Paranormaalin tutkimus Suomessa
Tämä Jani Lassilan artikkeli on alun perin esitetty tietoiskuna Hengen ja tiedon messuilla vuonna 2008. Vaikka artikkeli käsittelee paljon muutakin kuin parapsykologiaa, se on hyvä katsaus myöskin suomalaista parapsykologiaa koskien.
Paranormaalit ilmiöt ovat kiehtoneet ihmiskuntaa niin pitkään kuin historiankirjat kykenevät kertomaan. Ensin ne kuvastivat ehkäpä toivoa kuolemanjälkeiseen elämään, jonka myötä kehittyi lopulta esitieteellinen maagisia aineksia sisältänyt maailmankuva. Yliluonnollisen läsnäolo oli tuolloin kenties niin itsestään selvää, ettei erilaisiin outoihin kokemuksiin ja paranormaaleihin kykyihin edes koettu tarvetta kiinnittää erikoisemmin huomiota, vaikka ne kyllä tunnettiin ja olivat mitä ilmeisimmin osaltaan vaikuttamassa maagisten käsitysten syntymiseen. Tuossa vaiheessa empiirinen tutkimus oli vasta kehittymässä, joten ei ollut rahkeitakaan muuhun kuin soveltaa näihin liittyviä maailmankatsomuksellisia käsityksiä vaikkapa uskonnollisten riittien muodossa.
Mitä vakiintuneemman jalansijan uskonnolliset liikkeet ihmiskunnan keskuudessa saivat, sitä suurempi ylivalta opillisilla tulkinnoilla oli ihmisten selittämättömistä kokemuksista, joissa nähtiin yliluonnollisia piirteitä. Näin monet ihmisten kokemusmaailman osat saivat kielteisen leiman ja niiden avoin käsitteleminen muodostui tabuksi. Keskustelun hiljalleen vapautuessa valistuksen aikana valtaosa se kiteytyi alkuun pitkälti osaksi uskonnon ja maallistumisen välistä kamppailua, itse kokemusten ja ilmiöiden jäädessä sivuosaan. Tätä kautta paranormaalit ilmiöt jäivät enimmäkseen vain osaksi tavallisten ihmisten kerrontaperinnettä ja sitä kautta myös perinteentutkimusta, luonnontieteellisen lähestymistavan tullessa näkyvämmin kuvaan vasta verrattain myöhäisessä vaiheessa. Vaikka luonnontieteiden kehityshistoria tekeekin tämän seikan ymmärrettäväksi, nykyisten asenteiden juuret ovat kuitenkin edelleen pitkälti valistuksen ajan perusolettamuksissa. Näiden puitteissa tarjottiin usein varsin vulgaarejakin ”selityksiä” sellaisille asioille, joita ei ymmärretty ja joita kansanihmiset saattoivat pitää jopa yliluonnollisina. Tuolloin ja osin edelleenkin (skeptisissä piireissä) paranormaaliin liittyviä kysymyksiä tutkitaan osana taikauskoa.
Vaikka paranormaaleja ilmiöitä löytyy antiikin jälkeen harvakseltaan myös keskiajan tietolähteistä, maininnat niistä ovat tyypillisesti uskonnollisessa kontekstissa ja korostunutta huomiota ovat täten saaneet ne asiat, jotka täydentävät myönteisesti uskonnollista elämää tai ovat päinvastoin ansainneet julkista paheksuntaa. Voidaan siis olla varsin varmoja siitä, että tuon aikakauden aineisto on hyvinkin kallellaan määrättyyn suuntaan, mikä ei johdu lainkaan siitä että keskiajalla tavallisten ihmisten kokemukset ja vähänkin poikkeavat ilmiöt olivat ylipäätään väheksytty puheenaihe. Historiallisia lähteitä tutkailemalla havaitaan, että maailmalla keskustelu näistä asioista on alkanut selvästi vilkastumaan vasta valistuksen aikana.
Ensimmäiset tunnetut suomalaiset viittaukset paranormaaleihin ilmiöihin löytyvät niin ikään 1700-luvun tietolähteistä. Kiinnostus kansan keskuudessa oli ilmeisesti niinkin laajaa, että vuosisadan lopulla ilmestyi ainakin kaksi tutkimusta taikauskosta ja noituudesta vahvasti ihmisten väitettyä yliluonnollista kokemusmaailmaa sivuten. Vallitseva akateeminen ilmapiiri kuittasi nämä asiat kuitenkin sillä, että kansa ei ollut päässyt irti pakanallisista perinteistä eikä erilaisten selityksien suhteen pihtailtu myöskään vetoamista valistuksen ajan maallistuneisiin auktoriteetteihin. Nykyisin paranormaalin käsitteeseen liitetyt asiat kun olivat usein siitä ”turvallinen” aihe, että niitä oudoksuivat niin monet kristilliset kuin keskeiset maallistuneetkin piirit, vaikkakin eri syistä – ja samahan ilmenee jossain määrin edelleenkin uskonnollisuuden ja akateemisen skeptismin kytkennöissä.
Varhaisista tietolähteistä käy ilmi, että kuten maailmalla yleensäkin, kiinnostus paranormaaliin heräsi alkuun kummittelutapausten, poikkeavien tajunnantilojen sekä erikoisten olentojen ja otusten myötävaikutuksella. Kiinnostuksen taustalla vaikuttivat eittämättä myös niin pakanalliset kuin uskonnolliset perimätiedot sekä näitä soveltavat ihmiset kuten shamaanit, tietäjät ja parantajat. Heti 1800-luvun alussa virisi mesmerismin eli varhaisen hypnoosin yhteydessä kiinnostus myös ihmisiin, joita alettiin kutsumaan tuolloin selvänäkijöiksi. Kiinnostus heräsi etenkin siksi, että tiettyjen ihmisten havaittiin olevan muita herkempiä havainnoimaan näkymättömiä asioita ja jopa irtautumaan ruumiistaan somnabulistisisessa transsitilassa. Pian selvänäköisiä kykyjä liitettiin myös vanhojen tietäjäperinteiden edustajiin sekä moniin aikansa mystis-uskonnollisten liikkeiden guruihin. Kiinnostusta näihin kykyihin näyttää virinneen kyseisenä ajanjaksona myös Suomessa.
Varsinainen paranormaalin tutkimus on saanut Suomessa alkunsa 1800-luvun puolessa välissä, tuolta ajalta löytyvät ensimmäiset tutkimusluontoiset analyysit alan ilmiöihin ja tapauksiin liittyen. Alan tutkimuksen käynnistyminen osuu varsin hyvin yksiin ulkomaisen kehityksen kanssa, joka oli kansainvälisesti ollut paljon satunnaisempaa ennen mediumismin, kummitteluilmiöiden ja huomiotaherättäneiden spontaanitapausten aiheuttamaa järjestelmällisempää kiinnostusta 1800-luvun puolenvälin maissa. Täällä ensimmäisenä tutkimuksellisen mielenkiinnon kohteeksi joutuivat oudot sateet, kummitteluilmiöt sekä ennustaminen. Ennen tuon vuosisadan loppua jonkinmoista tutkimusta oli tehty jo laajasta kirjosta alan ilmiöitä kuten spiritismistä, poltergeisteista, hirviöistä, selittämättömistä luonnonilmiöistä, kirouksista, parantamisesta ja telepatiasta. Koska Suomi oli tuolloin osa Venäjää, ymmärrettävästi vaikutteita tuli erityisen paljon sieltä – olihan itäinen naapurimme kehittymässä hyvää vauhtia parapsykologian suurvallaksi.
