tutkimusta koskien jäivät kuitenkin elämään. Lähes sata vuotta myöhemmin lordi Dartmouth kokosi komitean tutkimaan kuuluisaa Cock Lanen kummitusta ja nimitti sen johtoon edellä mainitun Glanvillin ideoiden kannattajan, tohtori Samuel Johnsonin. Kyseessä oli tammi-helmikuussa 1762 sattunut poltergeist-tapaus, jonka kanssa kyettiin kommunikoimaan koputusten avulla, ennakoiden spiritualistisen liikkeen syntyä 90 vuotta myöhemmin. Tapaus herätti laajaa julkisuutta metodistisen herätysliikkeen vaikutuksesta, sillä metodistien keskuudessa eli vahvasti usko kummituksiin ja tällä oli vaikutusta myös modernin spiritualismin syntyyn.
Vaikka yhteiskunta ja tiede suhtautuivat hyljeksivästi paranormaaliin valistuksen aikana, kiinnostus näihin ilmiöihin alkoi kukoistaa 1700-luvun loppupuolella - ennakoiden valistusajan vaihtumista romantiikkaan. Vuonna 1784 kuningas Ludwig XVI päätti asettaa tutkimuskomitean, jonka tarkoitus oli selvittää Franz Anton Mesmerin esittämän animaalisen magnetismin olemassaoloa. Komitean johtajana toimi Benjamin Franklin (17.1.1706-17.4.1790), joka edusti taas valistusta ja uskoi että kaikille ilmiöille löytyy luonnontieteellinen selitys. Komitean jäsenistöön kuuluivat lisäksi muun muassa nykyaikaisen kemian isänä tunnettu Antoine Lavoisier (1743–1794), tähtitieteilijä Jean-Sylvain Bailly (1736-1793) ja giljotiinille nimensä antanut Joseph-Ignace Guillotin (1738–1814). Tämä komitea tunnetaan maailman ensimmäisten kaksoissokkokokeiden järjestämisestä. Tällä menetelmällä he katsoivat kumonneensa hypoteesin animaalisesta magnetismista ja ehdottivat suggestiovaikutusta, jonka tunnemme nykyisin plasebo-efektinä.
Tätä tutkimusta voi samalla pitää maailman ensimmäisenä dokumentoituna skeptismin epäonnistumisena, sillä kumottuaan hypoteesin anomaalisesta magnetismista, komitea ei kuitenkaan yrittänytkään jatkaa tieteellistä työtä sen selvittämiseksi, mistä anomaalisessa magnetismissa oikeasti oli kyse, vaikka he olivat selvästikin olleet oikeilla jäljillä. Sen sijaan ryhmä leimasi mesmerismin pelkäksi puoskaroinniksi tai herkkäuskoisuudeksi, vieläpä väitetysti vääristelemällä tuloksiaan. Tämän johdosta hypnoosi psykologisena ilmiönä tunnistettiin ja sitä alettiin ymmärtää vasta vuosikymmeniä myöhemmin - juurikin mesmeristien toimesta. Mesmeristit olivat myöskin ensimmäisiä, jotka alkoivat jo 1700-luvun loppupuolella tutkia järjestelmällisesti selvänäköä ja toivat käsitteen tieteelliseen keskusteluun.
Romantiikka
Parapsykologisiin ilmiöihin liittyvän tieteellisen kiinnostuksen ja inhimillisen uteliaisuuden ohella parapsykologian juuret palautuvat ihmiskunnan henkiseen etsintään, monien jakamaan tarpeeseen löytää todisteita uskolle sielun ja kuolemanjälkeisen elämän olemassaolosta. Tässä suhteessa parapsykologian historia kytkeytyy läheisesti spiritualistisen liikkeen syntyvaiheisiin ja varhaiseen kehitykseen. Spiritualistit näet marssittivat suuren yleisön tietoisuuteen väitettyjä parapsykologisia ilmiöitä, joita tietyt henkilöt saattoivat hallita ja näin ollen mahdollistaa niihin kohdistuvan systemaattisen tutkimuksen.
