Epätervettä kyseenalaistamista
Pseudoskeptismin käsite noussut tällä vuosituhannella tunnetuksi, muun muassa parapsykologien aktiivisuuden ansiosta. Viime vuosina aiheesta on virinnyt keskustelua Suomessakin. Pseudoskeptismi on nimitys asenteelle, joka näennäisesti vaikuttaa tieteelliseltä skeptismiltä tai esiintyy sen nimissä olematta kuitenkaan todellisuudessa sitä. Pseudoskeptismin synonyymina käytetään joskus termiä epäterve skeptismi, joka kuitenkin voidaan nähdä laajempana terminä kattaen myöskin sellaiset kyseenalaistamisen muodot, jotka eivät pyri esiintymään tieteellisenä skeptisminä tai muistuta sitä edes etäisesti.
Pseudoskeptismi-termin varhaisimpia käyttäjiä olivat vuonna 1869 sveitsiläinen filosofi Henri-Frédéric Amiel, 1908 toimittaja Henry Louis Mencken ja 1942 filosofian professori Frederick L. Will. Käsitteen teki tunnetuksi Itä-Michiganin yliopiston sosiologian professori Marcello Truzzi vuonna 1987 vastatessaan skeptikkoliikkeeseen kuuluville järjestöille, jotka kutsuivat näennäistieteeksi aloja, joita Truzzi mieluummin nimitti esitieteeksi. Truzzi kirjoitti vuonna 1987:
»Koska skeptismi oikeastaan viittaa epäilyyn ennemmin kuin kieltämiseen – epäuskoon ennemmin kuin uskoon –, ovat kriitikot, jotka kernaammin ottavat kielteisen kuin epäileväisen kannan ja silti nimittävät itseään skeptikoiksi, oikeastaan pseudoskeptikoita, ja saaneet uskoakseni valheellista hyötyä käyttämällä epäoikeutetusti tätä nimitystä.
Tieteessä todistamisen taakka on väitteen esittäjällä; ja mitä epätavallisempi väite on, sitä painavampi on vaadittu todistuksen taakka. Todellisen skeptikon suhtautuminen on agnostista, todeten ettei väitettä ole todistettu sen sijaan että se olisi todistettu vääräksi. Hän vakuuttaa ettei väitteen esittäjä ole täyttänyt todistamisen vaatimusta ja tieteen tulee näin olen jatkaa tietoon perustuvan todellisuuskuvansa rakentamista ilman tämän epätavallisen väitteen olettamista "faktaksi". Koska todellinen skeptikko ei esitä väitettä, hänellä ei ole todistamisen taakkaa minkään suhteen. Hän vain jatkaa "konventionaalisen tieteen" teorioiden käyttämistä kuten ennenkin. Mutta jos kriitikko väittää todistusaineiston puhuvan väitteen virheellisyyden puolesta, että hänellä on negatiivinen hypoteesi -- vaikkapa sanomalla, että tulokset psi:n puolesta johtuvat tosiasiassa virheellisestä tiedon käsittelystä -- hän esittää tällöin väitteen ja hänellä on näin ollen myöskin todistuksen taakka. »
Truzzi on luonnehtinut pseudoskeptismiä seuraavanlaisten tunnusmerkkien kautta:
Kielletään mieluummin kuin epäillään
Valikoiva kriittisyys ja kaksoisstandardien käyttö
Tuomitaan ennemmin kuin tutkitaan
Pilkataan, mustamaalataan, halvennetaan ja hyökätään henkilöä vastaan
Käytetään harhaanjohtavaa retoriikkaa
Oletetaan, ettei arvostelijalla ole todistustaakkaa
Tehdään vahvistamattomia vastaväitteitä
Vastaväitteet perustuvat enemmänkin vakuuttavaan esiintymiseen kuin empiiriseen todistusaineistoon.
Esittää, että epäuskottavan todistusaineiston tarjoaminen antaa perusteen hylätä väitteen.
Kansainvälinen pseudoskeptismin vastainen komitea (SCEPCOP), joka pseudoskeptismin kritisoimisen sijaan keskittyy pikemminkin vastustamiseen, puolestaan näkee pseudoskeptismissä seuraavanlaisia piirteitä:
Ei kyseenalaista vakiintuneita ei-uskonnollisia instituutioita, mutta sen sijaan ottaa niiden näkökulmat ja lausunnot annettuna, vaatien muitakin tekemän samoin.
Ei pyri selvittämään kriittisesti totuutta uusista asioista, mutta sen sijaan keskittyy tuomitsemaan kaikkea, joka ei sovi oikeaoppiseen tieteen raameihin.
Soveltaa "kriittistä ajattelua" vain asioihin, jotka ovat vastoin oikeaoppisia näkökulmia ja näkemyksiä tai materialismia, mutta ei vallitseviin totuuksiin.
Tuomitsee välittömästi vääränä ja alkaa arvostelemaan asioita, jotka ovat ristiriidassa heidän paradigmansa kanssa.
Ei ole kiinnostunut totuudesta, todistusaineistosta tai faktoista, vain omien näkemysten puolustamisesta.
Ei pysty ajattelemaan eri mahdollisuuksia, mutta näkee paradigmansa valmiina ja pysyvänä.
Valmius valehteluun ja petollisuuteen vastustajan häpäisemiseksi.
Lähtökohtaisesti sivuuttaa ja kiistää sellaisen datan, jota on ristiriidassa oikeaoppisuuden ja materialismin kanssa.
Taipumus tuomita ja tehdä nopeita johtopäätöksiä asioista, joista eivät todellisuudessa tiedä mitään.
Vastapuolen nälviminen ja naurunalaiseksi tekeminen objektiivisen analyysin ja asioiden tutkimisen sijaan.
Vastaansanomaton todistusaineisto ja faktat johtavat semanttisille sivupoluille, sanaleikkeihin ja kiistämiseen asian hämärtämiseksi.
Kykenemättömyys muokata paradigmaansa uuden todistusaineiston ja datan valossa.
Vaikka kaikki tavanomaiset selitykset selittämättömälle ilmiölle olisi poissuljettu, ei kuitenkaan ole valmiutta hyväksyä paranormaaleja selityksiä.
Vihaa mysteereitä ja epävarmuutta, ja kivenkovaan väittää että kaikille tuntemattomille ilmiöille täytyy olla olemassa arkipäiväinen selitys.
Näkee tieteen valtavirran uskontona ja auktoriteettina, jonka näkemykset tulee hyväksyä kyseenalaistamatta tai niitä haastamatta. Ei ymmärrä eroa tieteellisen prosessin/metodologian ja tieteen valtavirran välillä.
Olettaa auktoriteettiin vedoten, että tieteen valtavirta on objektiivinen ja vinoutumaton, ja vapaa politikoinnista, korruptiosta, vallankäytöstä, sensuurista, ja tiedon pimittämisestä.
Ei koskaan hyväksy väärässä olemista, todistusaineistosta riippumatta.
Pseudoskeptismistä on monenlaista haittaa, etenkin uusilla ja kiistanalaisilla tieteellisen tutkimuksen alueilla kuten parapsykologiassa. Pseudoskeptismi esimerkiksi hämärtää käsitystä siitä, mitä tieteellinen skeptismi oikeasti on, kasvattaa epäluuloa tervettäkin skeptismiä kohtaan, ja haittaa täten toimintaa alueilla, joissa tieteellinen skeptismi olisi erityisen tärkeää. Kiistanalaisiin aiheisiin kohdistuvalla pseudoskeptismillä on taipumusta hankaloittaa tästä keskustelua, ylläpitää suhtautumista aiheeseen tabuna. Aihe onkin aktiivisen keskustelun kohteena parapsykologian piirissä ja on tämän vuoksi sisällytetty myöskin näille sivuille, vaikka pseudoskeptismi ei itse tutkimuskohteisiin liitykään. Ongelma ei koske vain parapsykologian kaltaisia marginaalisia tieteitä, sillä muun muassa psykiatri Richard Kluft on todennut, että se saattaa jarruttaa tieteen kehitystä ylipäätään
Nykypäivänä aito, hyväntahtoinen skeptismi, joka tarkastelee tasapuolisesti kaikkia asioita ja rohkaisee tiedon lisäämiseen, vaikuttaa olevan häviävän pientä. Sen sijaan kohtaamme vallitsevampana näennäis-skeptismin, joka koostuu vastustajien näkökantojen ja havaintojen ankarasta sekä epämiellyttävästä arvostelusta, varustettuna räikeällä ja omahyväisellä vahvistusharhalla, jonka päätelmät esitetään vääristellen vakavana ja kiihkottomana kliinisenä, oikeaoppisena ja tieteellisenä totuutena.
Käsitys, että pseudoskeptismi on haitallista tieteen edistymisen kannalta, on varsin yleinen. Jacques Valleen mukaan selittämättömissä kokemuksissa johtopäätöksiin hyppäävä pseudoskeptismi voi aiheuttaa tutkimukselle haittaa jättämällä asioita pimentoon:
Skeptikot, jotka yksioikoisesti tyrmäävät kaikki selittämättömät ilmiöt rationalismin nimissä, ovat yksi suurimpia syitä siihen, että suuren yleisön keskuudessa esiintyy vierastamista tiedettä kohtaan. Ihmiset eivät ole tyhmiä ja he tietävät erittäin hyvin, milloin he ovat nähneet jotakin epätavallista. Kun niin sanotut ekspertit kertovat heille, että heidän näkemänsä kohteen on täytynyt olla kuu tai kangastus, he todellisuudessa viestittävät yleisölle, että tiede on kyvytön tai haluton tutkimaan vakavasti tuntematonta.