Vaikka asenneilmasto on ollutkin kielteinen paranormaalin tutkimuksen kehittymiselle samassa mitassa kuin esimerkiksi Ruotsissa, maassamme on kuitenkin pitkät perinteet paranormaalin tutkimuksessa ja joissakin asioissa suomalaisia voisi pitää jopa edelläkävijöinä. Tiettävästi Suomessa perustettiin vuonna 1907 yksi maailman ensimmäisistä paranormaalin tutkimusjärjestöistä, jonka perustamista oli suunniteltu jo 1800-luvun lopulta. Harva kuitenkin tietää, että Suomessa tehtiin poikkeuksellisen järjestelmällistä telepatia-tutkimusta jo vuosisadan alusta lähtien, jota koordinoi vuosikymmeniä hammaslääkäri Severin Tigerstedt. Hänellä oli vankka asiantuntemus parapsykologiasta ja niinpä hän esimerkiksi teoretisoi huomattavan varhain myös maanjäristyksiin liittyvillä ennakkoaavistuksilla. Hänen tutkimuksillaan oli laaja tuki, sillä tuohon aikaan keskeisissä akateemisissa piireissä valliksi varsin suuri konsensus ESP:n olemassaolon puolesta. Vaikka aihe oli jo 1950- ja 1960- luvuilla tulossa tieteellisen kiistan kohteeksi, tuolloin järjestettiin tiedotusvälineiden kautta kansainvälisestikin miltei ainutlaatuiset telepatiakokeet, joihin osallistui satoja tuhansia ihmisiä.
Suomalaiset olivat myös ensimmäisten joukossa parapsykologian alettua kiinnostumaan minänpoistumis- ja tunnonerkanemisilmiöstä, joista maassamme suoritettiin tuloksekkaasti myös yliopistotasoisia kokeita. Valitettavasti vain akateemiset paineet estivät niiden saattamisen päätökseen ja näin vuosien kokeiden tulokset jäivät vaille lopullista varmistusta kuten parapsykologiassa liian usein käy. Maamme edustajat olivat myöskin ensimmäisten joukossa kun elektroniikkaa alettiin ensi kertaa hyödyntämään psykokinesian tutkimuksessa ja Suomen edistyneisyys teknologiateollisuudessa on taannut tämän kehityksen jatkumisen tälle vuosituhannelle saakka, vaikkakaan ei täysin toivotussa mittakaavassa. Myöskään paranormaalia koskevan teoreettisen työn osalta ei ole jääty vaille huomionarvoisia edistysaskeleita, suomalaiset fyysikot ovat ottaneet näkyvästi osaa kvanttitietoisuuden sisältävän kaiken teorian kehittämiseen ja toisaalta maassamme lähdettiin vuosituhannen vaihteessa soveltamaan ns. simulaatioargumenttia rajailmiöihin jo ennen kuin filosofi Nick Boström sen kansainvälisesti lanseerasi. Suomessa onkin laitettu painoa paranormaalia koskevien hypoteesien kehittelylle jo toista sataa vuotta.
Myös ufologiassa Suomi on toiminut määrätyllä tavalla suunnannäyttäjänä. Ilmatilassamme nähtiin vuodesta 1933 lähtien lisääntyvässä määrin outoja tunkeutujia, joita esiintyi suuria määriä myös Pohjois-Ruotsissa. Puolustusvoimamme suoritti näiden tiimoilta laajan tutkimuksen ja pyrki lopulta laittamaan pisteen vilkkaalle keskustelulle summaamalla havainnot väärinkäsityksinä ja itänaapurin ilmavakoiluna – väite, joka on edelleenkin kiistanalainen. Kansainvälisesti ufot nousivat virallisen tutkimuksen kohteeksi vasta vuonna 1947, jolloin lautaset lensivät päivälehtien etusivuille. Muistakaamme myös, että presidentti Kekkonen ilmaisi kiinnostuksensa ufoihin jo varhain 1950-luvulla, ennen ensimmäisten suomalaisten ufoseurojen perustamista.
Kansainvälisesti maamme paranormologia on saanut huomiota useaan otteeseen, varsinkin viime vuosina ulkomaisen yhteistyön entisestään tiivistyttyä. Jo 1800-luvun puolella, jolloin toiminta oli vielä hyvin hajanaista ja epäjärjestelmällistä, alanharrastajat pitivät kansainvälisiä yhteyksiä ainakin Venäjälle ja Saksaan. Ennen 1900-luvun puoltaväliä kansainväliset yhteydet olivat kuitenkin lähinnä ulkomaisten vierailujen sekä kirjeenvaihtojen varassa, joiden tuloksena julkaistiin maassamme alan käännöskirjallisuutta sekä ulkomailla kuulumisia Suomesta. Kansainvälisesti mainittavaa näkyvyyttä maamme tutkimus sai vasta 1950-luvulla psykologi Jarl Fahlerin johdolla, jolloin kehittyi laajaa yhteistyötä useiden ulkomaisten tahojen, etenkin Duken yliopistoon perustetun parapsykologian laboratorion kanssa. Duken edustamaa akateemisen parapsykologian tutkimusperinnettä toivat ponnekkaasti Suomeen tuolloin etenkin Fahler ja insinööri Toivo K. Laakso, vaikka herrojen keskinäiset suhteet olivatkin sivumennen sanoen jäätävät. Tuohon maailmanaikaan Suomi oli myös poikkeuksellisessa asemassa yhteistyössä länsimaiden ja Neuvostoliiton parapsykologian yhteistyössä.
1970-luvulla tehtiin kansainvälistä yhteistyötä joidenkin suomalaisten jälleensyntymätapausten selvittelyssä, joista löytyy tietoa professori Ian Stevensonin julkaisemista tutkimuksista. Noihin aikoihin suomalaisen parapsykologian lipunkantajina ulkomailla toimivat S. Albert Kivisen ja Sven Krohnin kaltaiset akateemiset tutkijat Samainen vuosikymmen merkitsi myös suomalaisen ufotutkimuksen nousua kansainväliseen tietoisuuteen Pudasjärven ufoaallon ja Imjärven ufotapausten vauhdittamina. Myöhemmin maamme kansainvälisesti merkittävimmäksi kasvoksi ufologian ja myös parapsykologian yhteydessä nousi kiistelty Rauni-Leena Luukanen. Tuon ajan innostuksen vanavedessä Suomeen kutsuttiin eturivin tutkijoita ja vaikuttajia raja-alueelta sekä tehtiin rutkasti matkoja alan tilaisuuksiin. Innostusta herättivät erityisesti Uri Gellerin vierailut vuosikymmenen puolessavälissä, jonka seurauksena Suomessakin tuli tutkittavaksi pari nuorta lusikantaivuttajaa.
Seuraavalla vuosikymmenellä varsinkin Irma Weisen teki Suomea tunnetuksi kansainvälisillä areenoilla. Hänen toimintansa muodostui erityisen näkyväksi mediumismia ja 90-luvun puolella varsinkin instrumentaalista transkommunikaatiota tutkivissa piireissä. Suomessa onkin tavallaan pitkät perinteet tässä asiassa, sillä ilmiö herätti maassamme kiinnostusta jo 1800-luvulla, jolloin maailman huomio oli vielä puhtaasti mekaanisesiin apuvälineisiin pohjautuvassa spiritismissä.
Keskeisiä tapahtumia alan suomalaisessa historiassa:
n. 1580-luku: Varhaisin kirjattu rajailmiö
1780-luku: Christian Erici Lencqvist julkaisee tutkielmansa “De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica” ja kohta tämän jälkeen Fredrik Johan Rosenbom tutkimuksensa suomalaisten väitetystä noituudesta
1810-luku: Ensimmäiset luonnontieteellistä näkökulmaa edustavat julkaisut rajailmiöistä
1890-luku: Kenraali Carl Sederholm ehdottaa parapsyykkisen tutkimusseuran perustamista Suomeen
1895: Perustetaan teosofinen kirjasto, joka keskittyy tuolloiseen parapsykologiaan liittyviin aiheisiin. Yksinomaan parapsykologialle omistettu kirjasto perustetaan noin kymmenen vuotta myöhemmin.