Suomi oli vuoteen 1808 saakka osa Ruotsia, jossa spiritualistinen liikehdintä oli käynnistynyt jo 1700-luvun loppupuolella Emanuel Swedenborgin (29.1.1688-29.3.1772) omalaatuisten opetusten vaikutuksesta. Suomeen Swedenborgin ajatuksia toivat tuolloin mm. alkemisti August Nordenskiöld, hänen veljensä Carl Fredrik Nordenskiöld ja J.V. Snellmanin isä Kristian Henrik Snellman. Muun muassa Pohjanmaan mystikkojen vaikutuksesta Swedenborgilaisuus säilyi Suomessa yhtäjaksoisesti 1900-saakka. Vuosisadan loppupuolella Suomeen perustettiin Swedenborg-seura, jonka toiminta kuitenkin päättyi sen vetäjän jouduttua Niuvanniemen mielisairaalaan murhasta ja maamme Swedenborgilaisuus siirtyi kokonaan internetiin.
Jotkut liittävät liikehdintään myöskin 1700-luvulla Vakka-Suomessa ja Satakunnassa rukoilevaisuuden yhteydessä syntyneen yhtä omalaatuisen ilmiön, unissa saarnaamisen eli horrossaarnaamisen, sillä sen yleistyminen Suomessa saattoi pohjustaa myöhempää transsimediumismia. Tuohon ajanjaksoon ajoittuu myöskin suomalaisen poltergeist-tradition synty. Hans Henrik Aspegren selostaa matkakertomuksissaan ensimmäistä tunnettua suomalaista poltergeist-tapausta, joka tapahtui Kurejoen kylällä 1764-1765, aiemmin mainitun Cock Lanen tapauksen vanavedessä. Ensimmäinen kummittelun kaltaisia ilmiöitä käsitellyt suomenkielinen kirja, Jaakko Juteinin julkaisema kirjoituskokoelma Kummituksia, elli luonnollisia aavis-juttuja valistuksen lisäksi, ilmestyi vuonna 1819.
Spiritualismin synty
Moderni spiritualistinen liike syntyi Andrew Jackson Davisin kirjallisen tuotannon ja Foxin siskosten ympärillä esiintyneiden ilmiöiden myötä 1800-luvun puolessa välissä, joiden johdosta heistä tuli ensimmäisiä istuntoja pitäviä meedioita. Pian tämän jälkeen spiritualistinen liikehdintä käynnistyi useissa maissa, 1880-luvulle tultaessa myös Suomessa. Keskeisiä hahmoja 1800-luvun puolessa välissä tapahtuneessa spiritualismin nousussa olivat fysikaalinen meedio Daniel Dunglas Home, transsimeediot Cora L. V. Scott, Achsa W. Sprague ja Paschal Beverly Randolph, professori Robert Hare, evoluutioteorian toinen keksijä Alfred Russel Wallace, spiritistisen opin perustaja Allan Kardec, keksijä John Murray Spear, yhteiskunnallinen uudistaja Robert Owen, mediavaikuttaja Mary Cheney Greeley, matemaatikko Augustus De Morgan, lääkäri-homeopaatti John Franklin Gray, sekä tuomari John W. Edmonds.
Myöhemmin 1800-luvun loppupuolella meedioiden määrä kasvoi ja yhä useammat tiedemiehet alkoivat kiinnostua tutkimaan yksilöiden väitettyjä paranormaaleja kykyjä kuten mediumismia ja ajatustenlukua, sekä spontaanisti esiintyviä ilmiöitä kuten kummittelua. Samalla alettiin systemaattisesti keräämään tilastollista tietoa tavallisilta ihmisiltä heidän selittämättömistä kokemuksistaan. Tuon ajan tunnetuimpia parapsykologian pioneereja olivat tiedemies ja keksijä Michael Faraday, fyysikko ja kemisti Sir William Crookes, fyysikko Sir William F. Barrett, fyysikko Lordi Rayleigh, kielitieteilijä F.W.H. Myers, psykologi Edmund Gurney, moraalifilosofian professori Henry Sidgwick, hänen vaimonsa Eleanor, tohtori Richard Hodgson, skottilainen fyysikko Balfour Stewart, Britannian pääministeri Arthur Balfour, Lewis Carrollina paremmin tunnettu kirjailija ja matemaatikko Charles Lutwidge Dodgson, fyysikko sir Oliver Lodge, varakas lääkäri Rufus Osgood Mason, tähtitieteilijä Edward Charles Pickering, pappi Stainton Moses, toimittaja Edmund Dawson Rogers, vaikutusvaltainen psykologi William James, nobelisti W. B. Yeats, lääkäri George Wyld, psykologi Julian Ochorowicz, professori Ernesto Bozzano, astrofyysikko Johann Zöllner, fysiologi ja nobelisti Charles Richet, paroni Albert von Schrenck-Notzing, sekä venäläinen valtioneuvos Alexander Aksakof.
