Näkökulmia parapsykologiaan
Parapsykologia on poikkitieteellinen tutkimusala, jonka tutkimusongelmat liittyvät kysymyksiin, voiko mieli vastaanottaa tietoa ympäristöstään tai vaikuttaa ympäristöönsä ilman tunnettuja fysikaalisia mekanismeja. Tutkimuskohteet voidaan jakaa neljään eri kategoriaan:
Paranormaaleilta vaikuttavat tapahtumat, jotka näyttäisivät ilmentävän jonkinlaista tietoisuutta. Tällaisten tapahtumien dokumentaatio ja dokumentaatiossa esiintyvät ilmiöt eivät ole pelkästään tutkimusaineistoa vaan myöskin historiallisesti tärkein syy sille, miksi parapsykologia on tutkimusalana olemassa.
Sellaiset kokemukset, joissa henkilö kokee vastaanottaneensa informaatiota tai vaikuttaneensa ympäristöönsä hyödyntämättä tunnettuja fysikaalisia mekanismeja. Tällaisten kokemusten tutkimusta kutsutaan yleensä anomalistiseksi psykologiaksi, silloin kun tavoitteena on löytää niille tavanomaisia selityksiä. Anomalistinen psykologia, alun perin Leonard Zusnen ja Warren H Jonesin lanseeraama käsite, on parapsykologiaan läheisesti kytköksissä oleva tutkimusala. Parapsykologisia kokemuksia voidaan periaatteessa tarkastella myöskin mahdollisena välineenä kehittää testattavia hypoteeseja paranormaaleille ilmiöille.
Hypoteesit, jotka koskevat paranormaaleilta näyttäviä tapahtumia tai kokemuksia sekä niiden taustalla vaikuttavia ilmiöitä. Hypoteeseilla voidaan pyrkiä testaamaan tavanomaisia selitysmalleja (anomalistinen psykologia, anomalistiikka) tai epätavanomaisia (yleensä paranormaaleja) selitysmalleja, alkaen näiden ilmiöiden olemassaolosta (psi-tutkimus).
Parapsykologian metodologia, hypoteesien kehittäminen, kritiikki, ja parapsykologian tieteenfilosofia. Tieteeseen kuuluu edistyminen ja senpä vuoksi myöskin parapsykologia pyrkii jatkuvasti kehittymään. Pitkästä historiasta huolimatta parapsykologian lähtökohdat tai peruskäsitteistökään eivät ole vielä täysin vakiintuneet ja edistyminen lähtee näin ollen tutkimusalan perusteista.
Parapsykologian asema tieteenalana voidaan nähdä jossain määrin kiistanalaisena, mutta alan tutkimustoiminnalla on kuitenkin verrattain vakiintunut asema monissa yliopistoissa ja akateemisissa instituutioissa. Parhaillaan noin 20 yliopistossa toimii parapsykologian tutkimusyksiköitä tai tutkimusryhmiä. Niiden elinikä on tähän mennessä vaihdellut muutamasta vuodesta vuosikymmeniin; ainakin noin 30 yliopistossa on nykyisten lisäksi toiminut aiemmin parapsykologian tutkimusyksiköitä ja -ryhmiä. Kaikkiaan yksittäisiä parapsykologian tutkimuksia on tehty noin 60 eri maan yliopistoissa, joiden lisäksi maailmalla on runsaasti yksityisiä tutkimukseen liittyviä instituutioita. Yhdysvalloissa toimivalla parapsykologian alueen akateemisten tutkijoiden keskusjärjestöllä, Parapsychological Associationilla, on viimeisimmän esitetyn tiedon valossa reippaasti yli 300 jäsentä noin kolmestakymmenestä eri maasta. Se on maailman suurimman tieteellisen seuran, American Association for the Advancement of Sciencen jäsenjärjestö.
Maailmalla on valmistunut vuoteen 2016 mennessä arviolta pitkälti toista sataa parapsykologiaan erikoistunutta tohtoria. Lähin mahdollisuus suorittaa tohtorintutkinto erikoistumalla parapsykologiaan on Lundin yliopistossa Ruotsissa, jossa toimivassa tutkimuskeskuksessa tohtoriksi valmistuvia valvoo parapsykologian ja hypnologian professori Etzel Cardeña. Merkittävä osa, luultavasti jopa enemmistö tähän mennessä parapsykologiasta väitelleistä tohtoreista on suorittanut tutkintonsa Edinburghin yliopistossa noin 30 vuotta toimineen tohtorinkoulutuksen ansiosta, joiden lisäksi Koestlerin parapsykologia-yksikkö (KPU) on ohjannut vuoteen 2006 mennessä noin 120 gradua tai viimeisen opintovuoden projektia. Vuonna 2009 parapsykologi Deborah Delanoy kertoi (lainaus löytyy George Hansenin artikkelista) Edinburghin yliopiston parapsykologian koulutusohjelmaan kytkeytyviä tohtoreita olevan yhteensä 36.
Yhdistyneessä Kuningaskunnassa on nykyisin trendinä viitata parapsykologeihin suhteessa heidän alkuperäänsä Morrisin/Koestler oppituolista (Koestler Parapsychology Unit, KPU). Siten, KPU:n ensimmäisen sukupolven 'lapset' vastaanottivat tohtorintutkintonsa Robert Morrisin alaisuudessa Edinburghissa, toisen sukupolven 'lapsenlapset' ovat suorittaneet tohtorintutkintonsa jonkun Morrisin kouluttaman tohtorin valvonnassa, kolmas sukupolvi tai 'lapsenlapsenlapset' ovat suorittaneet tohtorintutkintonsa Morrisin 'lastenlasten' valvonnassa jne. Parhaillaan on olemassa 27 henkilöä, jotka suorittivat tutkintonsa Morrisin alaisuudessa, joista 18 työskentelee täysipäiväisesti tutkijoina tai ovat mukana yliopistollisissa tutkimusryhmissä, joista 12 Iso-Britannian yliopistoissa. Yhdistyneessä Kuningaskunnassa on parhaillaan yhdeksän toisen sukupolven KPU 'lapsenlapsia', jotka ovat suorittaneet tohtorintutkinnon parapsykologiasta, joista seitsemän on työllistettynä Iso-Britannian yliopistoissa, joiden lisäksi 12 'lastenlasta' on parhaillaan suorittamassa tohtorintutkintoaan päätökseen.
Psi-Encyclopediassa syksyllä 2016 julkaistun taulukon mukaan näitä professori Bob Morrisin akateemisia seuraajia on jo 46 kappaletta ja kaikkiaan Iso-Britanniasta valmistunut ainakin 80 tohtoria aiheenaan parapsykologia, joiden lisäksi peräti 19 on parhaillaan kouluttautumassa tohtoriksi. Kesällä 2016 Edinburghin yliopiston parapsykologian professoriksi ylennetyn Caroline Wattin ja professori Bernard Carrin tekemän katsauksen mukaan heistä 37 tekee tälläkin hetkellä akateemista tutkimusta parapsykologian parissa ja Iso-Britanniassa on nykyisin 17 laitosta, jossa harjoitetaan parapsykologian tutkimusta yksittäisten tutkijoiden, tutkimusryhmien tai tutkimusyksiköiden toimesta.
Mitä parapsykologia on ja mitä se ei ole?
Termin parapsykologia lanseerasi vuonna 1889 saksalainen psykologi Max Dessoir toteamalla Sphinx-lehdessä: "jos joku... luonnehtii termin alkuosalla "para" asioita, jotka ylittävät tavanomaisen tai ovat sen rinnalla, sitten ehkäpä ilmiöitä, jotka menevät normaalin sielunelämämme ulkopuolelle, voisi luonnehtia parapsykologisiksi, ja tiedettä joka käsittelee tällaisia ilmiöitä parapsykologiaksi. Termi ei ole miellyttävä, siltikin mielestäni siitä on hyötyä kuvatessa tähän saakka tuntemattomia raja-alueita tavanomaisten ja patologisten asioiden välissä". KPU:ta johtanut edesmennyt parapsykologian professori Robert Morris tiivisti alan lähtökohdat seuraavasti:
Parapsykologia on ilmeisen uudenlaisten, eliöiden ja niiden ympäristön välisten yhteydenpitokeinojen (psi, psyykilliset kyvyt) tutkimista, keinojen jotka jäävät nykyään tiedeyhteisön ymmärryksen ulkopuolelle.
Parapsykologia on tieteiden välistä ongelma-aluetta eikä mikään erillinen tutkimushaara tai pelkkä psykologian osa-alue.
Parapsykologia pikemminkin asettaa kysymyksiä kuin tekee oletuksia; sen tehtävänä on tutkia joidenkin yksilöiden väitettyjä kykyjä, mutta se ei ole velvollinen olettamaan kyseisten kykyjen olemassaoloa.
Parapsykologiassa yhdistyy kahden työhypoteesijoukon tutkimus: I) "pseudo-psi -oletuksen", joka väittää, että suurin osa psi:n olemassaoloa puoltavista todisteista - ellei jopa kaikki - on valheellista ja seurausta siitä, että ihmisiä on johdettu harhaan tai että havaintoja on tulkittu väärin, sekä II) "psi-hypoteesin", joka väittää, että ihmisillä (tai muilla elollisilla olennoilla) on todella tietyissä olosuhteissa käytettävänään uudenlaisia yhteydenpitokeinoja.
Parapsykologia merkitsee päätelmiä tekevien havaitsijoiden tutkimista ja se voi hyötyä sellaisten mallien käytöstä, joilla selvitetään, miten ihminen tekee havaintoja näennäisesti psyykillisistä tapahtumista sekä siitä, miten ihminen saattaa johtaa harhaan itseään ja muita.
Parapsykologia käyttää tieteen työvälineitä, kuten yksityiskohtiin pureutuvia luonnollisten tapahtumien kuvauksia, selvityksiä, hypoteesinmuodostusta ja -testausta, korrelaatiotutkimuksia, kontrolloituja kokeellisia tutkimuksia olosuhteita järjestelmällisesti muuntelemalla sekä teoreettisten mallien rakentamista.
Monesti parapsykologia liitetään myös yhdeksi taustatekijäksi tavoitteessa kehittää sovellutuksia, jotka johtaisivat ajatustenlukua, yliaistillisuutta, mielen vaikutusta aineeseen, levitaatiota, teleportaatiota ja muita parapsykologisia ilmiöitä muistuttavien keinotekoisten efektien hyödyntämiseen sekä parapsykologian tutkimien tapahtumien simuloimiseen viihdykkeeksi tai hyödykkeeksi. Psi-ilmiöiden simuloiminen kuuluvat myöskin parapsykologiassa tarkasteltaviin asioihin pseudo-psi -hypoteesiin liittyvässä tutkimuksessa.
Parapsykologia täyttää tieteenalan tunnusmerkistön sikäli, että sen asema osana tieteellisiä instituutioita on sangen vakiintunut, useissa yliopistoissa on mahdollisuus kytkeä akateeminen tutkinto parapsykologiaan ja akateemisia opintomahdollisuuksia on tarjolla tohtorinkoulutusta myöten, tutkimustoimintaa on ympäri maailmaa ja alalla on runsaasti omia vertaisarvioituja julkaisuja. Aiheen kiistanalaisuudesta huolimatta kaikki parapsykologiassa yleisesti käytetyt menetelmät on tunnustettu tiedeyhteisössä, ja niitä on osattu hyödyntää muillakin tieteenaloilla.
Sen asemaa tieteenalana on kuitenkin pyritty horjuttamaan kyseenalaistamalla sen tarpeellisuutta, sillä parapsykologia on varsin monitieteistä ja tutkimusongelma hyvin kiistanalainen. Parapsykologian heikkoutena on nähty se, että muiden kuin tunnustettujen akateemisten instituutioiden suuri osuus vaarantaa alan riippumattomuuden. Arvostelua on kohdistunut vahvasti myös siihen, ettei akateeminenkaan parapsykologian tutkimustoiminta täytä aina tiedeyhteisön edellyttämiä normeja ja standardeja, esimerkiksi resurssien puutteen sekä yksittäisten henkilöiden herkkäuskoisuuden tai tieteellisten vilppien takia.
