Mitä on parapsykologia?

Näkökulmia parapsykologiaan

Parapsykologia on poikkitieteellinen tutkimusala, jonka tutkimusongelmat liittyvät kysymyksiin, voiko mieli vastaanottaa tietoa ympäristöstään tai vaikuttaa ympäristöönsä ilman tunnettuja fysikaalisia mekanismeja. Tutkimuskohteet voidaan jakaa neljään eri kategoriaan:

Parapsykologian asema tieteenalana voidaan nähdä jossain määrin kiistanalaisena, mutta alan tutkimustoiminnalla on kuitenkin verrattain vakiintunut asema monissa yliopistoissa ja akateemisissa instituutioissa. Parhaillaan noin 20 yliopistossa toimii parapsykologian tutkimusyksiköitä tai tutkimusryhmiä. Niiden elinikä on tähän mennessä vaihdellut muutamasta vuodesta vuosikymmeniin; ainakin noin 30 yliopistossa on nykyisten lisäksi toiminut aiemmin parapsykologian tutkimusyksiköitä ja -ryhmiä. Kaikkiaan yksittäisiä parapsykologian tutkimuksia on tehty noin 60 eri maan yliopistoissa, joiden lisäksi maailmalla on runsaasti yksityisiä tutkimukseen liittyviä instituutioita. Yhdysvalloissa toimivalla parapsykologian alueen akateemisten tutkijoiden keskusjärjestöllä, Parapsychological Associationilla, on viimeisimmän esitetyn tiedon valossa reippaasti yli 300 jäsentä noin kolmestakymmenestä eri maasta. Se on maailman suurimman tieteellisen seuran, American Association for the Advancement of Sciencen jäsenjärjestö.

Maailmalla on valmistunut vuoteen 2016 mennessä arviolta pitkälti toista sataa parapsykologiaan erikoistunutta tohtoria. Lähin mahdollisuus suorittaa tohtorintutkinto erikoistumalla parapsykologiaan on Lundin yliopistossa Ruotsissa, jossa toimivassa tutkimuskeskuksessa tohtoriksi valmistuvia valvoo parapsykologian ja hypnologian professori Etzel Cardeña. Merkittävä osa, luultavasti jopa enemmistö tähän mennessä parapsykologiasta väitelleistä tohtoreista on suorittanut tutkintonsa Edinburghin yliopistossa noin 30 vuotta toimineen tohtorinkoulutuksen ansiosta, joiden lisäksi Koestlerin parapsykologia-yksikkö (KPU) on ohjannut vuoteen 2006 mennessä noin 120 gradua tai viimeisen opintovuoden projektia. Vuonna 2009 parapsykologi Deborah Delanoy kertoi (lainaus löytyy George Hansenin artikkelista) Edinburghin yliopiston parapsykologian koulutusohjelmaan kytkeytyviä tohtoreita olevan yhteensä 36.

Yhdistyneessä Kuningaskunnassa on nykyisin trendinä viitata parapsykologeihin suhteessa heidän alkuperäänsä Morrisin/Koestler oppituolista (Koestler Parapsychology Unit, KPU). Siten, KPU:n ensimmäisen sukupolven 'lapset' vastaanottivat tohtorintutkintonsa Robert Morrisin alaisuudessa Edinburghissa, toisen sukupolven 'lapsenlapset' ovat suorittaneet tohtorintutkintonsa jonkun Morrisin kouluttaman tohtorin valvonnassa, kolmas sukupolvi tai 'lapsenlapsenlapset' ovat suorittaneet tohtorintutkintonsa Morrisin 'lastenlasten' valvonnassa jne. Parhaillaan on olemassa 27 henkilöä, jotka suorittivat tutkintonsa Morrisin alaisuudessa, joista 18 työskentelee täysipäiväisesti tutkijoina tai ovat mukana yliopistollisissa tutkimusryhmissä, joista 12 Iso-Britannian yliopistoissa. Yhdistyneessä Kuningaskunnassa on parhaillaan yhdeksän toisen sukupolven KPU 'lapsenlapsia', jotka ovat suorittaneet tohtorintutkinnon parapsykologiasta, joista seitsemän on työllistettynä Iso-Britannian yliopistoissa, joiden lisäksi 12 'lastenlasta' on parhaillaan suorittamassa tohtorintutkintoaan päätökseen.

Psi-Encyclopediassa syksyllä 2016 julkaistun taulukon mukaan näitä professori Bob Morrisin akateemisia seuraajia on jo 46 kappaletta ja kaikkiaan Iso-Britanniasta valmistunut ainakin 80 tohtoria aiheenaan parapsykologia, joiden lisäksi peräti 19 on parhaillaan kouluttautumassa tohtoriksi. Kesällä 2016 Edinburghin yliopiston parapsykologian professoriksi ylennetyn Caroline Wattin ja professori  Bernard Carrin tekemän katsauksen mukaan heistä 37 tekee tälläkin hetkellä akateemista tutkimusta parapsykologian parissa ja Iso-Britanniassa on nykyisin 17 laitosta, jossa harjoitetaan parapsykologian tutkimusta yksittäisten tutkijoiden, tutkimusryhmien tai tutkimusyksiköiden toimesta.

Mitä parapsykologia on ja mitä se ei ole?

Termin parapsykologia lanseerasi vuonna 1889 saksalainen psykologi Max Dessoir toteamalla Sphinx-lehdessä: "jos joku... luonnehtii termin alkuosalla "para" asioita, jotka ylittävät tavanomaisen tai ovat sen rinnalla, sitten ehkäpä ilmiöitä, jotka menevät normaalin sielunelämämme ulkopuolelle, voisi luonnehtia parapsykologisiksi, ja tiedettä joka käsittelee tällaisia ilmiöitä parapsykologiaksi. Termi ei ole miellyttävä, siltikin mielestäni siitä on hyötyä kuvatessa tähän saakka tuntemattomia raja-alueita tavanomaisten ja patologisten asioiden välissä". KPU:ta johtanut edesmennyt parapsykologian professori Robert Morris tiivisti alan lähtökohdat seuraavasti:

Monesti parapsykologia liitetään myös yhdeksi taustatekijäksi tavoitteessa kehittää sovellutuksia, jotka johtaisivat ajatustenlukua, yliaistillisuutta, mielen vaikutusta aineeseen, levitaatiota, teleportaatiota ja muita parapsykologisia ilmiöitä muistuttavien keinotekoisten efektien hyödyntämiseen sekä parapsykologian tutkimien tapahtumien simuloimiseen viihdykkeeksi tai hyödykkeeksi. Psi-ilmiöiden simuloiminen kuuluvat myöskin parapsykologiassa tarkasteltaviin asioihin pseudo-psi -hypoteesiin liittyvässä tutkimuksessa.

Parapsykologia täyttää tieteenalan tunnusmerkistön sikäli, että sen asema osana tieteellisiä instituutioita on sangen vakiintunut, useissa yliopistoissa on mahdollisuus kytkeä akateeminen tutkinto parapsykologiaan ja akateemisia opintomahdollisuuksia on tarjolla tohtorinkoulutusta myöten, tutkimustoimintaa on ympäri maailmaa ja alalla on runsaasti omia vertaisarvioituja julkaisuja. Aiheen kiistanalaisuudesta huolimatta kaikki parapsykologiassa yleisesti käytetyt menetelmät on tunnustettu tiedeyhteisössä, ja niitä on osattu hyödyntää muillakin tieteenaloilla.

Sen asemaa tieteenalana on kuitenkin pyritty horjuttamaan kyseenalaistamalla sen tarpeellisuutta, sillä parapsykologia on varsin monitieteistä ja tutkimusongelma hyvin kiistanalainen. Parapsykologian heikkoutena on nähty se, että muiden kuin tunnustettujen akateemisten instituutioiden suuri osuus vaarantaa alan riippumattomuuden. Arvostelua on kohdistunut vahvasti myös siihen, ettei akateeminenkaan parapsykologian tutkimustoiminta täytä aina tiedeyhteisön edellyttämiä normeja ja standardeja, esimerkiksi resurssien puutteen sekä yksittäisten henkilöiden herkkäuskoisuuden tai tieteellisten vilppien takia.