Suomessakin 1860-luvulta lähtien akateemiset piirit alkoivat kiinnostua vakavissaan parapsykologisista ilmiöistä, jolloin he muodostivat kontakteja muihin parapsykologian tutkijoihin silloisessa emämaassa Venäjällä sekä länsimaissa. Ensimmäiset parapsykologiset kokeet järjestettiin Suomessa 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä, joista kansainvälisesti tunnetuin oli meedio Mme D'Esperancen kykyjen testaamiseen tarkoitettu istunto. 1800-luvun lopun parapsykologian tutkimuksen pioneereja Suomessa olivat kenraalimajuri Gustaf Toppelius, kenraaliluutnantti Carl Robert Sederholm ja Arvi Grotenfelt. Ulkomaisista parapsykologian tutkijoista Aleksandr Aksakof vieraili Suomessa ainakin kahdeksi 1800-luvun lopulla ja Suomesta oli jo tuolloin yhteyksiä myöskin parapsykologian tutkijoihin Ruotsissa ja Saksassa. Vuonna 1885 Ylöjärvellä sattui Martinin piruksi kutsuttu poltergeist-tapaus, joka tutkittiin ja dokumentoitiin ajanjaksoon nähden harvinaisen perusteellisesti, koska tapauksesta saatiin valaehtoisia todistuksia käräjänoikeuteen, jossa talon asukkaita syytettiin noituudesta ja väkijuomien myynnistä. Vuonna 1922 saksalainen parapsykologi paroni Albert von Schrenck-Notzing tarkasteli Ylöjärven tapahtumia Psychische Studien -lehdessä.
Parapsykologian järjestäytyminen
Vuonna 1882 parapsykologiasta kiinnostunut sivistyneistö, joukossa monia edellä mainittuja henkilöitä, perusti Lontoossa englanninkielisen järjestön Society for Psychical Research. Sen ensimmäiseksi johtajaksi valittiin professori Henry Sidgwick, jonka mukaan seuran tarkoitus oli "ajaa vastapuoli asemaan, jossa hän joutuu joko tunnustamaan ilmiön selittämättömäksi, vähintäänkin hänelle, tai sitten syyttämään tutkijaa valehtelusta, petoksellisesta toiminnasta, herkkäuskoisuudesta tai muistamattomuudesta, joka on epäkelpoa kaikkeen älylliseen toimintaan täydellistä typeryyttä lukuunottamatta". Sidwick oli kiinnostunut parapsykologiasta jo 1860-luvulla, sen jälkeen kun oli turhautunut kirkkoon, joka yhä vastoin kertyvää tieteellistä todistusaineistoa uskoi maailman luomisen tapahtuneen 6000 vuotta aiemmin. Hän liittyi Cambridgen Trinity-yliopistossa alkunsa saaneen Kummitusklubin jäseneksi ja ryhtyi taltioimaan parapsykologisiin kokemuksiin liittyviä memoraatteja, joiden todenperäisyyttä hän pyrki huolellisesti arvioimaan. Hän tutki varhain myöskin automaattikirjoitusta, jonka hän totesi koehenkilönsä herra Cowellin oman alitajunnan tuotteeksi ja kiinnostui sitten mediumismista, onnistumatta kuitenkaan löytämään aitoja ilmiöitä.
Kummitusklubi oli maailman ensimmäinen parapsykologisiin ilmiöihin erikoistunut tutkimusseura. jonka juurten kerrotaan olleen vuonna 1855 perustetussa Cambridgen keskustelukerhossa ja väitetysti vuonna 1951 perustetussa lyhytaikaisessa Ghost Club Societyssa. Nykyinen kummitusklubi perustettiin kuitenkin juuristaan huolimatta Lontoossa vuonna 1862. Sidgwickin ohella Kummitusklubin perustajia ja varhaisia jäseniä olivat hänen serkkunsa, sittemmin arkkipiispaksi nimetty Edward White Benson, matemaatikko ja keksijä Charles Babbage (ensimmäisen mekaanisen tietokoneen keksijä sitten antiikin Antikytheran mekanismin), sekä kirjailija Charles Dickens. Klubi perustettiin ilmeisesti alun perin hieman kieli poskella - esimerkiksi samaan aikaan Charles Babbage perusti yliopistolle klubin, jonka jäsenet sitoutuivat auttamaan toisiaan pakenemaan mielisairaalasta ja Kummitusklubinkin rituaaleihin kuului myöskin resitoida jäsenten nimet pyhäinpäivän jälkeisenä yönä, joihin laskettiin elävien lisäksi myöskin kaikki kuolleet klubin jäsenet. Klubi oli toiminnassaan muutenkin varsin salamyhkäinen.