Tästä huolimatta skeptikoidenkin keskuudesta on puolustettu parapsykologian asemaa tieteenä, psi-ilmiöiden olemassaoloa koskevasta debatista huolimatta, sillä perinteistenkin tieteenalojen reuna-alueilla esiintyy heppoisia ajatusrakennelmia ja vilppiä. Monet parapsykologian tieteellisen statuksen kyseenalaistajatkaan eivät välttämättä ole valmiita leimaamaan parapsykologiaa pseudotieteeksi vaan luokittelevat professori Marcello Truzzin tavoin parapsykologian pikemminkin esitieteeksi. Jyrkimpien parapsykologian kriitikkojen kohdalla on eräänlaisena vastareaktiona noussut keskustelua terveen skeptismin suhteesta pseudoskeptismiin. Joissakin asioissa parapsykologiassa ollaan jopa tarkempia tieteellisyyden suhteen kuin yleisesti tunnustetuilla tieteenaloilla; esimerkiksi monet vaikutusvaltaisina pidetyt vertaisarvioidut valtavirran julkaisut edistävät käytännöillään julkaisuvinoumaa, toisin kuin vertaisarvioidut parapsykologian julkaisut.
Jos ei haluta ottaa kantaa parapsykologian tieteellistä asemaa koskevaan kiistaan, voidaan puhua neutraalimmin tutkimusalasta, jolloin ei oteta kantaa täyttyvätkö autonomisen tieteenalan kriteerit parapsykologian kohdalla. Tieteellinen keskustelu parapsykologian itsensä ja sen peruskäsitteiden ympärillä käy edelleenkin vilkkaana ja ala ei ole siinä mielessä vielä täysin vakiintunut, mistä lisää jäljempänä erityisesti psi:tä käsittelevässä luvussa. Viimeisin merkittävä murros parapsykologiassa on tapahtunut vuosituhannen vaihteen jälkeen, sillä parapsykologian tutkimustoimintaa on siirtynyt osaksi anomalistista psykologiaa. Samaan aikaan Internet ja globalisaatio ovat murtaneet entisiä rajoja kansainvälisellä tasolla.
Parapsykologiaan on liitetty muun muassa seuraavan tyyppisiä ominaisuuksia:
Selitysmallien moninaisuus: "Ala, joka ponnistelee selittääkseen ilmeisen poikkeavia ilmiöitä tieteellisillä menetelmillä, vaikka tällöin joutuisi tekemisiin huijausten, illuusioiden, perinteisten psykologisten toimintojen tai uusien psykologisten ilmiöiden kanssa" (Robert Amadou: La parapsychologie, 1954)
Vastafysikalismi: Tutkimushaara, joka on tekemisissä ei-fysikaalisten mielen toimintojen tai ilmiöiden kanssa (J.B. Rhine & J.G Pratt: Parapsychology: Frontier Science of the Mind, 1957)
Kiinnostus anekdootteja kohtaan: "Parapsykologia on sellaisten kokemusten tieteellistä tutkimusta, jotka ollessaan sellaisia kuin miltä ne näyttävät, ovat inhimillisen käsityskykymme ulkopuolella siten kuin valtavirran tutkijat sen nykypäivänä ymmärtävät" (Harvey J. Irwin & Caroline Watt: Introduction to parapsychology, 5. painos, 2007)
Epälokaalisuus: "Sellaisten kokemusten tutkimus, jotka näyttävät yhdistävän mielen suoraan ulkoiseen aineeseen, ilman tavanomaista ruumiillista (hermostollista) ja loogillista välitystapaa" (Massimo Biondi & Patrizio E. Tressoldi: Parapsicologia, 2007).
Alan uniikki asema: "Parapsykologia on siis nimenomaan tutkimustoimintaa, joka kohdistuu yksinomaan kaikkeen ihmiselämää lähellä olevaan ilmiömaailmaan, johon tähänastinen tieteellinen muu tutkimus ei vielä ole kiinnittänyt huomiota" (T.K. Laakso: Mitä parapsykologia on ja mitä se ei ole, Elonpyörä 1962)
Ilmiöiden tuntemattomuus: "Parapsykologia tutkii käyttäytymisessä ja kokemuksissa ilmeneviä anomalioita, jotka ovat nykyisten selitysmallien ulottumattomissa ja jotka koskevat organismien ja ympäristön välistä sekä oranismien keskinäistä tiedonvälitystä ja vaikutuksia" (Parapsychological Association: Terms and Methods in Parapsychological Research, The Journal of the American Society for Psychical Research Vol. 82. October 1988)
Yleisesti voisi todeta, että Suomessa ja myöskin muualla maailmalla parapsykologiasta puhutaan valitettavasti hyvinkin monessa eri merkityksessä, mikä hankaloittaa osaltaan rakentavaa julkista keskustelua aiheesta. Asiaa ei helpota, että Wikipedian, Paranormaali Wikin, Suomen Parapsykologisen tutkimusseuran, Ihmeellinen Maailma -tietosanakirjan, Suomisanakirjan, kirjastojen kysy-palvelun, pienehkön sivistyssanakirjan ja monenlaisten kansainvälistenkin lähteiden määritelmät eivät ole aivan yhteneväisiä. Seuraavat kolme määrittelytapaa kattavat yleisimmät lähestymistavat asiaan, josta vain ensimmäinen vastaa pitkälti alussa kuvattua määritelmää.
Parapsykologia (moderni parapsykologia, parapsychology) on tieteellistä tutkimusta, kohteenaan jonkinlaista tietoisuutta ilmentävät ilmiöt, joita ei voi kuvata tai selittää fyysistä maailmaa koskevien vakiintuneiden periaatteiden avulla, sekä näitä ilmiöitä koskevat hypoteesit. Termin parapsykologia otti tässä merkityksessä käyttöön psykologian professori William McDougall vuonna 1927 artikkelissaan Psychical Research as a University Study kirjassa 'The Case For and Against Psychical Belief'. Hän määritteli parapsykologisen tutkimuksen yliopistotasoiseksi kokeelliseksi ja kvantitatiiviseksi (määrälliseksi, ei pelkästään laadulliseksi) tilastolliseksi tutkimukseksi.
Parapsykologia (parapsyykkinen tutkimus tai psyykillinen tutkimus, psychical research) on mitä tahansa systemaattista ja kriittistä em. kohteiden tutkimusta, sisältäen kokeellisen lähestymistavan sekä kenttätutkimuksen. Vaikka termiä psyykillinen tutkimus käytetään monesti myöskin modernin parapsykologian synonyyminä, määritellessään modernia parapsykologiaa, professori William McDougall määritteli sen spontaanitapausten taltioimiseksi ja analysoimiseksi.
Parapsykologiaa (populistinen parapsykologia, new age interest in parapsychology) saatetaan käsitteellistää yllä olevien määritelmien lisäksi erittäin laajassa merkityksessä yksilön omana parapsyykkisenä tutkimuksena, jossa hänen tietolähteenään toimivat mm. omakohtaiset subjektiiviset kokemukset, joita ei yleisesti hyväksyttyjen tieteellisten kriteereiden puitteissa voida todistaa.
Lisäksi asiaan vain pintapuolisesti tutustuneet kytkevät joskus parapsykologiaan myös mm. ufot, taikavarvut, kansanparannuksen tai jopa salaliitot, joilla ei ole juuri mitään tekemistä parapsykologian kanssa. Ihmisten epätavanomaisissa kokemuksissa on kylläkin joskus kytkentöjä parapsykologian ja muiden selittämättömien asioiden välillä, jonka (ja yleisen mielenkiinnon) vuoksi tälläkään sivuilla julkaistavat selittämättömät kokemukset eivät tiukasti rajaudu vain parapsykologisiin kokemuksiin vaan määräytyvät enemmänkin julkaistavaksi tarjottujen memoraattien ja dokumentaation perusteella. Toinen yhdistävä tekijä on yleiskäsite rajatieto, joka sisältää kaiken paranormaaleihin ilmiöihin ja henkisyyteen liittyvän toiminnan ja julkaisut, mukaan luettuna skeptismin ja parapsykologian. Tämän yleiskäsitteen taustalla on se tosiasia, että mm. parapsykologian harrastajat saattavat olla kiinnostuneita myöskin muista kummallisista asioista.
Parapsykologia ei ole myöskään minkään uskonnollisen tai filosofisen ideologian ruumiillistuma; erityisesti on korostettava ettei parapsykologia ole nykyisin lähelläkään spiritualismia, vaikka sen historialliset juuret osittain palautuvatkin 1800-luvulla vallinneeseen tieteelliseen kiinnostukseen spiritualismia kohtaan. Käytännössä kannattaakin pohtia kriittisesti sitä, missä merkityksessä käyttää termiä parapsykologia tai missä merkityksessä kuulee sitä muiden toimesta käytettävän.
Koska parapsykologi ei ole virallinen, laillistettu ammattinimike, sitä kannattaa myöskin pohtia kriittisesti, mitä tämä nimike kenellekin tarkoittaa. Parapsykologeina esiintyvät tai parapsykologeiksi kutsutut henkilöt, eivät välttämättä todellisuudessa tee parapsykologian yleisiä standardeja täyttävää tutkimusta ammatikseen tai edes vapaa-ajallaan. Vielä harvempi voi esiintyä parapsykologina vetoamalla yliopistolliseen tutkintoon alalta. Parapsykologiasta väitelleitä tohtoreita on koko maailmassa vain noin puolisen sataa, joskin luku on kasvaa nykyisin ennennäkemättömällä tahdilla kuten tämän sivun alussa oli esillä. Suurin osa parapsykologian alalla tutkimusta tekevistä henkilöistä edustavat muita tieteenaloja kuten psykologiaa, antropologiaa, biologiaa, kemiaa, insinööritieteitä, filosofiaa, fysiikkaa ja psykiatriaa.
Suomen Parapsykologisen Tutkimusseuran varapuheenjohtajana toimivan psykiatri Markku Siivolan mukaan olisi syytä käyttää miltei yksinomaan ensimmäistä, suppeinta määritelmää parapsykologiasta puhuttaessa. Kaksi muuta määrittelyä aiheuttavat yleensä liikaa väärinkäsityksiä ja sopivat paremmin vapaamuotoisempiin pohdintoihin aihealueeseen perehtyneiden kesken. Toisaalta hän pitää kuitenkin tieteellistä näkökulmaa parapsykologiaan liian ahtaana, "..koska se on enemmän kiinnostunut menetelmästä kuin itse tiedosta, ja on vastoin tieteen ihannetta saavuttaa tietoa menetelmästä riippumatta. Se on kiinnostunut enemmän todistettavuudesta kuin totuudesta." Hän ehdottaakin jakoa analyyttiseen ja intuitiiviseen parapsykologiaan, sekä uskomusjärjestelmiä edustavaan parapsykologismiin. Hän kuvaa näitä seuraavasti:
Analyyttinen parapsykologia on em. suppeimman määrittelyn mukaista tieteellistä parapsykologiaa. Laajan määrittelyn mukainen psyykkinen tutkimus erittäin tiukan systemaattisesti ja kriittisesti suoritettuna voidaan sekin vielä lukea tieteellisen parapsykologian piiriin.
Intuitiivinen parapsykologia on em. erittäin laajan määritelmän mukaista parapsykologiaa. Vaikka se on tieteellistä tutkimusta parhaimmillaan, sen käyttö käsitteenä soveltuu vain tarkoin harkittuihin tilanteisiin!
Parapsykologismin hän määrittelee mm. toimintana, joka on epäloogista, vääristyvää ja muotiguruihin sidottua
Suomessa tämä jako näkyy järjestötasolla siten, että Suomen Parapsykologinen Tutkimusseura on pyrkinyt nykyisin keskittymään jälkimmäiseen, ns. intuitiiviseen parapsykologiaan kun taas Parapsykologian instituutti edustaa ensin mainittua ns. analyyttista parapsykologiaa. Ennen instituuttia analyyttisen parapsykologian lipunkantajana Suomessa toimi vuonna 1907 perustettu Sällskapet för Psykisk Forskning.
Eri maissa käytetään monenlaisia rinnakkaistermejä kuvaamaan parapsykologiaa. Monesti niille on tyypillistä, että ne viittaavat parapsykologiaa laajempaan tai kapeampaan konseptiin, tai muulla tavoin poikkeavat hieman parapsykologian määritelmästä. Tällaisia käsitteitä ovat edellä mainittujen parapsyykkisen tutkimuksen ja psi-tutkimuksen lisäksi psykobiofysiikka, psykotroniikka, psioniikka, psykoenergetiikka, metapsykologia, paranormaalin tutkimus, eniologia ja energialääketiede. Parapsykologiaan liittyviä tutkimusaloja ovat anomalistisen psykologian ohella tietoisuudentutkimus, transpersoonallinen psykologia ja thanatologia.