Tästä huolimatta skeptikoidenkin keskuudesta on puolustettu parapsykologian asemaa tieteenä, psi-ilmiöiden olemassaoloa koskevasta debatista huolimatta, sillä perinteistenkin tieteenalojen reuna-alueilla esiintyy heppoisia ajatusrakennelmia ja vilppiä. Monet parapsykologian tieteellisen statuksen kyseenalaistajatkaan eivät välttämättä ole valmiita leimaamaan parapsykologiaa pseudotieteeksi vaan luokittelevat professori Marcello Truzzin tavoin parapsykologian pikemminkin esitieteeksi. Jyrkimpien parapsykologian kriitikkojen kohdalla on eräänlaisena vastareaktiona noussut keskustelua terveen skeptismin suhteesta pseudoskeptismiin. Joissakin asioissa parapsykologiassa ollaan jopa tarkempia tieteellisyyden suhteen kuin yleisesti tunnustetuilla tieteenaloilla; esimerkiksi monet vaikutusvaltaisina pidetyt vertaisarvioidut valtavirran julkaisut edistävät käytännöillään julkaisuvinoumaa, toisin kuin vertaisarvioidut parapsykologian julkaisut.

Jos ei haluta ottaa kantaa parapsykologian tieteellistä asemaa koskevaan kiistaan, voidaan puhua neutraalimmin tutkimusalasta, jolloin ei oteta kantaa täyttyvätkö autonomisen tieteenalan kriteerit parapsykologian kohdalla. Tieteellinen keskustelu parapsykologian itsensä ja sen peruskäsitteiden ympärillä käy edelleenkin vilkkaana ja ala ei ole siinä mielessä vielä täysin vakiintunut, mistä lisää jäljempänä erityisesti psi:tä käsittelevässä luvussa. Viimeisin merkittävä murros parapsykologiassa on tapahtunut vuosituhannen vaihteen jälkeen, sillä parapsykologian tutkimustoimintaa on siirtynyt osaksi anomalistista psykologiaa. Samaan aikaan Internet ja globalisaatio ovat murtaneet entisiä rajoja kansainvälisellä tasolla.

Parapsykologiaan on liitetty muun muassa seuraavan tyyppisiä ominaisuuksia:

Yleisesti voisi todeta, että Suomessa ja myöskin muualla maailmalla parapsykologiasta puhutaan valitettavasti hyvinkin monessa eri merkityksessä, mikä hankaloittaa osaltaan rakentavaa julkista keskustelua aiheesta. Asiaa ei helpota, että Wikipedian, Paranormaali Wikin, Suomen Parapsykologisen tutkimusseuran, Ihmeellinen Maailma -tietosanakirjan, Suomisanakirjan, kirjastojen kysy-palvelun, pienehkön sivistyssanakirjan ja monenlaisten kansainvälistenkin lähteiden määritelmät eivät ole aivan yhteneväisiä. Seuraavat kolme määrittelytapaa kattavat yleisimmät lähestymistavat asiaan, josta vain ensimmäinen vastaa pitkälti alussa kuvattua määritelmää.

Lisäksi asiaan vain pintapuolisesti tutustuneet kytkevät joskus parapsykologiaan myös mm. ufot, taikavarvut, kansanparannuksen tai jopa salaliitot, joilla ei ole juuri mitään tekemistä parapsykologian kanssa. Ihmisten epätavanomaisissa kokemuksissa on kylläkin joskus kytkentöjä parapsykologian ja muiden selittämättömien asioiden välillä, jonka (ja yleisen mielenkiinnon) vuoksi tälläkään sivuilla julkaistavat selittämättömät kokemukset eivät tiukasti rajaudu vain parapsykologisiin kokemuksiin vaan määräytyvät enemmänkin julkaistavaksi tarjottujen memoraattien ja dokumentaation perusteella. Toinen yhdistävä tekijä on yleiskäsite rajatieto, joka sisältää kaiken paranormaaleihin ilmiöihin ja henkisyyteen liittyvän toiminnan ja julkaisut, mukaan luettuna skeptismin ja parapsykologian. Tämän yleiskäsitteen taustalla on se tosiasia, että mm. parapsykologian harrastajat saattavat olla kiinnostuneita myöskin muista kummallisista asioista.

Parapsykologia ei ole myöskään minkään uskonnollisen tai filosofisen ideologian ruumiillistuma; erityisesti on korostettava ettei parapsykologia ole nykyisin lähelläkään spiritualismia, vaikka sen historialliset juuret osittain palautuvatkin 1800-luvulla vallinneeseen tieteelliseen kiinnostukseen spiritualismia kohtaan. Käytännössä kannattaakin pohtia kriittisesti sitä, missä merkityksessä käyttää termiä parapsykologia tai missä merkityksessä kuulee sitä muiden toimesta käytettävän.

Koska parapsykologi ei ole virallinen, laillistettu ammattinimike, sitä kannattaa myöskin pohtia kriittisesti, mitä tämä nimike kenellekin tarkoittaa. Parapsykologeina esiintyvät tai parapsykologeiksi kutsutut henkilöt, eivät välttämättä todellisuudessa tee parapsykologian yleisiä standardeja täyttävää tutkimusta ammatikseen tai edes vapaa-ajallaan. Vielä harvempi voi esiintyä parapsykologina vetoamalla yliopistolliseen tutkintoon alalta. Parapsykologiasta väitelleitä tohtoreita on koko maailmassa vain noin puolisen sataa, joskin luku on kasvaa nykyisin ennennäkemättömällä tahdilla kuten tämän sivun alussa oli esillä. Suurin osa parapsykologian alalla tutkimusta tekevistä henkilöistä edustavat muita tieteenaloja kuten psykologiaa, antropologiaa, biologiaa, kemiaa, insinööritieteitä, filosofiaa, fysiikkaa ja psykiatriaa.

Suomen Parapsykologisen Tutkimusseuran varapuheenjohtajana toimivan psykiatri Markku Siivolan mukaan olisi syytä käyttää miltei yksinomaan ensimmäistä, suppeinta määritelmää parapsykologiasta puhuttaessa. Kaksi muuta määrittelyä aiheuttavat yleensä liikaa väärinkäsityksiä ja sopivat paremmin vapaamuotoisempiin pohdintoihin aihealueeseen perehtyneiden kesken. Toisaalta hän pitää kuitenkin tieteellistä näkökulmaa parapsykologiaan liian ahtaana, "..koska se on enemmän kiinnostunut menetelmästä kuin itse tiedosta, ja on vastoin tieteen ihannetta saavuttaa tietoa menetelmästä riippumatta. Se on kiinnostunut enemmän todistettavuudesta kuin totuudesta." Hän ehdottaakin jakoa analyyttiseen ja intuitiiviseen parapsykologiaan, sekä uskomusjärjestelmiä edustavaan parapsykologismiin. Hän kuvaa näitä seuraavasti:

Suomessa tämä jako näkyy järjestötasolla siten, että Suomen Parapsykologinen Tutkimusseura on pyrkinyt nykyisin keskittymään jälkimmäiseen, ns. intuitiiviseen parapsykologiaan kun taas Parapsykologian instituutti edustaa ensin mainittua ns. analyyttista parapsykologiaa. Ennen instituuttia analyyttisen parapsykologian lipunkantajana Suomessa toimi vuonna 1907 perustettu Sällskapet för Psykisk Forskning.

Eri maissa käytetään monenlaisia rinnakkaistermejä kuvaamaan parapsykologiaa. Monesti niille on tyypillistä, että ne viittaavat parapsykologiaa laajempaan tai kapeampaan konseptiin, tai muulla tavoin poikkeavat hieman parapsykologian määritelmästä. Tällaisia käsitteitä ovat edellä mainittujen parapsyykkisen tutkimuksen ja psi-tutkimuksen lisäksi psykobiofysiikka, psykotroniikka, psioniikka, psykoenergetiikka, metapsykologia, paranormaalin tutkimus, eniologia ja energialääketiede. Parapsykologiaan liittyviä tutkimusaloja ovat anomalistisen psykologian ohella tietoisuudentutkimus, transpersoonallinen psykologia ja thanatologia.