1905: Parapsykologian tieteellinen tutkimus käynnistyy Suomessa
1907: Ruotsinkielinen seura Sällskapet för psykisk forskning perustetaan
1909: Ruotsiin perustetaan parapsykologian laboratorio, jossa oli jo syntyvaiheissa mukana myös suomalainen tutkija
1909: Spiritisti-lehti raivaa tietä suomalaisille paranormaalin tutkimusta käsitteleville populaareille sarjajulkaisuille
1923: Ensimmäinen harvoista laajoista parapsykologisista tutkimusraporteista valmistuu
1938: Suomenkielisille suunnattu Suomen parapsykologinen tutkimusseura perustetaan
1950: Maahamme alettiin tavoittelemaan parapsykologian professuuria, jota ajettiin adressin voimin ensin 1980-luvun alussa ja sitten 2000-luvulla (joka on edelleen kesken)
1950-luku: Moderni parapsykologia asettuu Suomeen Jarl Fahlerin johdolla
1962: Ensimmäiset suomalaiset ufologiset yhdistykset perustetaan
1965: Suomen parapsykologian instituutti perustetaan
1967: Ufologiasta alkaa ilmestymään säännöllinen tutkimusjulkaisu
1978: Studia Rhabdologica Fennica on ensimmäinen yleisesti rajatieteitä käsittelevä akateeminen julkaisusarja
1987: Suomalaisten skeptikkojen järjestö Skepsis perustetaan
1988: Ensimmäinen kansainvälinen konferenssi paranormaaleista ilmiöistä
1996: Raja-alueen suomalainen tutkimustoiminta alkaa siirtymään verkkoon
1998: Paranormaalin tieteellinen tutkijaverkosto ParaNet perustetaan
1999: Rajailmiöille omistettu suomalainen tieteellinen sarjajulkaisu ParaDocs avataan verkossa
2000: ParaDigma 2000, ensimmäinen paranormaalin tieteellisen tutkimuksen konferenssi
2002: Suomeen perustettu parapsykologian tutkimusyksikkö avaa ovensa
2003: Tieteelliselle parapsykologialle omistettu kansainvälinen postituslista perustetaan Suomessa
2007: Paranormaalia käsittelevän julkaisutoiminnan painopiste alkaa siirtymään verkkoon
Paranormaalin tutkimus maassamme kehittyi nykyiseen muotoonsa vuosituhannen vaihdetta lähestyessä. Alan tutkimus koki tuolloin merkittävän nousun, jonka toimesta Suomeen alettiin aktiivisesti suunnittelemaan järjestäytynyttä, akateemisvetoista tutkimusta paranormaalien ilmiöiden tiimoilta, joka keskittyisi lähinnä parapsykologian ympärille. Ajankohta oli tälle otollinen, koska alan järjestöjen toiminta tutkimuksen hyväksi oli ollut joitakin vuosia lähes olematonta eikä siinä voitu kahteen edelliseen vuosikymmeneen juurikaan puhua akateemisuudesta. Vaikka yhteistyön painopiste olikin vuosituhannen lopussa korostuneesti verkostoitumisessa, ryhmätyön suunnittelussa ja uusien kasvojen rekrytoimisessa, toiminnan päälinjat alkoivat silti jo hahmottua. Suomi ei ollut enää se parapsykologian kehitysmaa, joksi sitä oli aiempien vuosien varrella väitetty.
Noina vuosina transkommunikaation tutkimus oli alkanut saada enenevässä määrin näkyvyyttä, ja niinpä maamme osuus kansainvälisessä toiminnassa alkoi korostumaan useiden suomalaisten tahojen kiinnostuttua aihepiiristä. Suomalaisten toivottiin jopa ottavan vastuulleen mittavan kansainvälisen kongressin järjestämisen transkommunikaation ympärille, mutta Suomessa katsottiin realistisemmaksi toteuttaa idea ottamalla aihe keskeiseksi osaksi ParaDigma-konferenssia. Kyseinen kongressi järjestettiin sittemmin Portugalissa ja tutkimusyhteistyö suomalaisten kanssa väheni, osittain suomalaista parapsykologiaa kohdanneen kriisin takia, mutta myös kansainvälisesti alan resurssit suuntautuivat kasvaneen mediahuomion myötä entisestään yleisötoimintaan.
Vuosituhannen vaihduttua Suomeen oli ilmaantunut akateeminen paranormaalin tutkimusseura ParaNet korvaamaan jo hiipunutta ja yleisöluentoihin keskittynyttä toimintaa alan tutkimuksen edistämiseksi sekä toimimaan alan tutkijoiden etujärjestönä tarjoamalla muun muassa foorumin yhteistyön kehittämiseksi. Paranormaalin tutkimuksessa oli edetty jättiaskelin, sillä muutaman vuoden sisällä ilmestyi aiheen tiimoilta useita graduja ja väitöskirjoja. 1990-luvulla esiintyneen ufoaallon jälkitunnelmissa uusi polvi oli löytänyt myös parapsykologian, jonka ansiosta Suomeen perustettiin kauan kaivattu parapsykologian tutkimusyksikkö.
Näytti siltä, että akateeminen yhteisö oli raottamassa ovea paranormaalin tutkimukselle. Turun yliopistolla käynnistettiin yhteistyöprojekti paranormaalien spontaanitapausten keräämiseksi ja tällaisten tapahtumien tutkimiseksi reaaliajassa. Tällä aallonharjalla ratsastanut ParaNet otti niinkin rohkean askeleen, että perusti paranormaalille oman tutkimusohjelman optimistisena siitä, että kaikki keskeiset tutkijat tarttuvat tilanteeseen ja hankkeelle löytyy sitä kautta rahoitusta Suomesta ja etenkin ulkomailta. Samaan aikaan Suomeen ajettiin kovalla tohinalla parapsykologian professuuria ja pidettiin kiinteitä yhteyksiä ulkomaille. Kun yksi keskeisimmistä tutkijoiden kansainvälisistä postituslistoista oli vieläpä suomalaisten hallussa, maamme katsottiin olevan hyvää vauhtia matkalla kansainvälisesti vertailukelpoiselle tasolle – vaikkakin kuten myöhemmin todettiin, alan kehitys oli tuolloin ennakoimattoman ripeää myös ulkomailla.
Tämän kaiken valossa olisikin helppo ajatella, ettei suomalaisella paranormaalin tutkimuksella pitäisi olla juuri huolen häivää. Vuonna 2003 suomalaista parapsykologiaa kohtasi vuoden sisällä suuri joukko vastoinkäymisiä. Kuten edellä käsitellystä historiasta käy ilmi, alan tutkimus on joutunut usein kamppailemaan asemastaan arvovaltaisten vastavoimien yrittäessä tehdä tämän työn tyhjäksi ja usein varsinkin akateemisia tutkimushankkeita ei ole kyetty saattamaan päätökseen. Näin kävi myös Turun yliopistolla, jossa poltergeist-tutkimushankkeenksi nimitetty projekti lakkasi ennenkuin se ehti kunnolla edes alkaa ja odottamatta hankke joutuikin ParaNetin vastuulle. Tämä merkitsi tietenkin paitsi täydellistä muutosta hankkeen ulkoisessa merkityksessä, myös ylimääräistä rasitetta niille resursseille, joita oli tarkoitus käyttää täysipainoisesti paranormaalin tutkimusohjelman kehittämiseksi.
Vuoden loppuun mennessä oli käynyt selväksi, etteivät odotukset paranormaalin tutkimusohjelman käyttöön saatavien resurssien suhteen täyty. Sen jäätyä laajuudeltaan suunniteltua pienimuotoisemmaksi, myös jatkorahoituksen saamisen pelättiin vaarantuvan – hanke oli saanut kylläkin jo pienen alkurahoituksen ennen virallista käynnistymistään. Rahoituksen saaminen on muutenkin ollut ongelmallista paranormaalin tutkimuksessa, jopa parapsykologialle Suomessa vuosikymmenten varrella testamentatut miljoonat ovat menneet poikkeuksetta muuhun käyttöön milloin rahoihin kiinni päässeiden suorittamien laittomuuksien ja milloin omavaltaisten tulkintojen seurauksena. Merkittävimpänä poikkeuksena ovat olleet akateemiset opinnäytetyöt, jotka ovat kuitenkin toistaiseksi käsitelleet paranormaalia toissijaisista näkökulmista ottamatta kantaa ilmiöiden olemassaoloon.