PSI
Parapsykologiassa eräs keskeisimpiä käsitteitä ovat psi-ilmiöt. Psi (symbolina kreikan 23. kirjain Ψ, joka viittaa psyykeen tai sieluun) on yleiskäsite, jota käytti ensimmäisenä biologi Berthold P. Wiesner (1901-1972) kuvatakseen kognitiivisia tai fysiologisia toimintoja, jotka eivät ole selitettävissä tavanomaisilla tavoilla. Käsite lanseerattiin parapsykologiaan vuonna 1942 psykologi Robert H. Thoulessin toimesta. Heidän tarkoituksenaan oli luoda neutraali yhteisnimike viittaamaan yliaistilliseen havainnointiin ja telekinesiaan, ilman sellaisten sivumerkitysten luomaa painolastia, jotka viittasivat epätieteellisiin käsityksiin näiden ilmiöiden syistä. Vaikka he olivat huolellisia tarkoitusperiensä ilmaisemisessa, psi on kuitenkin nyttemmin vakiintunut viittaamaan ilmiöiden sijaan juurikin taustalla oleviin syihin. Toisaalta käsitteelle ei liene kuitenkaan muodostunut niin merkittävää painolastia, koska termin käyttö on ollut varsin maltillista tieteellisen kontekstin ulkopuolella.
Parapsychology Association tyytyy sanakirjassaan viittaamaan siihen miten termiä yleisesti käytetään, joko substantiivina tai adjektiivina identifioimaan paranormaaleja prosesseja ja psi-ilmiöiden paranormaaleja aiheuttajia. Psi-ilmiöksi luokitellaan puolestaan järjestön mukaan tapahtuma, jossa kaikkien tunnettujen vuorovaikutuskanavien väitetään tulleen eliminoiduksi, jolloin jäljelle jää psi. Nämä vuorovaikutukset voivat suuntautua mielestä tai ympäristöstä tietoisuuteen tai päinvastoin tietoisuudesta ympäristöön. Toisin sanoen psi-ilmiö on tapahtuma, jossa psi tulee näkyväksi. Käsite on kuvaileva, eikä ota kantaa siihen miten psi toimii ja miten se selittää psi-ilmiöt. Tähän ottavat kantaa psi-hypoteesit, jotka sisältävät testattavia oletuksia psi:n esiintymisestä kontrolloiduissa olosuhteissa (ei tule sekoittaa psi-teoriaan).
Daryl Bem ja Charles Honorton puolestaan ovat määritelleet psi:n käsitteen hieman toisella tavalla vuonna 1994 julkaistussa tutkimuksessaan Psychological Bulletin -lehdessä. Heidän mukaansa
Termi psi viittaa anomaaleihin informaation tai energian siirtymisen prosesseihin, kuten telepatia ja muut yliaistillisen havaitsemisen muodot, jotka ovat tällä hetkellä selittämättömiä tunnettujen fysikaalisten tai biologisten mekanismien kannalta. Termi on puhtaasti kuvaileva: Se ei viittaa, että tällaiset anomaaliset ilmiöt olisivat paranormaaleja eikä ota kantaa taustalla oleviin mekanismeihin.
Toisistaan hieman eroavat ja mahdollisesti tulkinnanvaraiset määritelmät voivat helposti johtaa siihen, että asioista ei keskustella aivan samoilla käsitteillä. Edellä esitettyjen määritelmien valossa psi voidaankin käytetyn käsitteistön selkeyttämiseksi jakaa kahteen tyyppiin; epistemologinen psi ja ontologinen psi, joista ensimmäinen nojautuu Bemin ja Honortonin määritelmälle, kun taas jälkimmäinen on lähellä Parapsychology Associationin syypohjaista määrittelytapaa. Lisäksi psi-tekijän luokittelussa voidaan käyttää myös esitettyjä selitysmalleja, hyödyntäen keskeistä paranormaalin käsitettä sekä vähemmän tunnettuja seminormaalin ja kvasiparanormaalin käsitteitä, jotka määritellään myöhemmin tässä artikkelissa. Niiden pohjalta psi-hypoteesit voidaan jakaa kolmeen eri tyyppiin, jotka perustuvat kvasiparanormaalin, seminormaalin tai paranormaalin, sekä toisaalta näitä käsitteitä sekaisin hyödyntäviin osahypoteeseihin.
Epistemologinen tarkoittaa tietoa koskevaa ja ontologinen todellisuutta itseään koskevaa. Psi puolestaan viittaa anomaaleihin informaation tai energian siirtymisen prosesseihin, joiden vaikutuksesta tietoisuus vastaanottaa selittämättömällä tavalla todenperäistä tietoa tai ympäristössä esiintyy jonkinasteista tietoisuutta heijastavia selittämättömiä fysikaalisia tapahtumia. Tässä määritelmässä on oleellista se miten anomalia ja selittämätön ymmärretään, sillä ne voidaan kontekstissaan määritellä ainakin kahdella eri tavalla. Joko sellaisena prosessin piirteenä tai ominaisuutena, jolle ei ole olemassa tunnettujen fysikaalisten mekanismien mukaista selitystä (eikä siten muutakaan tunnettua mekanimia) tai sellaisena, jolle ei tunneta fysikaalisten, biologisten tai kognitiivisten mekanismien mukaista selitystä. Ensimmäinen vaihtoehto viittaa ontologiseen ja jälkimmäinen epistemologiseen määritelmään.
Toisin sanoen epistemologinen psi on edellä kuvattu prosessi, jonka ominaisuuksille ei ole tieteellisessä tutkimuksessa kyetty löytämään normaalien fysikaalisten teorioiden mukaista selitystä, mutta tällaisen selityksen olemassaoloa ei myöskään ole onnistuttu tieteellisesti poissulkemaan suoranaisia huijauksia ja tiedeyhteisössä tunnettuja tutkimusmenetelmään liittyviä puutteita lukuun ottamatta. Ontologinen psi on puolestaan tällainen prosessi, jonka kohdalla on tieteellisesti poissuljettu kaikki normaalit fysikaaliset selitykset.
Koska kumpikin psi:n määritelmä nojautuu senhetkisiin teoreettisiin viitekehyksiin, on tärkeää pystyä tarkentamaan niiden statusta siinä vaiheessa, jos niille löytyy jokin selitys. Tämä olisi mahdollista tehdä joko puhumalla siinä vaiheessa pelkästään psi:stä tai sitten käyttämällä kysessä olevaa uutta teoreettista viitekehystä psi:n nimen tarkenteena. Ja kuten todettua, tällaiset teoreettiset viitekehykset voidaan jakaa kolmeen tyyppiin.
Kun puhutaan sellaisesta hypoteesista, joka esittää jonkin paranormaalin ilmiön psi-tekijän selityksenä, voidaan puhua paranormaalista psi-hypoteesista - olkoonkin, ettei paranormaali ilmiö ole todellisuudessa enää jäljempänä olevan määritelmän mukaan paranormaali, mikäli selitys kyetään vahvistamaan tieteellisesti paikkansa pitäväksi ja hypoteesi vakiintuu tieteelliseksi teoriaksi. Kumpikin, epistemologinen ja ontologinen psi, voivat periaatteessa osoittautua paranormaaliksi, vaikka lähtökohtaisesti paranormaalin ilmiön todennäköisyyttä onkin syytä pitää äärimmäisen pienenä. Jos taas puhutaan sellaisesta hypoteesista, joka esittää jonkin normaalin ilmiön psi-tekijän selitykseksi, voidaan puhua kvasiparanormaalista ilmiöstä. Näiden väliin asettuvat sellaiset hypoteesit, jotka esittävät jonkinlaisen seminormaalin selityksen psi-ilmiölle.
Epistemologiset psi-ilmiöt ovat eri asia kuin Bob Morrisin lanseeraama käsite pseudo-psi tai Maurice Townsendin vuonna 2007 lanseeraama käsite xenonormaali. Pseudo-psi on parapsykologian tutkimustuloksissa esille tullut selittämätön tekijä, joka kuitenkin todellisuudessa on seurausta tutkimusaineiston manipuloinnista tai siitä, että aineistoa on tulkittu väärin käyttävissä olevan tiedon valossa. Epistemologisesen psi:n kohdalla pseudo-psi-hypoteesi puolestaan on kuitenkin jotakuinkin poissuljettu vaihtoehto. Xenonormaali viittaa puolestaan selittämättömään kokemukseen tai tapahtumaan, jotka joku voisi psykologisista syistä määrätyissä olosuhteissa tulkita paranormaaliksi, vaikka ilmiölle on todellisuudessa kuitenkin olemassa normaali selitys, joka on mahdollista tutkimuksen keinoin tunnistaa. Vaikka epistemologisen synonyymina voidaan käyttää episteemistä, tässä yhteydessä se ei ole kuitenkaan sekaannusten välttämiseksi suotavaa, sillä Koneru Ramakrishna Rao on käyttänyt ilmaisua episteeminen psi toisessa merkityksessä vuonna 1978 julkaistussa tutkimuksessaan.
Yleisnimityksenä epistemologisille ja ontologisille psi-ilmiöille käytetään monesti termiä "parapsykologiset ilmiöt". Toisaalta parapsykologian piirissä tämä nimitys on monesti varattu sellaisille psi-ilmiöille, joiden syyn esitetään olevan paranormaali, erotuksena hypoteeseista, jotka esittävät seminormaalia tai kvasiparanormaalia psi:tä. Kansanomaisessa keskustelussa sillä voidaan viitata myöskin paranormaaleiksi tulkittuihin aistimuksiin, joissa vastaanotetun informaation todenperäisyyttä ei ole voitu vahvistaa, sekä muihinkin kuin jonkinlaista tietoisuutta heijasteleviin kummallisiin ja selittämättömiin ilmiöihin, joiden aiheuttajan on syystä tai toisesta (virheellisesti) tulkittu olevan psi. Parapsykologiassa näitä voisi kutsua nimellä näennäisesti parapsykologiset ilmiöt.
Kenties keskeisin ero epistemologisen ja ontologisen psi:n välillä on todistuskynnyksessä. Koska epistemologinen psi ei väistämättä johda luonnontieteelliseen paradigman muutokseen, eli keskeisten fysiikan teorioiden hylkäämiseen tai merkittävään täydentämiseen, sen olemassaolon vahvistamiseksi riittää, että tiedeyhteisö hyväksyy sellaisen tutkimustuloksen olemassaolon, jossa saadun selittämättömän tuloksen ominaisuudet täyttävät psi:n määritelmän. Käytännössä tämä edellyttää vain sitä, että tutkimus on julkaistu yleisesti hyväksytyssä tieteellisessä julkaisussa ja että siinä esitetyt johtopäätökset ilmiön selittämättömyydestä kestää kriittisen keskustelun tai mahdolliset toistokokeet samoissa olosuhteissa. Ontologisen psi:n olemassaolon vahvistaminen katsotaan edellyttävän puolestaan huomattavan paljon todisteita, eli paraskaan kuviteltavissa oleva yksittäinen myönteinen tutkimustulos ei vielä missään olosuhteissa riitä. Paljon todistuskynnyksestä kertoo sekin, että joillekin ei siihen riitä mikään todistusaineisto.
Toinen tärkeä ero on se, että epistemologinen psi voi tarkoittaa sitä, että tutkimus on epäonnistunut ottamaan huomioon jonkin puhtaasti tutkimuksen toteutustapaaa koskevan selityksen, joka on ollut tuntematon tiedeyhteisölle. Esimerkiksi Gösta Lindholm osoitti vuonna 1967 julkaistussa väitöskirjassaan virhelähteitä ns. ESP-kokeissa, että parapsykologiset kokeet voivat tuoda tutkijoillekin uutta, aiemmin huomiotta jäänyttä tietoa normaaleista virhelähteistä, joilla ei tarvitse olla mitään tekemistä suoran ihmisten välisen tiedonsiirron kanssa - Lindholmin tutkimuksessa osoittautui, että pelkästään kulttuurisen ja geneettisen tiedonsiirron aikaansaamat samansuuntaiset taipumukset riittivät ESP:tä muistuttavaan korrelaatioon. Vastaavasti ontologisen psi:n löytyminen voi tarkoittaa puolestaan onnistumista täysin uudenlaisten teknologisten ja tieteellisten sovellusten kannalta, kunhan muistetaan ettei alan tutkimus voi perustua liian optimistiselle haaveilulle tämänkaltaisesta läpimurrosta.