PSI

Parapsykologiassa eräs keskeisimpiä käsitteitä ovat psi-ilmiöt. Psi (symbolina kreikan 23. kirjain Ψ, joka viittaa psyykeen tai sieluun) on yleiskäsite, jota käytti ensimmäisenä biologi Berthold P. Wiesner (1901-1972) kuvatakseen kognitiivisia tai fysiologisia toimintoja, jotka eivät ole selitettävissä tavanomaisilla tavoilla. Käsite lanseerattiin parapsykologiaan vuonna 1942 psykologi Robert H. Thoulessin toimesta. Heidän tarkoituksenaan oli luoda neutraali yhteisnimike viittaamaan yliaistilliseen havainnointiin ja telekinesiaan, ilman sellaisten sivumerkitysten luomaa painolastia, jotka viittasivat epätieteellisiin käsityksiin näiden ilmiöiden syistä. Vaikka he olivat huolellisia tarkoitusperiensä ilmaisemisessa, psi on kuitenkin nyttemmin vakiintunut viittaamaan ilmiöiden sijaan juurikin taustalla oleviin syihin. Toisaalta käsitteelle ei liene kuitenkaan muodostunut niin merkittävää painolastia, koska termin käyttö on ollut varsin maltillista tieteellisen kontekstin ulkopuolella.

Parapsychology Association tyytyy sanakirjassaan viittaamaan siihen miten termiä yleisesti käytetään, joko substantiivina tai adjektiivina identifioimaan paranormaaleja prosesseja ja psi-ilmiöiden paranormaaleja aiheuttajia. Psi-ilmiöksi luokitellaan puolestaan järjestön mukaan tapahtuma, jossa kaikkien tunnettujen vuorovaikutuskanavien väitetään tulleen eliminoiduksi, jolloin jäljelle jää psi. Nämä vuorovaikutukset voivat suuntautua mielestä tai ympäristöstä tietoisuuteen tai päinvastoin tietoisuudesta ympäristöön. Toisin sanoen psi-ilmiö on tapahtuma, jossa psi tulee näkyväksi. Käsite on kuvaileva, eikä ota kantaa siihen miten psi toimii ja miten se selittää psi-ilmiöt. Tähän ottavat kantaa psi-hypoteesit, jotka sisältävät testattavia oletuksia psi:n esiintymisestä kontrolloiduissa olosuhteissa (ei tule sekoittaa psi-teoriaan).

Daryl Bem ja Charles Honorton puolestaan ovat määritelleet psi:n käsitteen hieman toisella tavalla vuonna 1994 julkaistussa tutkimuksessaan Psychological Bulletin -lehdessä. Heidän mukaansa

Termi psi viittaa anomaaleihin informaation tai energian siirtymisen prosesseihin, kuten telepatia ja muut yliaistillisen havaitsemisen muodot, jotka ovat tällä hetkellä selittämättömiä tunnettujen fysikaalisten tai biologisten mekanismien kannalta. Termi on puhtaasti kuvaileva: Se ei viittaa, että tällaiset anomaaliset ilmiöt olisivat paranormaaleja eikä ota kantaa taustalla oleviin mekanismeihin.

Toisistaan hieman eroavat ja mahdollisesti tulkinnanvaraiset määritelmät voivat helposti johtaa siihen, että asioista ei keskustella aivan samoilla käsitteillä. Edellä esitettyjen määritelmien valossa psi voidaankin käytetyn käsitteistön selkeyttämiseksi jakaa kahteen tyyppiin; epistemologinen psi ja ontologinen psi, joista ensimmäinen nojautuu Bemin ja Honortonin määritelmälle, kun taas jälkimmäinen on lähellä Parapsychology Associationin syypohjaista määrittelytapaa. Lisäksi psi-tekijän luokittelussa voidaan käyttää myös esitettyjä selitysmalleja, hyödyntäen keskeistä paranormaalin käsitettä sekä vähemmän tunnettuja seminormaalin ja kvasiparanormaalin käsitteitä, jotka määritellään myöhemmin tässä artikkelissa. Niiden pohjalta psi-hypoteesit voidaan jakaa kolmeen eri tyyppiin, jotka perustuvat kvasiparanormaalin, seminormaalin tai paranormaalin, sekä toisaalta näitä käsitteitä sekaisin hyödyntäviin osahypoteeseihin.

Epistemologinen tarkoittaa tietoa koskevaa ja ontologinen todellisuutta itseään koskevaa. Psi puolestaan viittaa anomaaleihin informaation tai energian siirtymisen prosesseihin, joiden vaikutuksesta tietoisuus vastaanottaa selittämättömällä tavalla todenperäistä tietoa tai ympäristössä esiintyy jonkinasteista tietoisuutta heijastavia selittämättömiä fysikaalisia tapahtumia. Tässä määritelmässä on oleellista se miten anomalia ja selittämätön ymmärretään, sillä ne voidaan kontekstissaan määritellä ainakin kahdella eri tavalla. Joko sellaisena prosessin piirteenä tai ominaisuutena, jolle ei ole olemassa tunnettujen fysikaalisten mekanismien mukaista selitystä (eikä siten muutakaan tunnettua mekanimia) tai sellaisena, jolle ei tunneta fysikaalisten, biologisten tai kognitiivisten mekanismien mukaista selitystä. Ensimmäinen vaihtoehto viittaa ontologiseen ja jälkimmäinen epistemologiseen määritelmään.

Toisin sanoen epistemologinen psi on edellä kuvattu prosessi, jonka ominaisuuksille ei ole tieteellisessä tutkimuksessa kyetty löytämään normaalien fysikaalisten teorioiden mukaista selitystä, mutta tällaisen selityksen olemassaoloa ei myöskään ole onnistuttu tieteellisesti poissulkemaan suoranaisia huijauksia ja tiedeyhteisössä tunnettuja tutkimusmenetelmään liittyviä puutteita lukuun ottamatta. Ontologinen psi on puolestaan tällainen prosessi, jonka kohdalla on tieteellisesti poissuljettu kaikki normaalit fysikaaliset selitykset.

Koska kumpikin psi:n määritelmä nojautuu senhetkisiin teoreettisiin viitekehyksiin, on tärkeää pystyä tarkentamaan niiden statusta siinä vaiheessa, jos niille löytyy jokin selitys. Tämä olisi mahdollista tehdä joko puhumalla siinä vaiheessa pelkästään psi:stä tai sitten käyttämällä kysessä olevaa uutta teoreettista viitekehystä psi:n nimen tarkenteena. Ja kuten todettua, tällaiset teoreettiset viitekehykset voidaan jakaa kolmeen tyyppiin.

Kun puhutaan sellaisesta hypoteesista, joka esittää jonkin paranormaalin ilmiön psi-tekijän selityksenä, voidaan puhua paranormaalista psi-hypoteesista - olkoonkin, ettei paranormaali ilmiö ole todellisuudessa enää jäljempänä olevan määritelmän mukaan paranormaali, mikäli selitys kyetään vahvistamaan tieteellisesti paikkansa pitäväksi ja hypoteesi vakiintuu tieteelliseksi teoriaksi. Kumpikin, epistemologinen ja ontologinen psi, voivat periaatteessa osoittautua paranormaaliksi, vaikka lähtökohtaisesti paranormaalin ilmiön todennäköisyyttä onkin syytä pitää äärimmäisen pienenä. Jos taas puhutaan sellaisesta hypoteesista, joka esittää jonkin normaalin ilmiön psi-tekijän selitykseksi, voidaan puhua kvasiparanormaalista ilmiöstä. Näiden väliin asettuvat sellaiset hypoteesit, jotka esittävät jonkinlaisen seminormaalin selityksen psi-ilmiölle.

Epistemologiset psi-ilmiöt ovat eri asia kuin Bob Morrisin lanseeraama käsite pseudo-psi tai Maurice Townsendin vuonna 2007 lanseeraama käsite xenonormaali. Pseudo-psi on parapsykologian tutkimustuloksissa esille tullut selittämätön tekijä, joka kuitenkin todellisuudessa on seurausta tutkimusaineiston manipuloinnista tai siitä, että aineistoa on tulkittu väärin käyttävissä olevan tiedon valossa. Epistemologisesen psi:n kohdalla pseudo-psi-hypoteesi puolestaan on kuitenkin jotakuinkin poissuljettu vaihtoehto. Xenonormaali viittaa puolestaan selittämättömään kokemukseen tai tapahtumaan, jotka joku voisi psykologisista syistä määrätyissä olosuhteissa tulkita paranormaaliksi, vaikka ilmiölle on todellisuudessa kuitenkin olemassa normaali selitys, joka on mahdollista tutkimuksen keinoin tunnistaa. Vaikka epistemologisen synonyymina voidaan käyttää episteemistä, tässä yhteydessä se ei ole kuitenkaan sekaannusten välttämiseksi suotavaa, sillä Koneru Ramakrishna Rao on käyttänyt ilmaisua episteeminen psi toisessa merkityksessä vuonna 1978 julkaistussa tutkimuksessaan.