Viimeinen niitti paranormaalin tutkimusojelmalle oli ParaNetissa vuoden 2004 alussa käynnistynyt kriisi, joka aiheutui henkilöristiriidoista sekä ylivoimaisiksi käyneistä taloudellisista haasteista, joiden vuoksi yhdistys joutui luopumaan toimitiloistaan, joissa sijaitsi myös sen alaisuudessa toiminut instituutti. Lisäksi ParaNetin mainetta uhkasi merkittäväksi koettu tahriintuminen skeptikoiden toimesta. Tapahtumat kehittyivät niin, että jotkut keskeiset vaikuttajat vetäytyivät taka-alalle toiminnassa ja yhdistyksen puheenjohtajaksi sattui henkilö, jonka pian osoitettiin syyllistyneen rahallisiin väärinkäytöksiin toimiessaan Suomen ufotutkijoiden puheenjohtajana ja jatkoi sitten samoilla linjoilla ParaNetissä ennen kuin hajoitti hallituksen ehdittyään olemaan vetovastuussa vain muutaman kuukauden. Täydellinen katastrofi oli valmis kun muuan mielenterveysongelmainen käytti hyväkseen yhdistyksen epävarmaa tilannetta, sen oltua jonkin aikaa ilman toimivaa hallitusta, ja onnistui tuhoamaan keskeisen osan yhdistyksen arvokkaista tutkimusarkistoista.
Näiden tapahtumien johdosta paranormaalin tutkimusohjelma lakkautettiin ja se jatkui hieman toisessa muodossa, jossa otettiin etäisyyttä paranormaaliin. Kaikki eivät tähän yhtyneetkään ja yleisestä hajaannuksesta huolimatta myös parapsykologian osuutta tutkimusohjelmassa pyrittiin jatkamaan. Siihen ei ole kuitenkaan onnistuttu löytämään riittävää kapasiteettia vielä tähän päivään mennessä. Parapsykologian instituutin toiminta on kuitenkin saatu elvytettyä, se selviytyi suomalaisen parapsykologian kiirastulesta irtautumalla lopulta ParaNetista erillisen tukiyhdistyksen yhteyteen.
Henkilösuhteet ja toimintalinjaukset ovat aina mahdollinen kompastuskivi kun monta ihmistä pyrkii työskentelemään yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Yhteistyöstä on etunsa, mutta toisaalta hajaannuksessa on se myönteinen puoli, ettei pääse syntymään riippuvuussuhteita toisten oma-aloitteisuudesta ja toimintakyvystä. Pölyn laskeuduttua yhteistyö suomalaissa parapsykologiassa on palautunut miltei ParaNetia edeltäneeseen tilaan, vaikka resurssit eivät ole mitenkään vähentyneet. Tämä heijastelee luultavasti sitä, ettei perinteiselle yhdistystoiminnalle ole enää näin nettiaikana samanlaista tilausta kuin aiemmin ja lisäksi paranormaalin tutkimus elää tällä hetkellä sellaista vaihetta, ettei resursseja ole tarpeen suunnata entisenlaiseen yhteistyöhön. Tästä huolimatta kanssakäyminen on verkkoaikana lisääntynyt tutkijoiden ja etenkin tutkittavien suuntaan, aiheesta kiinnostunutta yleisöä toki unohtamatta.
Merkittävimpiä tapahtumia aihepiiriin liittyen:
Syksyisin (yleensä lokakuun puoliväli): Hengen ja tiedon messut, www.rajatieto.fi
Keväisin (yleensä helmikuussa): Minä Olen –messut, www.minaolen.com
Kuukauden ensimmäinen maanantai (kesätaukoja lukuunottamatta): Parapsykologinen keskustelupiiri, www.psilab.info
Tiistaisin, kerran kuukaudessa (paitsi kesällä): Suomen parapsykologisen tutkimusseuran esitelmätilaisuudet www.pcuf.fi/~msiivola/para2000/seurat/helsinki
Joka toinen vuosi (yleensä keväisin): ParaDigma-konferenssi, www.paranet.fi
23.12.2012: Maya-kalenterin päättymisen ajankohta, väitetty siirtyminen uuteen aikakauteen
Paranormaalin tutkimus Suomessa on siis hajautunut tällä hetkellä pitkälti yksittäisten henkilöiden vastuulle. Suomessa on useita seuroja ja ryhmiä, joiden tavoitteisiin muodollisesti kuuluu alan tutkimuksen tekeminen tai sen edistäminen. Valtakunnan tasolla tällaisia toimijoita ovat Kansanlääkintäseura, ParaNet, Parapsykologian instituutti, Rajatiedon yhteistyö, Rajatieteen instituutti, Skepsis, Suomen parapsykologinen tutkimusseura, Suomen Ufotutkijat, Tiederahasto, Tuntemattoman tiedotuskeskus ja Ufo-Finland. Lisäksi Suomesta löytyy valtakunnallisella organisaatioita, joiden toiminta sivuaa alan tutkimusta tai jotka ovat eläneet viime aikoina hiljaiseloa. Tällaisia ovat ainakin Kirkon tutkimuskeskus, Luonnonfilosofian seura, maasäteilytutkijoiden yhdistys, Suomen kirliantutkimusseura, Suomen rajatieteiden yhdistys, Suomen reinkarnaatiotutkimus, Suomen transpersoonallisen psykologian seura, Sällskapet för psykisk forskning, Tieteellinen hypnoosi, Uusien uskontojen tutkimuksen tutkijayhdistys ja Viljakuviotiedon keskus. Paikallistasollakin löytyy runsaasti seuroja sekä harrastus- ja tutkimusryhmiä, joiden tavoitteisiin kuuluu paranormaalin tutkimus. Tällaisia ovat esimerkiksi harvat elossa olevat paraseurat, erilaiset viime vuosina virinneet ”haamujengit” sekä alueelliset ufokerhot.
Yhdistysten suuri määrä kertoo kunnioituksesta historiallisia perinteitä kohtaan ja kiinnostuksesta tutkimusta kohtaan, mutta ei niinkään näiden tahojen tavoitteista tutkimuksen suhteen saati näiden tavoitteiden saavuttamisesta. Ellei paikallistoimintaa lasketa, käytännössä vain ParaNet, Parapsykologian instituutti ja Suomen ufotutkijat ovat varsinaisia tutkimusjärjestöjä, eli tutkimuksen tekoon erikoistuneita tahoja, joista vain ParaNetin voidaan katsoa olevan tieteellinen seura. Muut mainitut toimijat ovat ehkä joskus tehneet tutkimusta, mutta ovat pääsääntöisesti nykyisin keskittyneet muuhun tutkimusta tukevaan tai edistävään toimintaan.
Tällä hetkellä Suomesta löytyy kymmeniä, ehkä jopa toista sataa alan tutkimusta harrastuksenaan tai ammatikseen tekevää henkilöä. Alan tieteellinen tutkimus on kuitenkin tällä hetkellä huomattavasti pienemmän ihmisryhmän harteilla. Nykyisistä suomalaisista paranormaaliin erikoistuneista tutkijoista kansainvälisesti ansioituneimpien joukkoon kuuluvat Alex Kaivarainen, Kirsi Hänninen, Jaakko Närvä, Jarkko Kari, Leo Näreaho, Marjaana Lindeman, Matti Pitkänen, Olavi Kiviniemi, Olli Erjanti, Sergei Kolmakow ja Tapani Koivula. Tämän aktiivisen toiminnan turvin ParaNet on voinut perustaa verkkoon kansainvälinen vertaisarvioidun rajatieteiden tutkimusjulkaisun ParaDocsin, joka lienee pohjoismaisittain ainutlaatuinen. Lisäksi verkossa ilmestyy myös yksi populaari suomenkielinen paranormaalin tutkimusta käsittelevä sarjajulkaisu, Novus Scientia. Alan tutkimusta käsitteleviä lehtiä ovat Suomessa ainakin Ultra, Henkimaailma, Skeptikko ja Yhteys.