Vaikka kuvaileva ontologisen psi:n käsite ei sellaisenaan sisälläkään oletusta siitä, että sen aiheuttamat ilmiöt olisivat paranormaaleja, käytännössä väitettyjen ontologisten psi-ilmiöiden ominaisuuksien voi katsoa sulkevan varsin tehokkaasti pois muut kuin paranormaalit selitysvaihtoehdot (paranormaalin käsitteestä jäljempänä olevassa luvussa). Tässä mielessä edellä kuvattu Parapsychological Associationin määritelmä, jossa paranormaali on lähtökohtana, voidaan nähdä jokseenkin perusteltuna yksinkertaisemmissa keskusteluissa, sillä sellaisia hypoteeseja voidaan pitää epätodennäköisinä, jotka olettavat tuntemattomia fysikaalisia ilmiöitä hyödyntäviä tiedonsiirron mekanismeja ihmisten välille, missä oletetut mekanismit eivät kuitenkaan edellyttäisi paranormaalin olemassaoloa. Aivan mahdotonta se ei kuitenkaan ole; varteenotettavin tällainen seminormaali (käsite, johon palataan niin ikään jäljempänä) mahdollisuus voisi liittyä esimerkiksi kehittyneeseen tekniikkaan, sillä kuten Arthur C. Clarke on todennut, mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta. Voisi jopa väittää, että jos psi on olemassa fysikaalisena ilmiönä, silloin tällaiset seminormaalit vaihtoehdot ovat kenties jopa varteenotettavimpia, sillä paranormaalin olemassaolo saattaa silloin olla lähtökohtaisesti vielä tätäkin epätodennäköisempää.
Tieteellisen tutkimuksen yhteydessä käytetään joskus myöskin Science Applications International Corporationin (SAIC) kehittämää termiä anomaaliset mentaaliset ilmiöt, jolla viitataan nimenomaan sellaisiin psi-ilmiöihin, joiden syitä kyetään tutkimaan tieteen menetelmillä. Ne, joiden syitä mahdollisesti ei kyettäisi tutkimaan tieteellisesti ovat puolestaan selityksettömiä, eli ilmiöitä joille ei olisi teoriassakaan löydettävissä tieteellisesti varmistettavissa olevia selityksiä.
Psi:n käsitteeseen liittyy mm. seuraavia oheiskäsitteitä:
Osuva psi: Parapsykologisissa testeissä osumien määrä on tilastollisesti merkitsevällä tavalla suurempi kuin satunnainen keskiarvo. Tämä saattaisi viitata psi:n vaikutukseen kokeessa.
Välttelevä psi tai negatiivinen psi: parapsykologisissa testeissä osumien määrä on tilastollisesti merkitsevällä tavalla pienempi kuin satunnainen keskiarvo. Tämä saattaisi viitata psi:n vaikutukseen kokeessa.
Psi-tehtävän olosuhteet (psi-task conditions): Kontrolloidut olosuhteet, jossa psi:n on mahdollista tulla ilmi
Psi-tuottava: Tekijät, joilla on myönteinen vaikutus koehenkilöön ja johtaa keskimääräistä korkeampaan testitulokseen.
Psi-estävä:Tekijät , joilla on kielteinen vaikutus koehenkilöön ja johtaa keskimääräistä huonompaan testitulokseen.
Anpsi: Lyhenne sanoista Animal Psi (eläin-psi). Käytetään kuvaamaan eläimiä, joiden väitetään ilmentävän parapsyykkisiä kykyjä, esimerkiksi kyky aistia lähestyvä luonnonkatastrofi, koiran antama varoitus omistajan lähestyvästä terveysongelmasta, tai yliaistilliselta vaikuttava kyky kotieläimen paluusta omistajan luokse tämän vaikkapa muutettua täysin uuteen paikkaan.
Psi-jäljitys: Viittaa edelliseen liittyen joidenkin eläinten selittämättömiin kykyihin matkustaa pitkiäkin matkoja palatakseen yhteen omistajiensa kanssa. Käsitettä käytetään hypoteesissa, jonka mukaan kyse on paranormaalista kyvystä.
Aistivuoto: Termi, joka viittaa informaation siirtymiseen henkilölle tavanomaisilla keinoilla psi-kokeen aikana.
Psi:n jälkeinen ahdistusoireyhtymä (Post-psi Distress Syndrome, PPDS): Sharon Solfuinin lanseeraama käsite kuvaamaan parapsyykkisten kokemusten aiheuttamia pelkotiloja.
Proksimaalinen psi: Viittaa William G. Rollin ehdotukseen psi-kentästä, jonka mukaan parapsyykkiset kyvyt ovat sitä voimakkaampia mitä lähempänä on niiden kohde tai lähde. Tämä ehdotus psi-kentästä muistuttaa Ninian Marshallin 1960 esittämää ajatusta (eidopoic influence), jonka mukaan on olemassa vahvasti emergenttejä ja epälokaaleja ilmiöitä, jotka ilmenevät vain korkeasti organisoituneessa aineessa ja mahdollistavat resonanssin tai heikkojen signaalien välittämisen samankaltaisella tavalla organisoituneiden kokonaisuuksien (esimerkiksi ihmisaivojen) välillä etäisyyksistä riippumatta. Tätä ajatusta on jalostanut myöhemmin Rupert Sheldrake morfisen resonanssin hypoteesissaan, jonka mukaan itseorganisoituvat järjestelmät "perivät" muiden samankaltaisisten järjestelmien omaksumaa informaatiota etäisyyksistä riippumatta. Samankaltainen on myöskin fyysikko Walter M. Elsasserin hypoteesi biotoonisista vaikutuksista. Al-Farabin yliopiston biofysiikan laitoksella parapsykologian laboratoriota vetänyt Victor Inyushin lanseerasi puolestaan Venäjällä vastaavan bioplasmisten kenttien käsitteen.
Psi-vahvistus: Tohtori Vernon M. Neppen kehittämä termi kuvaamaan anomalistisia ilmiöitä, jotka näyttävät viittaavan yliaistilliseen havainnointiin.
Psi-välitteinen instrumentaalinen vastaus (Psi-mediated Instrumental Response, PMIR): Teoria, jonka ehdotti parapsykologi Rex G. Stanford selittämään yliaistillista havainnointia ilman tietoista pyrkimystä. Teorian mukaan tämä yliaistillisella tiedolla on taipumusta vastata elämän suuriin tarpeisiin, joihin emme voi saada muutoin tyydyttäviä vastauksia tai jotka auttavat meitä välttämään riskejä.
Psi-aiheinen kokemus: Sellainen kokemus, jonka uskotaan epäilyksettä olevan paranormaali.
Psi-taitavuus: Fraasi, jonka keksi Elsie Grace kuvaamaan sellaista menestystä parapsykologisissa kokeissa, joka viittaa että jokin ulkopuolinen tekijä, Gracen mukaan henkiolento, auttaa koehenkilöä tehtävässä.
Psi-relevantti kokemus tai psi-tekijään liittyvä kokemus: Kokemus, jonka kokija näkee vailla epäilystäkään olevan paranormaali.
EE-ilmiö (Experimenter Effect, skeptikoiden tulkinnan mukaan ujousilmiö): Tapaus, jossa näyttää siltä kuin sivulliset (kuten kokeen järjestäjä tai henkilöstö) vaikuttaisivat jollakin tavoin parapsykologisessa kokeessa koehenkilön onnistumisen mahdollisuuksiin.
Super-psi: Tarkoittaa psi-kyvyn spontaania laajentumista, joka on keskeinen käsite ideassa, jonka mukaan paras hypoteesi selittämään kuoleman jälkeiseen elämään viittaavat ilmiöt voisi perustua sellaiseen paranormaaliin ilmiöön, joka ei edellytä kuoleman jälkeisen elämän olettamista. Termin lanseerasi (alun perin nimellä super-ESP) Duken yliopiston sosiologian professori Hornell Hart vuonna 1959.
Sovellettu psi: Parapsykologian tohtori Jeffrey Mishloven vuonna 1980 lanseeraama termi, joka viittaa parapsyykkisten ilmiöiden teknologiseen aspektiin. Sillä voidaan tarkoittaa paranormaalin tai psi:tä muistuttavien ilmiöiden soveltamiseen. Toinen nimitys paranormaalien ilmiöiden soveltamiselle on psioniikka.
Psykorgi: Organismi, jonka käyttäytyminen on joiltakin osin jonkin ulkopuolisen tietoisuuden suorassa hallinnassa, ilman fyysistä ohjausta, uhkaa tai painostusta. Tällaiset väitteet liittyvät sähköiseen mielenhallintaan ja itäeurooppalaiseen parapsykologian muotoon, psykotroniikkaan.
Vuohi-lammas: Hypoteesi, jonka mukaan joidenkin yksilöiden (lammas) osallistuessa parapsykologisiin kokeisiin, joko koehenkilönä tai jossain muussa roolissa, tällöin keskimääräistä parempien tulosten todennäköisyys kasvaa kun taas joidenkin toisten yksilöiden (vuohi) osallistuessa näihin kokeisiin, keskimääräistä heikompien tulosten todennäköisyys kasvaa. Tämän efektin väitetään korreloivan paranormaalien uskomusten kanssa.
Laantumistaipumus: Kokeissa saatujen hyvien tulosten taipumus laskea tai jopa kadota kokeen edetessä, joko yhden kokeen tai istunnon aikana, tai pitemmän tutkimusjakson aikana.
Paranormofilia ja paranormofobia: Taipumus nähdä psi:n vaikutusta kaikkialla ja taipumus kiistää tällainen mahdollisuus apriorisesti. Ensimmäisen termin on lanseerannut professori Wellington Zangari vuonna 2005 ja jälkimmäisen tohtori Fátima Regina Machado vuonna 2009.
Vaikka psi:n olemassaolon tutkiminen on keskeistä parapsykologiassa, sen testaaminen ei ole kuitenkaan helppoa toteuttaa yksiselitteisesti, muutenhan tutkimustulosten ja todistusaineiston tulkinnasta ei olisi enää mitään epäselvyyttä. Varsinkin kun puhutaan ontologisesta psi:stä, sillä epistemologisten psi-ilmiöiden olemassaolo lienee kiistaton tosiasia, vaikka niitä koskevien tutkimustulosten merkityksestä ja selittämisestä onkin eriäviä tulkintoja. Epistemologisten psi-ilmiöiden kiistattomuuteen viittaavat esimerkiksi skeptikkojenkin puheenvuorot, joiden mukaan monien perinteisten tieteenalojen standardeilla psi olisi jo hyväksytty tai että psi voi kiistanalaisuudestaan huolimatta määrätyssä (epistemologisessa) mielessä täyttää ei-tieteellisen arkitiedon (arkijärkeen perustuvan tiedon) kriteerit.
Ensimmäinen ongelma ontologisen psi:n olemassaolon kannalta ovat useat sitä koskevat vaihtoehtoiset hypoteesit, jotka poikkeavat hieman toisistaan siinä suhteessa, minkälaisissa olosuhteissa psi:n oletetaan ilmenevän. Yleisimmällä tasolla hypoteesi luonnollisesti esittää, että psi saattaisi esiintyä missä kontrolloiduissa olosuhteissa tahansa, eikä sisällä minkäänlaisia oletuksia koejärjestelyjen ja -ympäristön sisältämien muuttujien vaikutuksesta psi:n ilmenemiseen. Kaikille toistaiseksi tiedossa oleville, varteen otettaville psi:tä koskevia hypoteeseille on yhteistä, että niiden testauskelpoiset ennusteet ovat tilastollisia.
Vaikeaahan eksaktimman hypoteesin muodostaminen olisikin prosessiorientoituneissa tutkimuksissa saadun tilastollisen tiedon pohjalta, niin kauan kuin ontologisten psi-ilmiöiden olemassaolokin on kiistanalaista. Tieteelliset hypoteesit eivät nimittäin ole vain pelkkiä arvauksia vaan tieteellisessä keskustelussa prioriteetin saavat hypoteesit, jotka sisältävät realistisia arvauksia havaintoaineistosta ja niin kauan kuin tiedemaailma ei kiinnitä hypoteeseihin huomiota, niitä ei voi pitää tieteellisinä niin epäreilua kuin se saattaa ollakin (kunhan muistetaan ettei tämä tee niistä myöskään pseudotieteellisiä).