Yleisnimityksenä epistemologisille ja ontologisille psi-ilmiöille käytetään monesti termiä "parapsykologiset ilmiöt". Toisaalta parapsykologian piirissä tämä nimitys on monesti varattu sellaisille psi-ilmiöille, joiden syyn esitetään olevan paranormaali, erotuksena hypoteeseista, jotka esittävät seminormaalia tai kvasiparanormaalia psi:tä. Kansanomaisessa keskustelussa sillä voidaan viitata myöskin paranormaaleiksi tulkittuihin aistimuksiin, joissa vastaanotetun informaation todenperäisyyttä ei ole voitu vahvistaa, sekä muihinkin kuin jonkinlaista tietoisuutta heijasteleviin kummallisiin ja selittämättömiin ilmiöihin, joiden aiheuttajan on syystä tai toisesta (virheellisesti) tulkittu olevan psi. Parapsykologiassa näitä voisi kutsua nimellä näennäisesti parapsykologiset ilmiöt.

Kenties keskeisin ero epistemologisen ja ontologisen psi:n välillä on todistuskynnyksessä. Koska epistemologinen psi ei väistämättä johda luonnontieteelliseen paradigman muutokseen, eli keskeisten fysiikan teorioiden hylkäämiseen tai merkittävään täydentämiseen, sen olemassaolon vahvistamiseksi riittää, että tiedeyhteisö hyväksyy sellaisen tutkimustuloksen olemassaolon, jossa saadun selittämättömän tuloksen ominaisuudet täyttävät psi:n määritelmän. Käytännössä tämä edellyttää vain sitä, että tutkimus on julkaistu yleisesti hyväksytyssä tieteellisessä julkaisussa ja että siinä esitetyt johtopäätökset ilmiön selittämättömyydestä kestää kriittisen keskustelun tai mahdolliset toistokokeet samoissa olosuhteissa. Ontologisen psi:n olemassaolon vahvistaminen katsotaan edellyttävän puolestaan huomattavan paljon todisteita, eli paraskaan kuviteltavissa oleva yksittäinen myönteinen tutkimustulos ei vielä missään olosuhteissa riitä. Paljon todistuskynnyksestä kertoo sekin, että joillekin ei siihen riitä mikään todistusaineisto.

Toinen tärkeä ero on se, että epistemologinen psi voi tarkoittaa sitä, että tutkimus on epäonnistunut ottamaan huomioon jonkin puhtaasti tutkimuksen toteutustapaaa koskevan selityksen, joka on ollut tuntematon tiedeyhteisölle. Esimerkiksi Gösta Lindholm osoitti vuonna 1967 julkaistussa väitöskirjassaan virhelähteitä ns. ESP-kokeissa, että parapsykologiset kokeet voivat tuoda tutkijoillekin uutta, aiemmin huomiotta jäänyttä tietoa normaaleista virhelähteistä, joilla ei tarvitse olla mitään tekemistä suoran ihmisten välisen tiedonsiirron kanssa - Lindholmin tutkimuksessa osoittautui, että pelkästään kulttuurisen ja geneettisen tiedonsiirron aikaansaamat samansuuntaiset taipumukset riittivät ESP:tä muistuttavaan korrelaatioon. Vastaavasti ontologisen psi:n löytyminen voi tarkoittaa puolestaan onnistumista täysin uudenlaisten teknologisten ja tieteellisten sovellusten kannalta, kunhan muistetaan ettei alan tutkimus voi perustua liian optimistiselle haaveilulle tämänkaltaisesta läpimurrosta.

Vaikka kuvaileva ontologisen psi:n käsite ei sellaisenaan sisälläkään oletusta siitä, että sen aiheuttamat ilmiöt olisivat paranormaaleja, käytännössä väitettyjen ontologisten psi-ilmiöiden ominaisuuksien voi katsoa sulkevan varsin tehokkaasti pois muut kuin paranormaalit selitysvaihtoehdot (paranormaalin käsitteestä jäljempänä olevassa luvussa). Tässä mielessä edellä kuvattu Parapsychological Associationin määritelmä, jossa paranormaali on lähtökohtana, voidaan nähdä jokseenkin perusteltuna yksinkertaisemmissa keskusteluissa, sillä sellaisia hypoteeseja voidaan pitää epätodennäköisinä, jotka olettavat tuntemattomia fysikaalisia ilmiöitä hyödyntäviä tiedonsiirron mekanismeja ihmisten välille, missä oletetut mekanismit eivät kuitenkaan edellyttäisi paranormaalin olemassaoloa. Aivan mahdotonta se ei kuitenkaan ole; varteenotettavin tällainen seminormaali (käsite, johon palataan niin ikään jäljempänä) mahdollisuus voisi liittyä esimerkiksi kehittyneeseen tekniikkaan, sillä kuten Arthur C. Clarke on todennut, mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta. Voisi jopa väittää, että jos psi on olemassa fysikaalisena ilmiönä, silloin tällaiset seminormaalit vaihtoehdot ovat kenties jopa varteenotettavimpia, sillä paranormaalin olemassaolo saattaa silloin olla lähtökohtaisesti vielä tätäkin epätodennäköisempää.

Tieteellisen tutkimuksen yhteydessä käytetään joskus myöskin Science Applications International Corporationin (SAIC) kehittämää termiä  anomaaliset mentaaliset ilmiöt, jolla viitataan nimenomaan sellaisiin psi-ilmiöihin, joiden syitä kyetään tutkimaan tieteen menetelmillä. Ne, joiden syitä mahdollisesti ei kyettäisi tutkimaan tieteellisesti ovat puolestaan selityksettömiä, eli ilmiöitä joille ei olisi teoriassakaan löydettävissä tieteellisesti varmistettavissa olevia selityksiä.

Psi:n käsitteeseen liittyy mm. seuraavia oheiskäsitteitä:

Vaikka psi:n olemassaolon tutkiminen on keskeistä parapsykologiassa, sen testaaminen ei ole kuitenkaan helppoa toteuttaa yksiselitteisesti, muutenhan tutkimustulosten ja todistusaineiston tulkinnasta ei olisi enää mitään epäselvyyttä. Varsinkin kun puhutaan ontologisesta psi:stä, sillä epistemologisten psi-ilmiöiden olemassaolo lienee kiistaton tosiasia, vaikka niitä koskevien tutkimustulosten merkityksestä ja selittämisestä onkin eriäviä tulkintoja. Epistemologisten psi-ilmiöiden kiistattomuuteen viittaavat esimerkiksi skeptikkojenkin puheenvuorot, joiden mukaan monien perinteisten tieteenalojen standardeilla psi olisi jo hyväksytty tai että psi voi kiistanalaisuudestaan huolimatta määrätyssä (epistemologisessa) mielessä täyttää ei-tieteellisen arkitiedon (arkijärkeen perustuvan tiedon) kriteerit.

Ensimmäinen ongelma ontologisen psi:n olemassaolon kannalta ovat useat sitä koskevat vaihtoehtoiset hypoteesit, jotka poikkeavat hieman toisistaan siinä suhteessa, minkälaisissa olosuhteissa psi:n oletetaan ilmenevän. Yleisimmällä tasolla hypoteesi luonnollisesti esittää, että psi saattaisi esiintyä missä kontrolloiduissa olosuhteissa tahansa, eikä sisällä minkäänlaisia oletuksia koejärjestelyjen ja -ympäristön sisältämien muuttujien vaikutuksesta psi:n ilmenemiseen. Kaikille toistaiseksi tiedossa oleville, varteen otettaville psi:tä koskevia hypoteeseille on yhteistä, että niiden testauskelpoiset ennusteet ovat tilastollisia.