Tieteellisten vaikutusten lisäksi pseudoskeptismillä voi olla muita, yhteiskunnallisia haittavaikutuksia. Jopa Susan Blackmore, joka menetti uskonsa parapsykologiaan ja liittyi vuonna 1991 kansainväliseen skeptikkojen järjestöön, myöhemmin arvosteli "pahimmanlaatuista pseudoskeptismiä":
Skeptikkoryhmissä on jäseniä, jotka uskovat tietävänsä oikeat vastaukset ennen tutkimusta. He eivät vaikuta olevan kiinnostuneita eri vaihtoehtojen punnitsemiseen, outojen väitteiden selvittämiseen tai yritä saavuttaa parapsyykkisiä kokemuksia tai poikkeavia tajunnantiloja itselleen, mutta ainoastaan ajavat omaa uskomustaan ja sen yhtenäisyyttä.
Epäterve skeptismi vai pseudoskeptismi?
Epäterveellä skeptismillä voidaan tarkoittaa mitä tahansa skeptismin muotoa, joka ei edusta tervettä skeptismiä. Sitä on useampaa eri tyyppiä, joista useammat täyttävät myöskin pseudoskeptismin kriteerit. Pseudoskeptismin käsitettä käytetäänkin yleensä epäterveen skeptismin synonyymina, vaikka tarkkaan ottaen se on epäterveen skeptismin alalaji. Pseudoskeptismin käsitteen kriteerinä on nimittäin joko se, että toiminta näennäisesti vaikuttaa tieteelliseltä skeptismiltä tai että lausuntoja esittävä henkilö esiintyy tieteellisen skeptismin nimissä. Ellei toinen tai kumpikin kriteereistä täyty, on kyse muusta epäterveen skeptismin muodosta.
Se, mikä tarkalleen ottaen on toimintaa, joka näennäisesti vaikuttaa tieteelliseltä skeptismiltä, on subjektiivinen ja keskustelun alainen asia, silloin kun yritetään muodostaa jonkinlaista yleistä kriteeriä sille, mikä on pseudoskeptismiä. Siitä voitaneen kuitenkin olla yhtä mieltä, että keskeinen kriteeri tässä on joko suora vetoaminen käsitykseen tieteestä tai tieteen periaatteista, tai sitten epäsuora sellaisen käsityksen synnyttäminen että toiminnassa vedotaan tieteeseen tai tieteen periaatteisiin, jotta se näennäisesti vaikuttaisi (terveeltä) tietelliseltä skeptismiltä - kuitenkaan olematta sitä syystä tai toisesta.
Kuten nähdään, ylesemmällä epäterveen skeptismin käsitteellä on pseudoskeptismin käsitettä objektiivisempi pohja. Toisaalta pseudoskeptismin käsite on kuitenkin tärkeä arvostellessa juurikin tieteellisen skeptismin väärinkäyttöä, johon tämä artikkeli keskittyy. Tieteellisen skeptismin väärinkäyttö voidaan ymmärrettävistä syistä nähdä selvästi haitallisempana kuin muut epäterveen skeptismin muodot, sillä se on samalla myöskin tieteen arvovallan väärinkäyttöä. Näin ollen kynnys puuttua pseudoskeptismiin on matalampi kuin muun epäterveen skeptismin kohdalla ja tulkinnanvaraisissa tilanteissa kynnys tulkita toiminta epäterveeksi on myöskin matalammalla pseudoskeptismin kohdalla.
Epäterveestä skeptismistä voidaan tunnistaa useita erilaisia ominaisuuksia, jotka määrittävät milloin kyse ei ole terveestä skeptismistä. Alla on analysoituna joitakin ominaisuuksia, joista yhden tai useamman selkeästi toteutuessa voidaan puhua pseudoskeptismistä - edellyttäen kuitenkin aina, että kyseessä oleva taho todella näyttää esiintyvän tai pyrkii esiintymään tieteellisen skeptismin harjoittajana olematta kuitenkaan sitä alla olevien ominaisuuksien valossa. Samat kriteerit voidaan näköalattomuutta, fakkiutuneisuutta, tiedefundamentalismia ja pseudotieteellisyyttä lukuun ottamatta soveltaa myöskin yleisemmin epäterveeseen skeptismiin, riippumatta siitä onko kyse pseudoskeptismistä vai ei. Näköalattomuus ei ole relevanttia muun epäterveen skeptismin kannalta, ja fakkiutuneisuus, tiedefundamentalismi sekä pseudoskeptisyys puolestaan ovat ominaisuuksia, jotka tarkoittavat väistämässä samalla myöskin pseudoskeptismiä.
Nämä ominaisuudet liittyvät ennen kaikkea skeptikkoina esiintyvien sekä näennäisesti skeptismiä harjoittavien henkilöiden julkisen toiminnan arvioimiseen, koska tällä julkisella toiminnalla (järjestäytyneessä muodossaan skeptikkoliikeellä) on tiettyä henkistä vaikutusvaltaa tieteeseen ja etenkin parapsykologiaan liittyvissä asioissa, myöskin Suomessa. Samalla itse kukin voi kuitenkin hyödyntää näitä myöskin keinona arvioida kriittisesti oman skeptisminsä laatua, riippumatta siitä onko aikeissa harjoittaa tätä yksityisesti vai julkisesti.
Antitieteellisyys
Tieteellisen menetelmän eräänlainen vastakohta on toimia oletusten ja ennakkoluulojen varassa. Ellei asioiden oikeaa laitaa edes yritetä tarkistaa, odotukset voivat osoittautua virheellisiksi tai vastapuolen väitteet paikkansa pitäviksi - aivan riippumatta siitä kuinka epätodennäköiseltä tai jopa mahdottomalta arvosteltavan asian paikkansa pitävyys vaikuttaa - varsinkin jos tällaisia asioita kasautuu riittävän suuri määrä. Aina on myöskin mahdollisuus, että väittelytilanteessa esille saattaa nousta täysin uusi selitys jota kummallekaan osapuolelle ei ole tullut mieleen. Lisäksi ennakkoluulojen pohjalta toimiminen antaa väärän kuvan tieteellisestä skeptismistä - ikään kuin pääasia olisi oikeassa oleminen, eikä olisi lainkaan merkitystä kuinka pätevillä menetelmillä ja perusteilla siihen on päädytty. Kuten taikuri Jamy Ian Swiss on todennut, skeptismissä on kuitenkin kyse siitä kuinka ajatella, eikä mitä ajatella.
Antitieteellisyys tarkoittaakin tässä asennetta, ettei edes yritetä ensin selvittää väitteiden todellisia perusteluja tai perehtyä asiaan vaan lähdetään suoraan kyseenalaistamaan - riippumatta siitä onko kritiikille aihetta vai ei - perustuen vaikkapa ennakkoluuloisiin tai moralistisiin argumentteihin. Tällaisen asenteen omaava ei ehkä ymmärrä, että henkilökohtainen epäily, epäluulo tai epäusko jotakin asiaa kohtaan ei tarkoita, että näille epäilyksille olisi oikeasti sijaa ja että se antaisi sellaisenaan aihetta arvostella jotakin asiaa. Epäileminen ja arvosteleminen ovat kaksi eri asiaa. Pahimmillaan näiden sekoittaminen johtaa siihen, ettei ymmärretä todistamisen taakan koskevan myöskin arvostelijoiden esittämiä selityksiä ja väitteitä, eikä johtopäätöksiin hyppääminen ilman kunnon todisteita ole hyväksyttävää konventionaalistenkaan selitysten kohdalla (ks. myös pseudotieteellisyydestä alempana).
Toinen muoto tästä on se, että tutustutaan asiaan vain pintapuolisesti tai esitetään sinänsä perusteltua kritiikkiä oleellisesti heikommilla tai alkeellisimmilla perusteluilla kuin olisi syytä odottaa asianomaisen käytettävissä olevan tiedon ja vastapuolen käsityskyvyn valossa. Myöskin se on antitieteellistä, että vallitsevan tieteellisen teorian (testaamattomien) ennusteiden kanssa ristiriidassa olevan asian väitetään kumoutuneen tämän ristiriidan takia - vaikka tosiasiassa asiasta ei ole tietoa suuntaan tai toiseen - kunnes toisin todistetaan. Se, että vallitseva tieteellinen teoria on hyväksytty tiedeyhteisössä, ei tarkoita että kaikista sen vielä testaamattomista ennusteista olisi samalla saatu virallinen vahvistus - muutenhan vallitsevia teorioita ei tarvitsisi jatkuvasti haastaa erilaisin testein. Negaatiota ei voi olettaa ilman perusteita myöskään sillä verukkeella, että sen voi aina falsifioida jos se on virheellinen, kuten usein väitetään.
Näköalattomuus
Näköalattomuudesta voidaan puhua silloin kun ei edes vakavasti yritetä saavuttaa mitään, mikä edistäisi kriittistä ajattelua tai tieteellistä skeptismiä. Tämä voi sisältää esimerkiksi sellaisen toiminnan hyväksymisen tai harjoittamisen skeptikkoliikkeessä, joka edistää tieteellisen skeptismin sijaan vain henkilökohtaisia intressejä tai jonka motivaationa on henkilökohtainen etu eikä halu harjoittaa ja edistää tieteellistä skeptismiä. Lisäksi on mahdollista toimia niin hienovaraisesti tai vaikeaselkoisesti ettei sitä joko huomata tai ymmärretä, taikka kyseenalaistaa täysin merkityksettömiä asioita eli "viilata pilkkua". Erityisen näköalatonta on puhua tietoisesti pelkästään "pelkille seinille", eli yleisölle, jonka kohdalla pitäisi olla jo selvää ettei asiallisellakaan kritiikillä ole minkäänlaista vaikutusta tai jolla olisi jo muutenkin kyky ja motivaatio ottaa asioista selvää vähintään yhtä kriittisesti ilman apuakin. Lisäksi myöskin muut pseudoskeptismin muodot itsessään ovat näköalattomia, mutta niistä tarkemmin muissa osioissa.