Voi olla vaikea saada tiedeyhteisön tarkasteltavaksi hypoteeseja, jotka tekevät kovin pitkälle meneviä oletuksia tuon tilastollisen tiedon tulkinnasta psi-ilmiöiden kannalta. Lisäksi tällainen tilastollinen tieto ei edes välttämättä kerro vielä paljoakaan sellaisista ilmiöistä, joiden esiintyminen riippuu monimutkaisella tavalla lukuisista eri muuttujista - jollaisen ontologisen psi:n voi alan tutkijoiden mukaan olettaa olevan, sillä sen olemassaoloa ei ole kyetty yksiselitteisesti vahvistamaan toistokokein. Ainoa keino muodostaa eksakti luonnontieteellinen hypoteesi on esittää varteenotettava ja konkreettinen luonnontieteellinen mekanismi, joka ennustaisi ontologisen psi:n olemassaolon tai ainakin mahdollistaisi sen olemassaolon. Muun muassa suomalaiset fyysikot Alex Kaivarainen ja Matti Pitkänen ovatkin pyrkineet kehittämään juuri tällaista hypoteesia, ja monet muut jo heitä ennen. Paljon puhuttua kvanttifysiikkaa eivät kaikki parapsykologit tosiasiassa pidä kovin varteenotettavana lähestymistapana.
Mahdollisia muuttujia koskevien yksityiskohtien monilukuisuus tarkoittaa myöskin sitä, että tutkimusten määrä hankaloittaa paikkansa pitävän kokonaiskuvan muodostamista tutkimustuloksista ja kasvattaa virheiden riskiä. Niin kauan kuin testattavana ei ole eksakteja luonnontieteellisiä ennusteita sisältäviä hypoteeseja, psi-tekijän olemassaoloa ja luonnetta koskevien testien lähtökohtana on näet tavanomaisten selitysten poissulkeminen. Ja käytännössä voi olla hyvin vaikeaa poissulkea kaikki tavanomaiset selitykset, sillä esimerkiksi tilastollisesti merkitsevät poikkeavat tutkimuksissa eivät vielä yksistään ole vahvistus ontologisen psi:n olemassaololle. Kuten psykologi James Alcock on kirjoittanut:
"Parapsykologia on ainoa tutkimusala, jossa ilmiöt on määritelty negatiivisesti, eli määritelty normaalien selitysten poissulkemisen kautta. Luonnollisestikaan kaikkien normaalien selitysten poissulkeminen ei ole helppo tehtävä. Emme kenties ole tietoisia kaikista mahdollisista normaaleista selityksistä, tai saatamme tulla huijatuksi koehenkilöiden toimesta, tai saatamme huijata itseämme. Jos kaikki normaalit selitykset voitaisiin tosiasiallisesti poissulkea, mikä tällöin on kyseessä? Mikä tarkalleen ottaen on psi? Valitettavasti se on vain nimitys. Määritelmä ei sisällä substanssia enempää kuin sanomalla, että kaikki normaalit selitykset ovat ilmeisesti poissuljettuja. Tietenkin, parapsykologit olettavat, että sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että mieli kykenee jollakin tavoin ylittämään tunnetut luonnonlait, mutta tällainen on liian epämääräistä hyödyttääkseen tieteellistä tutkimusta."
Huomattakoon, että tämä sama ongelma koskee muitakin kuin menetelmiä kuin tunnettujen selitysmallien poissulkemista (eli ns. poissuljentamenetelmää). Ylipäätään kaikki sellaiset hypoteesit, joiden testaaminen edellyttää lukuisien vaikeasti hallittavien muuttujien huomioimista, on haasteellista ja edellyttää alan problematiikan perinpohjaista hallitsemista. Näitä hypoteeseja esiintyy juurikin käyttäytymistieteissä. Lisäksi tavanomaisetkin hypoteesit voivat esittää ennusteita pelkästään tilastollisista korrelaatioista, ottamatta kantaa luonnontieteellisiin syy-seuraussuhteisiin. Tällaisia ovat käyttäytymistieteisiin liittyen esimerkiksi älykkyyden periytymistä koskevat hypoteesit. Ja ilmiöiden negatiivinen määritelmä ei ole ollut käytössä vain parapsykologiassa, vaan se on haaste kaikkien tuntemattomien tekijöiden olemassaolon selvittämiseksi kuten Pioneer-anomalian tapaus osoittaa. Tieteen edistyminen itsessäänkin perustuu vastaavalle negatiiviselle määritelmälle, sillä uusi tieto koskee määritelmällisesti asioita jota ei vielä tiedetä. Toisin sanoen kriitikot liioittelevat antaessaan ymmärtää, että tämäntyyppiset haasteet koskisivat pelkästään parapsykologiaa.
Muita peruskäsitteitä
Paranormaali kuuluu psi:n ohella parapsykologian peruskäsitteisiin. Paranormaali on termi, jolla on kaksi erillistä käyttöaluetta. Se tunnetaan lähinnä määrätynlaisia empiirisiä ilmiöitä kuvaavana terminä, mutta termiä "paranormaali" käytetään myöskin matematiikassa topologian, ryhmäteorian ja operaattoriteorian puitteissa. Tässä yhteydessä tarkoitetaan empiiristä paranormaalin käsitettä.
Paranormaali on hyvin yleisesti ihmisten käyttämä termi, jonka käyttö alkoi levitä yleisön keskuudessa ilmeisesti 1910-luvulla. Monet pitävät sitä yliluonnollisen synonyymina, mitä se ei tieteellisessä keskustelussa kuitenkaan ole. Sillä saatetaan kuvata jopa kaikkia arkipäiväisistä poikkeavia, tiedemaailmassa epätavallisiksi kutsuttuja ilmiöitä. Paranormaalilla saatetaan viitata myöskin yleisesti ilmiöihin, joita kutsutaan tieteessä anomalioiksi. Sana anomalia tulee antiikin kreikkalaisesta sanasta ἀνώμαλος, anṓmalos. An+omaló tarkoittaa kirjaimellisesti ei-normaalia. Tieteessä anomaalisen ilmiön käsitettä ei ole tarkoin määritelty, mutta sillä voidaan viitata ainakin johonkin harvinaiseen poikkeamaan, jossa ei ole kuitenkaan mitään selittämätöntä, sekä havaintoihin, jotka eivät vaikuta noudattavan aiemmin hyvin toimineen selitysjärjestelmän ennusteita. Se voi olla jokin sellainen normaali ilmiö, jota ei ole osattu ottaa huomioon kyseisessä asiayhteydessä tai jokin täysin uusi luonnonilmiö. Anomalia voi teoriassa sisältää myöskin paranormaaleja elementtejä.
Paranormaalin käsitteen yleistyttyä termille tuli käyttöä myöskin parapsykologian alueella. Niinpä käsitteen sisällön määrittely tuli ajankohtaiseksi ja tähän tehtävään tarttui ensimmäiseksi filosofi C.D. Broad työssään. Yksityiskohtaisimmin hän kuvasi paranormaalia vuonna 1949 Philosophy-lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan The Relevance of Psychical Research to Philosophy. Broadin esittämän paranormaalin määritelmän ymmärtämiseksi on ensin hyvä tutustua hänen kuvaamiinsa perustaviin rajoittaviin periaatteisiin. Hän toteaa:
On olemassa määrättyjä rajoittavia periaatteita, jotka me epäröimättä otamme itsestäänselvyytenä, joiden puitteisiin käytännön ratkaisumme ja tieteelliset teoriat rajoittuvat. Jotkut näistä vaikuttavat olevan päivänselviä. Toiset taas ovat niin ylivoimaisesti sellaisten empiiristen tosiasioiden tukemia, jotka sisältyvät arkikokemuksiin ja niitä koskeviin tieteellisiin yleistyksiin (sisältäen sen alaisuudessa olevaan koulupsykologiaan), että emme juurikaan saa päähämme kyseenalaistaa niitä. Kutsukaamme näitä perustaviksi rajoittaviksi periaatteiksi.
Hän luokittelee seuraavat perustaviksi rajoittaviksi periaatteiksi (PRP):
Yleiset kausaliteetin periaatteet: Seuraus ei voi olla ennen syytä. Eri aikoina sattuvat tapahtumat eivät voi vaikuttaa toisiinsa, ellei niitä yhdistä jokin fysikaalinen prosessi tai rakenne. Kaksi eri paikoissa sattuvaa tapahtumaa eivät voi vaikuttaa toisiinsa, mikäli ne tapahtuvat täsmälleen samaan aikaan.
Mielen vaikutusta aineeseen koskevat rajoitukset: Yksilön mieli ei voi suoraan aiheuttaa muutoksia fyysisessä maailmassa, omia aivojaan lukuun ottamatta.
Mielen riippuvuus aivoista: Minkä tahansa mentaalisen tapahtuman edellytyksenä on toimivien aivojen olemassaolo. Mitään tietoista tapahtumaa ei voi tapahtua ilman, että tapahtumalla on olemassa vastine aivojen tasolla. Yksilön mieli on rajoittunut tapahtumiin hänen omissa aivoissaan.
Tiedonhankinnan mahdollisuuksia koskevat rajoitukset: On mahdotonta, että henkilö voisi aistia fysikaalisen tapahtuman tai asian ilman kehon omia aistikanavia. On yhtä lailla mahdotonta, että henkilö voisi suoraan kokea tai aistia toisen henkilön kokemuksia, ilman kehon omia aisteja tai teknisiä apuvälineitä. Ei ole myöskään mahdollista ennustaa oikein tulevia tapahtumia tai tietää menneitä tapahtumia muutoin kuin sattumalta tai päättelemällä välittömässä ympäristössä saatavilla olevasta tiedosta.
Parapsykologiaan erikoistunut filosofian professori Stephen Braude tiivistää kirjassaan ESP and Psychokinesis (2002, s. 204) Broadin määritelmät paranormaalille kahteen eri käsitteeseen: 1) Ilmiö on näennäisesti paranormaali, mikäli se näyttää alustavasti olevan ristiriidassa yhden tai useamman PRP:n kanssa, eikä ainoastaan joidenkin tunnustettujen luonnonlakien kanssa. 2) Ilmiö on aidosti paranormaali mikäli se on tosiasiallisesti ristiriidassa yhden tai useamman PRP:n kanssa.
Braude kiinnittää huomiota siihen, että nämä määritelmät ovat kuitenkin puutteellisia siinä suhteessa, etteivät perustavat rajoittavat periaatteet ole kovin tarkoin määriteltyjä. Tämä tarkoittaa sitä, että niiden yleistettävyys eri tyyppisiin erikoistapauksiin sovellettuna on varsin rajallista. Helsingin yliopistossa anomalistisen psykologian tutkijaryhmästä tohtoriksi valmistunut Kia Aarnio menee väitöskirjassaan Paranormal, superstitious, magical, and religious beliefs (2007) vielä tätäkin pidemmälle väittäen, ettei perustavilla rajoittavilla periaatteilla olisi (tieteellistä) määritelmää lainkaan.
Psykologi Marjaana Lindemanin johtama, anomalistiseen psykologiaan erikoistunut tutkimusryhmä katsoo, että kehityspsykologiaan kuuluva ydintiedon käsite tarjoaa viitekehyksen, jotka mahdollistaa selkeämmän määritelmän Broadin esittämille perustaville rajoittaville periaatteille. Kehityspsykologien mukaan kolmentyyppinen tietämys määrittää lapsen ymmärrystä maailmasta: Intuitiivinen fysiikka, intuitiivinen psykologia ja tietyin varauksin intuitiivinen biologia. Osa tästä tiedosta kuuluu ydintiedon piiriin; sellainen tieto joka ei vaadi kehityspsykologian mukaan erillistä opettamista vaan perustuu biologisiin mekanismeihin, joita kutsutaan aihealueisiin erikoistuneeksi oppimiseksi.
Alun perin termin ydintieto lanseerasi yhdysvaltalainen kasvatustieteilijä Eric Donald Hirsch ja nykyisessä merkityksessä käsitteen toivat kehityspsykologiaan professori Susan Carey ja psykologi Elizabeth Spelke. Lindemanin johtaman tutkimusryhmän mukaan paranormaalin käsite voidaan määritellä ilmiönä, joka on tämän ydintiedon vastaista. Lindemanin tutkimusryhmä on erikoistunut tutkimaan mm. paranormaaleja uskomuksia, jotka he useissa yhteyksissä tulkitsivat ydintietoon liittyviksi kategoriavirheiksi kunnes dosentti Leo Näreaho huomautti, ettei tämänkaltaisessa tutkimuksessa ole perusteltua tehdä ontologisia oletuksia kaikista paranormaaleista ilmiöistä, sillä tällöin tutkimuksessa niputettaisiin myöskin psi-hypoteesi lähtökohtaisesti virheelliseksi. Nykyisin tämä tutkijaryhmä kuvaileekin paranormaaleja uskomuksia neutraalisti ydintiedon sekoittumisena.