Vaikeaahan eksaktimman hypoteesin muodostaminen olisikin prosessiorientoituneissa tutkimuksissa saadun tilastollisen tiedon pohjalta, niin kauan kuin ontologisten psi-ilmiöiden olemassaolokin on kiistanalaista. Tieteelliset hypoteesit eivät nimittäin ole vain pelkkiä arvauksia vaan tieteellisessä keskustelussa prioriteetin saavat hypoteesit, jotka sisältävät realistisia arvauksia havaintoaineistosta ja niin kauan kuin tiedemaailma ei kiinnitä hypoteeseihin huomiota, niitä  ei voi pitää tieteellisinä niin epäreilua kuin se saattaa ollakin (kunhan muistetaan ettei tämä tee niistä myöskään pseudotieteellisiä).

Voi olla vaikea saada tiedeyhteisön tarkasteltavaksi hypoteeseja, jotka tekevät kovin pitkälle meneviä oletuksia tuon tilastollisen tiedon tulkinnasta psi-ilmiöiden kannalta. Lisäksi tällainen tilastollinen tieto ei  edes välttämättä kerro vielä paljoakaan sellaisista ilmiöistä, joiden esiintyminen riippuu monimutkaisella tavalla lukuisista eri muuttujista - jollaisen ontologisen psi:n voi alan tutkijoiden mukaan olettaa olevan, sillä sen olemassaoloa ei ole kyetty yksiselitteisesti vahvistamaan toistokokein. Ainoa keino muodostaa eksakti luonnontieteellinen hypoteesi on esittää varteenotettava ja konkreettinen luonnontieteellinen mekanismi, joka ennustaisi ontologisen psi:n olemassaolon tai ainakin mahdollistaisi sen olemassaolon. Muun muassa suomalaiset fyysikot Alex Kaivarainen ja Matti Pitkänen ovatkin pyrkineet kehittämään juuri tällaista hypoteesia, ja monet muut jo heitä ennen. Paljon puhuttua kvanttifysiikkaa eivät kaikki parapsykologit tosiasiassa pidä kovin varteenotettavana lähestymistapana.

Mahdollisia muuttujia koskevien yksityiskohtien monilukuisuus tarkoittaa myöskin sitä, että tutkimusten määrä hankaloittaa paikkansa pitävän kokonaiskuvan muodostamista tutkimustuloksista ja kasvattaa virheiden riskiä. Niin kauan kuin testattavana ei ole eksakteja luonnontieteellisiä ennusteita sisältäviä hypoteeseja, psi-tekijän olemassaoloa ja luonnetta koskevien testien lähtökohtana on näet tavanomaisten selitysten poissulkeminen. Ja käytännössä voi olla hyvin vaikeaa poissulkea kaikki tavanomaiset selitykset, sillä esimerkiksi tilastollisesti merkitsevät poikkeavat tutkimuksissa eivät vielä yksistään ole vahvistus ontologisen psi:n olemassaololle. Kuten psykologi James Alcock on kirjoittanut:

"Parapsykologia on ainoa tutkimusala, jossa ilmiöt on määritelty negatiivisesti, eli määritelty normaalien selitysten poissulkemisen kautta. Luonnollisestikaan kaikkien normaalien selitysten poissulkeminen ei ole helppo tehtävä. Emme kenties ole tietoisia kaikista mahdollisista normaaleista selityksistä, tai saatamme tulla huijatuksi koehenkilöiden toimesta, tai saatamme huijata itseämme. Jos kaikki normaalit selitykset voitaisiin tosiasiallisesti poissulkea, mikä tällöin on kyseessä? Mikä tarkalleen ottaen on psi? Valitettavasti se on vain nimitys. Määritelmä ei sisällä substanssia enempää kuin sanomalla, että kaikki normaalit selitykset ovat ilmeisesti poissuljettuja. Tietenkin, parapsykologit olettavat, että sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että mieli kykenee jollakin tavoin ylittämään tunnetut luonnonlait, mutta tällainen on liian epämääräistä hyödyttääkseen tieteellistä tutkimusta."

Huomattakoon, että tämä sama ongelma koskee muitakin kuin menetelmiä kuin tunnettujen selitysmallien poissulkemista (eli ns. poissuljentamenetelmää). Ylipäätään kaikki sellaiset hypoteesit, joiden testaaminen edellyttää lukuisien vaikeasti hallittavien muuttujien huomioimista, on haasteellista ja edellyttää alan problematiikan perinpohjaista hallitsemista. Näitä hypoteeseja esiintyy juurikin käyttäytymistieteissä. Lisäksi tavanomaisetkin hypoteesit voivat esittää ennusteita pelkästään tilastollisista korrelaatioista, ottamatta kantaa luonnontieteellisiin syy-seuraussuhteisiin. Tällaisia ovat käyttäytymistieteisiin liittyen esimerkiksi älykkyyden periytymistä koskevat hypoteesit. Ja ilmiöiden negatiivinen määritelmä ei ole ollut käytössä vain parapsykologiassa, vaan se on haaste kaikkien tuntemattomien tekijöiden olemassaolon selvittämiseksi kuten Pioneer-anomalian tapaus osoittaa. Tieteen edistyminen itsessäänkin perustuu vastaavalle negatiiviselle määritelmälle, sillä uusi tieto koskee määritelmällisesti asioita jota ei vielä tiedetä. Toisin sanoen kriitikot liioittelevat antaessaan ymmärtää, että tämäntyyppiset haasteet koskisivat pelkästään parapsykologiaa.

Muita peruskäsitteitä

Paranormaali kuuluu psi:n ohella parapsykologian peruskäsitteisiin. Paranormaali on termi, jolla on kaksi erillistä käyttöaluetta. Se tunnetaan lähinnä määrätynlaisia empiirisiä ilmiöitä kuvaavana terminä, mutta termiä "paranormaali" käytetään myöskin matematiikassa topologian, ryhmäteorian ja operaattoriteorian puitteissa. Tässä yhteydessä tarkoitetaan empiiristä paranormaalin käsitettä.

Paranormaali on hyvin yleisesti ihmisten käyttämä termi, jonka käyttö alkoi levitä yleisön keskuudessa ilmeisesti 1910-luvulla. Monet pitävät sitä yliluonnollisen synonyymina, mitä se ei tieteellisessä keskustelussa kuitenkaan ole. Sillä saatetaan kuvata jopa kaikkia arkipäiväisistä poikkeavia, tiedemaailmassa epätavallisiksi kutsuttuja ilmiöitä. Paranormaalilla saatetaan viitata myöskin yleisesti ilmiöihin, joita kutsutaan tieteessä anomalioiksi. Sana anomalia tulee antiikin kreikkalaisesta sanasta ἀνώμαλος, anṓmalos. An+omaló tarkoittaa kirjaimellisesti ei-normaalia. Tieteessä anomaalisen ilmiön käsitettä ei ole tarkoin määritelty, mutta sillä voidaan viitata ainakin johonkin harvinaiseen poikkeamaan, jossa ei ole kuitenkaan mitään selittämätöntä, sekä havaintoihin, jotka eivät vaikuta noudattavan aiemmin hyvin toimineen selitysjärjestelmän ennusteita. Se voi olla jokin sellainen normaali ilmiö, jota ei ole osattu ottaa huomioon kyseisessä asiayhteydessä tai jokin täysin uusi luonnonilmiö. Anomalia voi teoriassa sisältää myöskin paranormaaleja elementtejä.

Paranormaalin käsitteen yleistyttyä termille tuli käyttöä myöskin parapsykologian alueella. Niinpä käsitteen sisällön määrittely tuli ajankohtaiseksi ja tähän tehtävään tarttui ensimmäiseksi filosofi C.D. Broad työssään. Yksityiskohtaisimmin hän kuvasi paranormaalia vuonna 1949 Philosophy-lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan The Relevance of Psychical Research to Philosophy.  Broadin esittämän paranormaalin määritelmän ymmärtämiseksi on ensin hyvä tutustua hänen kuvaamiinsa perustaviin rajoittaviin periaatteisiin. Hän toteaa:

On olemassa määrättyjä rajoittavia periaatteita, jotka me epäröimättä otamme itsestäänselvyytenä, joiden puitteisiin käytännön ratkaisumme ja tieteelliset teoriat rajoittuvat. Jotkut näistä vaikuttavat olevan päivänselviä. Toiset taas ovat niin ylivoimaisesti sellaisten empiiristen tosiasioiden tukemia, jotka sisältyvät arkikokemuksiin ja niitä koskeviin tieteellisiin yleistyksiin (sisältäen sen alaisuudessa olevaan koulupsykologiaan), että emme juurikaan saa päähämme kyseenalaistaa niitä. Kutsukaamme näitä perustaviksi rajoittaviksi periaatteiksi.