Näköalattomuus on ongelmallista siinä mielessä, että käytännössä skeptismiin on tavallaan sisään rakennettuna pyrkimys paitsi harjoittaa tieteellistä skeptismiä, myöskin edistää sitä - tieteellisen skeptismi kun lähtökohtaisesti edellyttää osittain kollektiivista toimintaa kuten tiede itsessäänkin. Tieteellisen skeptismin edustajat, eli skeptikot ja skeptikkoliike ovat myöskin asettaneet tavoitteekseen edistää tieteellistä skeptismiä, joten siinä tavoitteessa onnistuminen on selvästikin oleellinen terveen skeptismin mittari. Lähtökohtana tässä on se, että kritiikittömyydestä johtuva näköalattomuus kuuluu selkeästi pseudoskeptismin piiriin.
Valistamisen hyödyt ja haitat pitäisi ottaa huomioon monella eri tasolla ja vertailla eri toimintastrategioita. Monesti voi olla niin, että tieto lisää tuskaa ja joissakin tapauksissa voi myös kysyä, onko parempi jättää asia sikseen, jos parempi tieto asiassa ei tosiasiassa muuttaisi henkilön tilannetta parempaan suuntaan. On syytä huomioida myös, että kiehtovan tai vahvoihin elämyksiin liittyvien "mytologisten selitysten" nostalgia-arvoa voidaan soveltaa kielipeleissä siten, että se voi etenkin ulkopuolisille avautua ikäänkuin henkilö tosissaan uskoisi näin, tai kieltä voidaan jostain muusta syystä käyttää tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Trollin ruokkimisen mahdollisuus pitää myöskin aina ottaa huomioon ennen arvostelemista
Nihilismi
Tieteellisen skeptismin tarkoitus on kyseenalaistaa väitteet ennen kuin niiden tueksi löytyy riittävästi todistusaineistoa, mutta tämä ei tarkoita että muut tieteellisyyden mittarit - kuten edistyvyys eli tieteen ongelmanratkaisunkyvyn lisääminen ja sen tukeminen - voisi kokonaan unohtaa. Kriittisyys on keskeisestä asemastaan huolimatta vain yksi osa tieteellistä ajattelua, eikä ehkä edes arvojärjestyksessä niin ylhäällä kuin kyky auttaa rakentamaan jotain uutta, riittävä suvaitsevaisuus toisinajattelijoita kohtaan, koska se on viime kädessä tehnyt tieteellisen skeptisminkin mahdolliseksi. Putkinäköinen, kaikkien muiden rakentavien näkökohtien ja tavoitteiden sivuuttaminen tai vähättely ei selvästikään ole tervettä skeptismiä vaan pikemminkin nihilismiä.
Käytännössä tätä nihilististä asennetta edustaa suhtautuminen, jossa arvostelun kohteena oleva vastapuoli nähdään vain heikkouksien ja kielteisten asioiden valossa, ilman että tavoitteena olisi huomioida myöskin vahvuuksia tai myönteisiä näkökohtia. Tervettä skeptismiä olisi esimerkiksi pyrkiä esittämään kritiikkiin liittyen rakentavia ehdotuksia, korjaamalla vastapuolen näkemyksiä tai toimintaa, tai kannustaa vahvuuksien hyödyntämiseen, sikäli kuin sellaisia on - oikein toteutettuna tämä ei olisi mitenkään pois tieteelliseltä skeptismiltä. Nihilismiä on paitsi tällaisten asioiden välttäminen, myöskin niiden aktiivinen vähättely.
Nihilismistä ei ole haittaa vain siinä mielessä, että muut tieteellisen keskustelun ja tieteellisen ajattelun kannalta tärkeät asiat ja näkökulmat kuin kriittisyys saattavat jäädä sen varjoon, vaille ansaitsemaansa arvoa. Siitä on haittaa myöskin sillä tavalla, että sellainen asenne, jota merkittävä osa ihmisistä ei allekirjoita, siirtää erityisen herkästi huomiota itse asiasta metatasolle, kuten niihin asenteisiin. Mikä oleellisinta, lisäksi pelkkä heikkouksiin, puutteisiin ja virheisiin keskittyminen voi johtaa vahvistusvinoumaan, eli sellaiseen johtopäätökseen ettei perusteluissa muita kuin näitä olekaan - ilman pyrkimystä seuloa ratkaisevalta vaikuttava todistusaineisto tai ottaa tasapuolisesti huomioon koko todistusaineisto kriittistä tarkastelua varten (ks. antitieteellisyys). Tämä kaikki voi viivästyttää uusien ideoiden läpimurtoa.
Fakkiutuneisuus
Tietämättömyys voi johtaa muihinkin ongelmiin kuin edellä mainittuun antitieteellisyyteen, jossa siis lähtökohtana on apriori kyseenalaistaminen ennen kuin otetaan selvää kohteena olevasta asiasta, eli selvittämättä onko arvostelulle oikeasti aihetta. Tietämättömyyteen voi nimittäin suhtautua kahdella tavalla: Joko yrittää itse selvittää, löytyykö väitteelle perusteluja tai todistamisen taakkaan vedoten kehottaa vastapuolta esittämään perustelut väitteelle.
Käytännössä skeptikot turvautuvat usein todistamisen taakkaan, ja jättävät perustelut yksinomaan vastapuolen huolenaiheeksi ja jättäytyvät itse siksi aikaa tietämättömyyteen tässä asiassa tai ainakin pidättäytyvät mahdollisen tietämyksenä hyödyntämisestä. Perustelujen pyytäminen viestittää kuitenkin pyytäjän kiinnostusta itse käsiteltävään asiaan ja ellei tällaista kiinnostusta tosiasiassa ole, tällöin se jää vain menetelmäksi etsiä kyseenalaistettavia heikkouksia ja negatiivisia asioita (ks. nihilismi) tai parhaimmillaankin keinoksi tutustua vain kyseisen henkilön mielipiteisiin ilman tavoitetta arvioida itse asiaa yksittäisen henkilön mielipiteistä riippumatta (ns. kuiva skeptismi). Mikäli kiinnostus on kuitenkin aitoa, tällöin itsepintainen todistuksen taakkaan vetoaminen muuttuu dogmaattiseksi, osaksi lausumatonta dogmaa, jos ei osata kysyä onko kaivattu tieto todellakin saatavilla tällä tavalla helpommin kuin itse etsimällä.
Todistamisen taakalla tarkoitetaan väitteen esittäjän velvollisuutta esittää väitteellensä perustelut, se voi johtaa helposti oletukseen että väitteen esittäjän tarjoamat perustelut väitteelleen todella kuvaisi todellakin sitä todistusaineistoa, johon tämä henkilö vetoaa. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, toisin sanoen todistamisen taakkaan vetoaminen ei ole välttämättä paras tai edes toimiva keino hankkia väitteen tosiasialliset perustelut - puhumattakaan siitä, että kaikki osaisivat pyydettäessä antaa parhaat perustelut esittämälleen väitteelle.
Henkilö voi nimittäin tiedostamattaan jättää todellisuudessa parhaan todistusaineiston mainitsematta tai hän voi todistusaineiston esittämättä jopa kokonaan, ja esittää sen sijaan ymmärtämättömyyttään virheellisiä tulkintoja siitä - eikä harjaantumaton henkilö välttämättä edes huomaa erikseen mainita ettei kyse ole hänen omista perusteluistaan vaan tulkinnoista muiden esittämästä todistusaineistosta, jos hän olettaa tämän olevan selvää muutenkin ja jos hän olettaa, että vastapuoli on nimenomaisesti kiinnostunut todistusaineistosta väitteen puolesta eikä vain hänen omista tulkinnoistaan.
Läheskään aina väitteiden esittäjät itse eivät nimittäin tunne läpikotaisin kaikkien väitteidensä puolesta puhuvaa todistusaineistoa - eivät edes tiedemiehet, maallikoista puhumattakaan. Esimerkiksi tieteellisiin tutkimuksiin sisältyy yleensä sellaisia väittämiä, jotka on vahvistettu aiemmin joissain toisissa tutkimuksissa, joihin voi vedota hallitsematta niiden sisältöä ja argumentaatiota. Puhumattakaan ihmisten mielipiteissä esiintyvistä väitteistä, jotka perustuvat monesti muualla esitettyyn informaatioon, jota mielipiteen esittäjä ei välttämättä hallitse. Tällöin skeptikko todistamisen taakkaan vedotessaan käytännössä vaatii vastapuolta esittämään mielipiteitä sellaisesta todistusaineistosta, jota hän ei itse hallitse, ja saattaa sitten vieläpä kohdella esitettyjä perusteluja sillä tavalla, että se olisikin todistusaineiston tulkinnan sijaan todellinen perustelu väitteelle. Tällainen luonnollisesti on omiaan tulehduttamaan tilannetta, koska väitteen esittäjä kokee että hänen rajallista tietämystään käsitellään asiattomassa kontekstissa ja sivulliset, saatavilla olevaa todistusaineistoa paremmin tuntevat puolestaan kokevat, että skeptikko hutkii olkinukkea.