Vastoinkäymisistä huolimatta alan tutkimustyö on edennyt maassamme jo kohtuullisen hyvälle tasolle, vaikka siinä onkin paljon kehittämisen varaa. Tällä hetkellä Suomessa tehdään jonkinasteista alaan liittyvää tutkimusta viidessä eri yliopistossa. Akateemisia tutkimushankkeita on tällä hetkellä käynnissä muutama, yksittäisiä tutkimuksia noin kymmenen. ParaNet ja Suomen ufotutkijat keräävät tutkimustarkoituksessa selittämättömiin ilmiöihin liittyviä memoraatteja eli tiedonantoja ihmisten omakohtaisista kokemuksista, sekä näihin liittyvää todistusaineistoa. Lisäksi Suomessa toimii kymmenisen pitkälti alueellista harrastajaryhmää kummitusilmiöiden tutkimuksen tiimoilta. Vilkkainta alan tutkimustoiminta on pääkaupunkiseudulla ja Pirkanmaalla, mutta yleisesti ottaen miltei kaikissa maakunnissa on jonkinlaista toimintaa.
Suomeen lisäksi on rakentunut vuosien varrella useita tutkimusta tukevia järjestelmiä ja toimintoja. On esimerkiksi löyhästi organisoitunut ryhmä tutkimuslaitteisiin erikoistueita ihmisiä, maantieteellistä verkostoitumista tarjoamaan aluetuntemusta spontaanitapausten tutkimuksiin, verkossa räjähdysmäisesti kasvanutta alan tiedotustoimintaa, yhä enemmän kanavia alan tutkimuksen rahoittamiseen sekä foorumeita yhteydenpitoon, myös kansainvälisesti. Keskeiset tutkimusta edistävät asiat ovatkin tieteellis-tekninen osaaminen, kurssi- ja tiedotustoiminta, hyvät rahoituslähteet, tehokas verkostoituminen sekä laadukkaat julkaisukanavat. Näiden kehittäminen muodostuu suoranaisesti välttämättömyydeksi, koska taustalla ei ole virallisia instituutoita vaan suuri osa toiminnasta on harrastusluontoista.
Maassamme saavutetuista tutkimustuloksista löytyisi runsaastikin sanottavaa, mutta tuotakoon esille vain muutama huomionarvoinen tieto. Aineistosta on havaittavissa se piirre, että ajan myötä tutkimuksista alkoi tulla entistä enemmän negatiivisiä tuloksia, mikä kansainvälisessä kirjallisuudessa tulee esille myös usein silloin kun tutkimusten tieteellistä valvontaa tiukennetaan – joskaan ei poikkeuksetta. Tämä voi merkitä, että tutkimusasetelmat ovat olleet huonoja johtaessaan myönteisiin johtopäätöksiin, jokin tekijä saa erikoiset ilmiöt reagoimaan määrätynlaiseen läsnäoloon kielteisesti, tai ennakkoasenteet ovat päässeet vaikuttamaan tutkimusasetelmien valmisteluvaiheessa negatiivisten tulosten tapauksessa.
Luultavasti kyse on monen tekijän summasta, jossa todennäköisiä vaihteleviin tuloksiin vaikuttavia tekijöitä ovat sattuman ohella niin kielteiset ennakkoasenteet kuin liika herkkäuskoisuuskin, eikä tutkittavien asioiden reagoiminen inhimilliseen tutkimustoimintaan vaikuta sekään mitenkään epäuskottavalta vaihtoehdolta. Tällaisista ilmiöistä on kyse selvästi ainakin parapsykologiassa, osin ehkä myös ufoilmiössä ja tavallaan myös kryptozoologiassa, joka on kylläkin saanut Suomessa verraten vähän huomiota, vaikka virallista Loch Nessin hirviön kotisivua ylläpitääkin muuan suomalainen alanharrastaja. Täytyy silti muistaa, että mahdollinen ”ujousefekti” on varsin marginaalinen ja todennäköisesti suurempi merkitys on loppujen lopuksi väitettyjen ilmiöiden harvinaisuudella – luonnossa niitä kohtaa ehkä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta liian harvoin todistelemista saati järjestelmällistä tutkimusta silmälläpitäen ja kontrolloiduissa olosuhteissa ne saattavat esiintyä luonnostaan kovinkin oikukkaasti.
Suomessa on tehty eniten telepatiaan liittyviä kokeita, joiden tulokset ovat olleet usein myönteisiä, mutta niiden tulkinta on vaihdellut psykologisista ja tilastollisista virhetekijöistä parapsykologisiin elementteihin. 1960-luvun suuren kiistan jälkeen alkoivat sellaiset äänenpainot saada ylivallan akateemisessa maailmassa, joiden mukaan tulokset olisivat kenties jopa kokonaan selitettävissä erilaisilla virhelähteillä. Valitettavasti vain järjestelmälliset telepatiakokeet kuihtuivat pitkälti tuossa vaiheessa ja ne korvautuivat pitkälti elektronisten laitteiden turvin järjestetyillä psykokinesia-kokeilla lähinnä insinöörien toimesta. Kuten niin usein harrastuksena tehdyssä tutkimuksessa kielteisen yhteiskunnallisen ilmapiirin vallitessa, näitä kokeita on tehty varsin verkkaisesti ja niiden tuloksista ei ole saatavilla tarkkoja tietoja, eivätkä kaikki kokeet ole keskenään aivan vertailukelpoisia. Näin ollen johtopäätöksiä on vaikea lähteä jälkikäteen tekemään, vaikka tutkijat itse olisivat olleet hyvinkin vakuuttuneita saamistaan todisteista.
Paranormaalin tutkimuksessa ehkä merkittävimmät tutkimustulokset on tähän mennessä saatu jo mainituista hypnoosikokeista, reinkarnaatiotutkimuksesta, poltergeist- ja kummittelutapauksia koskevista tutkimuksista, meedioiden testaamisesta sekä transkommunikaation piiristä. Unohtamatta myöskään spontaanitapausten tutkimusta ja määrättyjä ufotutkimuksia, Pudasjärven kaltaisista ufoaalloista, ufojen jättämistä jäljistä sekä havaintoaineistosta kokonaisuutena. Näistä tosin etenkin meediotutkimuksia on epäilty liian huolimattomasta asenteesta huijauksen mahdollisuuteen. Muistettakoon myös, että tuloksen merkittävyys ei ole riippuvainen siitä, onko löydetty todisteita paranormaalista, vaikka näiden ”muiden tulosten” osalta viime vuosina huomiota ovatkin vieneet Marjaana Lindemanin tutkimusryhmän rankasti kyseenalaistetut skeptiset väitteet paranormaalista taikauskon muotona.
Spontaanitapausten tutkimus onkin ehkä ollut kokonaishistorian valossa se keskeisin tutkimusalue, mutta valitettavasti vain saadun aineiston massiivisuus ja tuonaikaiset välineistöt tai jokin muu tekijä on aiheuttanut sen, ettei spontaanitapauksissa ei ole kiinnitetty kovin paljoa huomiota tilastollisiin analyyseihin eikä suinkaan läheskään kaikki tapaukset tulleet edes kirjatuksi mihinkään. Näin jälkikäteen lisäksi aineistoa on nähtävästi paljon hukkunutkin, edes tutkimuksia ei ole aina julkaistu missään suullista tai kirjallista yhteenvetoa lukuunottamatta, varsinkaan taloudellisesti tiukkoina aikoina.
Jo mainittujen ilmiöiden lisäksi huomionarvoista tutkimusta on aiheeseen liittyen suoritettu mm. tuntemattomista eläinlajeista, mystisistä kokemuksista, poikkeavista tajunnantiloista (OOBE & NDE), paranormaaleista uskomuksista, makropsykokinesiasta, maasäteilystä, rajatiedosta, vaihtoehtoisista hoitomuodoista, salaliittoteorioista, viljapeltokuvioista, kvanttitietoisuudesta, luonnonhengistä, shamanismista, grafologiasta, astrologiasta, numerologiasta ja jopa frenologiasta. Myös tämän artikkelin tekijä on suorittanut tutkimusta telepatian, EVP:n, psykokinesian, kummitteluilmiöiden, OOBE:n, kaukokatsonnan ja maasäteilyn sekä ufokysymyksen parissa. Lupaavia tuloksia on tullut maasäteilyä ja OOBEa lukuunottamatta, paranormaalia ajatellen etenkin identtisten kaksosten telepatiassa, kyvykkäällä kaukokatsojalla, eräissä aavemaisissa ilmiöissä sekä määrätyissä ufotapauksissa.