Hän luokittelee seuraavat perustaviksi rajoittaviksi periaatteiksi (PRP):

Parapsykologiaan erikoistunut filosofian professori Stephen Braude tiivistää kirjassaan ESP and Psychokinesis (2002, s. 204) Broadin määritelmät paranormaalille kahteen eri käsitteeseen: 1) Ilmiö on näennäisesti paranormaali, mikäli se näyttää alustavasti olevan ristiriidassa yhden tai useamman PRP:n kanssa, eikä ainoastaan joidenkin tunnustettujen luonnonlakien kanssa. 2) Ilmiö on aidosti paranormaali mikäli se on tosiasiallisesti ristiriidassa yhden tai useamman PRP:n kanssa.

Braude kiinnittää huomiota siihen, että nämä määritelmät ovat kuitenkin puutteellisia siinä suhteessa, etteivät perustavat rajoittavat periaatteet ole kovin tarkoin määriteltyjä. Tämä tarkoittaa sitä, että niiden yleistettävyys eri tyyppisiin erikoistapauksiin sovellettuna on varsin rajallista. Helsingin yliopistossa anomalistisen psykologian tutkijaryhmästä tohtoriksi valmistunut Kia Aarnio menee väitöskirjassaan Paranormal, superstitious, magical, and religious beliefs (2007) vielä tätäkin pidemmälle väittäen, ettei perustavilla rajoittavilla periaatteilla olisi (tieteellistä) määritelmää lainkaan.

Psykologi Marjaana Lindemanin johtama, anomalistiseen psykologiaan erikoistunut tutkimusryhmä katsoo, että kehityspsykologiaan kuuluva ydintiedon käsite tarjoaa viitekehyksen, jotka mahdollistaa selkeämmän määritelmän Broadin esittämille perustaville rajoittaville periaatteille. Kehityspsykologien mukaan kolmentyyppinen tietämys määrittää lapsen ymmärrystä maailmasta: Intuitiivinen fysiikka, intuitiivinen psykologia ja tietyin varauksin intuitiivinen biologia. Osa tästä tiedosta kuuluu ydintiedon piiriin; sellainen tieto joka ei vaadi kehityspsykologian mukaan erillistä opettamista vaan perustuu biologisiin mekanismeihin, joita kutsutaan aihealueisiin erikoistuneeksi oppimiseksi.

Alun perin termin ydintieto lanseerasi yhdysvaltalainen kasvatustieteilijä Eric Donald Hirsch ja nykyisessä merkityksessä käsitteen toivat kehityspsykologiaan professori Susan Carey ja psykologi Elizabeth Spelke. Lindemanin johtaman tutkimusryhmän mukaan paranormaalin käsite voidaan määritellä ilmiönä, joka on tämän ydintiedon vastaista. Lindemanin tutkimusryhmä on erikoistunut tutkimaan mm. paranormaaleja uskomuksia, jotka he useissa yhteyksissä tulkitsivat ydintietoon liittyviksi kategoriavirheiksi kunnes dosentti Leo Näreaho huomautti, ettei tämänkaltaisessa tutkimuksessa ole perusteltua tehdä ontologisia oletuksia kaikista paranormaaleista ilmiöistä, sillä tällöin tutkimuksessa niputettaisiin myöskin psi-hypoteesi lähtökohtaisesti virheelliseksi. Nykyisin tämä tutkijaryhmä kuvaileekin paranormaaleja uskomuksia neutraalisti ydintiedon sekoittumisena.

Perustavien rajoittavien periaatteiden, samoin kuin sen pohjalta kehitetty, ydintiedon varaan rakentuva paranormaalin määritelmä ovat kuitenkin puutteellisia. Kuten professori Stephen Braude on teoksessaan huomauttanut (s. 199), paranormaalissa on kyse käsitteestä, jonka sisältö riippuu tietämyksestämme; paranormaali ilmiö muuttuu normaaliksi siinä vaiheessa kun tiede on hyväksynyt sellaisen teorian, jolla on mahdollista selittää kyseinen ilmiö. Paranormaalit ilmiöt saattaisivat pysyä ydintiedon vastaisina vaikka ne kyettäisiinkin selittämään, elleivät tällaiset ilmiöt sitten samalla jollakin tavoin arkipäiväistyisi osaksi lapsuudessa kehittyvää ydintietoa. Näin ollen paranormaalin käsite edellyttää ainakin kahta asiaa; sen on oltava tosiasiallisesti ristiriidassa ydintiedon kanssa ja sen tulee olla selittämätön.

Tämän lisäksi parapsykologi John Beloff on katsonut paranormaalin käsitteen edellyttävän, että ilmiö on ristiriidassa jonkin perustavanlaatuisen ja hyvin perustellun tieteellisen oletuksen kanssa. Tässä määritelmässä on kuitenkin ongelmana, ettei se tarjoa selkeää määritelmää mikä tällainen tieteellinen oletus olisi. Ja kuten esimerkiksi diplomi-insinööri Olavi Kiviniemi on huomauttanut, tällaiset ilmiöt pikemminkin merkittävällä tavalla kiertäisivät tai täydentäisivät teorioita kuin olisivat jyrkässä ristiriidassa niistä johdettujen lakien kanssa, sillä ristiriidat koskevat todennäköisesti jotakin vielä tutkimatonta tai vähän tutkittua erikoistapausta. Yleinen lähtökohta tieteessä kuitenkin on, että mitä merkittävämpiä muutoksia jokin ilmiö tieteellisiin teorioihin edellyttäisi, sitä epätodennäköisempänä sitä pidetään ja ilmiötä puoltavan todistusaineiston tulee puolestaan olla sitä painavampaa, mitä epätodennäköisempänä sitä pidetään. Niinpä kehittyneempi muoto Beloffin esittämästä kriteeristä on, että ilmiötä ei voi tosiasiallisesti selittää tekemättä sellaisia merkittäviä muutoksia tieteellisiin teorioihin, jotka edellyttäisivät luonnontieteellistä paradigman muutosta.

Tämän kriteerin sisällyttäminen paranormaalin määritelmään on sikäli hyvin perusteltua, että voidaan kuvitella tilanne, jossa kaksi ensimmäistä kriteeriä - ydintiedon vastaisuus ja tieteellisen selityksen puuttuminen - saattaisivat johtaa sen hetkisen tieteellisen tiedon valossa likimain normaalin ilmiön luokittelemiseen paranormaaliksi. Oletetaan, että tiede vahvistaa selkeästi ydintiedon vastaisen ilmiön (vaikkapa ajallisen kausaliteetin rikkoutumisen hiukkasfysiikassa) olemassaolon, jota ei voida täysin selittää nykyteorioiden puitteissa. Tämä olisi siis näiden kahden kriteerin valossa paranormaali kunnes sille löydetään uusi tieteellinen selitys. Voidaan kuitenkin kuvitella tilanne, jossa tällaiselle ilmiölle löytyisi kuitenkin kvanttiteorian pohjalta toimiva selitysmalli, eikä muutos tieteessä olisi niin merkittävä, että se johtaisi uudenlaisen luonnontieteellisen paradigman syntymiseen. Voidaan perustellusti kysyä, onko ilmiö paranormaali ennen tämän selityksen löytymistä, vaikka sen selitys ei käytännössä edellytä mainitun tasoisia "merkittäviä muutoksia tieteeseen".

