Folkloristiikka

Kulttuurin tutkimusta ja kummittelijoita Suomen Turussa

Folkloristiikka on se tieteenala, jonka puitteissa kummittelun kaltaisia ilmiöitä on ehkä helpoin lähestyä ja jonka yliopistoon pyrkivät parapsykologian harrastajat monesti valitsevatkin oppinaineekseen. Turussa toimii entinen Folkloristiikan laitos, joka toimii nykyisin yksikkönä Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksenlaitoksella. Se muutti vuonna 2006 remontoidulle Sirkkalan kasarmille, josta vanhimman osan sai käyttöönsä historian oppiaine.

Laitoksella kummittelee

Kyseisellä paikalla sijaitsi alun perin ennen Turun paloa köyhäintalo, joka rakennettiin palon jälkeen uudelleen Pehr Johan Gylichin suunnittelemana vuonna 1834. Paikkaa käytettiin köyhien ja vaivaisten majoitukseen kuitenkin vain suhteellisen lyhyen aikaa, sillä kahdentoista vuoden kuluttua Venäjän tuolloinen keisari Nikolai I halusi, että kortteli ostettaisiin kaupungilta armeijan käyttöön. Kaupungin oli helppo suostua järjestelyyn, sillä vaivaistaloa pidettiin liian koreana tähän tehtävään ja sitä alettiinkin nopeasti kutsumaan kansan suussa lempinimellä ”köyhien palatsi”.

Vuonna 1846 Turun kaupunki myi tilat Kruunulle 100 000 ruplalla ja entinen Vaivaistalo muunnettiin kasarmiksi Suomen krenatööritarkk'ampujapataljoonalle, joka koostui noin 1000 miehestä. Seuraavana vuonna korttelin vastalaidalle rakennettiin Gylichin suunnittelema kaksikerroksinen tiilinen sairaalarakennus, jossa sijaitsee nykyisin museologian oppiaine. Tämän jälkeen kasarmin rakennettiin Ernst Lohrmannin suunnittelema päävartiorakennus eli Komendantin talo. Krenatööritarkk'ampujapataljoona lakkautettiin Oolannin sodan jälkeen ja tilat siirtyivät Venäjän armeijan käyttöön – kaupunginosasta muodostui vahvasti venäläinen, mikä toi tuolloin mukanaan omat levottomuutensa. Vuonna 1865 entisen vaivaistalon tiloihin tuli venäläisten upseerien klubi. Vaivaistalon aika ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi ajanjaksoksi, jolloin paikalla on nähty kurjuutta ja kärsimystä.

Kurjenkaivonkentän rinteellä sijaitsee Ismo Kajanderin suunnittelema rautainen risti vuodelta 1994, nimeltään 353. Alun perinkin ruostuneen näköiseksi rakennettu kortteeriteräksinen risti on rakennettu paikalla sijainneen punavankileirin muistoksi 1918-1919, joka perustettiin valkoisten vallattua kaupungin huhtikuussa 1918. Turun vankileiriltä on säilynyt nykypäivään yksi kertomus, missä kuvaillaan yksityiskohtaisesti kellarihuoneeseen johtavia kiviportaita, jonka pimeydessä punavankeja pidettiin eristyksessä. Kuvauksessa kellaria kuvattiin kosteaksi huoneeksi, jossa monen sanottiin lopulta seonneen. Suurimmillaan leirin vankimäärän on arvioitu olleen 3300 vankia ja yli 170 vankia kuoli nälkään sekä sairauksiin, leirillä vallinneiden huonojen olosuhteiden takia – lisäksi yksi nuori poika ammuttiin karkuyrityksen yhteydessä. Tätä pidetään harvinaisena, sillä muilla vastaavilla leireillä kuolleita sekä teloitettuja oli satoja.  Tuolta ajalta paikka sai kuitenkin lempinimen kuoleman kasarmi. Vuodesta 1919 vaivaistalo oli jälleen kasarmina ja sitten 1944–1946 tehtyjen muutosten jälkeen sairaalana vuoteen 1984 asti. Sirkkala tyhjentyi sotilaista lopullisesti vuonna 2002. Vuonna 2009 entinen kasarmialue määriteltiin yhdeksi valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä, sillä se on yksi maamme vanhimpia pääpiirteiltään säilyneitä kaupunkikasarmialueita.