Sen lisäksi ettei todistamisen taakkaan vetoaminen ole välttämättä edes toimiva keino hankkia väitteen tosiasialliset perustelut, se ei ole myöskään varmuudella paras kuin siinä tapauksessa, että väitteen esittäjän tiedetään olevan skeptikkoa parempi asiantuntija tässä kysymyksessä tai jos väitteen perustelut eivät ole vapaasti skeptikon saatavilla, mutta väitteen esittäjällä on ne hallussaan. Lisäksi myöskin triviaaleissa väitteissä lähteiden tarkistaminen sujuu helpommin kuin se, että ensin vedotaan todistamisen taakkaan ja sitten käydään silloin tällöin tarkistamassa, olisiko väitteen esittäjä vastannut vaatimukseen. Lopuksi kannattaa huomata, että jos joku ei vastaa todistamisen taakkaan, ei tarkoita että hänen esittämänsä väite olisi virheellinen. Vastoin skeptikon tietosanakirjassa esitettyä dikotomiaa, oma-aloitteinen todistusaineistoon perehtyminen ei velvoita kumoamaan vastapuolen väitteitä sen enempää kuin vastapuolenkaan tarjoamaan todistusaineistoon perehtyminen.
Todistamisen taakka ei ole ainoa asia skeptikkoliikkeessä, jota on dogmaattisuuden takia sovellettu myöskin sellaisiin asioihin, joihin asia ei sovellu tai soveltuu huonommin kuin käytettävissä olevat vaihtoehdot. Muita tällaisia fakkiutuneesti väärin käytettyjä asioita ovat Occamin partaveitsi, periaate "epätavalliset väitteet vaativat epätavallisia todisteita" (eli Humen puntari), paranormaalin ilmiön tuottamisesta tarjotut rahapalkinnot (kuten Randin miljoonan dollarin haaste), anekdoottien kiistäminen todistusaineistona silloinkin kun yksittäistapauksesta löytyy pätevää evidenssiä, tieteen julkaisukäytännöt, tieteen arvovapaus, ja tiede itsessään (sekä tieteenfilosofian näkeminen asiana, joka ei kehity, ks. tiedefundamentalismi).
Kakofonia
Tieteellinen skeptismi on osaltaan käytännössä ryhmätyöskentelyä; parhaiten kriittinen ajattelu tulee hyödynnetyksi oikeanlaisessa, kriittisyyttä suosivassa yhteisöllisessä toiminnassa, mikä näkyy tieteessä ja siten pitäisi näkyä myöskin tieteellisessä skeptismissä - ja yhteisöllinen koheesio siinä näkyykin erinomaisesti, vaikka voidaankin olla montaa mieltä kuinka hyvin se palvelee kriittistä ajattelua. Pahimmillaan se voi haitata sitä, johtaen epäselvään viestintään, sanoman vääristymiseen tai koko keskustelun vesittymiseen. Näin ollen huono ryhmätyöskentely voi myöskin edustaa pseudoskeptismiä, jos se on tahallista.
Yksi muoto tästä on toisten päälle huutaminen. Verkossa analogia tälle on se, että samaan viestiin vastataan tietoisesti useamman henkilön toimesta samaan aikaan, vaikka viestit eivät oleellisella tavalla täydennä toisiaan tai siirtävät kukin huomiota häiritsevässä määrin eri suuntiin, sen sijaan että kohteliaasti odotettaisiin vastausta ensimmäiseen vastaukseen. Häiritsevä elementti tässä on vastausten määrän ekspotentiaalinen kasvu, esimerkiksi jos jokaiseen viestiin tulee neljä vastausta, seuraavalla kierroksella vastauksia on jo 16 jos vastapuoli vastaa jokaiseen neljään. Tällainen määrä samanaikaista "puhetta" hankaloittaa puheenvuorojen arvottamista ja lisää vastauksissa olevien huolimattomuusvirheiden määrää kiireen takia, joka on erityisen paheksuttavaa mikäli tämä on juurikin tällaisen kakofonian tavoitteena. Toinen muoto on se, että hukutetaan osa sanomasta katkaisemalla viestiketjuja tai sensuroimalla valikoidusti viestejä ja vaientamalla tai sekoittamalla keskustelijoita, sekä tuetaan tällaista toimintaa. Kolmas muoto on, että trollataan tarkoituksella vastapuolen nimissä tai kannustetaan siihen. Neljättä muotoa tästä edustaa vastapuoleen keskittymiseen ja harkintaan kohdistunut muu häirintä ja sellaisten hyväksyminen. Viimeistä muotoa edustaa vastapuolen kommenttien editoiminen ilman lupaa.
Valikoivuus
Tieteellinen skeptismi on lähestymistapa, jossa pyritään tarkastelemaan asioita saatavilla olevien todisteiden valossa ja hyväksytään vain ne väitteet, joiden tueksi on saatavilla riittävästi todistusaineistoa. Jos tätä ajattelutapaa tosiasiassa kuitenkin sovelletaan valikoivasti, vaikka samalla pyrkimys on edustaa skeptismiä näissäkin asioissa, silloin kyse ei ole terveestä skeptismistä - oli valikoinnin syy politikointi, ennakkoluulot tai mikä tahansa näihin rinnastettava.
Valikoiva suhtautuminen koskee yleensä skeptisyyden määrää. Tasapuolisesti sovellettuna skeptisyyden määrän pitäisi olla sama kaikissa asioissa suhteutettuna sen kriittisesti arvioituun epätodennäköisyyteen - toisin sanoen, mitä epätodennäköisemmältä asia kriittisesti arvioituna vaikuttaa, sitä suuremmalla skeptisyydellä siihen on täysi syy suhtautua. Tässä on tärkeää tehdä ero kriittisen arvioinnin ja pelkän mutun välillä. Huomattakoon myöskin että se, mikä määrä todisteita missäkin asiassa on lopulta riittävästi tiedeyhteisön hyväksyntään (eli tieteellinen todistuskynnys) tai vallitsevan teorian kumoamiseen (falsifikaatio), voi silti vaihdella esimerkiksi virhepäätelmiin liittyvien riskien, eri tieteenalojen standardien ja yleisten normien mukaan. Sama koskee käytännön ratkaisujen tekemistä eriasteisen skeptismin (tai pseudoskeptismin) nojalla, ilman että tietoa olisi suuntaan tai toiseen. Toisaalta myöskin näissä voi tapahtua perusteetonta valikointia.
Myöskin menettelytavat, joilla kritiikkiä esitetään, voivat olla samalla tavalla valikoivia ennakkoluulojen takia. Kolmanneksi tällainen kyseenalainen valikoivuus voi kohdistua myöskin siihen, mitkä asiat ylipäätään otetaan kriittisen huomion kohteeksi ja mitkä sivuutetaan kokonaan. Tällöin valikoitumisen kriteerinä on jokin muukin kuin aito henkilökohtainen kiinnostus, pyrkimys neutraaliin näkökulmaan ja muut rehelliset intressit, joissa ei ole mitään salattavaa.
Tiedefundamentalismi
Positivistisen asenteen mukaan tiede on ainoa luotettava menetelmä tuottaa tietoa ja todellista tietoa on vain tieteellinen tieto, jollaista voidaan synnyttää ainoastaan päätymällä myönteiseen lopputulokseen tieteellisten hypoteesien pätevyydestä tiukkaa tieteellistä menetelmää hyödyntämällä. Käsitys siitä, mikä on riittävän tiukkaa, voi vaihdella vakiintuneiden tieteenalojen standardien ja eksaktien luonnontieteiden standardien välillä, jossa saatetaan sulkea tieteen ulkopuolelle paljon tutkimustoimintaa vakiintumattomilla tai jopa vakiintuneille aloilla. Maltillisempaa versiota positivismista voi pitää käytännössä synonyymina skientismille eli tieteisuskovaisuudelle, jonka mukaan tiede muodostaa jonkinlaisen puhtaan tiedon saarekkeen, joka on täysin vapaa kaikista tiedon laatua heikentävistä inhimillisistä tekijöistä.
Positivismi on äärimuoto tiedekeskeisestä maailmankatsomuksesta, johon sisältyy taipumus liioitella tieteen luotettavuutta ja perusteettomasti vähätellä muiden menetelmien mahdollisuuksia tuottaa paikkansa pitävää tietoa. Tiedekeskeisyyttä ei tule sekoittaa tieteelliseen maailmankatsomukseen, jonka mukaan tiede on luotettavin keino hankkia tietoa todellisuudesta.
Tiedefundamentalismiksi tämä muuttuu siinä vaiheessa jos ei ainoastaan nähdä maailmaa positivististen tai tiedekeskeisten silmälasien kautta (eli pidättäydytä uskomasta epäluotettavaksi tai epätieteelliseksi katsottuun tietoon) vaan tähän liittyy myöskin tietoteoreettinen egoismi. Sen mukaan muidenkin pitäisi katsoa maailmaa samojen silmälasien kautta ollakseen tieteellisiä tai omatakseen tietoa, siitä huolimatta että löysemmilläkin standardeilla tiedeyhteisön asettamat laatuvaatimukset täyttyisivät tai että asiasta ei olisi tieteessä yhtä yksittäistä totuutta (konsensusta). Toisin sanoen katsotaan, että omat standardit ovat ainoa universaali (eli kaikkia koskeva) keino määrittää, mikä on tietoa ja mikä ei sekä mikä on tiedettä ja mikä ei, vaikka tiedeyhteisö ei olisikaan näitä standardeja hyväksynyt. Periaatteessa tietoteoreettinen egoismi voi liittyä myöskin pseudotieteeseen, jos "ainoat oikeat standardit" ovat löysempiä kuin ne, mitä tieteessä on totuttu käyttämään. Tiedefundamentalismi voi käsittää kokonaisia tieteenaloja tai sitten se voi koskea vain jotakin yksittäistä asiaa.
