Hotelli Marski

Ennen Marskia paikalla sijaitsi synkkä ja sokkeloinen asuinrakennus, jonka katutasolla käytiin monenlaista kauppaa. Tämä talo purettiin vuonna 1959 hotellirakennuksen tieltä. Mannerheimintie sai nykyisen nimensä 1942 marsalkan 75-vuotiaspäivien kunniaksi. Tätä ennen se tunnettiin Heikinkatuna. Marskin puoleinen osuus puistokatua tunnettiin Läntisenä Heikinkatuna ja vastakkaisella puolella kulkenut osuus Itäisenä Heikinkatuna. Tuossa Heikinkatu 12:ssa sijaitsevasta rakennuksessa alkoi kuulua kummia talvisodan alla vuonna 1941. Talon yläkerroksen asunnossa kuultiin tarinan mukaan voimakkaita koputuksia, huokauksia ja askeleita, joille asukkaat eivät löytyneet mitään selitystä. Asunnon perheenjäsenet yrittivät kuitenkin olla välittämättä ilmiöistä eivätkä he alkuun halunneet jakaa muille uutista yllättävistä tapahtumista. Ei ennen kuin talon kummitus päätti näyttäytyä...

Eräänä yönä perhe oli myöhään koolla vieraiden kanssa olohuoneessa. Aamuyön tunteina eteisestä alkoi sitten kuulua outoa kolinaa. Perheen alle 30-vuotias poika nousi paikaltaan ja lähti ottamaan selvää äänen aiheuttajasta, jonka jälkeen olohuoneeseen jääneet kuulivat pojan jäljiltä eteisestä voihkaisun ja rytinää. Seurueeseen kuulunut lääkäri meni pojan perään eteiseen, josta hän löysi pojan makaamasta tajuttomana lattialla. Pojan ylle kumartuneena seisoi vanha, luonnottoman pitkä, mustaan päällystakkiin pukeutunut nainen. Lääkäri puhutteli naista, jolloin hahmo nousi seisomaan, käännähti ulko-oven suuntaan ja katosi jäljettömiin.

Tämän jälkeen nuorukainen saatiin virkoamaan ja hän kertoi udelleensa eteisessä kohtaamaltaan naiselta, mitä tämä tahtoi. ”Vie minut täältä pois!” oli musta-asuinen nainen vastannut ja tarttunut nuorukaista rintapielistä kiinni. Silloin poika oli kertomuksen mukaan tajunnut ettei nainen ollut tästä maailmasta, ja menettänyt tajunsa.

Tässä vaiheessa, ilmeisesti pelätessään tapahtumien riistäytyvän käsistä, perhe päätti kääntyä Psyykillisen seuran (Sällskapet för Psykisk Forskning) puoleen, joka otti tapauksen tutkittavakseen. Seuran puheenjohtajana oli aiemmin toiminut rahasadetapausta tutkinut professori Arvi Grotenfelt, joka kuoli niin ikään vuonna 1941 eikä varmaankaan osallistunut enää millään tavoin tämän tapauksen tutkimuksiin, sillä hän vetäytyi tieteenteosta 1930-luvun lopulla.

Tutkimuksiin sekaantui pian myös muuan astrologi sekä eräs yksityisetsivä poliisikoiransa kanssa. Askeleet, kolistelut ja huokaukset jatkuivat. Talosta ei löytynyt salakäytäviä, ja ikkunat sekä ovet olivat tapahtumien aikaan visusti lukittuina.

Eräänä myöhäisenä iltana perhe viihdytti jälleen vieraita olohuoneessa. Sillä kertaa varoittavia ääniä ei kuulunut, vaan mustiin pukeutunut nainen ilmestyi valaistuun huoneeseen mukanaan toinen, epäselvempi olento. Kun yksi seurueesta rohkeni lähestyä vaiti tuijottavia hahmoja, nämä katosivat.

Sanotaan että kummitusasunnon alakerran vanha asukas olisi kertonut perheelle yläkerran huoneistossa asuneen aikaisemmin pariskunnan, jotka riitelivät jatkuvasti keskenään. Kun mies yllättäen kuoli, poliisille syntyi epäilys että vaimo olisi murhannut hänet. Suoritettiin ruumiinavaus, mutta rikokseen viittaavia todisteita ei löytynyt ja murhasta epäilty vaimo vapautui syytteistä.

Miehensä kuoleman jälkeen vaimo muuttui omituiseksi eikä hän päästänyt ketään asuntoonsa. Lopulta kiinteistön omistaja painosti naisen muuttamaan muualle, jonka jälkeen nainen pian kuoli ja asia unohtui.

Tapahtumat kuitenkin palauttivat tämän tapauksen mieliin; tämä on luonnollisesti kummitustarinoille tyypillisesti liitetty tapahtumiin siten että tunnontuskia potenut vaimo - ja kenties mieskin - olisivat palanneet kuolemansa jälkeen paikalle kummittelemaa. Sanoillaan ”vie minut täältä pois” hänen ajateltiin pyytävän, että epäilty rikos selvitetään ja hänen kummittelemaan tuomittu sielunsa saa rauhan.

Väitetään että monet kummittelun kohteeksi joutuneen perheen ystävät eivät lopulta enää uskaltaneet vierailla asunnossa. Jopa muuan Lapin noita kertoi nähneensä Rovaniemellä saakka huoneistossa tapahtuneen murhan. Eräs toinen meedio pyrki turhaan asuntoon pitämään spiritististä istuntoa. Perhe halusi kuitenkin olla rauhassa ja päästä eroon ilmiöistä. Tarina ei kuitenkaan kerro tapahtumien loppuvaiheista eikä asunnon tarkempi historia ole tällä hetkellä tiedossa.

Mielenkiintoinen historiallinen yhteensattuma on että parapsykologi ja hammaslääkäri Severin Tigerstedtin vanhemmat, kapteeni Adolf Tigerstedt (1853-1918) vaimonsa Teresea Jeanne Collomo (1860-1930), hankkivat asunnon tästä Heikinkatu 12:n talosta, jossa he asuivat perheineen vuoteen 1913 saakka. On oletettavaa, että Severin Tigerstedt oleskeli asunnossa myöskin työskennellessään kausittaisesti Helsingissä 1910-1914.

Severin Tigerstedt oli mielenkiintoinen hahmo parapsykologian historiassa ja monessa muussakin mielessä; hän toimi Sällskapet för Psykisk Forskningin puheenjohtaja vuosina 1943-1949 ja teki vuosikymmenien ajan seuran puitteissa telepatiakokeita, aina  liki joulukuussa 1954 tapahtunutta kuolemaansa saakka. Näiden kokeiden aineisto löytyy kansallisarkistosta, jossa niihin voi luvanvaraisesti tutustua. Ei olisi yllätys mikäli osoittautuisi, että juurikin Tigerstedt on ollut mukana tutkimassa tässä kuvattua tapausta, olihan talo hänelle ennestään tuttu ja tapaus sattui ajankohdalle, jolloin hän oli aktiivisesti mukana seuran toiminnassa.