Kummittelun kaltaiset ilmiöt näkyvät vahvasti laitoksen historiassa. Kerrotaan että vuonna 1875 valmistuneessa esikuntarakennuksessa, nykyisessä laitoksen suurimmassa rakennuksessa Minervassa, olevan upseerikerhon tiloissa saattaa kuulua askelia tyhjillä käytävillä ja toisinaan siellä väitetään nähdyn myöskin upseerin hahmon kuljeskelemassa virkapuku päällään. Kukaan ei tiedä kuka upseerikerhon kummittelija on, sen sijaan se tiedetään kertoa että folkloristiikan laitoksella kummittelee laitoksen entinen suuruus, vuonna 2002 kuollut Lauri Honko, joka haluaa vieläkin valvoa folkloristien edesottamuksia. Erään parapsykologian harrastajien keskuudessa kummittelevan salaliittoteorian mukaan hänen johtamansa Pohjoismaiden ministerineuvoston folkloristiikan instituutti toimi peitejärjestönä, jonka päätarkoitus olisi ollut aivan toinen kuin tutkimuksen tekeminen – instituutin toiminta päättyi tarpeettomana joitakin vuosia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Myöskin vastapäisellä Turun yliopistollisella keskussairaalalla on tapahtunut selittämättömiä, alueella on tehty ainakin useita ufohavaintoja.

Turun seudun kummituksia

Tällä vuosituhannella kummitukset ovat näkyneet laitoksella muullakin tavoin. Vuonna 2001 Meri Lintu selvitteli gradussaan Turun alueen kummituksia. Monipuolisimmin aaveiden väitetään asuttavan Vanhan Suurtorin aluetta, joka on kaupungin vanhimpia alueita toimien vuosisatoja vilkkaana hallinnollisena keskuksena. Suurtorin laidalla sijaitsevan vegaanisen Kirjakahvilan työntekijöillä on ollut selittämättömiä kokemuksia. Eräs heistä väitti nähneensä seinälle heijastuvan varjomaisen hahmon, jonka ilmestyessä kuului myöskin ilkeää naurua. Tämä tapahtui kun Kirjakahvila sijaitsi vielä toisessa huoneistossa, mutta 90-luvun lopulla kahvilassa kokoontunut parapsykologisen seuran nuortenpiiri sai kuulla kummituksen ilmeisesti siirtyneen myöskin uusiin tiloihin – tosin ainoat pirut, jotka siellä todistettavasti tuolloin vierailivat, esiintyivät Pasi Klemettisen luennolla tuolloin tuoreesta väitöskirjastaan Mellastavat pirut. Viereisissä Hjeltin ja Juseliuksen taloissa puhutaan samankaltaisesta olennosta, joka on noin 130cm pitkä, harmaafiiliksinen ja tyhjään haihtuva. Eräällä kerralla Juseliuksen talossa kuului kolinaa, tuolien siirtelyä ja askeleita viereisestä huoneesta. Kun ovi sitten avattiin, nähtiin pienen harmaan hahmon kiirehtivän huoneen päätyseinää kohti ja katoavan siihen.

Jotkut vahtimestarit ovat myöskin hämmästelleet Hjeltin talon kupeessa sijainneella Vanhalla Raatihuoneella näkymätöntä ovikellonsoittajaa, jonka sanotaan soittavan ovikelloa aamuisin klo 6.45. Veikko Suni paljastaa Turun Sanomissa, että Vanhan Raatihuoneen yläkerrassa sijainneessa kulttuurikeskuksessa on vuonna 1993 puolestaan näyttäytynyt vanha naisen hahmo. Hjeltin talossa aikoinaan sijainnut lasten ja nuorten kirjasto sai myöskin osansa näistä ilmiöistä.

Tämä kirjasto on sittemmin muuttanut lastenosastoksi pääkirjastoon, jossa työntekijät kertovat aistivansa naisen haamun. Eräät mieltävät mustahameisen haamun vanhaksi kirjastonhoitajaksi, toiset taas nunnaksi. Pääkirjaston tunnetaan harvinaisen selkeistä kokemuksista, joille ei ole löytynyt selitystä. Erityisen ahdistavia ovat olleet henkilökunnan kokemukset pääkirjaston suuressa ja sokkeloisessa kellarissa, missä säilytetään vanhimpia kokoelmia. Nykyinen käytäntö onkin, että varastosta haetaan teoksia ainoastaan aamupäivisin ja ne ovat asiakkaan noudettavissa seuraavana päivänä. Kirjastossa on järjestetty myös suosittuja kummituskierroksia. Turun pääkirjaston kummitustarinat tunnetaan hyvin myöskin valtakunnan tasolla.