Paranormaalin tutkimukseen liittyviä organisaatioita ja julkaisuja:
FinnHaunting, www.finnhaunting.net
Sähkö- ja maasäteilytutkijain yhdistys, 040-5116282, Penttiläntie 1-3 F 45, Helsinki, www.maasateily.com
Novus Scientia, rajatieteellinen tutkimusjulkaisu, www.mrkala.com
ParaDocs, paranormaalin tieteellinen tutkimusjulkaisu, 0400-614676, www.paranet.fi/paradocs
Paranormaalin tieteellinen tutkijaverkosto – ParaNet ry, PL 692, 00101 Helsinki, www.paranet.fi
Paranormaali Blogi, www.paranormaaliblogi.net
Rajatiedon yhteistyö, Uudenmaankatu 33, 00100 Helsinki, 09-6121114, www.rajatieto.fi
Skepsis ry. PL 483, 00101 Helsinki, 0208-355455, www.skepsis.fi
Suomen parapsykologian instituutti, PL 692, 00101 Helsinki, 0400-975678, www.psilab.info
Suomen parapsykologinen tutkimusseura, Kallionkaari 13, 10300 Karjaa, 09-488497,
www.pcuf.fi/~msiivola/para2000/seurat/helsinki
Suomen Rajatieteen Instituutti, 09-8842655
Suomen Ufotutkijat ry, PL 51, 33721 Tampere, 040-5170553, www.suomenufotutkijat.fi
Sällskapet för psykisk forskning i Finland www.netby.dk/Oest/Europa-Alle/vermeer/SPF/presentation.html
Tiede ja UFOt -tutkimusryhmä puh. 08-5565831, 0500-510788
Ufo-Finland, PL 555, 40101 Jyväskylä, www.ufofinland.org
Ultra-lehti, Salojärventie 36, 17950 Kylämä, 03-5558101, www.ultra-lehti.com
Yhteys, www.suomenufotutkijat.fi
Tulevaisuudennäkymät ovat sikäli valoisat, että Suomessa on kasvavat edellytykset tietoisuudentutkimukseen kytketylle parapsykologialle, jossa painotettaisiin anomalistisen psykologian lähestymistapoja. Tämä merkitsee palaamista paranormaalin tutkimuksen juurille, ihmisten omakohtaisiin kokemuksiin, vaikkei tässä suhteessa enää niinkään ilmiöiden todellisuuteen liittyvien kysymysten merkeissä. Niihin liittyvissä kiistoissa on jo tähän mennessä kaikki mahdolliset ja mahdottomat argumentit, eikä lisäkeskustelu tuone asiaan kovin paljon uutta ennen kuin löydetään uusia lähestymistapoja, missä anomalistinen psykologia on oivallinen siinäkin mielessä, että sen kautta väitetyt parailmiöt voivat vielä päästä akateemiseen maailmaan. Eniten perinteisen parapsykologian tarjoamilla näkökulmilla lienee vielä tarjottavaa tieteenfilosofialle.
Tämän ”skeptisen parapsykologian” omaksuminen ei toki tarkoita sitä, että perinteiset lähestymistavat kokonaan hylättäisiin. Pikemminkin sillä vastattaisiin tarpeeseen myöntää tarve uudistaa parapsykologiaa sekä etsiä anomalistisille kokemuksille vastineita aivoista tunnettujen fysikaalisten tosiasioiden puitteissa. Selittämättömät kokemukset pitäisi ottaa muutenkin vakavammin, sillä nykyisin on vertaansa vailla olevat menetelmät tehdä laajoja vertailuja aineistojen välillä mahdollisia tilastollisesti poikkeavia yhdenmukaisuuksia silmälläpitäen, joille ei löydy tavanomaisia selityksiä. Uudistamisessa eivät toki parapsykologiset kokeetkaan jää täysin tarpeettomiksi, uusille ja oivaltaville koeasetelmille on vielä tilausta – elleivät ne johda sanottaviin tuloksiin, tämä tie alkaa olla ehkä kuljettu loppuun.
Kartoitettaessa alan tutkimustarpeita havaitaan, että mainittujen kehitysstrategioiden lisäksi niihin vaikuttaa se minkälaisia tavoitteita asetamme tälle tutkimukselle. Alan yleinen tieteellinen edistyminen on tietenkin lähtökohta strategioiden suhteen, mutta tavoitteiden osalta oleellista on mihin haluamme priorisoida. Tässä mukaan astuu tietenkin ennen kaikkea tutkimuksesta saatava hyöty, sillä mahdollisista lopputuloksista saatavan tiedon sovellettavuus ja potentiaalisten sovellutusten arvo voi vaihdella, eikä näiden parametrien laatua suhteessa tutkimuskustannuksiin ole helppo arvioida. Arvioiminen on silti likimääräisesti mahdollista ja lopulta kyse on puhtaasti optimaalisen hyödyn haarukoimisesta. Korostettakoon, ettei hyödyn tarvitse olla suoraviivaista taloudellista kasvua vaan kyse voi olla myös mahdollisten haittojen ennaltaehkisystä, esimerkiksi saavutettavan tiedon soveltamisesta vahingollisten harhakäsitysten oikaisemiseen, jollaisia usein yhdistetään paranormaalin ympärille. Koska tiedepolitiikkaan vaikuttaa osaltaan myös pelkkä sivistynyt uteliaisuus, on tämäkin puoli otettava huomioon. Lisäksi näin pienellä alalla vaikuttavat oleellisesti yksittäisten tutkijoidenkin intressit.
Tämä esittely on väärä paikka lähteä evaluoimaan tulevaisuuden tutkimustarpeita, mutta voitaneen olla varsin pitkälti yhtä mieltä siitä, että ensisijaisesti pitää lähteä selvittämään sellaisia rajailmiöitä, jotka ovat hyötynäkökulmasta lupaavia ja myös kiinnostavat riittävästi suuria massoja. Rajailmiöistä merkittävimpinä tutkimuskohteina voidaan hyvinkin nähdä teknologisesti edistyneet tunnistamattomat kohteet, toistuvat ja/tai laajamittaiset selittämättömät valoilmiöt, merkittävimpien parakykyjen ominaisuudet sekä parakokemuksista ne, joilla on tapauksena eniten todistusarvoa tai jonkatyyppisiin näyttää vertailuaineiston valossa liittyvän selittämättömiä yhteneväisyyksiä. Kuten sanottua, lähestymistavan tulee olla ensi sijaisesti vertaileva ja huomioida kaikki ylös kirjatut tapaukset – yksittäisistä tapauksista pystyy vain harvoin saamaan uutta ja kovin luotettavaa tietoa.
Empiirinen tutkimus on syytä kohdentaa reaaliaikaisesti tutkittaviin spontaaneihin ilmiöihin ja kokeellisella puolella merkittävimpien parakykyjen ohella ainakin ns. katsetestien (tunne, että joku katsoo), ganzfeltin sekä mikro-PK:n eli lupaavimpien kokeellisten lähestymistapojen tarkistukset ovat tarpeen. Ellei tämä tuota yllättäviä läpimurtoja, parapsykologian uudistumisessa lienee kuitenkin oleellista siirtää resursseja tutkimukseen, joissa pyritään selvittämään outojen uskomusten ja ennen kaikkea kokemusten mahdollisia psykologisia syntymekanismeja.
Tarvetta on kehittää myös tutkimusta tukevia toimintoja ja järjestelmiä, huomioiden etenkin sen seikan että tämä ala tulee todennäköisesti aina olemaan eräiltä osin harrastelijoiden aktiivisuuden varassa. Ensin pitäisi löytää lisää ihmisiä, jotka voivat tarjota tietotaitoaan erityisten tutkimuslaitteiden kehittämiseen, sillä tämä on vaativaa ja siihen on hankala lähteä yhden tai edes kahden ihmisen varassa. Tällä hetkellä on epävarmoja tietoja siitä, että alan laitekehittelyn resurssit ovat lisääntymään päin. Toinen keskeinen osa-alue on tutkimuksesta tiedottaminen, jota on varsinkin internetissä mahdollista reippaasti lisätä mikäli löytyy vain kiinnostuneita asioiden jonkinasteiseen popularisointiin tai alan toiminnasta tiedottamiseen.