Yhtä kaikki, Kummitusklubi myöskin teki vakavasti otettavia tutkimuksia kummittelun kaltaisista ilmiöistä, varsinkin Sidgwickin liityttyä mukaan. Klubin ensimmäinen koski myöhemmin huijaukseksi todettua Davenportin veljesten henkikabinettia. Klubin toiminta hiipui, mutta Cambridgessa alkoi muodostumaan tulevan Society for Psychical Researchin ydin kun Sidgwickin entinen oppilas Frederic Myers ryhtyi perehtymään parapsykologisiin ilmiöihin ja myöhemmin joukkoon liittyi Edmund Gurney. Tämä ydinryhmä veti vuosien varrella mukaansa koko joukon parapsykologiasta kiinnostuneita intellektuelleja, kuten Lordi Rayleighin, myöhemmän pääministerin Arthur Balfourin, veljensä Gerald Balfour, sekä siskonsa Eleanor Balfour, josta tuli myöhemmin Henry Sidgwickin vaimo. Cambridgellä on ollut muutenkin merkittävä rooli parapsykologian historiassa.
Kummitusklubin toiminnan jäätyä tauolle perustettiin vuonna 1875 vastaava seura Oxfordiin, nimeltään Fantasmologinen seura (Phantasmological Society). Lontoossa puolestaan oli perustettu vuonna 1867 Dialektinen seura (London Dialectical Society), joka muodosti vuonna 1869 komitean arvioidakseen tieteellisesti spiritualismia. Tämän komitean loppuraportti ilmestyi vuonna 1873. 1870-luvulla aktiivista parapsykologian alueen tutkimustoimintaa muodostui myöskin Dublinin University Collegessa (entinen Irlannin Kuninkaallinen Yliopisto) sir William Barrettin johdolla ja hän oli myöskin se henkilö, joka järjesti ja kutsui koolle Society for Psychical Researchin perustavan kokouksen 1882. Myöhemmin samana vuonna Kummitusklubikin herätettiin uudelleen eloon pienen tauon jälkeen ja siitä tuli eräänlainen tukikohta vakaumuksellisille spiritualisteille, joihin suhtauduttiin varsin kriittisesti samana vuonna perustetussa Englannin parapsyykkisessä tutkimusseurassa. Tämän klubin toiminta on jatkunut joitakin taukoja lukuun ottamatta nykypäivään asti.
Society for Psychical Research aloitti toimintansa neutraalina tutkimusjärjestönä, joka ei ota virallista kantaa tutkimustuloksiin vaan tarjoaa pelkästään puitteet jäsenilleen tällaisten kannanottojen tekemiseen. Tämä linja seuralla on yhä. Seuran perustamisen yhteydessä sille muodostettiin kuusi komiteaa; ajatustenluvulle ja mesmerismin kaltaisille ilmiöille, mediumismille, Reichenbachin ilmiölle (Odic-voima), kummittelulle, fysikaaliselle mediumismille, ja kirjallinen komitea alan historiantutkimukselle. Suuri osa seuran alkuvaiheen tutkimustyöstä käsitteli meedioita. Vuonna 2006 tällä seuralla raportoidaan olleen noin 5500 jäsentä ja sen tulot olivat noin 5.2 miljoonaa puntaa vuodessa.
Parapsykologian kansainvälistyminen
Yhdistyneessä kuningaskunnassa on toiminut useita paikallisia parapsykologisia seuroja ja paikallisosastoja, joista suurin on Skotlannin parapsykologinen tutkimusseura. Muita paikallisia parapsykologisia seuroja ovat olleet mm. Unitaarien parapsykologinen tutkimusseura, Cambridge Paranormal Research Society, Cambridge University Society for Psychical Research, Oxford University Society for Psychical Research, Nottingham University Society for Psychical Research, Cheltenhamin/Gloucesterin korkeakouluissa toiminut Student Parapsychology Society sekä Society for Psychical Researchin Dublinin ja Belfastin paikallisosastot.