Liki jokaisella kirjaston henkilökuntaan kuuluvalla on omakohtaisia kokemuksia selittämättömistä ilmiöistä. Eräällä kerralla vastapalkattu siivooja oli luuttuamassa lattioita talon yläkerroksessa. Kummittelutarinasta tietämättömän siivoojan moppi oli äkkiä tempaistu siivojaan kädestä, jolloin hän oli kauhuissaan rynnännyt taukotilaan, missä hän kertoi kokemuksensa kirjastonhoitajille. Eräällä kerralla pääkirjaston ylivahtimestari kohtasi työkaverinsa oudon mustiin pukeutuneen naishahmon hyllyjen välissä ollessaan sulkemassa paikkoja; vahtimestari meni hahmon perään, mutta kirjasto osoittautuikin tyhjäksi. Kirjastonhoitaja, dosentti Ritva Hapuli kertoi puolestaan Helsingin Sanomille olleensa kellarissa hakemassa kirjaa, kun aivan hänen silmiensä edessä kirjat suoristuivat itsestään, erottuen hitaasti toisistaan, jolloin hän ryntäsi kauhuissaan ulos. Vuodesta 1975 kirjastossa työskennellyt Riitta-Liisa Leinonen puolestaan kertoi HS:lle kummituksen käyneen liiankin tuttavalliseksi, hänen aistiessaan kylmän hengityksen niskassaan hakiessaan erästä kirjaa. Kerran hän koki kauhun hetkiä kun näki hahmon järjestelemässä kirjoja hyllyjen välissä ja huomasi ettei valkoiseen puseroon ja tummaan hameeseen pukeutuneella hahmolla ollut lainkaan päätä eikä käsiä – saman tien kummitus hävisi paikalta ja niin kummituksen näkijäkin. Useampi henkilökuntaan kuuluva ihminen on nähnyt tämän naisen haamun pääkirjastolla.

Tunnetuimpiin tapauksiin kuuluu kun kaksi kirjastossa työskentelevää naista oli ollut hyllyttämässä kirjoja paikalla, jossa oli aiemmin sijainnut kirjaston lastenosasto. Kertoja oli sanonut ystävättärelleen, että lähdetään kahville ja ihmetellyt hetken kuluttua kun ystävä ei vastannut mitään. Selkeä hyllyttämisen ääni kuitenkin jatkui hyllyjen välissä ja hän oli mennyt katsomaan, mutta ketään ei näkynyt. Ystävätär olikin jo mennyt edeltä kahville ja odotteli siellä kauhistunutta työkaveriaan.

Tuomiokirkon ohella Turun vanhimmassa rakennuksessa, Turun Linnassa sanotaan olevan useampikin aave. Selittämättömiä kohtaamisia on tapahtunut muun muassa Kuninkaansalissa, Vanginvartijan huoneessa ja Nuorten herrain huoneessa. Erään tällaisen tarinan mukana 1980-luvulla linnan siivooja oli nähnyt vanginvartijan huoneessa pienikokoisen mieshahmon, joka oli kulkenut huoneen läpi portaita alas ja hävinnyt seinään. Pian sen jälkeen linnan kesävahtimestarin sanotaan nähneen saman miehen avatessaan linnaa aamulla. Kummituksen sanotaan olevan vuonna 1822 murhattu vanginvartija Petter Norman, joka kuoli kun vangit löivät häneen 22 puukoniskua. Muutamia vuosia sitten myös japanilainen turisti kertoi, että jokin oli tarttunut turistia jalasta ja estänyt liikkumasta. Keskiaikaisessa kuninkaansalissa on puolestaan nähty naishahmo, joka tulee ulos kuninkaan yksityisvessasta ja katoaa salin pylvään taakse.

Kummituspäiväkirjat Aavedata kävi tekemässä paikalla omia mittauksiaan ja tekivät selittämättömiä tapahtumia sekä Linnan historiaa syväluotaavan videon. Ryhmä havaitsi outoja ilmiöitä esilinnan pyöreän tornin vankilassa, vanginvartijahuoneessa ja Jaakko Ilkan sellissä sekä kuninkaansalissa. Myöskin Turun Linnassa on järjestetty suosittuja kummituskierroksia.

