Rahasade
Kun tyhjästä satoi kolikoita
Osoite: Lönnrotin puistikko 5, Helsinki
Maailmalta on raportoitu lukuisia tapauksia, joissa rahaa on kirjaimellisesti satanut taivaalta. Jerome Clark kertoo kirjassaan Unexplained: Strange Sightings, Incredible Occurrences and Puzzling Physical Phenomena erään tällaisen tapauksen: Marraskuun lopussa 1909 useat Illinoisissa asuneet maanviljelijät raportoivat taivaalta sataneen eri tyyppisiä kolikoita oudon suhahdusäänen kera. Toimittajan mukaan kolikot olivat poimittaessa lämpimiä. Tapaukselle annettiin kuitenkin vähän arvoa, sillä samalta alueelta oli aiemmin raportoitu muitakin väitettyjä outoja sateita. Epäilyksille on syynsäkin, sillä rahasade on helpoin tapa herättää huomiota heti kullan materialisoitumisen jälkeen - rahan kärsiessä inflaatiota taivaalta satavat summat saattavat olla näennäisesti suuriakin.Parhaimmillaan selittämättömiä tapahtumia päästään kuitenkin tutkimaan niiden tapahtuessa. Ressun lukion naapurustossa sijaitseva Glion talo on tullut tunnetuksi juurikin tällaisesta tapahtumasarjasta syksyllä 1917.
Tapahtumat alkoivat kun Ateneumissa opiskellut taiteilija Ester Jäntti (myöh. Hallio) (18.10.1895-07.1.1978) oli kyseisessä rakennuksessa sijaitsevassa asunnossa kahdestaan erään opiskelijatoverinsa kanssa. Keskustelun aiheeksi olivat tulleet kummitukset kun äkkiä asunnosta kuului pieni napsahdus, jota seurasi pian toinenkin. Naiset kummeksuivat ääniä ja etsittyään syytä, löysivät lattialta kaksi isokokoista palttoon nappia. Epäuskoisina naiset epäilivät toisiaan pelottelusta.
Seuraavaksi kuului metallinheleä napsahdus ja lattialle putosi metalliraha, joka vieri vähän matkaa ja pyöri vielä paikallaan. Pian kolikkoja alkoi tulla vielä lisää, parhaimmillaan alle viiden minuutin välein, joskus kymmenen tai viidentoista minuutin välein. Tilanteesta hämmentyneet naiset menivät kutsumaan käytävän toisella puolella asuvan eestiläisnaisen myöskin katsomaan tätä ilmiötä. Siinä vaiheessa kolikkoja sateli jo viereiseenkin huoneeseen, jossa oli niin ikään parkettilattia ja metallin kilinä kuului selvästi.
Naiset lähtivät kertomaan asiasta suomalaiselle muotoilijalle Arttu Brummerille (10.5.1891-4.3.1951), jolla oli Fabianinkadulla suunnittelutoimisto yhdessä taiteilija Topi Vikstedtin (12.5.1891-6.5.1930) kanssa. He palasivat sitten joukolla takaisin asunnolle, mukanaan näiden herrojen lisäksi myöskin eräs toimistolla läsnäollut Vainio-niminen henkilö. Uskovainen eestiläisnainen poistui puolestaan paikalta pyytääkseen lankoaan paikalle manaamaan ilmiön pois. Tämä lankomies tulikin sitten paikalle ja hän luki muutamia loistuja pyytäen oudon ilmiön loppumista. Saatuaan toimituksen päätökseen mies kuitenkin pelästyi ja lähti kiireesti pois, sillä tyhjästä putosi jälleen raha, tällä kertaa hänen raamattunsa päälle.