Vastaava järjestäytynyt toiminta laajeni pian Iso-Britannian seuran perustamisen jälkeen muualle maailmaan. Ensimmäiseksi näin tapahtui Yhdysvaltoissa, johon perustettiin vuonna 1884 American Society for Psychical Research. Taloudellisen kriisin seurauksena se tosin toimi vuosina 1887-1906 Englannin seuran jaostona, kunnes saavutti täyden itsenäisyyden. Kuten parapsykologisten resurssien luettelossa on kerrottu, seura on valitettavasti jälleen taloudellisessa kriisissä, eikä sillä liene juuri toimintaa. Parhaimmillaan eri puolilla Yhdysvaltoja on toiminut ainakin yli 30 parapsykologista seuraa, joista huomattava osa ei tehnyt itse minkäänlaista tutkimusta. Yhdysvalloista onkin muodostunut eniten parapsykologian tutkimusta tuottava maa ja useimmat aiheeseen liittyvät kansainväliset järjestöt toimivat Yhdysvalloista käsin. Alan johtava järjestö, akateemisia tutkijoita edustava Parapsychological Association, toimii Yhdysvalloissa, kuten myöskin toinen keskeinen parapsykologaan liittyvä järjestö Society for Scientific Exploration.
Yhdysvaltojen jälkeen Charles Richet, Théodule-Armand Ribot ja Léon Marillier perustivat Ranskaan 1885 vastaavan seuran nimeltä Société de Psychologie Physiologique, jonka toiminta loppui kuitenkin jo vuonna 1890. Sen jälkeen spiritualistit perustivat Ranskaan vuonna 1896 oman tutkimusjärjestönsä Société Française d'Etudes des Phénomènes Psychiques ja vuonna 1905 Ranskaan perustettiin venäläisen diplomaatin Serge Youriévitchin johdolla tieteellisempi Institut Général Psychologique, joka keräsi tutkimuspääomaa liki miljoona frangia lottoarvonnan ansiosta. Sen tutkimustoiminta loppui kuitenkin yhtä lyhyeen, valuutan arvon pudottua. Ensimmäinen vielä nykyisinkin toimiva ranskalainen parapsykologian tutkimusorganisaatio, Institut Métapsychique International, on perustettu vuonna 1919. Ranskan jälkeen seuraava alan tutkimusseura perustettiin vuonna 1886 Argentiinaan, Asociación LUMEN de Investigaciones Psíquicas y Estudios Filosóficos.
Parapsykologia alkoi kuitenkin toden teolla leviämään maailmalla vasta 1900-luvun puolella. Vuonna 1901 perustettiin Italian ensimmäinen parapsykologinen tutkimusseura, Societa di Studi Psichici. Vuonna 1905 perustettiin Selskabet for Psykisk Forskning -niminen järjestö Tanskassa, jossa järjestettiin myöskin ensimmäinen kansainvälinen parapsykologian kongressi vuonna 1921. Vuonna 1905 Islantiin perustettiin spiritualismia tutkinut Experimental Society, jonka toiminnan loputtua maahan perustettiin 1918 maailman viidenneksi vanhin edelleenkin toimiva parapsykologinen seura, Sálarrannsóknarfélag Íslands.
Seuraavaksi oli vuorossa Suomi, johon perustettiin professori Arvi Grotenfeltin johdolla Sällskapet för Psykisk Forskning vuonna 1907. Tämän seuran perustamista oli alun perin ehdottanut kenraali Carl Robert Sederholm 1890-luvulla, mutta ehdotus ei saanut kannatusta, mahdollisesti siksi koska Sederholmin omat tutkimustulokset eivät miellyttäneet maamme spiritualisteja. Vuonna 1938 tästä seurasta irtautui suomenkielinen osasto omaksi järjestökseen, jonka nimeksi tuli Suomen parapsykologinen tutkimusseura. Tätä seurasi paikallisten yhdistysten perustaminen aluksi Tampereelle (1945), Jyväskylään (nykyisen paraseuran edeltäjä) ja Turkuun (1963). Vuonna 1965 perustettiin Suomen Parapsykologian instituutti. Seuraavaksi perustettiin Ouluun parapsykologinen seura vuonna 1974 sekä toistakymmentä paikallista paraseuraa 80- ja 90-luvuilla.