Niin ikään Tuomiokirkkoon liittyy kummitustarinoita. Tuomiokirkossa oli ollut kuoroharjoitukset ja kuoronjohtaja oli jäänyt sinne laittamaan paikkoja kuntoon kun hän oli nähnyt näyn urkuparvelta hyppäävästä miehestä. Kirkon entinen opas Aiju Von Schöneman kertoo, että kerran jäädessään sulkemaan kirkon ovet, hän yritti toistuvasti sammuttaa sisällä palaneet kynttilät kun joku tuntematon voima sytytti ne aina uudelleen – lopulta hän jätti ne palamaan loppuun, mutta ne olivatkin sammuneet pian itsekseen. Kansanperinteessä tällaiset tarinat liitetään monesti kirkonväkeen, vainajien yöllisiin messuihin kirkossa, joiden joukkoon uteliaat ovat vaarassa joutua. Toisella kerralla Tuomiokirkon pääurkuri oli myöhään iltayöstä harjoittelemassa kappelissa ja oli poistumassa kun silloiset sisäovet alkoivat aueta hitaasti samaa tahtia, ilman minkäänlaista selitystä. Kerrotaan että eräällä kokijalla puolestaan oli näköhavainto armeijan univormuun pukeutuneesta vanhasta miehestä Tuomiokirkon tornin portaissa, joka oli valitellut tuskissaan sitä kuinka Tuomiokirkko tuhotaan ja keskusteltuaan miehen kanssa tämä oli kadonnut, mutta hän oli silti kuullut kävelyaskelten seuraavan häntä portaita alas saakka.

Vuosina 1817-1819 Vartiovuorenmäelle rakennettu tähtitorni on puolestaan tunnettu haamusta, joka ilmestyy sisätiloissa, erityisesti observatoriossa ja rakennuksen keskimmäisen kerroksen suuressa salissa. Tähtitornin observatoriossa yksin ollessaan on kuulemma selvää, että joku tarkkailee sinua. Eräs vanha vahtimestari oli kierroksellaan löytänyt verisen ruumiin makaamassa observatorio huoneessa. Hän lähti hakemaan välittömästi apua, koska veren määrä oli maassa niin valtava. Kun hän tuli takaisin, oli näky kadonnut ja ilmassa tuntui olemattoman henkilön hengitys. Kaupunkilaiset liittävät väitetyt selittämättömät ilmiöt 29-vuotiaan Henrik Johan Walbeckiin, jonka lupaava tieteellinen ura katkesi traagiseen itsemurhaan, jota varjostaa moni mysteeri. Arvellaan että hän päätti päivänsä tähtitornissa 22. lokakuuta 1822 ampumalla mielenhäiriössä itsensä observatoriohuoneessa, toiset taas kuitenkin väittävät hänen katkaisseen harkitusti kaulansa keskimmäisen kerroksen suuressa salissa.

Myöskin Turun Luostarinmäen Käsityöläismuseon alueella on havaittu erilaisia selittämättömiä ilmiöitä. Sepänpajassa kerrotaan jopa tavaroiden liikkuneen itsekseen ja olemattomat kädet olisivat kuristaneet paikalle sattunutta vierailijaa miltei tukehtumiseen asti. Erään savenvalajan koiran väitetään muuttuneen levottomaksi pajalla, eikä suostunut astumaan sisään.

Lisäksi Turun saaristoon liittyy kummitustarinoita. Moni on Seilin saaren kummituksista kuullut, ja joidenkin väitetään niitä nähneenkin. Saari on nähnyt monta traagista tarinaa, jonka valossa on yllättävää ettei siitä ole enempää kummitustarinoita kuin tarinat hyytävästä tunteesta Fyyrin puurakennuksessa, öisistä unihalvauksista tai vanhassa keinutuolissa kiikkuvasta mummosta. Vähemmän tunnettu on Saaristomerellä yksinään näkyvällä paikalla Nauvon ja Rymättylän välissä nököttävä Ominaisen saari. Saaren legendan sanotaan olevan niin vahva, että harva uskaltaa tahdoin yrittää saarella yöpymistä. Tarinoiden mukaan yöpyjät ovat kuulleet muun muassa viheltelyä ja havainneet kivien paiskomista yön aikana. Vuosisatojen varrella saarelle on haudattu vainajia, joita kirkko siunattuun kirkkomaahan halunnut – noidat, murhaajat, itsemurhan tehneet ja kuolemaantuomitut. Myöskin Nåtön saarella liikkuu kummitustarinoita alueelta löytyvästä ranskalaisen merimiehen haudan ympärillä, saarella sijaitsee Fauna & Flora seuran biologinen asema.