Paranormaalin tutkimuksen keskeisiä toimintamuotoja ovat erilaiset tutkijatapaamiset ja yleensäkin järjestötoiminta, jossa aktiivisia käytännön toteuttajia ei ole varmaankaan koskaan liikaa – eikä varsinkaan tällä hetkellä. Mainittakoon esimerkkinä, että ParaNet on elänyt jonkin aikaa hiljaiseloa aktiivisten ihmisten puutteessa ja Suomen parapsykologinen tutkimusseura etsii parhaillaan uutta puheenjohtajaa. Nykyisin kylläkin monet yhdistykset kamppailevat olemassaolostaan, koska verkkoympäristöt ovat radikaalisti muuttaneet yhdistysten tarpeita – todennäköisesti lähitulevaisuudessa tuleekin väistämättä näkymään huomattavia uudistuksia suomalaisella paranormaalin tutkimuksen yhdistyskentällä.
Tutkimusorganisaatioiden suhteen tarpeita on erityisesti paikallistason verkoston kehittämiseksi, jotta mahdollisimman monella alueella olisi käytettävissä yhteyshenkilö erilaisissa tapauksissa suoritettaviin esitutkimuksiin hyödyntäen myös aluetuntemustaan. Myöskin uusien tutkimusavustajien ja tutkijoiden rekrytoiminen on edelleen ajankohtaista. Tästä pääsemmekin rahaan, sillä sitäkään ei tule unohtaa kun huomioidaan, että Suomessa on tarvetta alaa sivuavalle professuurille sekä tutkimusaineiston (lähinnä spontaanitapausten) arkistoinnille, joka ei varmaankaan tapahdu myöskään ilman lahjoitusvaroja. Realistista on silti lähteä liikkeelle siitä, että pyritään ensisijaisesti tehostamaan jo olemassaolevia organisaatioita lisätarpeiden korostamisen sijaan. Ylimääräisiä resursseja ei tunnetusti juuri puussa kasva, vaikka samalla onkin todettava, että alalla on paljon käyttämätöntä potentiaalia – sen hyödyntäminen onkin sitten osoittautunut varsin problemaattiseksi.
Paranormaalin tutkimuksen rahoituslähteitä:
Tiederahasto
On olemassa useita tapoja osallistua paranormaalin tutkimukseen ja sen edistämiseen. Tavallisen aiheesta kiinnostuneen kansalaisen näkökulmasta kenttätutkimustyö on se tutkimuksen osa-alue, johon on kiinnitettävä erityisesti huomiota. Kenttätutkimus sisältää haastattelujen tekoa, tapahtumien ja työn dokumentointia, näytteidenkeruuta, mittaussuorituksia, valvontatyötä sekä muuta kentällä suoritettavaa tutkimukseen liittyvää toimintaa. Tämä on siitä tärkeä paratutkimuksen osa-alue, että siihen voi varsinkin esitutkimusvaiheessa osallistua periaatteessa kuka tahansa, tarpeesta riippuen. Ja yleensä tarve vapaaehtoisille on suuri, sillä kenttätutkimukseen käytettävissä olevat resurssit ovat melko vähässä ja kärsivät toistaiseksi keskitetyn koordinoinnin puutteesta, koska ihmiset harrastelevat kenttätutkimusta hyvin matalalla profiililla, juuri kenenkään tietämättä.
Tyypillisesti kenttätutkimusta suoritetaan haastattelemalla selittämättömiä ilmiöitä kokeneita ihmisiä tai menemällä paikkaan, jossa on väitetysti tapahtunut tällaisia ilmiöitä. Jälkimmäisestä varsinkin kummituspaikkoihin suuntautuva toiminta on suosittua, mutta siihen liittyvät kenttätutkimukset pysyvät yleensä pienen piirin tiedossa. Erilaisten yksittäisten tapausten tutkimuksessa taas on ongelmana toisaalta se, etteivät ihmiset tiedä mihin ilmoittaa kokemuksistaan, mutta myöskin osaltaan tutkimusresurssien puute.
Niinpä kenttätutkimustyössä onkin ehkä tärkeintä edistää yleisön tietoisuutta alan tutkimuksesta, eli siitä mihin voi kokemuksistaan ilmoittaa ja mitä kautta saada tarvittaessa tukea. Eräs tehokas tapa toimia on jonkinlaisen julkisen keräyksen järjestäminen parakokemusten tiimoilta omalla alueella tai viiteryhmässä. Tutkimusaineistoa on mahdollista saada myös maksullisella ilmoituksella laajalevikkisissä tiedotusvälineissä, mutta ei ole toistaiseksi käytettävissä kovin eksaktia tietoa, kuinka kustannustehokasta tämä on. Lisäksi eräs varsin toimivaksi osoittautunut keino on kirjaston luvalla sijoittaa kyselylaatikon sisääntuloaulaan, jossa jaettavien lomakkeiden välityksellä ihmiset voivat ilmoittaa omista kokemuksistaan – täytettyjä lomakkeita voi tulla keskimäärin kolme-neljä päivässä. Mikäli liikut paljon erilaisissa liikkeissä, joissa on ilmoitustauluja, kannattaa myös hyödyntää niiden mahdollisuuksia, vaikka tällaisella ilmoitelulla onkin ehkä tavallista todennäköisempää joutua pilayhteydenottojen kohteeksi - ehkä yksi sadasta ilmoituksesta johtaa johonkin rakentavaan. Lopuksi ei voi myöskään olla korostamatta internetin mahdollisuuksia. Ihmisten tietoisuutta voi hyvin lisätä esimerkiksi käynnistämällä keskusteluja aihepiiristä, myöskin tutkimuslomakkeiden avaaminen on verkossa suhteellisen helppoa.
Alan tutkimustoimintaa voi edistää muillakin tavoin. Tärkeimpänä luonnollisesti alan rahoituksen hankkiminen, jossa korostuu solidaarisuuden ja viestinnän rooli. Solidaarisuus tarkoittaa tukea paranormaalin tutkimuksen kaltaiselle väheksytyssä asemassa olevalle tutkimusalalle – varsinkin niiden pitäisi tämän tuen tärkeys ymmärtää, jotka ovat itse olleet vastaavassa asemassa tai tuntevat hyvin tällaiseen asemaan liittyvät ongelmat. Viestinnällä puolestaan viitaan mahdollisiin rahoituslähteisiin kohdistuvan valistuksen merkitykseen, jota ei juurikaan voi liikaa korostaa. Resursseista puhuttaessa pitää muistaa myös mahdollisuus toiminnan tehostamiseen, jossa jokainen voi tehdä osansa tiedottamalla omasta toiminnastaan ja ottamalla muiden toiminnan huomioon päällekkäisyyksien välttämiseksi sekä pyrkimällä yhteistyöhön muiden kanssa ja muodostamalla omat tutkimustavoitteensa kokonaisuutta silmälläpitäen. Tärkeää on ottaa tarvittaessa huomioon muiden mielipiteet sekä suuren mittakaavan linjaukset kehittäessä omia menetelmiä ja tavoitteita. Lisäksi keskeistä alan edistämisen kannalta on tutkimustoiminnasta valistaminen, jossa on korostettava erityisesti käännöstöitä, sillä niihin on tarvetta moninkertaisesti enemmän kuin löytyy tällä hetkellä vapaaehtoisia kääntäjiä. Myös lehtien mielipideosastot ja suhteet tiedotusvälineisiin kannattaa hyödyntää – ohjelma-aikaa on mahdollisuus jopa hankkia esimerkiksi Lähiradiossa.