Perustavien rajoittavien periaatteiden, samoin kuin sen pohjalta kehitetty, ydintiedon varaan rakentuva paranormaalin määritelmä ovat kuitenkin puutteellisia. Kuten professori Stephen Braude on teoksessaan huomauttanut (s. 199), paranormaalissa on kyse käsitteestä, jonka sisältö riippuu tietämyksestämme; paranormaali ilmiö muuttuu normaaliksi siinä vaiheessa kun tiede on hyväksynyt sellaisen teorian, jolla on mahdollista selittää kyseinen ilmiö. Paranormaalit ilmiöt saattaisivat pysyä ydintiedon vastaisina vaikka ne kyettäisiinkin selittämään, elleivät tällaiset ilmiöt sitten samalla jollakin tavoin arkipäiväistyisi osaksi lapsuudessa kehittyvää ydintietoa. Näin ollen paranormaalin käsite edellyttää ainakin kahta asiaa; sen on oltava tosiasiallisesti ristiriidassa ydintiedon kanssa ja sen tulee olla selittämätön.
Tämän lisäksi parapsykologi John Beloff on katsonut paranormaalin käsitteen edellyttävän, että ilmiö on ristiriidassa jonkin perustavanlaatuisen ja hyvin perustellun tieteellisen oletuksen kanssa. Tässä määritelmässä on kuitenkin ongelmana, ettei se tarjoa selkeää määritelmää mikä tällainen tieteellinen oletus olisi. Ja kuten esimerkiksi diplomi-insinööri Olavi Kiviniemi on huomauttanut, tällaiset ilmiöt pikemminkin merkittävällä tavalla kiertäisivät tai täydentäisivät teorioita kuin olisivat jyrkässä ristiriidassa niistä johdettujen lakien kanssa, sillä ristiriidat koskevat todennäköisesti jotakin vielä tutkimatonta tai vähän tutkittua erikoistapausta. Yleinen lähtökohta tieteessä kuitenkin on, että mitä merkittävämpiä muutoksia jokin ilmiö tieteellisiin teorioihin edellyttäisi, sitä epätodennäköisempänä sitä pidetään ja ilmiötä puoltavan todistusaineiston tulee puolestaan olla sitä painavampaa, mitä epätodennäköisempänä sitä pidetään. Niinpä kehittyneempi muoto Beloffin esittämästä kriteeristä on, että ilmiötä ei voi tosiasiallisesti selittää tekemättä sellaisia merkittäviä muutoksia tieteellisiin teorioihin, jotka edellyttäisivät luonnontieteellistä paradigman muutosta.
Tämän kriteerin sisällyttäminen paranormaalin määritelmään on sikäli hyvin perusteltua, että voidaan kuvitella tilanne, jossa kaksi ensimmäistä kriteeriä - ydintiedon vastaisuus ja tieteellisen selityksen puuttuminen - saattaisivat johtaa sen hetkisen tieteellisen tiedon valossa likimain normaalin ilmiön luokittelemiseen paranormaaliksi. Oletetaan, että tiede vahvistaa selkeästi ydintiedon vastaisen ilmiön (vaikkapa ajallisen kausaliteetin rikkoutumisen hiukkasfysiikassa) olemassaolon, jota ei voida täysin selittää nykyteorioiden puitteissa. Tämä olisi siis näiden kahden kriteerin valossa paranormaali kunnes sille löydetään uusi tieteellinen selitys. Voidaan kuitenkin kuvitella tilanne, jossa tällaiselle ilmiölle löytyisi kuitenkin kvanttiteorian pohjalta toimiva selitysmalli, eikä muutos tieteessä olisi niin merkittävä, että se johtaisi uudenlaisen luonnontieteellisen paradigman syntymiseen. Voidaan perustellusti kysyä, onko ilmiö paranormaali ennen tämän selityksen löytymistä, vaikka sen selitys ei käytännössä edellytä mainitun tasoisia "merkittäviä muutoksia tieteeseen".
Professori Stephen Braude on vastannut tähän kieltävästi. Hän katsoi teoksessaan ESP and Psychokinesis (s. 211) paranormaalien ilmiöiden poikkeavan perustavanlaatuisella tavalla sekä tieteen teorioista että arkikokemuksesta. Tämä onkin loogista, sillä jos toinen näistä kriteereistä olisi epäsuhdassa toiseen, se saattaisi johtaa epäjohdonmukaisuuksiin käsitteen soveltamisessa kuten edellisen kappaleen kuvaus osoitti. Brauden kirjassaan esittämän määritelmän mukaan ilmiö on paranormaali, jos ja vain jos se täyttää seuraavat ehdot: 1) Tosiasiallisesti mahdoton selittää nykyisellä tieteellisellä teorialla 2) Sitä ei voi selittää tekemättä suuria muutoksia toisaalle tieteelliseen teoriaan. 3) Se kumoaa arkiset odotukset siitä, mitä ilmiöön liittyville olioille voi tapahtua. Samassa yhteydessä hän esitti, että parapsykologiset ilmiöt ovat paranormaalien ilmiöiden osajoukko, jotka sisältävät mainittujen kriteerien lisäksi jonkinlaisia tietoisuuden piirteitä.
Parapsykologian instituutin puheenjohtajan Jani Lassilan mukaan tämä määritelmä on epäselvä ja voi johtaa epäjohdonmukaisuuksiin. Määritelmään sisältyvät "arkiset odotukset" eivät ole lainkaan yhtä selkeästi määritelty käsite kuin ydintieto, ja arkiset odotukset eivät ainakaan sellaisenaan koske lainkaan sellaisia ilmiöitä, joita ei pysty erottamaan paljain silmin. Myöskin ydintiedon vastaisuuden käyttämisessä kriteerinä on ongelmana, ettei voida olla täysin varmoja siitä kattaako se kaikki kuviteltavissa olevat ilmiöt, joihin paranormaalin käsitettä voi johdonmukaisesti soveltaa samankaltaisilla kriteereillä. Lisäksi kriteeri, jonka mukaan ilmiön tulee edellyttää "suuria muutoksia" toisaalle tieteelliseen teoriaan vaatisi huomattavaa täsmennystä.
Niinpä Lassila ehdottaakin määritelmää, jonka mukaan paranormaalilla tarkoitetaan asiaa, joka täyttäisi seuraavat kriteerit: a) Yleisesti hyväksyttyjen tieteellisten tutkimustulosten mukaan kyseisissä olosuhteissa havaittua tapahtumaa tai tapahtumasarjaa ei niin suurella todennäköisyydellä ole mahdollista täysin selittää tunnettujen luonnonlakien avulla, että näitä vaihtoehtoja voidaan pitää poissuljettuna b) enemmistö tiedeyhteisön jäsenistä katsoo sen tyyppisen tapahtuman olevan paranormaali tai ydintiedon vastainen ja c) vallitsevan tieteellisen konsensuksen valossa tälle uudenlaiselle ilmiölle ei löydy selitystä nykyisen luonnontieteellisen paradigman puitteissa, siten kuin paradigma tieteenfilosofiassa ja -sosiologiassa määritellään. Paranormaalien ilmiöiden osajoukkona parapsykologiset ilmiöt edellyttävät lisäksi, että ne täyttävät edellisessä luvussa kuvatut ontologisen psi:n kriteerit. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää paranormaalisuuden käsitettä, jossa ilmiön paranormaalisuus riippuu siitä, kuinka suuri osuus tiedeyhteisöstä pitää ilmiötä paranormaalina tai ydintiedon vastaisena.
Näin määriteltynä paranormaalin käsite on sukua ParaNetin perustajan, dosentti Jarkko Karin lanseeraamalle seminormaalin käsitteelle. Seminormaalia voidaan pitää asiana mitä ei voida todennäköisesti täysin selittää vallitsevien tieteellisten teorioiden valossa ja edellyttää paradigman muutosta jollakin tieteenalalla, mutta ei kuitenkaan vaadi tunnettujen luonnonlakien kyseenalaistamista ja voi olla myöskin ilmiön sijaan jokin entiteetti tai kohde. Paranormaalit ilmiöt, etenkin yhdessä seminormaalin kanssa, ovat laajempi käsite kuin parapsykologiset ilmiöt ja muodostavat kategorian, jota voisi kutsua piiloluonnolliseksi ufologi Björn Borgin lanseeraaman termin mukaisesti. Jokseenkin vastaava yleiskäsite on englannin kielessä preternatural.
Edellisten kriteerien puitteissa voidaan määritellä myöskin C. D. Broadin ehdottama näennäisesti paranormaalin käsite. Kvasiparanormaali on ilmiö, joka täyttä seuraavat kriteerit: a) Sitä ei ole kyetty täysin selittämään esitettyjen tunnettujen luonnonlakien avulla, vaikka on silti mahdollista, että tällainen selitys on olemassa b) enemmistö tiedeyhteisön jäsenistä katsoo ilmiön olevan paranormaali tai ydintiedon vastainen, mikäli sitä ei ole mahdollista selittää tunnettujen luonnonlakien avulla ja c) voidaan ajatella, että sen selittäminen johtaisi paradigman muutokseen luonnontieteissä, vaikka tämä ei olekaan väistämätöntä. Esimerkiksi mainittu epistemologinen psi olisi kvasiparanormaali ilmiö.
Paranormaalin lisäksi peruskäsite parapsykologiassa on parapsykologiset kokemukset, jotka tarkoittavat aistimuksia tai muistikuvia, joita ei kyetä selittämään tavanomaisilla ilmiöillä ja jotka näyttäisivät jollakin tavalla viittaavan parapsykologisten ilmiöiden olemassaoloon. Parapsykologiassa puhutaan pseudo-psi:n käsitteen yhteydessä usein myöskin simuloinnista, joka viittaa parapsykologisilta vaikuttavien ilmiöiden tuottamiseen joko synteettisesti teknologian avulla tai maagisesti silmänkääntötemppujen ja mentalismin keinoin. Vaikka sellaisiin käsitteisiin kuin yliluonnollinen, paranormaali, parapsykologia ja psi liittyy monenlaisia harhakäsityksiä, eivätkä kaikki pidä käytetyistä termeistä, ne ovat kuitenkin selvästi osoittaneet tarpeellisuutensa ja täten vakiintuneet käyttöön parapsykologiassa.
Kirjallisuudessa parapsykologiset ilmiöt on perinteisesti jaettu yliaistilliseen havainnointiin (ESP) sekä telekinesiaan. Ensimmäisinä termiä yliaistillinen havainnointi käyttivät väitetysti toisistaan riippumatta sir Richard Burton ja parapsykologi Paul Joire. Termin teki myöhemmin tunnetuksi modernin parapsykologian perustaja J.B. Rhine, kääntämällä Rudolf Tischnerin vuonna 1921 käyttämän saksankielisen termin Außersinnlicher Wahrnehmung.
Telekinesia-termin on alun perin puolestaan lanseerannut vuonna 1890 venäläinen parapsykologian tutkija Alexandr Aksakof, jolla voidaan nykyisin tarkoittaa myöskin erityisesti esineiden liikuttamista tahdon voimalla. Läntisessä parapsykologiassa suositaan termiä psykokinesia (PK), jonka lanseerasi Henry Holt vuonna 1914. Kenttätutkimukseen suuntautuneet henkilöt suosivat monesti nimityksiä passiivinen psi (tai psi-gamma), jolla viitataan yliaistilliseen havaitsemiseen ja aktiivinen psi (tai psi-kappa), jolla viitataan psykokineettisiin ilmiöihin. Populaarin parapsykologian piirissä on puhuttu myöskin parapsyykkisistä ja parafyysisistä ilmiöistä. Parafysiikalla viitataan myös paranormaalia koskevien hypoteesien kehittämiseen, tämän käsitteen on lanseerannut alun perin ilmeisesti paroni Albert von Schrenck-Notzing.
Yhdysvaltain puolustusministeriön projekti Tähtiportista vuosina 1991-1995 vastannut SAIC pyrki muodostamaan aiempaa selkeämmän, neutraalimman ja tieteellisemmän luokittelutavan psi-ilmiöille, jotka se jakoi anomaaliseen kognitioon (tai paranormaaliin kognitioon) ja anomaaliseen toimintaan (tai anomaaliseen perturbaatioon). Näitä kahta voidaan pitää likimäärin toistensa vastakohtina, sillä anomaalisessa kognitiossa ympäristö näyttäisi aiheuttavan muutoksia tietoisuuteen ja anomaalisessa toiminnassa puolestaan tietoisuus näyttäisi aiheuttavan muutoksia ympäristöön.