Yksi muoto tiedefundamentalismista on se, että leimataan epätieteelliseksi tai pseudotieteelliseksi sellaisia aloja ja niiden oppeja tai tutkimuksia, jotka ovat vakiintuneet osaksi tiedettä tai joiden asemasta on aitoa tieteellistä kiistaa eli ne ovat esitiedettä - mahdollisia ehdokkaita uudeksi tieteenalaksi. Toinen muoto tästä on, että leimataan epätieteelliseksi tai pseudotieteelliseksi mihinkään vakiintuneeseen tieteenalaan kuulumatonta (poikkitieteellistä) tutkimusta, vaikka tosiasiassa tutkimus vastaisikin vakiintuneita standardeja. Kolmatta muotoa tästä edustaa, että leimataan jokin tutkimuksellinen toiminta tai esitetty tieto pseudotieteeksi, siitä riippumatta esiintyvätkö ne tai pyrkivätkö esiintymään tieteenä tai tieteellisenä, koska positivistisen tiedefundamentalistin määritelmän mukaan tietoa vain vain tieteellinen tieto ja ei-tieteellisestä tiedosta puhuva esiintyy näin ollen tieteen nimissä.
Kantavana ajatuksena näissä on usein se, että pseudotiede tuomitaan haitallisena, selvittämättä kriittisesti tukeeko todistusaineisto todellakin tätä ajatusta kulloinkin kyseessä olevassa tapauksessa (ks. antitieteellisyys). Saatetaan sivuuttaa vaikkapa sellainen näkökulma, että jos vastapuolella on jonkin pseudotieteen ideoista innostunut lahjakas ja älyllisesti rehellinen nuori, se ei välttämättä pysty aiheuttamaan haittaa vaan voi jopa edistää kriittistä ajattelua kantapään kautta ja inspiroida hänen myöhempää toimintaansa vakavammin otettavassa tieteessä.
Tiedefundamentalistit eivät välttämättä huomioi sitä, heidän tulkintansa siitä mikä on tiedettä ei ole sama asia kuin tiede itsessään. He eivät välttämättä myöskään huomioi sitä, että tieteessä ei aina vallitse konsensusta todistuskynnyksestä (eli standardeista, jotka määrittävät milloin hypoteesi voidaan hyväksyä tosiasiaksi), falsifikaation kynnyksestä (eli standardeista, jotka määrittävät teorian milloin jokin teoria tulee hylätä), hyväksyttävistä menetelmistä, niiden hyväksyttävistä tulkinnoista, sekä filosofisista kysymyksistä - he saattavat aidosti uskoa lähtökohtiensa olevan tiedeyhteisön mukaan ainoita oikeita. Pahimmillaan kyse saattaa todellisuudessa olla kuitenkin alempana käsitellystä ääriskeptismistä. Huomiotta saattaa jäädä niin ikään, ettei kaikki ei-tieteellinen tutkimustoiminta (esimerkiksi sukututkimus) ole epätieteellistä, eikä kaikki epätieteellinen tutkimustoiminta ole pseudotieteellistä. Yleensä pseudotieteeksi nimitetään tieteellisenä esiintyviä oppeja, jotka eivät kuitenkaan täytä tieteellisyyden tunnusmerkkejä. Jos epätieteellinen toiminta ei pyri esiintymään tai esiinny tieteellisenä, se ei näin ollen täytä tätä kriteeriä. Lisäksi (yleensä skientismiä edustavat) tiedefundamentalistit mm. saattavat sekoittaa arkitiedon ja tieteellisen tiedon, väittäen arkitiedon piirissä esitettyjä väitteitä perusteettomasti irrationaalisiksi tai jopa pseudotieteelliseksi.
Esimerkiksi pelkkä yksittäisen ihmisen omaksuma virheellinen tieto tai harhaluulo ei ole näennäistiedettä jos se ei aiemmin mainittua kriteeriä täytä, ei vaikka näennäistiede olisikin vaikuttanut virhekäsityksen syntyyn. Sama koskee uskonnollisten uskomusten ja pseudotieteen välisiä eroja; vaikka jossakin uskomuksessa olisi samoja oppeja kuin jossakin pseudotieteessä, se ei tee siitä pseudotieteellistä. Lisäksi maallikon virheellistä tiedekäsitystä tulisi pikemminkin arvostella virheellisenä arkitietona eikä pseudotieteellisenä tietona - mikäli maallikko ei pyri esiintymään tieteen edustajana ja mikäli virhe on ymmärrettävä arkitiedon tasolla - vaikka osa tästä tiedekäsityksestä perustuisikin pseudotieteeseen, mikäli virhe on ymmärrettävä arkitiedon tasolla. Pseudotiede kun on käsitteenä latautunut, sen harkitsematon käyttö antaisi ymmärtää että maallikon omaksuma virheellinen tieto osoittaisi tässä asiassa poikkeavaa herkkäuskoisuutta, lapsellisuutta tai kyseenalaisia intentioita, vaikka näin ei suinkaan välttämättä ole.
Yksi muoto tiedefundamentalismista onkin se, että vaikka ei tuomittaisikaan muita lähtökohtia, ei osata lainkaan kriittisesti vertailla kiistanalaista tai poikkeavaa tieteenfilosofiaa muihin vaihtoehtoihin - ehkä kuvitellen sen todella heijastelevan tiedeyhteisön konsensusta. Pahimmillaan tiedefundamentalismin taustalla olevia tieteenfilosofisia lähtökohtia ei edes tiedosteta, niiden kriittisestä arvioimisesta puhumattakaan. On täysin oikeutettua kannattaa radikaaliakin tieteenfilosofiaa kunhan tämä tapahtuu sen lähtökohdat tiedostaen ja kriittistä harkintaa käyttäen. Muutoin lipsutaan pseudoskeptismin puolelle, sillä vaikka tämä ei sillä hetkellä juuri heijastuisikaan käytännön asennoitumiseen suhteessa demarkaatio-ongelmaan, silti kyky nähdä ja arvioida tieteenfilosofisia lähtökohtia on kovin keskeinen tieteellisen skeptismin kannalta silloin kun poiketaan vakiintuneista lähtökohdista. Tämä vakiintunut lähtökohta on että erottelu tieteen ja näennäistieteen välillä ei ole yksiselitteistä ja tästä on erimielisyyttä, esimerkiksi siitä syystä, että tieteen teoriat ja menetelmät arvioivat uutta havaintotietoa eri tavoin, eivätkä yhdelle tieteenalalle soveltuvat standardit ole välttämättä niitä, joita voidaan käyttää joillakin toisilla aloilla. Teoriassa tämä sama koskee poikkeamista myös toisen ääripään eli relativismin suuntaan, mutta käytännössä harva jos yksikään aktiivisesti tieteellistä skeptismiä harjoittava on taipuvainen relativismiin.
Katteeton esiintyminen
Katteetonta esiintymistä on pseudoskeptismin kannalta kahdenlaista. Ensinnäkin skeptikkojen on mahdollista esittää henkilönsä, viiteryhmänsä tai yhdistyksensä olevan jotain mitä todellisuudessa ei ole sekä paisutella näiden saamaa tukea muilta toimijoilta ja instituutioista tai päinvastoin vähätellä mahdollisia kytkentöjä kielteisiin asioihin. Toiseksi on mahdollista väittää edustamansa tieteellisen skeptismin olevan jotain mitä se ei todellisuudessa ole tai esittää katteettomasti instituutioiden ja ajattelutapojen edustavan tieteellistä skeptismiä tai paisuttelemalla niiden roolia. Pseudoskeptismistä on kyse silloin kun tämä katteeton esiintyminen on tuottamuksellista tai tahallista.
Vaikka pseudoskeptikkojen keskuudessa saattaa esiintyä katteetonta omaan taikka skeptikkoyhdistyksen auktoriteettiin vetoamista - kuten asiantuntemuksen liioittelua, yhdistyksen jäsenmäärän paisuttelua, skeptikkojen objektiivisuuden liioittelemista - ehkä näkyvin osa tästä henkilö- ja oikeushenkilökohtaisesta katteettomasta esiintymisestä liittyy kuitenkin identiteettivarkauksiin edustettaessa skeptismiä tai vastustettaessa väitettyjä pseudotieteitä. Tämä voi olla esimerkiksi toisen henkilön nimen rekisteröimistä skeptisellä keskustelupalstalla, tämän henkilön toiminnan hankaloittamiseksi, mitä onkin Suomessa tapahtunut Skepsiksen foorumilla. Se saattaa olla myöskin vastapuolen nimellä esiintymistä, vaikkapa tämän henkilön mustamaalaamiseksi, mitä on myöskin tapahtunut Skepsiksen puitteissa. Identiteettivarkauksia voi esiintyä jopa oikeushenkilöiden tasolla, rekisteröimällä toisen yhdistyksen käyttämän nimen ennen nimenmuutoksen virallistamista - tätäkin on valitettavasti Suomessa tapahtunut, Skepsiksen johdon toimesta. Kyseinen tempaus esti vuoden 2011 alussa tehdyn virallisen päätöksen muuttaa Parapsykologian instituutin nimi Kopernikus-seuraksi, jota instituutti oli epävirallisesti käyttänyt jo vuoden 2010 puolelta, jolloin painopiste olisi siirtynyt pseudoskeptismin arvostelemiseen.