Toiminta kenttätutkimuksen piirissä voi asettaa pari edellytystä. Ensinnäkin tutkimusaineisto on kerättävä huolella, jotta siitä on mahdollista tehdä johtopäätöksiä. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että haastattelutilanteessa on vältettävä johdattelemasta haastateltavaa millään tavoin – on siis vältettävä tuomasta esille omia ennakko-oletuksia ja tekemästä ehdotuksia sen suhteen, mitä haastateltava tarkoittaa, lukuunottamatta tilanteita joissa pitää haastateltavan lausunnon merkitys on ennakolta melko selvä, eikä oikeaa tulkintaa ole aikataulusyistä mahdollista varmistaa ilman ehdottavaa kysymyksenasettelua. On erityisen tärkeää olla tarkkana, että ei tee vääriä tulkintoja haastateltavan lausunnoista, sillä se voi johtaa vääränlaiseen kysymyksenasetteluun ja uusiin väärinkäsityksiin, vaikka lopulta tällaiset väärinkäsitykset voidaankin yleensä nopeasti purkaa ja ajanhukka jää ainoaksi menetykseksi asiassa. Lisäksi näytteidenkeruussa on oltava tarkkana kontaminaation suhteen, jotta näytteeseen ei sekoitu siihen kuulumatonta ainesta – yleensä keruuvaiheessa lähdetäänkin siitä, että sen suorittaa asianmukaisesti pätevöitynyt henkilö. Sama koskee usein mittauksia ja dokumentaatiota, mutta mikäli tätä suoritetaan maallikon toimesta, on otettava tarvittaessa asiantuntijan tuella huomioon käytettävän välineen tekniset rajoitteet ja ominaisuudet.
Lisäksi toimintaan kenttätutkimuksen piirissä liittyy tapausten loppuarviointia ja johtopäätösten tekoa, jolloin edellytetään kykyä relevanttien asiainhaarojen objektiiviseen arvioimiseen. Nämä arvioitavat seikat voidaan jakaa muutamaan kategoriaan. Ensinnäkin on tapahtuman outousaste tai paranormaalisuus, joka tarkoittaa sitä, kuinka paljon tapahtuma poikkeaa tunnetuista ilmiöistä ja kuinka suuri on tällaisen tuntemattoman ilmiön apriori todennäköisyys. Toinen on tapahtuman selitettävyys, eli kuinka suurella todennäköisyydellä kerrotunlaisella tapahtumalla on jokin normaali selitys. Kolmas on memoraatin eli tapahtumaa kuvailevan kertomuksen laatu, joka kertoo kuinka suurella todennäköisyydellä tapaus voidaan selittää (normaalilla tai paranormaalilla tavalla) mikäli selittävä teoria tunnettaisiin. Neljäs kategoria on henkilökuva eli lähinnä silminnäkijöiden aistien ja muistikuvien sekä kertomuksen arvioitu luotettavuus. Viidenneksi on taustakuva eli lähinnä muiden vastaavien tapahtumien sekä sattuman vaikutus kuvauksen luotettavuudesta tehtävään arvioon. Lopuksi on vielä luokiteltava itse tutkimuksen laatu ja pätevyys. Kaiken tämän yhteisvaikutuksesta voidaan arvioida todennäköisyyttä, että raportille on olemassa jokin selitys ja esittää mahdollisia normaalihypoteeseja.
Toinen tärkeä tutkimuksen osa-alue on kokeellinen tutkimus ja teoreettinen työskentely. Teoriapuolella ei maallikolla ole useinkaan paljoa tarjottavaa, mutta kokeellisessa tutkimuksessa on periaatteessa kenellä tahansa mahdollisuus ottaa osaa vaadittavien toimenpiteiden suorittamiseen, pätevien tutkijoiden ohjauksessa. Jos epäilet kykyjäsi tutkimusavustajaksi, toinen tapa edistää kokeellista tutkimustoimintaa on ilmoittautua koehenkilöksi tutkimukseen. Tutkijat usein ilmoittavat koehenkilöiden tarpeestaan ja lisäksi on olemassa mahdollisuus ilmoittautua koehenkilöksi yleisesti tulevaisuudessa tehtäviin tutkimuksiin, tällainen lomake on ainakin Parapsykologian instituutilla. Kokeellisessa työssä käytetään paratutkimuksessa usein myös sellaisia laitteita, joita ei ole kaupalliselta sektorilta kovin helposti hankittavissa – elintärkeänä alan tutkimukselle voidaankin siksi pitää kolmannen sektorin toimijoita, jotka vapaaehtoisesti näitä laitteita väsäilevät.
_______________________________________________
Tietoisku: mitä on paranormaalin tutkimus?
Paranormaalin tutkimus on tutkimustoimintaa, jossa keskeisenä kiinnostuksen kohteena ovat paranormaalit ilmiöt. Tämän toiminnan tavoitteena on saada tietoa, joka edistää suoraan tai välillisesti paranormaalien ilmiöiden olemassaolon ja mahdollisen luonteen selvittämistä.
Se monitieteinen toiminta, jota on alettu Suomessa kutsua paranormaalin tutkimukseksi tai paranormologiaksi, ei kuitenkaan yksinomaan tutki väitettyjen paranormaalien ilmiöiden ilmenemistä luonnossa, kuten edellisestä kuvauksesta voisi luulla. Paratutkimuksen kiinnostuksen kohteena on periaatteessa myös paranormaalien ilmiöiden ilmeneminen eri tasoilla sosiaalista todellisuutta, jolloin tutkimuksessa ei välttämättä pyritä selvittämään lainkaan niiden mahdollista olemassaoloa. Kuitenkin tämänkin tutkimuksen pitäisi hyödyttää ilmiöiden todellisuuden selvittämistä, eikä ilman luonnontieteellisen lähestymistavan olemassaoloa voi näin ollen olla myöskään paratutkimusta.
Suoraan ilmiöitä voidaan tutkia järjestämällä testejä paranormaalien ilmiöiden havaitsemiseksi, pyrkimällä hankkimaan tietoa henkilökohtaisista kokemuksista paranormaaliin liittyen sekä keräämällä informaatiota, jonka voidaan jollakin varmuudella osoittaa hankitun paranormaalilla tavalla. Välillisesti ilmiöitä voidaan tutkia erilaisten uskomusten, kokemusten, kulttuurin ja itse tutkimuksen tutkimuksella, joista voidaan lisätä tietoa siitä, minkälaisia harhakuvia paranormaaleihin ilmiöihin liittyen voi muodostua, missä määrin väitettyjä ilmiöitä voi selittää luonnollisesti ja edelleen siitä, mistä paranormaaleja ilmiöitä ei ainakaan kannata etsiä.
Metodologisesti paratutkijat hyödyntävät kulloinkin kyseeseen tulevan kysymyksen kannalta edulliseksi katsottuja menetelmiä kuten kokeita, mittauksia, haastatteluja, kyselyitä, tutkimusmatkoja tai tilastolilsia analyyseja. Usein paranormaaliin liittyvälle tutkimustyölle on luonteenomaista myös poikkitieteellisyys. Paratutkimukseen kytkeytyy tiiviisti ns. seminormaalin tutkimus johtuen siitä, ettei seminormaaleita ilmiöitä useinkaan pystytä ennaltakäsin poissulkemaan riittävän tarkasti havaittujen anomalioiden selityksenä ja siksipä monet paranormaalin yleisjärjestöt ovat käytännössä ainakin jonkin verran kiinnostuneita myös seminormaalista. Tämän vuoksi paratutkimuksen käsitettä käytetäänkin joskus tarkoittamaan paranormaalin ja seminormaalin tutkimusta kokonaisuudessaan.
Paranormaalin tutkimuksen kohteina ovat ilmiöt, jotka eivät ole selitettävissä tunnettujen luonnonlakien avulla, joiden joskus edellytetään myös merkittävästi muuttavan tieteellista maailmankäsitystä ollessaan totta. Joskus paranormaalista käytetään myös termiä yliluonnollinen, vaikka luonnontieteellisestä näkökulmasta niitä voidaan pitää eri asioina. Väitettyjä paranormaaleja ilmiöitä ovat esimerkiksi telepatia, selvänäkö, prekognitio (enneilmiöt), psykokinesia (mielen vaikutus aineeseen), kummittelu, poltergeist (räyhähenki), ruumiistairtautuminen, mediumismi, transkommunikaatio, maasäteily, teleportaatio (välitön siirtyminen paikasta toiseen), levitaatio, määrätyt ufojen ominaisuudet, kiroukset, metamorfoosit, psykometria, spiritismi jne.
Sivua päivitetty viimeksi 21.1.2015