Anomaalinen kognitio on vuorovaikutuksen muoto, jossa henkilö vastaanottaa paikkansapitäväksi osoittautuvaa informaatiota jollakin muulla tavalla kuin tunnettujen aistien ja tiedonvälityksen keinojen avulla. Käsite ei ota kantaa siihen, syötetäänkö tieto vastaanottajan mieleen jonkun ulkopuolisen toimijan (esimerkiksi henkimaailman, avaruusolentojen tai Jumalan) vaikutuksesta vai sisältääkö mieli itsessään jonkin mekanismin, "kuudennen aistin" tai "kolmannen silmän", jolla se pystyy itsenäisesti suorittamaan ns. yliaistillista havainnointia. Periaatteessa käsite ei myöskään sisällä kantaa siihen, onko ilmiö paranormaali, vaikka käytännössä ainakin melkein kaikissa yrityksissä löytää selitysmalleja anomaaliselle kognitiolle on lähtökohtana jokin paranormaali tekijä.
Anomaalinen toiminta puolestaan on vuorovaikutuksen muoto, jossa tieteellisesti tutkittavissa olevaan kohteeseen vaikuttaa muitakin kuin tunnettuja voimia, jonka aiheuttamat muutokset kohteessa vaikuttavat älyllisesti ohjatulta tai korreloivat joidenkin määrättyjen mentaalisten toimintojen kanssa. Koska anomaalinen kognitio on likipitäen anomaalisen toiminnan vastakohta, periaatteessa tieteellisen selityksen löytyminen anomaaliselle toiminnalle johtaisi myöskin anomaalisen kognition selittämiseen. Käytännössä sellaista tieteellistä teoriaa ei ole toistaiseksi näköpiirissä, joka sisältäisi jonkin psi:n kaltaisen mekanismin.
Parapsykologisten ilmiöiden luokittelu
Vaikka jako anomaaliseen kognitioon ja toimintaan onkin varsin selkeä, käytännössä parapsykologian käsitteistö sisältää kuitenkin sellaisia asioita, joihin sisältyy elementtejä kummastakin kategoriasta ja lisäksi mahdollisesti elementtejä parapsykologiaan liittymättömistä asioista. Kirjallisuudessa yleisimmin esiintyvien ilmiöiden ja kokemusten pohjalta parapsykologiset ilmiöt on Suomessa jaettu seuraavan tyyppisesti seitsemään eri kategoriaan, joista neljä ensimmäistä sisältyvät anomaaliseen kognitioon, viides ja seitsemäs puolestaan kuuluvat S. Albert Kivisen luokittelutavan mukaan okemaattisiin ilmiöihin (ochema=väline):
Telepatia (kr. tele = kaukana, pathos = tuntemuksiin liittyvä), jota kutsutaan joskus myös ajatustenluvuksi tai ajatuksensiirroksi, vaikka telepatia onkin laajempi käsite ja viittaa myöskin muunlaiseen, yleensä elollisten olentojen väliseen kaukovaikutukseen. Telepatiassa systeemin tila, esimerkiksi yksilön aistimus, ajatus, tunne, mielentilat tai muistikuvat, välittyy suoraan toiselle vastaavalle systeemille ilman tunnettuja välitysmekanismeja. Termin lanseerasi alun perin tunnettu 1800-luvun parapsykologian tutkija Frederic W. H. Myers korvaamaan nykyisin vähemmän käytetyn termin ajatustenluku. Käsite ei ota kantaa siihen tapahtuuko se jonkinlaisena suorana tiedonsiirtona vai välillisesti jotakin kautta, eikä myöskään siihen onko telepatia itsenäinen ilmiö vai seurausta jostakin toisesta ilmiöstä. Käsitettä on paljon myöskin käytetty viime vuosina puhuttaessa telepatian simuloinnista teknologian avulla.
Selväaistiminen tai selvänäkö (ransk. clair = selvä, voyance = näkö) tarkoittaa paranormaalia tiedon vastaanottamista jostakin sellaisesta asiasta, josta kenelläkään toisella yksilöllä ei ole minkäänlaisia aistihavaintoja tai muuta mielensisältöä kuin vasta jälkeenpäin, kun tiedon paikkansa pitävyys mahdollisesti tarkistetaan. Käsite edellyttää, että tämä asia tai ainakin tieto tästä asiasta on jo olemassa jossakin, mutta ei kuitenkaan yksilön tavanomaisen havaintokyvyn piirissä sillä hetkellä. Käsite ei ota kantaa siihen, missä muodossa tiedon vastaanottaminen tapahtuu, eikä myöskään siihen tapahtuuko tämä tietoisesti tai tiedostamatta vai muuntuneessa tajunnantilassa kuten transsissa. Ei ole siis oleellista tuleeko vastaanotettu tieto vaikutelmana, mielijohteena, mielikuvana, unena, näkynä, tunteena, ajatuksena, merkkinä tai jollain muulla tavoin. Tiedon laadun suhteen oleellista on vain se, kuten muussakin anomaalisessa kognitiossa, että signaali poikkeaa selvästi kohinasta, eli yhteensattumasta. Termiä käytti kirjallisuudessa ensimmäisenä ranskalainen mesmeristi Marquis de Puységur vuonna 1784.
Yliajallinen havainnointi (extratemporal perception = ajan ulkopuolinen havainnointi), joka tarkoittaa paikkansa pitäväksi osoittautuvan tiedon vastaanottamista tulevista tapahtumista tai asioista ilman, että niitä voisi päätellä nykyhetkellä saatavilla olevan tiedon valossa. Käsite ei muutoin poikkea edellä kuvatusta selvänäkemisen määritelmästä. Termiä on käytetty ensimmäisenä Richard Mathesonin romaanissaan Helvetin talo vuonna 1971. Käsitteestä saatetaan käyttää myöskin nimitystä ajallinen ESP.
Paranormaali havainnointi (paranormal perception) on käsite, jolla voidaan viitata paitsi yliaistilliseen havainnointiin ylipäätänsä, niin myöskin erityisesti tiedon vastaanottamiseen sellaisista asioista, joita ei nykykäsityksen mukaan ole olemassa ja joiden todenperäisyyttä ei voi näin ollen nykymenetelmillä fysikaalisesti vahvistaa, mutta joista on kuitenkin niin runsaasti väitettyjä havaintoja, että niiden olemassaoloa - vaikutti asia kuinka epätodennäköiseltä ja epäuskottavalta tahansa - voisi kuitenkin teoriassa testata vertailemalla poikkeavatko havaintojen tekijöiden tarjoamat tiedot pelkästä sattumasta kun kaikenlainen viestintä estetään. Paranormaalista havainnoinnista voidaan tässä merkityksessä puhua silloin kun saatu kiistattomat tilastolliset todisteet siitä, että nämä havainnot kuvaavat jotakin objektiivisesti olemassa olevaa asiaa. Tähän kategoriaan kuuluvat monet väitteet kanavoinnista, aurojen näkemisestä ja kaivonkatsonnasta.
Paranormaalit tajunnantilat (paranormal states of consciousness), joka voi tarkoittaa sitä, että yksilö kokee irtautuvansa kehostaan tai sulautuvansa osaksi ympäristöään ja tekevänsä siitä havaintoja, jotka osoittautuvat myöhemmin paikkansa pitäviksi ja joita olisi ollut käytännössä mahdotonta tietää tavanomaisilla keinoilla tai vaikuttamaan ympäristöönsä kokiessaan olevansa irti omasta kehostaan. Parapsykologian kannalta relevanttia ovat vain testattavissa olevat ilmiöt ja niitä koskevat hypoteesit, esimerkiksi mahdolliset kuoleman jälkeiset olotilat eivät juurikaan kuulu tieteen piiriin. Paranormaalilla tajunnantilalla voidaan myöskin tarkoittaa sitä, että jokin osa kehosta tai sen toiminnoista siirtyy pysyvästi tai väliaikaisesti kehon ulkopuolelle kuten tunnonsiirtokokeissa, jossa ihmisen tunnon katsotaan siirtyneen kehon ulkopuolelle (yleensä vesilasiin). Kolmas paranormaalin tajunnantilan muoto on sellainen muuntunut tajunnantila, jonka ominaisuutena on (kutsutaanpa sitä sitten herkistymiseksi tai possessioksi), että henkilö sen aikana kykenee suorituksiin, mihin ei normaalisti missään määrin kykenisi (esimerkiksi xenoglossia, metagnomia, ja omnipatia tai super-ESP). Tämän termin juuret ovat hippiliikkeessä, jossa sitä käytettiin lähinnä viimeksi mainitussa merkityksessä.
Anomaalinen toiminta tai perturbaatio (perturbaatio = häiriö, sekaantuminen) tarkoittaa esineissä tai ihmisissä ilmeneviä tietoisuuden tai alitajunnan vaikutusta, intentionaalisesti tai ajattelematta, johonkin kohteeseen kuten ihmisiin tai esineisiin. Kuten todettua, termi on alun perin Science Applications International Corporationin lanseeraama ja tästä kategoriasta on käytetty perinteisesti myöskin nimitystä psykokinesia.
Sekalaiset ilmiötyypit, jotka eivät ole selkeästi luokiteltavissa yhteenkään yllä olevaan, vaan ovat sekalainen yhdistelmä vähintään kahdesta kategoriasta. Tähän luokkaan kuuluvat kummittelun kaltaiset ilmiöt, joita ovat poltergeist-ilmiöt, aavemaiset luonnonhäiriöt (kuten selittämättömät äänet ja haamuvalot), aktiivinen kummittelu, passiivinen kummittelu, kuolinvuodetapahtumat, valokuvissa esiintyvät anomaliat sekä (fysikaalinen ja mentaalinen) mediumismi. Näihin puolestaan lasketaan erilaisia yksittäisiä ilmiötyyppejä, joita ovat ilmestykset eli apparitiot (kuten kriisiapparitiot, näyt ja kummitusten näyttäytyminen), apportit, ektoplasma, psykofonia, suoraäänet ja muut selittämättömät ääni-ilmiöt, tunnistamattomat hajut, aavemaiset tuntemukset ja koskettamisen tunne, automatismit (kuten automaattikirjoitus), esineiden anomaalinen liikehdintä (kuten pöytätanssi), sähköiset häiriöt ja tekniset anomaliat sekä lämpötilan, paineen tai muun muuttujan vaihtelu ilman ymmärrettävää syytä. Kummittelun kaltaisten ilmiöiden lisäksi tähän kategoriaan kuuluvat jälleensyntymämuistot (esimerkiksi lapsuudessa tai hypnoosissa) ja niihin liittyvät syntymämerkit.
Edellä mainituiksi telepaattisiksi ilmiöiksi voidaan ajatustenluvun lisäksi laskea skopestesian, psykologi Edward B. Titchenerin lanseeraaman 1898 käsitteen, joka tarkoittaa paikkansapitävää tunnetta tuijottamisen kohteena olemisesta ilman, että asianomainen näkee kohti katsovaa henkilöä. Ilmiö voidaan luokitella telepaattiseksi, koska siinä on yhteys toisen henkilön visuaalisen mielensisällön ja toisen henkilön kokeman tunteen välillä. Telepaattisiin ilmiöihin voidaan lukea myöskin kaukohypnoosi, jossa kaukana oleva yksilö vaikuttaa reagoivan telepaattisesti toisen henkilön odotuksiin, toiveisiin tai kehotuksiin. Tähän kategoriaan kuuluvat myöskin biokommunikaatio ja eläin-ESP, joissa kasvien tai eläinten välillä esiintyy telepaattista viestintää. Telepatian kaltainen ilmiö on myöskin kvanttikietoutuminen, sillä erotuksella että siinä ei välity informaatiota klassisessa mielessä. Väitetyt ilmiöt voidaan luokitella tyyppien lisäksi kategorioihin ilmenemismuotojen perusteella, jollaisia ovat mm. psyykilliset luennat, puhelintelepatia, ganzfeld-telepatia ja unitelepatia.
Vastaavasti selvänäköön liittyvät sellaiset käsitteet kuin toinen näkö, selväkuulo, selvätunteminen, selvähaistaminen ja selvämaistaminen, riippuen siitä minkälaisia aistimuksia selvänäössä vastaanotetaan. Väitettyjen selvänäköisten ilmiöiden luokitteluun on ehdotettu ainakin viittä eri osa-aluetta:
Kryptestesia, jota on käytetty tarkoittamaan piilossa olevan esineen havaitsemista tai tiedostamatonta kykyä vastaanottaa tietoa asioista, jotka eivät ole normaalien aistien saavutettavissa. Tämän termin lanseerasi alun perin nobelisti Charles Richet jälkimmäisessä merkityksessä.