Muiden instituutioiden ja toimijoiden tukea skeptikoille, skeptikkoyhdistyksille tai skeptikkoliikkeelle voidaan puolestaan liioitella monin eri tavoin, sekä kyseenalaisia kytkentöjä pyrkiä vähättelemään tai pimittämään. Saatetaan vaikkapa vedota merkittäviin tutkijoihin, joiden rooli on pienempi kuin annetaan ymmärtää. Vedotaan kenties aikanaan saavutettuun asemaan mainitsematta ettei sillä ole enää samanlaista pohjaa kuin tuolloin. Tai yritetään kenties pimittää kyseenalaista toimintaa tai hämärtää joitakin ongelmallisia piirteitä, kuten yleisiä harhaluuloja ja lähdekriittisyyden puutetta järjestäytyneen skeptismin piirissä puhumalla tieteellisen skeptismin periaatteista.
Edellistä merkittävämpi katteettoman esiintymisen muoto lienee kuitenkin yllä mainituista jälkimmäinen. Vaikka tieteellisen skeptismin itsensäkin saatetaan aatemaailmaa puolustavien toimesta katteettomasti väittää edustavan jotakin mitä se ei ole, näkyvin muoto tästä on kuitenkin instituutioiden ja ajattelutapojen omiminen skeptismin käyttöön tai skeptismin roolin paisuttelu niiden puitteissa. Ehkä yleisemmin väärin vedottu käsite on skeptismi itsessään - esitetään jonkin asian edustavan tieteellistä skeptismiä, vaikka asia ei tosiasiassa olisi näin. Skeptismiin liittyvä "epäilemisen" tai "skeptisyyden" käsite on myöskin kokenut kovia, todellisuudessahan epäilyn rooli on vain puolet tieteellistä skeptismistä, johon kuuluu epäilyn lisäksi kyseenalaistaminen. Toiseksi, niin epäily kuin kyseenalaistaminen ovat tieteellisestä skeptismistä riippumattomia käsitteitä, eli niitä voi soveltaa vaikka ei olisi tieteellisestä skeptismistä koskaan kuullutkaan.
Kaikista huomion arvoisimpia ovat kuitenkin kriittisen ajattelun ja tieteellisen menetelmän omiminen. Vaikka kriittisen ajattelun rooli tieteellisessä skeptismissä onkin hyvin keskeinen, tieteellisen skeptismin merkityksestä kriittiselle ajattelulle ei voida sanoa samaa. Suurelta osin ihmiset osaavat ajatella kriittisesti ilman tieteellisen skeptismin vaikutustakin, ja siltä osin kuin eivät ehkä osaa, voi kysyä edustavatko skeptikot esittämällään tavalla kriittistä ajattelua ja ovatko he käytännössä onnistuneet edistämään kriittisyyttä siten kuin antavat ymmärtää - tästä kun ei taida olla tutkimuksia, eivätkä todisteet välttämättä puhu sen väitteen puolesta että pseudotieteily olisi nousussa, myöskään Suomessa. Toiseksi, silloin kun ihmiset ajattelevat kriittisesti ja kyseenalaistavat pseudotieteet, tiedostamatta kuitenkaan että he käytännössä harjoittavat tieteellistä skeptismiä taikka tiedostaessaan asian irtisanoutuvat skeptikkoliikkeestä, on väärin sanoa heidän edustavan tieteellistä skeptismiä täysin samassa mielessä kun käsite ymmärretään skeptikkoliikkeessä, sillä kukaan ei toimi järjestäytyneen skeptismin piirissä tiedostamattaan tai vastoin tahtoaan - puhumattakaan siitä että väitettäisiin kaikkien näiden ihmisten itse asiassa kuuluvan skeptikkoliikkeeseen.
Tieteellisen menetelmän omiminen puolestaan liittyy siihen, miten skeptikkoliikkeessä on muodostunut oikein fraasiksi väittää, että tieteellinen skeptismi on osa tieteellistä menetelmää ja näin ollen osa tiedettä - viestittäen siis, että tiede olisi jotenkin osa skeptikkoliikettä tai että skeptikkoliikkeellä olisi koko tiedeyhteisön tuki takanaan. Vaikka kaikki tieteellisen skeptismin elementit ovatkin osa tiedettä, se ei tarkoita että tieteessä harjoitettaisiin tieteellistä skeptismiä sillä tavalla kuin se skeptikkoliikkeessä ymmärretään - esimerkiksi ilmapallo on tehty kumista ja sisältää ilmaa, kuten myös avaruusraketissa on kumia ja se sisältää ilmaa, mutta tältä pohjalta ei voi silti sanoa että ilmapallo olisi osa avaruusrakettia.
Tieteessä esimerkiksi yhteisötasolla tapahtuva kyseenalaistaminen ilmenee vertaisarviointina, jota ei skeptikkoliikkeessä tunnetusti juuri harjoiteta, ilmeisesti yhdessäkään julkaisussa, joka tarkoittaa ettei virheitä systemaattisesti korjata. Sitä ettei todistamattomia väitteitä hyväksytä osaksi tiedettä, kutsutaan puolestaan tieteellisen tiedon standardeiksi, jotka vaihtelevat tieteenaloittain - tässä harva skeptikkokaan näkee mitään väärää, toisin kuin jos skeptikkoliikkeessä standardit vaihtelisivat, riippuen mistä skeptikkoyhdistyksestä on kyse. Kriittisen ajattelun edistämistä kutsutaan puolestaan tieteen popularisoinniksi, joka sisältää muitakin tieteellisen ajattelun elementtejä kuin kriittisen ajattelun ja sitä edesauttavien teorioiden esittelyä. Lisäksi luonnollisestikaan kriittisesti ajattelevat tieteilijät eivät lähtökohtaisesti koe toimivansa näin tieteellisen skeptismin takia tai sen nimissä, siinä mielessä kuin se skeptikkoliikkeessä ymmärretään, vaan siksi että tieteellinen menetelmä edellyttää kriittisyyttä - jotkut tieteilijöistä saattavat jopa suoraan irtisanoutua skeptikkoliikkeestä.
Yksistään nämä asiat osoittavat, että tiedeyhteisön käytäntöjen omiminen osaksi skeptikkoliikettä - tieteellistä skeptismiä siinä mielessä kuin se järjestäytyneessä muodossaan ilmenee - on katteetonta, minkä lisäksi skeptikkoliikkeeseen sisältyy asioita jotka eivät puolestaan kuulu elimellisesti tieteeseen. Esimerkiksi merkittävä osa skeptikkoliikkeessä toimivista henkilöistä on maallikoita, kun taas tiedemaailmassa akateemisesti kouluttamattomien rooli on vähäinen ja ylenemismahdollisuudet heikot.
Ehkä silti kuitenkin merkittävin skeptikkoliikkeen itselleen omima asia on tieteellinen skeptismi itsessään. Vaikka se onkin oleellinen osa skeptikkoliikettä, silloin kun ei puhuta pseudoskeptismistä, tieteellisen skeptismin harjoittaminen ei ole kuitenkaan asia, joka välttämättä kiistoissa erottaisi skeptikot vastapuolen edustajista. Tieteellisissä kiistoissa voi syntyä hyvin tilanne, jossa toinen osapuoli edustaa skeptikkoliikettä ja toinen osapuoli puolustaa jotakin skeptikkoliikkeen laajasti arvostelemaa asiaa. Tällaisissa tilanteissa tieteellinen skeptismi ei ole lähtökohtaisesti varattu vain skeptikkoliikkeen edustajalle, vaan myöskin vastapuoli voi siihen kyetä vaikka olisikin (perustellusti) eri mieltä. Mikään ei esimerkiksi estä parapsykologeja kykenemästä terveeseen skeptismiin.
Moraalittomuus
Ensimmäisessä, antitieteellisyyttä käsittelevässä kohdassa oli esillä moralismi, mutta myöskin kuvitellun tai todellisen pseudotieteen vastustaminen moraalittomilla keinoilla on ongelma. Tällaisia keinoja voi esiintyä muunkinlaista kuin mitä katteettoman esiintymisen yhteydessä tuli esille. Monesti tällaisen, maailmankuvallisten ristiriitojen yhteydessä esiintyvän, yleisten normien vastaisten toiminnan taustalla ovat yllättävät ja selittämättömät muutokset kulttuurisessa ympäristössä, moraalisen ylemmyyden tunne, ja persoonallisuuden piirteet.
Yksi muoto tästä on, että yritetään (pseudo)skeptisistä lähtökohdista haitata moraalittomin tai jopa laittomin keinoin jonkun henkilön mainetta, tai vastaavasti moraalittomin ja laittomin keinoin edesauttaa skeptikkojen asemaa. Toinen on moraalittomiin ja laittomiin keinoihin liittyvä hyväksyntä, uhrin syyttely, uhkailu, painostus, vähättely ja kaksinaismoralismi. Kumpaakin näistä on valitettavasti esiintynyt Suomessakin. Luonnollisesti pseudoskeptismiin kytkeytyvät moraalittomat ja laittomat keinot voivat olla verbaalisten hyökkäysten sijaan myöskin fyysisiä - omaisuuteen tai henkilöön kohdistuvia rikoksia ja väärinkäytöksiä, sekä sellaisten hyväksymistä, vähättelyä tai kaksinaismoralismia.
Huomattakoon, ettei se kuitenkaan edusta pseudoskeptismiä, jos joku tieteellisen skeptismin edustaja, kuten vaikkapa maailman tunnetuin ammattiskeptikko, Skepsiksen entinen puheenjohtaja tai Skeptoid-blogin pitäjä, sekaantuvat henkilökohtaisessa elämässään epäilyttäviin asioihin, moraalittomuuksiin ja jopa laittomuuksiin ilman mitään yhteyttä skeptismin harjoittamiseen. Sen sijaan pseudoskeptismiä heijastelee, jos joku työskennellessään skeptikkojärjestössä tai -tapahtumissa ahdistelee naisia (ts. on moraaliton skeptismiä edustaessaan), tai jos joku huijareiden paljastajana maineensa hankkinut skeptikko on sekaantunutkin itse petokseen (ts. tekee moraalittomia asioita, joilla on merkitystä myös tieteelliseen skeptismiin liittyvän toiminnan kannalta).