Oma lukunsa on Kaarinan puolella Ryövärinholman saarella sijainnut ryövärinluola, josta käsin merirosvojen väitetään hyökänneen ohi kulkeneiden otollisten kauppalaivojen kimppuun. Tarinan mukaan rosvot kaappasivat Satavan saarella piikana toimineen naisen, joka toimi merirosvojen orjana ja jalkavaimona vuosien ajan synnyttäen rikollisille kuusi lasta, jotka he kuitenkin surmasivat paljastumisen pelossa. Lopulta piika onnistui pakenemaan rosvot juotua itsensä umpihumalaan ja ui Kakskerran saarelle, josta käveli kotikyläänsä. Tämän jälkeen lähialueilta saapui toista sataa aseistettua miestä savustamaan miehet ulos luolastaan, ja rosvot hirtettiin tarinan mukaan lähialueen mäntyihin. Itämeren merirosvouteen perehtynyt kirjailija Juha Ruusuvuori arvelee Yleisradiolle, että tarina pohjautuu ainakin osittain todellisiin tapahtumiin. Tapaus luo otollisen maaperän kummitustarinoille, ja paikalliset kertovatkin aavemaisista tuntemuksista luolalla...

Edellä mainitulla Turun Kakskerran saarella puolestaan sijaitsee maineikas Brinkhallin kartano, jossa on esiintynyt myöskin kokemuksia henkimaailman ilmiöistä. Aavedata teki näistä ilmiöistä ansiokkaan tutkimuksen syksyllä 2014 yhdessä englantilaisen tutkijaryhmän SIPP:n kanssa, josta on julkaistu videokooste.

Tuonpuoleisen tutkimus Turun yliopistolla

Paikalliset kummitustarinat ovat kuitenkin aiheessa lopulta vain sivujuonne. Turun yliopiston kansanperinteen tutkimus kummittelun kaltaisiin ilmiöihin liittyen on ulottunut nimittäin paljon laajemmalle kuin paikallisiin kummitusjuttuihin. Vuosina 2002-2003 Turun yliopiston silloinen Kulttuurien tutkimuksen laitos, jonka oppiaineena oli folkloristiikka, osallistui valtakunnalliseen kenttätutkimushankkeeseen, jonka tavoitteena oli kerätä tietoja poltergeist-tapauksista ja tutkia niitä poikkitieteellisen ryhmän voimin ilmiöiden vielä tapahtuessa, mikäli mahdollista. Hanke oli käynnistynyt Hannu Lauerman aloitteesta ja mukaan oli saatu eturivin tutkijoita laitoksen silloisesta johtajasta Matti Kamppisesta lähtien. Skepsiksen entisen puheenjohtajan Lauri Gröhnin otettua yhteyttä yliopiston johtoon paikallislehti Turkulaisessa aiheesta olleen jutun tiimoilta, laitos kuitenkin jättäytyi pois hankkeesta ja se jäi vain projektin yhteistyökumppanin ParaNetin varaan. Episodi oli kuin toistoa ParaNetin alkutaipaleelta, jolloin yhdistys sai ensin luvan käyttää Tampereella yliopiston palvelinta postituslistansa pyörittämiseen, mutta joka sitten reilun vuoden päästä kumottiin yliopiston rehtorinkansliasta, Skepsiksen alueosaston silloisen vetäjän nostettua asian esille Aamulehdessä. Yliopiston lähdettyä poltergeist-tutkimushanke hiipui tutkittavien tapausten puutteessa ja vähäisen alkurahoituksen loputtua.

Turun ylioppilaslehdessä oli aiemmin ilmestynyt hupijuttu parapsykologian tutkimuksesta yliopistolla, ja luultavasti tutkijat pelkäsivät saavansa huonoa mainetta, mikäli tämä tutkimus leimaantuisi julkisuudessa. Kyseisen hupijutun taustalla lienee noihin aikoihin ylioppilaslehden päätoimittajanakin toiminut Roope Lipasti, joka on vuosien varrella kirjoittanut ahkerasti Turun sanomiin skeptisiä rajatietoon liittyviä artikkeleita ja kävi kerran uteliaisuudesta myöskin tutustumassa Arsi Ikosen, Alex Käiväräisen, Martti Waldenin ja Jani Lassilan tuolloin pyörittämän instituutin toimintaan.