Telestesia, joka tarkoittaa kaukana normaalien aistien tavoittamattomissa olevan esineen havaitsemista, ilman normaalien tiedonvälityskanavien hyödyntämistä. Käsitteen on lanseerannut alun perin Frederic William Henry Myers vuonna 1882.
Psykoskopia tai psykometria, joka tarkoittaa relevantin tiedon hankkimista esineestä pelkästään kosketuksen kautta. Psykometrian käsitteen on alun perin lanseerannut vuonna 1842 fysiologian professori Joseph Rodes Buchanan. Yleisemmällä tasolla puhutaan retrokognitiosta, joka on niin ikään Frederic Myersin lanseeraama käsite.
Dermo-optinen havaitseminen eli silmätön näkökyky, joka tarkoittaa väitettyä paranormaalia kykyä "nähdä" ilman silmiä. Termin lanseerasi alun perin psykologi Gregory Razran 1950-luvulla. Sen osa-alue on "paroptic vision", runoilija Jules Romainsin lanseeraama käsite, joka tarkoittaa kykyä "nähdä" kirjoitettua tekstiä ilman silmiä. Joskus tässä yhteydessä puhutaan myöskin biointroskopiasta, joka viittaa ajatukseen, jonka mukaan ihon alla olisi valoa aistivia soluja.
Läpinäkö, joka tarkoittaa kiinteän kohteen sisällä tai takana olevien asioiden havaitsemista. Tämä käsite on tullut tunnetuksi Natasha Demkinan tapauksen myötä.
Selvänäkijät ja selvänäkemistä koskevat tutkimukset käyttävät useita erilaisia metodeja, joista tieteellisesti merkittävimpänä voidaan pitää Yhdysvaltain projekti Tähtiportin kehittämää kaukokatsontaa, johon sisältyy lähtökohtaisesti tieteestä tuttu kohteen sokkouttaminen. Tähtiportin asiakirjojen tultua julkisuuteen 90-luvulla, kaukokatsontaa on popularisoitu laajasti ja metodista on sittemmin yksityisellä sektorilla kehittynyt useita eri protokollia käyttäviä alatyyppejä, kuten tieteellinen kaukokatsonta, kontrolloitu kaukokatsonta ja protokolla, jonka on kehittänyt Havajin kaukokatsojakilta. Termin kehittivät Janet Mitchell, Karlis Osis, Gertrude Schmeidler ja Ingo Swann Yhdysvaltain parapsykologisen tutkimusseuran tapaamisessa 8. joulukuuta 1971.
Listassa kolmantena mainittu yliajallinen havainnointi sisältää taasen seuraavat yleisesti käytetyt käsitteet: 1) Aavistus, joka tarkoittaa paikkansa pitäväksi osoittautuvaa tunnetta jostakin tulevaisuudessa tapahtuvasta asiasta, josta henkilöllä ei ole ollut ennakkotietoa. 2) Enneunet, jotka ovat tosiunia, joita ei voida selittää yhteensattumalla, kryptomnesialla tai muulla tavanomaisella selityksellä 3) Enteet, eli ennusmerkit tapahtumista, joista henkilöllä ei ole ennakkotietoa. Eräs muoto tästä on etiäinen, joka tarkoittaa kirjaimellisesti edelläkulkijaa. Sillä viitataan selittämättömään tapahtumaan (kuten ääneen, näkyyn tai fysikaaliseen ilmiöön), joka on samankaltainen kuin jonkin henkilön tämän jälkeen aiheuttama tapahtuma (kuten vierailu). Etiäinen tunnetaan käsitteenä lähinnä Suomessa ja Norjassa (jossa sitä kutsutaan nimellä Vardøger). Joskaan etiäinen ei kuulu selkeästi tähän kategoriaan, koska väitettyihin etiäisiin liittyy monesti myöskin elementtejä telepatian ja psykokinesian käsitteistä. 4) Ennustaminen, joka tarkoittaa tulevaisuutta koskevaa selväaistimista 5) Metagnomia, joka tarkoittaa ennalta tietämistä transsitilassa 5) Povaus, joka tarkoittaa väitettyä tulevaisuuteen katsomista erilaisten apuvälineiden (kuten kristallipallon) avustuksella. 6) Déjà-ilmiö, jossa edeltä käsin syntyy tiedostamattomia hermostollisia reaktioita johonkin tapahtumaan liittyen, joiden jälkeen henkilö saattaa kokea tapahtuman tutuksi tai alitajuisesti tienneensä sen etukäteen. Termi tulee sanasta déjà vu, jota käytti ensimmäisenä ranskalainen filosofi ja parapsykologi Émile Boirac.
Listassa kuudentena olevan anomaalisen toiminnan katsotaan puolestaan tyypillisimmillään sisältävän seuraavat osa-alueet:
Telekinesia tai makro-psykokinesia, joka tarkoittaa kohteiden ja kappaleiden (esimerkiksi psi wheel) selittämättömiä liikkeitä samaan aikaan kun joku pyrkii tietoisesti saamaan näitä liikkeitä aikaiseksi. Käytetään usein laajemminkin yleiskäsitteenä väitetyistä paljain silmin erotettavissa olevista psykokineettisista ilmiöistä. Eräs muoto tästä on eläin-PK.
Mikro-psykokinesia, joka tarkoittaa elektronisissa ja joskus myös hienomekaanisissa laitteissa esiintyviä poikkeavia ilmiöitä, jotka ovat tilastollisesti erittäin merkitseviä ja jonka käyttäytyminen viittaa mentaaliseen alkuperään (esimerkiksi siten, että joku yrittää samaan aikaan saada aikaan mielen voimalla kyseisiä poikkeamia). Mikro-PK on tullut tunnetuksi satunnaislukugeneraattoreilla tehtävän tutkimuksen myötä, joka käynnistyi 1970-luvulla Helmut Schmidtin toimesta ja jota jatkoi mm. Princetonin yliopiston parapsykologian tutkimusyksikkö (Princeton Engineering Anomalies Research, PEAR). Yksi esimerkki ilmiöstä ovat sähkölaitteet, jotka lakkaavat toimimasta tai häiriintyvät henkilön läsnä ollessa. Nobelisti Wolfang Pauli, jonka mukaan tämä ilmiö nimettiin Pauli-efektiksi, liitti tämän osaksi synkronisiteettia, vaikka laitteiden häiritseminen (ainakaan tavanomaisista keinoista puhuttaessa) ei edellytä sellaisia pitkiä teleologisia tapahtumaketjuja, joka on synkronisiteetin määritelmässä oleellista. Monien raportoima esimerkki Pauli-efektistä on valaistuksen (kuten katulamppujen) sammuminen henkilön kävellessä niiden ohi, jota kutsutaan katulamppu-interferenssiksi Hilary Evansin lanseeraaman termin mukaan.
Biopsykokinesia tai DMILS (Direct Mental Interaction with Living Systems), joka viittaa biologisissa järjestelmissä tapahtuviin muutoksiin, jotka eivät ole selitettävissä tavanomaisin keinoin ja jotka ovat mentaalista alkuperää. Yhdysvaltain hallituksen luokittelussa tällaisia ilmiöitä kutsutaan mieli-keho interventioksi. Tyypillinen tähän kategoriaan sisällytetty käsite on henkiparantaminen.
Morfokinesia, joka tarkoittaa sellaisia muutoksia kappaleen muodossa, rakenteessa tai tilassa, joita ei voi selittää normaalilla tavalla ja jotka näyttäisivät olevan mentaalista alkuperää. Tähän lukeutuu lusikantaivutus eli Geller-efekti, joka on nimetty lusikantaivuttaja Uri Gellerin mukaan. Joskus tämän käsitteen puitteissa puhutaan myöskin metamorfoosista, eli selittämättömistä muodonmuutoksista tai pituusvaihteluista, joista jälkimmäisen teki 1800-luvulla tunnetuksi meedio Daniel Dunglas Home. Tähän kategoriaan voi lukea myöskin Wilhelm Reichin luoman käsitteen pilvien manipuloinnille ja Stephen Kingin lanseeraaman pyrokinesian.
Ajatusvalokuvaus (myöskin parapsyykkinen valokuvaus tai nensha), joka tarkoittaa valokuvien ilmestymistä filmille tai jossakin muussa formaatissa, ilman että ilmiölle löytyy luonnollista selitystä. Käsitteen on alun perin luonut japanilainen psykologian professori ja Japanin ensimmäisen parapsykologian instituutin perustaja Tomokichi Fukurai vuonna 1913.
Levitaatio, joka tarkoittaa eli ihmisten, eläinten tai elottomien kappaleiden nousemista ilmaan ilman havaittavaa syytä. Psykokinesian määritelmä täytyy silloin kun ilmiön käyttäytyminen vaikuttaisi heijastelevan mentaalista alkuperää. Termi levitaatio on yleistynyt 1800-luvun lopulla, mutta kuvauksia levitaatiosta on esitetty jo antiikista lähtien (esim. levitoivat pyhimykset).
Teleportaatio, joka tarkoittaa kohteiden selittämätöntä katoamista ja välitöntä ilmestymistä toisessa paikassa tai ajassa. Tämän käsitteen lanseerasi paranormaalien tutkija Charles Fort vuonna 1931. Eräänlainen teleportaation osatekijä on materialisaatio, jossa jokin entiteetti tai kohde ilmestyy näkyville tyhjästä. Vastakohta sille on dematerialisaatio, joka tarkoittaa kappaleen katoamista täsmälleen päinvastaisella tavalla. Eräänlainen antiteesi teleportaatiolle on tästä bilokaatio, jossa kohde (esimerkiksi henkilö) ilmestyy kahteen tai useampaan paikkaan katoamatta kuitenkaan ensimmäisestä paikasta. Näitä teleportaatioon liittyviä käsitteitä voisi kutsua yhteisnimityksellä materialisaatioilmiöt.
Spontaani psykokinesia, käsite jota käytetään lähinnä spontaanin toistuvan psykokinesian yhteydessä. Käytännössä tällä tarkoitetaan poltergeist-ilmiötä, rajuja fysikaalisia ilmiöitä sisältävää, yleensä lyhytaikaista tapahtumasarjaa, jolle ei ole löydettävissä mitään tavanomaista selitystä ja joihin vaikuttaa liittyvän tietoisuutta. Poltergeist tarkoittaa suomeksi räyhähenkeä, sen lanseerasi alun perin Erasmus Alberus vuonna 1540 ilmestyneessä teoksessaan Novum dictionarii genus - sanotaan, että termin olisi keksinyt alun perin hänen ystävänsä Martin Luther viitatessaan omiin kokemuksiinsa "pirun manifestaatioista". Spontaanin psykokinesian käsitettä voidaan käyttää myös monissa muissa kummittelun kaltaisissa ilmiöissä, joissa sanotaan olevan kyse aidoista paranormaaleista ilmiöistä. Toisaalta kummittelun kaltaiset ilmiöt ovat niin selkeästi oma sekalainen kategoriansa, johon liittyy elementtejä myöskin anomaalisesta kognitiosta, että ne on tässä yhteydessä luokiteltu osaksi sekalaisia ilmiöitä.
Synkronisiteetti, sveitsiläisen psykiatrin C. G. Jungin luoma ja nobelisti Wolfang Paulin edelleen kehittämä käsite, joka tarkoittaa merkitsevää yhteensattumaa. Se viittaa tilanteisiin, joissa kahta tai useampaa toisiinsa liittymätöntä asiaa yhdistää keskenään symbolinen merkitys, jotka ovat liian epätodennäköisiä ollakseen selitettävissä sattumalla. Tämä asia voidaan myöskin määritellä pitkinä tapahtumaketjuina, joissa kausaliteetti vaikuttaa teleologisesti rikkoutuvan. Tyypillinen esimerkki tästä on kirjastoenkeli.
Mikäli haluat oppia enemmän parapsykologian perusteista, suosittelemme osallistumista alan peruskursseille. KPU Edinburghin yliopistossa järjestää 11 viikkoa kestäviä parapsykologian online-kursseja kiinnostuneille kaksi kertaa vuodessa. Parapsykologian säätiö puolestaan on alkanut järjestämään verkossa kerran vuodessa kuusi viikkoa kestävää ilmaista parapsykologian ja anomalistisen psykologian peruskurssia. Myöskin Parapsykologian instituutti pyrkii tulevaisuudessa järjestämään pienimuotoisempia kursseja.
Sivua päivitetty viimeksi 29.10.2016