Aiemmin mainittujen asioiden lisäksi moraalittomuus voi ilmetä myöskin korruptoituneisuutena, jolloin ei olla riittävän avoimia sidosryhmistä ja taloudellisista intresseistä sellaisissa asiayhteyksissä, joissa niiden olemassaololla on merkitystä, taikka kiistetään että jääviydellä olisi käytännön merkitystä. Huomattakoon ettei oudoltakaan vaikuttava avoimuuden puute ole yksistään pseudoskeptismiä ellei ole todisteita, että sillä salataan puolueellisuutta. Jos puolueellisuus on avointa, sekään ei välttämättä ole pseudoskeptismiä, ellei ole tarkoituksena johtaa harhaan. Samoin moraalittomuus voi ilmetä myöskin taloudellisina väärinkäytöksinä taikka vehkeilynä, eli vaikkapa vastapuolen organisaatioihin soluttautumisena salaa. Samaan kategoriaan kuuluu luonnollisesti myöskin valehtelu.
Kyseenalainen tutkimusetiikka on vielä yksi muoto tästä moraalittomuudesta. Esimerkiksi skeptikkojärjestöissä keskeinen tutkimustoiminta niiden tarjoamiin haasteisiin liittyen saatetaan kustantaa arvostelukyvyttömillä henkilöillä, ja niiden puitteissa saatetaan järjestää ihmiskokeita, jotka voivat riskeerata koehenkilön fyysisen tai henkisen terveyden - minkä takia esimerkiksi James Randin säätiö onkin jo tällaiset kokeet kieltänyt. Silmiinpistävää ja kiistanalaista näissä haasteissa on myös pyrkimys avoimesti hyötyä "vastapuolen" väitteiden avulla, mikäli joku kyky osoittautuisikin testissä oikeaksi. Suomessa Skepsis ei ole myöskään missään vaiheessa suostunut sitoutumaan tutkimuseettisen neuvottelukunnan periaatteisiin, joihin kuitenkin ParaNet on aikoinaan sitoutunut. Pahimmillaan puutteet tutkimusetiikassa voivat ilmetä huijaamisena tutkimuksissa.
Lopuksi yksi moraalittomuuden muoto on myöskin se, ettei huomioida yleisten normien vaikutusta todistuskynnykseen eli siihen, paljonko hypoteesin tueksi vaaditaan todisteita, ennen kuin se hyväksytään. Esimerkiksi vaikka joku tutkimustulos päätyisikin johtopäätökseen, että etnisten ryhmien välillä on geneettisiä eroavaisuuksia niissä olevien yksilöiden keskimääräisissä älyllisissä valmiuksissa tai ettei seksistä suostuvaisen lapsen kanssa olisi näkyvää haittaa, tällaisten tulosten vahvistaminen edellyttäisi melkoisesti todisteita taakseen ennen kuin sellaiset voitaisiin hyväksyä - yksinkertaisesti siitä syystä, että vallitsevien normien valossa ajatus pienimmästäkin virheen riskistä on täysin kestämätön. Vähemmistöryhmien kuten tieteellisten toisinajattelijoiden suojelu voidaan nähdä erityisen tärkeänä, silloin kun harkitaan todistuskynnystä mahdollisesti halventavien väitteiden suhteen.
Pseudotieteellisyys
Näennäistiede eli pseudotiede on oppi tai siihen liittyvä toimintaa, joka harhaanjohtavasti tai virheellisesti esiintyy tieteenä täyttämättä kuitenkaan tieteellisyyden tunnusmerkkejä. Kuten kohdassa tiedefundamentalismi jo ilmeni, siitä on kuitenkin erimielisyyttä, missä laajuudessa tiede voidaan erottaa näennäistieteestä luotettavalla ja puolueettomalla tavalla. Tieteen tärkein tunnusmerkistö on toistettavuus ja intersubjektiivinen varmistettavuus, joilla pyritään varmistamaan, että keskeinen todistusaineisto voidaan toistaa tai mitata samoissa olosuhteissa. Tämä edellyttää, että kaikki kerätyt tulokset ja taustatiedot, mukaan luettuina koejärjestelyt ja ympäristötekijät, dokumentoidaan ja julkistetaan vertaisarviointia varten. Tieteessä käytetään laajasti falsifioitavuuden kriteeriä tieteen tunnistamiseksi, vaikkakaan sitä ei ole tarkoin määritelty kuinka helposti hypoteesin tai teorian tulee olla testattavissa ollakseen tieteellinen (esimerkiksi maapalloa isompi hiukkaskiihdytin olisi sangen vaikea toteuttaa) eikä myöskään sitä, mikä määrä todistusaineistoa käytännössä kulloinkin riittää kumoamaan teorian.
Monien eturivin skeptikkojen mukaan näennäistieteen harjoittaminen johtuu monesti joko alkeellisesta tiedekäsityksestä tai pahimmillaan petoksesta, jolla tavoitellaan taloudellista tai poliittista hyötyä. Skeptikot itse eivät ole myöskään suojassa pseudotieteellisyydeltä, elleivät osaa olla kriittisiä vaan olettavat olevansa oikeassa esimerkiksi "koska maalaisjärki niin sanoo", huolimatta siitä että maalaisjärki on tieteessä osoittautunut toistuvasti erittäin puutteelliseksi konseptiksi. Tunnetusti myöskin se, että ympärillä on tiivis samanmielisten ihmisten joukko, hankaloittaa kriittistä harkintaa, eikä skeptikkoliikekään ole turvassa tämän kaltaiselta haitalliselta ryhmähengeltä. Pseudotieteen vastustaminen kannattamalla jotakin toista pseudotiedettä on mahdollista, koske eri pseudotieteelliset opit voivat olla keskenään vastakkaisia ja toinen niistä voi olla puettu asuun, joka muistuttaa tieteellistä skeptismiä. Pseudotieteen vastustaminen pseudotieteellä onkin siis todellinen vapaakortti pseudoskeptismin ihmemaahan.
Denialismi
Tässä pseudoskeptismin muodossa kritiikki saattaa alkuun vaikuttaa jopa asialliselta ja perustellulta, mutta tarkemmin tarkasteltuna tämä on vain näennäistä. Todellisuudessa kyse on pikemminkin asian kiistämisestä, joka on puettu skeptismin asuun. Tämä osoittautuu siinä vaiheessa kun jonkin asian kyseenalaistava henkilö toistuvasti siirtelee maalitolppia ja alkaa lopulta kasata järjettömiä vaatimuksia esitettäviltä todisteilta.
Denialismi liittyy yleensä asioihin, jotka tieteen valossa ovat osoittautuneet todellisiksi, mutta ne voivat liittyä myöskin asioihin joista ei ole vielä tietoa suuntaan tai toiseen, jolloin voi olla että denialistit ovatkin olleet oikeassa. Tällöinkin ongelmana on se, että denialistit kiistävät asian uskon tuomalla varmuudella, ei sen pohjalta että heillä olisi varma tietoa asiasta. Huomattakoon, ettei jonkin asian kiistäminen sinänsä - oli se kuinka älytöntä tahansa - ole pseudoskeptismiä, vaan ainoastaan tieteellisen skeptismin edustajana esiintyminen, vaikka tosiasiassa mikään todiste ei riittäisi vakuuttumiseen. Denialismi voi liittyä läheisesti kognitiiviseen dissonanssiin parapsykologian suhteen.
Harhaanjohtaminen
Tärkeimpiä pseudoskeptismin tunnusmerkistöjä on tarkoituksellinen harhaanjohtavaan retoriikkaan turvautuminen, kuten asiaton vihjailu, epäilyksen herättäminen, yms. Toinen muoto tästä on se, että pyritään esittämään johdattelevia kysymyksiä, joiden tarkoitus on vaikkapa siirtää keskustelu sivuun alkuperäisestä aiheesta tai heikentää vastapuolen uskottavuutta. Kolmas muoto tästä on, että annetaan ymmärtää asianomaisesta tai asianomaisista, taikka itse skeptismistä jotain mikä ei vastaa totuutta (ks. katteettomuus).
Valitettavasti harhaanjohtavan retoriikan tunnistamiseksi ja paljastamiseksi ei voi antaa muita hyviä neuvoja kuin valppaus ja aktivisuus. Sitä mukaa kun jotkut retoriset keinot paljastetaan tai käyvät muulla tavoin liian ilmeisiksi, ihmiset ovat valitettavasti taitavia keksimään uusia keinoja tilalle kanssaihmisten johtamiseksi harhaan. Retoriikan lisäksi myöskin tulkinta voi olla harhaanjohtavaa - tällöin vaikkapa tulkitaan vastapuolen kommentteja negatiivisimmalla mahdollisella tavalla, joskus jopa vakiintunutta kielenkäyttöä venyttäen, vaikka lausunto sallisi muunkinlaisia tulkintoja.