Professori Stephen Braude on vastannut tähän kieltävästi. Hän katsoi teoksessaan ESP and Psychokinesis (s. 211) paranormaalien ilmiöiden poikkeavan perustavanlaatuisella tavalla sekä tieteen teorioista että arkikokemuksesta. Tämä onkin loogista, sillä jos toinen näistä kriteereistä olisi epäsuhdassa toiseen, se saattaisi johtaa epäjohdonmukaisuuksiin käsitteen soveltamisessa kuten edellisen kappaleen kuvaus osoitti. Brauden kirjassaan esittämän määritelmän mukaan ilmiö on paranormaali, jos ja vain jos se täyttää seuraavat ehdot: 1) Tosiasiallisesti mahdoton selittää nykyisellä tieteellisellä teorialla 2) Sitä ei voi selittää tekemättä suuria muutoksia toisaalle tieteelliseen teoriaan. 3) Se kumoaa arkiset odotukset siitä, mitä ilmiöön liittyville olioille voi tapahtua. Samassa yhteydessä hän esitti, että parapsykologiset ilmiöt ovat paranormaalien ilmiöiden osajoukko, jotka sisältävät mainittujen kriteerien lisäksi jonkinlaisia tietoisuuden piirteitä.

Parapsykologian instituutin puheenjohtajan Jani Lassilan mukaan tämä määritelmä on epäselvä ja voi johtaa epäjohdonmukaisuuksiin. Määritelmään sisältyvät "arkiset odotukset" eivät ole lainkaan yhtä selkeästi määritelty käsite kuin ydintieto, ja arkiset odotukset eivät ainakaan sellaisenaan koske lainkaan sellaisia ilmiöitä, joita ei pysty erottamaan paljain silmin. Myöskin ydintiedon vastaisuuden käyttämisessä kriteerinä on ongelmana, ettei voida olla täysin varmoja siitä kattaako se kaikki kuviteltavissa olevat ilmiöt, joihin paranormaalin käsitettä voi johdonmukaisesti soveltaa samankaltaisilla kriteereillä. Lisäksi kriteeri, jonka mukaan ilmiön tulee edellyttää "suuria muutoksia" toisaalle tieteelliseen teoriaan vaatisi huomattavaa täsmennystä.

Niinpä Lassila ehdottaakin määritelmää, jonka mukaan paranormaalilla tarkoitetaan asiaa, joka täyttäisi seuraavat kriteerit: a) Yleisesti hyväksyttyjen tieteellisten tutkimustulosten mukaan kyseisissä olosuhteissa havaittua tapahtumaa tai tapahtumasarjaa ei niin suurella todennäköisyydellä ole mahdollista täysin selittää tunnettujen luonnonlakien avulla, että näitä vaihtoehtoja voidaan pitää poissuljettuna b) enemmistö tiedeyhteisön jäsenistä katsoo sen tyyppisen tapahtuman olevan paranormaali tai ydintiedon vastainen ja c) vallitsevan tieteellisen konsensuksen valossa tälle uudenlaiselle ilmiölle ei löydy selitystä nykyisen luonnontieteellisen paradigman puitteissa, siten kuin paradigma tieteenfilosofiassa ja -sosiologiassa määritellään. Paranormaalien ilmiöiden osajoukkona parapsykologiset ilmiöt edellyttävät lisäksi, että ne täyttävät edellisessä luvussa kuvatut ontologisen psi:n kriteerit. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää paranormaalisuuden käsitettä, jossa ilmiön paranormaalisuus riippuu siitä, kuinka suuri osuus tiedeyhteisöstä pitää ilmiötä paranormaalina tai ydintiedon vastaisena.

Näin määriteltynä paranormaalin käsite on sukua ParaNetin perustajan, dosentti Jarkko Karin lanseeraamalle seminormaalin käsitteelle. Seminormaalia voidaan pitää asiana mitä ei voida todennäköisesti täysin selittää vallitsevien tieteellisten teorioiden valossa ja edellyttää paradigman muutosta jollakin tieteenalalla, mutta ei kuitenkaan vaadi tunnettujen luonnonlakien kyseenalaistamista ja voi olla myöskin ilmiön sijaan jokin entiteetti tai kohde. Paranormaalit ilmiöt, etenkin yhdessä seminormaalin kanssa, ovat laajempi käsite kuin parapsykologiset ilmiöt ja muodostavat kategorian, jota voisi kutsua piiloluonnolliseksi ufologi Björn Borgin lanseeraaman termin mukaisesti. Jokseenkin vastaava yleiskäsite on englannin kielessä preternatural.

Edellisten kriteerien puitteissa voidaan määritellä myöskin C. D. Broadin ehdottama näennäisesti paranormaalin käsite. Kvasiparanormaali on ilmiö, joka täyttä seuraavat kriteerit: a) Sitä ei ole kyetty täysin selittämään esitettyjen tunnettujen luonnonlakien avulla, vaikka on silti mahdollista, että tällainen selitys on olemassa b) enemmistö  tiedeyhteisön jäsenistä katsoo ilmiön olevan paranormaali tai ydintiedon vastainen, mikäli sitä ei ole mahdollista selittää tunnettujen luonnonlakien avulla ja c) voidaan ajatella, että sen selittäminen johtaisi paradigman muutokseen luonnontieteissä, vaikka tämä ei olekaan väistämätöntä. Esimerkiksi mainittu epistemologinen psi olisi kvasiparanormaali ilmiö.

Paranormaalin lisäksi peruskäsite parapsykologiassa on parapsykologiset kokemukset, jotka tarkoittavat aistimuksia tai muistikuvia, joita ei kyetä selittämään tavanomaisilla ilmiöillä ja jotka näyttäisivät jollakin tavalla viittaavan parapsykologisten ilmiöiden olemassaoloon. Parapsykologiassa puhutaan pseudo-psi:n käsitteen yhteydessä usein myöskin simuloinnista, joka viittaa parapsykologisilta vaikuttavien ilmiöiden tuottamiseen joko synteettisesti teknologian avulla tai maagisesti silmänkääntötemppujen ja mentalismin keinoin. Vaikka sellaisiin käsitteisiin kuin yliluonnollinen, paranormaali, parapsykologia ja psi liittyy monenlaisia harhakäsityksiä, eivätkä kaikki pidä käytetyistä termeistä, ne ovat kuitenkin selvästi osoittaneet tarpeellisuutensa ja täten vakiintuneet käyttöön parapsykologiassa.

Kirjallisuudessa parapsykologiset ilmiöt on perinteisesti jaettu yliaistilliseen havainnointiin (ESP) sekä telekinesiaan. Ensimmäisinä termiä yliaistillinen havainnointi käyttivät väitetysti toisistaan riippumatta sir Richard Burton ja parapsykologi Paul Joire. Termin teki myöhemmin tunnetuksi modernin parapsykologian perustaja J.B. Rhine, kääntämällä Rudolf Tischnerin vuonna 1921 käyttämän saksankielisen termin Außersinnlicher Wahrnehmung.

Telekinesia-termin on alun perin puolestaan lanseerannut vuonna 1890 venäläinen parapsykologian tutkija Alexandr Aksakof, jolla voidaan nykyisin tarkoittaa myöskin erityisesti esineiden liikuttamista tahdon voimalla. Läntisessä parapsykologiassa suositaan termiä psykokinesia (PK), jonka lanseerasi Henry Holt vuonna 1914. Kenttätutkimukseen suuntautuneet henkilöt suosivat monesti nimityksiä passiivinen psi (tai psi-gamma), jolla viitataan yliaistilliseen havaitsemiseen ja aktiivinen psi (tai psi-kappa), jolla viitataan psykokineettisiin ilmiöihin. Populaarin parapsykologian piirissä on puhuttu myöskin parapsyykkisistä ja parafyysisistä ilmiöistä. Parafysiikalla viitataan myös paranormaalia koskevien hypoteesien kehittämiseen, tämän käsitteen on lanseerannut alun perin ilmeisesti paroni Albert von Schrenck-Notzing.

Yhdysvaltain puolustusministeriön projekti Tähtiportista vuosina 1991-1995 vastannut SAIC pyrki muodostamaan aiempaa selkeämmän, neutraalimman ja tieteellisemmän luokittelutavan psi-ilmiöille, jotka se jakoi anomaaliseen kognitioon (tai paranormaaliin kognitioon) ja anomaaliseen toimintaan (tai anomaaliseen perturbaatioon). Näitä kahta voidaan pitää likimäärin toistensa vastakohtina, sillä anomaalisessa kognitiossa ympäristö näyttäisi aiheuttavan muutoksia tietoisuuteen ja anomaalisessa toiminnassa puolestaan tietoisuus näyttäisi aiheuttavan muutoksia ympäristöön.