Suomen jälkeen parapsykologisia tutkimuseuroja perustettiin yhä useampiin maihin. Alankomaissa oli alkanut järjestäytynyt parapsykologinen viimeistään vuonna 1907 Floris Jansenin perustettua parapsykologian laboratorion, joka toimi lyhyen aikaa. Sen jälkeen vuonna 1917 Hollantiin perustettiin edelleenkin toimiva Studievereniging voor Psychical Research. Tuohon aikaan perustettiin vastaavia järjestöjä myöskin Kanadaan vuonna 1908 (Canadian Society for Psychical Research, joka lopetti toimintansa 1916 ja sen jalanjäljillä jatkaa Survival Research Institute of Canada) ja Etelä-Afrikkaan vuonna 1910 (South African Society for Psychical Research, lopettanut ilmeisesti toimintansa 1990-luvulla). Vuonna 1914 Puolassa perustettiin Polish Society for Psychical Research, joka toimi myöhemmin Psyko-fyysisen seuran nimellä toiseen maailmansotaan asti, jonka jälkeen alan tutkimusta harjoitti mm. Puolan Kopernikus-seura. Norjassa perustettiin vuonna 1917 Norsk Parapsykologisk Selskap, joka on neljänneksi vanhin edelleenkin toimiva parapsykologinen seura yhdessä Alankomaissa toimivan yhdistyksen kanssa.
Tämän jälkeen paraseuroja perustettin mm. Saksaan 1922 (Ärztliche Gesellschaft für Parapsychologische Forschung), Japaniin 1922 (Japanese Society for Psychic Science), Kreikkaan 1923 (Greek Society for Psychical Research, kreikaksi Ελληνική Εταιρία Ψυχικών Ερευνών, nykyisin maassa toimii parapsykologiaa koskeva verkosto, jonka nimi on Hellenic Society of Metaphysics), Espanaan 1923 (Sociedad Española de Estudios Metapsíquicos), Itävaltaan 1927 (Austrian Society for Psychical Research, nykyisin Austrian Society for Parapsychology tai Österreichische Gesellschaft für Parapsychologie), Ruotsiin 1948 (Sällskapet för Parapsykologisk Forskning), Sveitsiin 1952 (Schweizer Parapsychologische Gesellschaft), Meksikoon 1974 (Sociedad Mexicana de Parapsicologia), Australiaan vuonna 1977 (Australian Institute of Parapsychological Research), Taiwaniin 1977 (Society for Parapsychological Studies), Libanoniin 1978 (Lebanese Association of Parapsychology, ei toimintaa viime vuosina), Kiinaan 1984 (Qigong Instituutti).
Parapsykologisia seuroja on perustettu maailmalla aivan viime vuosikymmeninäkin. Belgiassa perustettiin vuonna 1990 Centrum voor Parapsychologische Studies en Onderzoek, joskin tiettävästi tätä ennenkin Belgiassa on toiminut parapsykologinen tutkimusseura, mutta sen perustamisajankohta ei ole tätä kirjoittaessa tiedossa Tšekkiin perustettiin vuonna 1990 Česká psychoenergetická společnost, joka perustettiin Prahassa toimineen parapsykologian laboratorion lopetettua toimintansa. Vastaavasti myöskin Slovakiaan perustettiin vuonna 1990 samantyyppinen järjestö, Slovenská psychotronická spoločnost. Romaniaan perustettiin vuonna 1991 Societatea Romana De Parapsihologie, jonka toiminnasta ei löydy paljoakaan tietoja, mutta se lienee maan ensimmäinen alan yhdistys. Kyprokseen puolestaan perustettiin vuonna 1999 Psychognosia Centre, Peruun vuonna 2001 El Grupo de Estudios Parapsicológicos del Perú ja viimeksi Ukrainaan vuonna 2013 Ukrainian Center for Parapsychological Research. Yllä lueteltujen 32 maan lisäksi parapsykologisista seuratoimintaa on ollut muissakin maissa.
Sivua päivitetty viimeksi 2.9.2015.