Yltiöskeptismi
Harvinaisissa tapauksissa epäterve skeptismi saattaa ilmetä myöskin ääriskeptisminä. Tällöin skeptikkona esiintyvällä henkilöllä on poikkeuksellisen suuri todistuskynnys, eli hän vaatii niin järjettömän paljon todisteita uskoakseen johonkin asiaan, ettei vaatimusta voi käytännössä täyttää missään olosuhteissa. Hän myöskin tuo asenteensa avoimesti esille toisin kuin denialisti. Tämä voi ilmetä myöskin äärimmäisenä konservatiivisuutena, jolloin on mahdottoman korkea kynnys falsifikaatiolle eli vakiintuneiden teorioiden hylkäämiselle niiden osoittautuessa virheelliseksi. Ääriskeptismiin liittyy monesti myöskin valikoivuus siinä mielessä, että ennestään olemassa olevat teoriat kuitenkin hyväksytään, vaikka niiden tueksi ei aikanaan olisikaan kerätty vaadittua määrää todistusaineistoa. Tähän liittyy tämän takia myöskin kognitiivisen dissonanssin käsite.
Toinen, lähtökohtaisesti pseudoskeptismiä edustava muoto yltiöskeptismistä on hypertieteellisyys. Hypertieteellisyydessä vaaditaan tieteellisyyttä ja asioita arvioidaan tieteellisillä standardeilla sellaisissa konteksteissa joissa ei kyse ole tieteen harjoittamisesta ja joissa täydellistä tieteen standardien hallitsemista saati noudattamista ei voi realistisesti odottaakaan. Hypertieteellisyydellä tarkoitetaan tässä muun muassa sitä, että arkipäivän keskustelussa olevat asiat pitäisi määritellä yhtä eksaktisti kuin tieteellisissä julkaisuissa ja jos näin ei tapahdu, sitä sitten arvostellaan tieteellisillä standardeilla, eikä arkipäiväisen sosiaalisen kanssakäymisen standardeilla. Sama koskee tekstissä olevien faktojen tarkistusta. Ei voida vaatia, että esimerkiksi jollain keskustelupalstalla olevat kirjoitukset olisivat yhtä virheettömiä kuin tieteelliset julkaisut. Hypertieteellinen skeptikko unohtaa, että tieteelliset tutkimukset ovat pitkällisen työn ja harkinnan tulosta - jos samanlaista työtä ja harkintaa edellytettäisiin arkipäivän sosiaalisissa tilanteissa käytävältä keskustelulta, silloin ihmisten sosiaalinen vuorovaikutus hyytyisi puhdasta viihdettä lukuun ottamatta.
Muita pseudoskeptismiin liittyviä piirteitä
Pinnallisuus; skeptikkoliikkeen julkisuuskuva ja käsitykset sen suhteesta pseudoskeptismiin muodostuvat äänekkäimpien tapausten pohjalta, jotka eivät välttämättä edusta koko totuutta, sillä aihe on tabu ja skeptikot saattavat pitää kiistanalaisemmat näkemyksensä sisällään
Välttely; kaivellaan asioita vastapuolesta tai vaaditaan selityksiä, mutta itse ei olla valmiita avaamaan asioita samalla tavalla omalla kohdalla
Todistusaineiston sivuuttaminen; eli kun ei ole mitään vastaan sanottavaa, ei välitetä koko asiasta ja joskus myöhemmin jatketaan ikään kuin kyseistä aineistoa ei olisi edes esitetty
Puolueellisten tai nimettömien asiantuntijoiden ja lähdeaineiston käyttö
Mustavalkoinen ajattelu; esimerkiksi dikotominen asenne, että jos ilmiössä ei ole mitään paranormaalia, sitten siinä ei ole mitään kiinnostavaa
Pseudoskeptismin seuraukset; mm. tutkimusrahoituksen vääristyminen, tutkijoiden syrjäyttäminen sivuraiteille, suoranainen syrjäytyminen, keskustelukulttuurin tason aleneminen jne.
Fiksaatiot; suhteellisuudentajun puute, pakkomielteisyys..
Puutteellinen itsekritiikki; ei osata olla yhtä kriittisiä skeptisiä lähteitä kohtaan kuin muutoin, vaikka skeptisistä lähteistä on löydetty virheitä ja ne viittaavat paljon toisiinsa, jolloin kasvaa riski että alkuperäinen tiedon lähde on sanonutkin jotain hieman muuta tai että alkuperäinen lähde on epätieteellinen, tai että keskinäiset viittaukset muodostavatkin jopa suljetun kehän
Auktoriteettien yliarvostaminen; tieteen liiallinen institutionaalistaminen, keinotekoisten auktoriteettien rakentaminen, akateemisen koulutuksen yliarvostaminen, liian ehdoton suhtautuminen tieteellisen julkaisutoimintaan
Liika sovinnaisuus; ei kritisoida valtavirtaa, pyritään valta-asemaan, jolloin argumentoidaan kehämäisesti omien tai samanhenkisten väitteillä
Kärjistävien väitteiden ja rinnastusten esittäminen, kuten joulupukki-kortti (paranormaalien kokemusten rinnastaminen joulupukin näkemiseen tai paranormaalien ilmiöiden rinnastaminen joulupukin olemassaoloon)
Liian pitkälle menevät yleistykset
Argumentaation virheet; liukuva pinta –argumentit, korrelaation ja kausaliteetin sekoittaminen, toiston käyttö perustelujen sijaan, kehäpäätelmät
Rakenteellinen epäsuhta; kritisoidaan asioita yhtä voimakkaasti riippumatta siitä paljonko niitä on aihetta arvostella ja siitä, onko arvostelun vaikutus kokonaisuutena myönteinen vai kielteinen (esimerkiksi parapsykologian vastustaminen vs. uususkonnolinen bisnes), taikka kohdellaan mahdollisten pseudotieteellisten väärinkäytösten uhreja ja syyllisiä samalla tavalla.
Puutteellinen yleissivistys; on monille pseudoskeptismin piirteille altistava tekijä
Käännyttäminen pikemminkin kuin valistaminen; vuorovaikutteinen mielipiteiden kehittäminen on tällöin puutteellista, kritisoidaan valikoimatta huomioimatta vastapuolen luonnetta ja valmiutta muuttaa mielipiteitään, ei keskitytä sellaiseen toimintaan, jossa tulokset ovat tehokkaimpia eikä hyödynnetä erilaisia välillisiä keinoja puuttua, ja sisäistä toimintaa kehittävä kritiikki ei toimi
Tuntemattoman pelko; pelätään että paranormaalin hyväksyminen johtaisi lisääntyvään irrationalismiin, kavahdetaan ilmiöiden mahdollisia seurauksia, pelätään oman maailmankuvan puolesta, defenssireaktio - joskin ajatus tuntemattoman pelon merkityksestä pseudoskeptismissä lienee suuresti liioiteltu
Persoonallisuustekijät; uskonut paranormaaliin ja pettynyt, saattaa heijastella ns. käännynnäisyyssyndroomaa, tietyt pseudoskeptismiin liittyvät ominaisuudet korreloivat autoritaarisen luonteen, omahyväisyyden, ylimielisyyden, äkkipikaisuuden, julkisuudenkipeyden ja ehkä kategoriavirheisiin taipuvaisuuden kanssa. Korreloi ehkä käänteisesti suhteessa älykkyyteen, varsinkin sosiaaliseen älykkyyteen.
Pseudoskeptismin kritiikki; pseudoskeptismin ja aidon skeptismin erottamista toisistaan ei auta se, että usein vastapuolellakin eli pseudoskeptismin arvostelijoiden ja vastustajien keskuudessa esiintyy yllä kuvattuja ominaisuuksia ja ongelmia, monesti pseudoskeptismiin kohdistunut arvostelu on varsin kärjekästä
Syyttely; leimataan henkilö tai taho virheellisesti syypääksi johonkin asiaan, esimerkiksi väittämällä, että havaitut puutteet tieteellisyydessä olisivat parapsykologien syytä, vaikka tosiasiassa merkittävä osa ongelmaa on tehokkaan laadunvalvonnan kannalta riittävien resurssien puute, mihin tuskin parapsykologit itse tuskin ovat niinkään syypäitä, hehän yrittävät parhaansa juurikin rahoituksen lisäämiseksi.
Joillakin henkilöillä vaikuttaa olevan joukko valmiita patenenttivastauksia, joka on toisaalta eduksi kiivaassa väittelyssä, mutta voi helposti johtaa erehdykseen, jossa patenttivastauksia sovelletaankin aivan väärässä tilanteessa
Pseudoskeptismin lisäksi terveessäkin skeptismissä voidaan nähdä erilaisia suuntauksia, joista yksi tunnetuimpia on jako kuiviin ja märkiin skeptikkoihin. Kuiva skeptikko ei näe vaivan arvoiseksi tutustua väitteisiin enempää kuin on tarpeen rakentavan kritiikin esittämiseksi, heitä kiinnostaa vain ihmisten valistaminen ja haitalliseksi osoittautuneen pseudotieteen tuomitseminen. Alun perin kuivaan skeptismiin laskettiin lisäksi myöskin joukko asioita, jotka nykyisin sisältyvät pseudoskeptismiin. Märkä skeptikko puolestaan pyrkii kaivelemaan tarkemmin tietoa esitettyyn väitteeseen liittyen, ja tarkastelemaan onko sille löydettävissä perusteluita. Tällaiset jaottelut eivät ole yksiselitteisiä siinä mielessä, että henkilö joka harjoittaa tervettä skeptismiä, saattaa joissain tilanteissa kuitenkin siirtyä pseudoskeptismin puolelle, ja päinvastoin.
Kokoamme tälle sivulle myöhemmin pseudoskeptismiin liittyviä tutkimuksia sekä kriittistä keskustelua skeptikkojen tutkimuksista ja väitteistä parapsykologiaan liittyen. Katso myöskin pseudoskeptismiin liittyviä yleisiä linkkejä ja johdanto aiheeseen linkkiluettelosta.
Sivua päivitetty viimeksi 14.1.2015.