Hankkeen hiipumisesta huolimatta Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella sekä sen edeltäjillä on ollut tutkimusta kummittelun kaltaisiin ilmiöihin liittyen. Kirsi Hänninen tutki Ohion osavaltionyliopistossa vuonna 2010 julkaistuun väitöskirjaansa The Construction of Self in Finnish First-Person Supernatural Encounter Narratives ihmisten yliluonnollisia kokemuksia, käyden läpi mm. Turun Psykobiofysiikan Instituutin vastaanottamia spontaanitapauksia. Vuonna 2002 hän julkaisi Turun yliopistossa ParaNetin Suunnannäyttäjä-palkinnon saaneen pro gradu -tutkielman Yliluonnollisen ilmeneminen ufokontaktikerronnassa. Parapsykologiaan liittyvä aktiviteetti ei jäänyt huomaamatta, sillä jo vuosituhannen alkupuolella häntä uhattiin yliopistolla uranäkymien vaarantumisesta, jos hän ylläpitäisi liian läheisiä suhteita parapsykologiaan. Nykyisin Hänninen toimii laitoksella eräänlaisena kummitusvastaavana.

Vuoden 2013 alussa ParaNetin adressissaan asettama tavoite poikkitieteellisestä paranormaalia koskevan tutkimusohjelman rahoittamisesta realisoitui, sillä tasolla kuin ajatus ylipäätään realistista olikaan. Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella toimiva Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksikkö sai Suomen Akatemialta tuntuvan, 900.000 euron apurahan professori Marja-Liisa Honkasalon vetämään monitieteiseen tutkimusprojektiin ”mieli ja toinen”.

Virallinen selostus tutkimushankkeesta kertoo seuraavaa:

Hankkeessa tutkitaan usean tieteenalan lähtökohdista ihmismielen vuorovaikutusta yliluonnollisina, paranormaaleina ja tuonpuoleisina pidettyjen ilmiöiden kanssa. Monitieteinen hanke perustuu historiantutkimuksen, folkloristiikan, antropologian sekä psykiatrian yhteistyöhön.

Tutkijat ovat alkaneet etsiä yliluonnollisten kokemusten ja mielikuvien lähdettä ihmismielestä. Vuonna 2013 käynnistyneessä Mieli ja toinen -tutkimushankkeessa kokeellisiin menetelmiin yhdistetään kulttuuristen aineistojen tutkimus. Näkökulma on uusi ja edellyttää entisten ihmismieltä koskevien asenteiden ravistelua. Yksi niistä on ihmismielen tutkimuksen perustuminen luonnontieteellisille totuuden kriteereille, joihin inhimillinen kokemus ei kuulu. Toinen on länsimaisen tieteen ihmismieltä koskeva käsitys, joka vetää tarkan rajan sisäisen maailman ja ulkomaailman välille. Monissa kulttuureissa mieli käsitetään rajoiltaan huokoiseksi ja siten läpäiseväksi toisille todellisuuksille. Vaikka luonnontieteet kiistävät sellaisen mahdollisuuden, todellista tietoa ihmismielestä voidaan saada vain tutkimalla, millaisia mielikuvia ihmisillä todella on – ei toistamalla sitä, millaiset mielikuvat olisivat luonnontieteiden valossa oikein. Projektin teoreettisena lähtökohtana on inhimillisen kokemuksen variaatio. Metodologisena lähtökohtana ovat ihmisten omat kokemukset ja kertomukset.

Voikin sanoa, että joidenkin tahojen vastarinnasta huolimatta Turun yliopisto on tällä vuosituhannella toiminut edellä kävijänä parapsykologiaa sivuavassa tutkimuksessa, unohtamatta toisaalla tehtyä merkittävää tutkimusta tietoisuuteen ja poikkeaviin tajunnantiloihin liittyen. Kannattaa kuitenkin huomata, että tieteenalana folkloristiikka ei kuitenkaan avoimesta suhtautumisesta huolimatta ole parapsykologian tutkimuksen kannalta relevanttia muulla tavoin kuin sosiologisten ja kulttuuristen selitysmallien osalta sekä toisaalta potentiaalisena tutkimusaineiston tarjoajana. Välillistä hyötyä voisi olla myöskin tiedettä koskevan kansanperinteen tutkimuksesta, lähinnä pseudoskeptismiin liittyen. Olavi Kiviniemi on käsitellyt artikkelissaan enemmän tätä puolta, eli parapsykologian ja folkloristiikan suhdetta.

Sivua päivitetty viimeksi 2.1.2015.