Anomaalinen kognitio on vuorovaikutuksen muoto, jossa henkilö vastaanottaa paikkansapitäväksi osoittautuvaa informaatiota jollakin muulla tavalla kuin tunnettujen aistien ja tiedonvälityksen keinojen avulla. Käsite ei ota kantaa siihen, syötetäänkö tieto vastaanottajan mieleen jonkun ulkopuolisen toimijan (esimerkiksi henkimaailman, avaruusolentojen tai Jumalan) vaikutuksesta vai sisältääkö mieli itsessään jonkin mekanismin, "kuudennen aistin" tai "kolmannen silmän", jolla se pystyy itsenäisesti suorittamaan ns. yliaistillista havainnointia. Periaatteessa käsite ei myöskään sisällä kantaa siihen, onko ilmiö paranormaali, vaikka käytännössä ainakin melkein kaikissa yrityksissä löytää selitysmalleja anomaaliselle kognitiolle on lähtökohtana jokin paranormaali tekijä.

Anomaalinen toiminta puolestaan on vuorovaikutuksen muoto, jossa tieteellisesti tutkittavissa olevaan kohteeseen vaikuttaa muitakin kuin tunnettuja voimia, jonka aiheuttamat muutokset kohteessa vaikuttavat älyllisesti ohjatulta tai korreloivat joidenkin määrättyjen mentaalisten toimintojen kanssa. Koska anomaalinen kognitio on likipitäen anomaalisen toiminnan vastakohta, periaatteessa tieteellisen selityksen löytyminen anomaaliselle toiminnalle johtaisi myöskin anomaalisen kognition selittämiseen. Käytännössä sellaista tieteellistä teoriaa ei ole toistaiseksi näköpiirissä, joka sisältäisi jonkin psi:n kaltaisen mekanismin.

Parapsykologisten ilmiöiden luokittelu

Vaikka jako anomaaliseen kognitioon ja toimintaan onkin varsin selkeä, käytännössä parapsykologian käsitteistö sisältää kuitenkin sellaisia asioita, joihin sisältyy elementtejä kummastakin kategoriasta ja lisäksi mahdollisesti elementtejä parapsykologiaan liittymättömistä asioista. Kirjallisuudessa yleisimmin esiintyvien ilmiöiden ja kokemusten pohjalta parapsykologiset ilmiöt on Suomessa jaettu seuraavan tyyppisesti seitsemään eri kategoriaan, joista neljä ensimmäistä sisältyvät anomaaliseen kognitioon, viides ja seitsemäs puolestaan kuuluvat S. Albert Kivisen luokittelutavan mukaan okemaattisiin ilmiöihin (ochema=väline): 

Edellä mainituiksi telepaattisiksi ilmiöiksi voidaan ajatustenluvun lisäksi laskea skopestesian, psykologi Edward B. Titchenerin lanseeraaman 1898 käsitteen, joka tarkoittaa paikkansapitävää tunnetta tuijottamisen kohteena olemisesta ilman, että asianomainen näkee kohti katsovaa henkilöä. Ilmiö voidaan luokitella telepaattiseksi, koska siinä on yhteys toisen henkilön visuaalisen mielensisällön ja toisen henkilön kokeman tunteen välillä. Telepaattisiin ilmiöihin voidaan lukea myöskin kaukohypnoosi, jossa kaukana oleva yksilö vaikuttaa reagoivan telepaattisesti toisen henkilön odotuksiin, toiveisiin tai kehotuksiin. Tähän kategoriaan kuuluvat myöskin biokommunikaatio ja eläin-ESP, joissa kasvien tai eläinten välillä esiintyy telepaattista viestintää. Telepatian kaltainen ilmiö on myöskin kvanttikietoutuminen, sillä erotuksella että siinä ei välity informaatiota klassisessa mielessä. Väitetyt ilmiöt voidaan luokitella tyyppien lisäksi kategorioihin ilmenemismuotojen perusteella, jollaisia ovat mm. psyykilliset luennat, puhelintelepatia, ganzfeld-telepatia ja unitelepatia.

Vastaavasti selvänäköön liittyvät sellaiset käsitteet kuin toinen näkö, selväkuulo, selvätunteminen, selvähaistaminen ja selvämaistaminen, riippuen siitä minkälaisia aistimuksia selvänäössä vastaanotetaan. Väitettyjen selvänäköisten ilmiöiden luokitteluun on ehdotettu ainakin viittä eri osa-aluetta:

Selvänäkijät ja selvänäkemistä koskevat tutkimukset käyttävät useita erilaisia metodeja, joista tieteellisesti merkittävimpänä voidaan pitää Yhdysvaltain projekti Tähtiportin kehittämää kaukokatsontaa, johon sisältyy lähtökohtaisesti tieteestä tuttu kohteen sokkouttaminen. Tähtiportin asiakirjojen tultua julkisuuteen 90-luvulla, kaukokatsontaa on popularisoitu laajasti ja metodista on sittemmin yksityisellä sektorilla kehittynyt useita eri protokollia käyttäviä alatyyppejä, kuten tieteellinen kaukokatsonta, kontrolloitu kaukokatsonta ja protokolla, jonka on kehittänyt Havajin kaukokatsojakilta. Termin kehittivät Janet Mitchell, Karlis Osis, Gertrude Schmeidler ja Ingo Swann Yhdysvaltain parapsykologisen tutkimusseuran tapaamisessa 8. joulukuuta 1971.

Listassa kolmantena mainittu yliajallinen havainnointi sisältää taasen seuraavat yleisesti käytetyt käsitteet: 1) Aavistus, joka tarkoittaa paikkansa pitäväksi osoittautuvaa tunnetta jostakin tulevaisuudessa tapahtuvasta asiasta, josta henkilöllä ei ole ollut ennakkotietoa. 2) Enneunet, jotka ovat tosiunia, joita ei voida selittää yhteensattumalla, kryptomnesialla tai muulla tavanomaisella selityksellä 3) Enteet, eli ennusmerkit tapahtumista, joista henkilöllä ei ole ennakkotietoa. Eräs muoto tästä on etiäinen, joka tarkoittaa kirjaimellisesti edelläkulkijaa. Sillä viitataan selittämättömään tapahtumaan (kuten ääneen, näkyyn tai fysikaaliseen ilmiöön), joka on samankaltainen kuin jonkin henkilön tämän jälkeen aiheuttama tapahtuma (kuten vierailu). Etiäinen tunnetaan käsitteenä lähinnä Suomessa ja Norjassa (jossa sitä kutsutaan nimellä Vardøger). Joskaan etiäinen ei kuulu selkeästi tähän kategoriaan, koska väitettyihin etiäisiin liittyy monesti myöskin elementtejä telepatian ja psykokinesian käsitteistä. 4) Ennustaminen, joka tarkoittaa tulevaisuutta koskevaa selväaistimista 5) Metagnomia, joka tarkoittaa ennalta tietämistä transsitilassa 5) Povaus, joka tarkoittaa väitettyä tulevaisuuteen katsomista erilaisten apuvälineiden (kuten kristallipallon) avustuksella. 6) Déjà-ilmiö, jossa edeltä käsin syntyy tiedostamattomia hermostollisia reaktioita johonkin tapahtumaan liittyen, joiden jälkeen henkilö saattaa kokea tapahtuman tutuksi tai alitajuisesti tienneensä sen etukäteen. Termi tulee sanasta déjà vu, jota käytti ensimmäisenä ranskalainen filosofi ja parapsykologi Émile Boirac.

Listassa kuudentena olevan anomaalisen toiminnan katsotaan puolestaan tyypillisimmillään sisältävän seuraavat osa-alueet:

Mikäli haluat oppia enemmän parapsykologian perusteista, suosittelemme osallistumista alan peruskursseille. KPU Edinburghin yliopistossa järjestää 11 viikkoa kestäviä parapsykologian online-kursseja kiinnostuneille kaksi kertaa vuodessa. Parapsykologian säätiö puolestaan on alkanut järjestämään verkossa kerran vuodessa kuusi viikkoa kestävää ilmaista parapsykologian ja anomalistisen psykologian peruskurssia. Myöskin Parapsykologian instituutti pyrkii tulevaisuudessa järjestämään pienimuotoisempia kursseja.

Sivua päivitetty viimeksi 29.10.2016