Joku läsnäolijoista sitten ehdotti professori Arvi Grotenfeltin (10.4.1863 – 29.3.1941) kutsumista paikalle, sillä tämä oli aikansa tunnetuin parapsykologian tutkija Suomessa ja Sällskapet för Psykisk Forskningin perustaja. Hänet saatiinkin paikalle mukanaan pari teekkaria, jolloin ilmiötä oli tarkkailemassa jo melkoinen joukko ihmisiä. Professori otti kaikkien läsnä olleiden henkilötiedot ylös ja teki tapahtumien kulusta pöytäkirjan Suomen Tiedeseuran arkistoon, jonka jäsen hän oli. Asiakirjaa ei ole kuitenkaan etsinnöistä huolimatta löytynyt.Asiaa tutkinut Aikki Perttola-Flinck haastatteli Ester Halliota ennen tämän kuolemaa, joka kuvasi tapahtumien alkamista seuraavasti:
-Olisikohan ollut vuosi 1917 tai -18. Olin silloin Ateneumissa ja asuin opiskelutoverini Inni Siegbergin, lehtori Artur Siegbergin tyttären luona. Siegbergin perhe (johon kuului kaikkiaan viisi lasta) oli maalla sairaanhoitajatytärtä lukuunottamatta, joka oli töissä silmäklinikalla.
-Oli syksy ja kävi kova tuuli. Kummitusjutut syntyivät kuin itsestään. Äkkiä kuului mukava pieni napsahdus ja pian perään toinen. Kummeksuimme ääniä ja kun etsimme, löysimme lattialta kaksi isokokoista palttoon nappia. Epäilimme toisiamme ja sanoimme, ettei nyt saa pelotella, kun olemme muutenkin niin herkässä vireessä.
Kutsuttuaan paikalle Arvi Grotenfeltin, tapahtumat etenivät Hallion mukaan seuraavasti:
-Joukon keskelle satoi rahaa kaiken aikaa. Kaikkiaan niitä tuli alun toistakymmentä markkaa, mikä oli tuohon aikaan paljon. Rahat nostettiin lopulta takan reunalle. Emmehän me tytöt uskaltaneet jäädä kummitustaloon yöksi vaan pyysimme päästä ystäviemme toimistoon.
-Kun aamulla menimme takaisin "tapahtumapaikalle", rahat olivat tallella takan reunalla. Yövuorossa ollut sairaanhoitajatytär soitti ja kertoi kuulleensa sairaalassa rahojen kilinää. Me kerroimme, että niitä rahoja sateli hänen kotonaan ja siinä samassa putosi puhelinpöydälle vielä yksi viidenkymmenen pennin raha putosi puhelinpöydälle.
Kun hänen kurssitoverinsa Inni Siegberg palasi kaupunkiin, naiset kävivät näyttämässä rahoja Suomen Pankissa. Osoittautui että ne olivat oikeita ja kun kukaan ei huolinut niitä omakseen, Siegberg, Hallio, Hallion opiskelijatoveri, Arttu Brummer ja Topi Vikstedt päättivät mennä kuluttamaan ne nuorten taiteilijoiden suosimaan Brondaan Esplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmalla. Seurue oli ylen kiitollinen epätavallisella tavalla ansaitsemistaan rahoista, joskin Brummerin mielestä naisten olisi pitänyt pyytää vähän kahisevaakin.
Aikki Perttola-Flinckin haastattelun lopuksi Hallio toteaa:
-Mitään vastaavaa ei ole minulle sen koommin tapahtunut, mutta ikioma haamuherättäjä minulla kyllä on. Hän soitteli ovikelloa jo mieheni eläessä, ja mieheni hämmästeli, mihin minä sellaisella kiireellä säntään. Hän ei kuullut ovikellon soittoa. Se tapahtui silloin ja vielä nytkin parin viikon tai kuukauden väliajoin kello puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä aamulla. Ainoastaan kerran haamuherättäjä on soittanut ovikelloani kello kaksi yöllä. Joskus illalla ajattelen, että huomisaamuna en mene ovelle, jos ovikello soi, mutta menen kuitenkin. Toisinaan nostan eteisen pöydällä olevan puhelimen kuuloketta ovelle mennessäni, vaikka tiedän hyvin ettei soitto ole puhelimen vaan ovikellon.
Sivua päivitetty viimeksi 22.12.2014.