Embedded Files
Parapsykologian kolmas paradigma
Parapsykologian tutkijayhteisö on etsinyt paikkaansa aina. Alan tutkimukseen liittyy lukuisia haasteita. Tiedeyhteisössä parapsykologiaa pidetään laajalti esitieteenä, rajatieteenä tai jopa suoranaisena pseudotieteenä, ainakin joiltain osin, samalla kun jotkut näkyvimmät parapsykologian kriitikot pitävät sitä silti tieteenä, joka heijastelee sitä ettei sen asema ole oikein vakiintunut, eikä tiedeyhteisöllä ole oikein selkeää kuvaa parapsykologiasta ja sen tieteellisestä asemasta - ei edes siitä, kuuluuko se tieteen piiriin. Onkin aivan aiheellista puhua kiistanalaisesta tieteestä, jopa pienimuotoisista tabuista aiheen ympärillä. Syitä tälle tilanteelle voidaan nähdä useita, eivätkä alan marginaaliset resurssit ole niistä pienimpiä.
Alan historiassa tämä on näkynyt monellakin tavalla. Järjestäytynyt akateeminen tutkimus parapsykologian alueella käynnistyi psyykillisen tutkimuksen nimellä, joskin ala juontaa juurensa vielä varhaisempiin tutkimuksellisiin virtauksiin, joita esiintyi mesmerismin, swedenborgianismin, varhaisen spiritualismin ja tieteellisen kummitustutkinnan yhteydessä. Psyykillinen tutkimus keskittyi kuitenkin enimmäkseen meedioiden ja muiden poikkeuksellisten henkilöiden kykyjen testaamiseen, mesmeristisiin hypnoosikokeisiin kehosta irtautumiskokemusten parissa sekä ajatuksenluvun, kummittelun tai erikoisten hallusinaatioiden kaltaisten spontaanitapauksien keräämiseen ja arvioimiseen. Tutkimus ei ollut menetelmällisesti niin systemaattista kuin moderni parapsykologia, jonka katsotaan käynnistyneen 1930-luvulla J.B Rhinen työn ansiosta, vaikka laboratoriotutkimusta oli tehty yliopistoissa ja niiden ulkopuolella jo ennen häntä. Tämä käänne tarkoitti parapsykologia-nimikkeen vakiintumista psyykillisen tutkimuksen jäädessä tietyllä tavalla parapsykologian "esitieteen" rooliin.
Uudempaa murrosta alalla edustaa anomalistisen psykologian synty parapsykologian skeptisempänä sisarpuolena. Anomalistisen psykologian lähtökohta on tutkia paranormaaliin liittyviä tulkintoja ja käyttäytymismalleja tavanomaisen psykologian näkökulmasta. Siis muun muassa etsiä ja selvittää parapsykologisiksi tulkittujen kokemusten normaaleja selityksiä. Toisaalta anomalistisen psykologian yhteydessä tehdään silti kuitenkin myös varsin paljon parapsykologian tutkimusta, muun muassa São Paulon yliopistossa anomalistisen psykologian oppituolin ja laboratorion yhteydessä. Ja tämä heijasteleekin toista kehityskulkua, joka on hyvä nostaa esille.
Parapsykologian käsitettä ovat sen tunnetuksi tulemisesta lähtien leimanneet harrastelijoiden julkisuushakuisuus ja pseudotieteelliset opetukset, sekalaiset käsitteet ja luokittelutavat, median tapa käsitellä parapsykologiaan kuuluvia aiheita sensaatiohakuisesti viihteenä ja yleisiä myyttejä toistellen tieteellistä puolta selvittämättä, sekä parapsykologian tutkijayhteisöä ravistelleet skandaalit, petokset ja huijaukset. Vuosikymmenten varrella käsitteen ympärille on kertynyt monenlaista tarpeetonta painolastia, jonka lisäksi joissakin paikoissa länsimaiden ulkopuolella alun alkaenkin käsite on lanseerattu epätieteellisessä merkityksessä - esimerkiksi Argentiinassa ja Venäjällä parapsykologi on leimautunut tarkoittamaan henkilöä, joka väittää itsellään olevan parapsyykkisiä kykyjä. Tämän takia monin paikoin on kehittynyt erilaisia osittain tai täysin samaa tarkoittavia rinnakkaistermejä, kuten Brasiliasta maailmalle levinnyt psykobiofysiikka, entisen Itä-Blokin alueella levinnyt psykotroniikka ja italialais-ranskalaisessa maailmassa levinnyt metapsykologia. Lisäksi on koulukuntia ja tutkimusaloja, joissa on tullut usein toistuvaksi tavaksi liittää tutkimustoimintaa jollain tapaa myös parapsykologiaan - tällaisia ovat etenkin transpersoonallinen psykologia ja tietoisuudentutkimus, jotka nekin limittyvät huomattavasti toisiinsa.
Parapsykologit hakevat paikkaansa - ja palkkaansa
Voikin siis sanoa, että parapsykologia hakee edelleenkin paikkaansa tieteen piirissä, mikä ei tietenkään ole hyvä merkki, sillä vuosikymmeniä jatkuneen tutkimustyön pitäisi onnistua ainakin löytämään sellaisen konseptin, jolla ala voisi vakiintua osaksi tiedemaailmaa. Varsinkin kun parapsykologian ympärillä on käyty runsaasti arvovaltaista filosofista keskustelua, jonka pitäisi tarjota ammattimaiset puitteet tällaisen tieteenfilosofisen problamatiikan ja pragmaattisten filosofisten haasteiden ratkaisemiseksi. Voikin epäillä, että tässä asiassa ideologiset tai jopa uskonnolliset intressit ovat aiheuttaneet parapsykologialle epäedullista vinoumaa, joka ei suinkaan johdu valtavirrassa ilmenevistä epäterveistä asenteista - niin epäreilusti kuin parapsykologiaa onkin joskus kohdeltu - vaan parapsykologian tutkijayhteisöstä itsestään.
Alalla on laskettu ilmeisen paljon psi-hypoteesin tieteellisen toistettavuuden tai jopa sitä koskevan suoranaisen läpimurron varaan, joihin liittyvät odotukset ovat kuitenkin tähän mennessä jääneet pitkälti lunastamatta. On osoittautunut, ettei ole olemassa yksittäistä psi-hypoteesia, sillä niin monta hieman poikkeavia variaatiota siitä on esitetty, jotka voidaan jakaa episteemisiin ja ontologisiin psi-hypoteeseihin. Lisäksi hypoteesia voidaan testata lukuisin eri tavoin, jotka eivät ole tuottaneet sillä tavoin konsistentteja tuloksia, että niiden pohjalta olisi voitu rakentaa yksittäistä hypoteesia. Luultavampaa onkin, että mikään yksittäinen hypoteesi ei päde kaikkiin positiivisiin psi-tutkimustuloksiin, vaan on lukuisia erilaisia syitä tällaisille tuloksille. Kaikki tekijät tällaisten anomalioiden taustalla eivät ehkä ole alalle suinkaan mairittelevia, vaikka voi hyvin nähdäkin, että proosallisempien selitysten ohella niiden selittämiseksi tarvitaan myös täysin uudenlaista tiedettä - jos ei luonnontieteellisessä niin ainakin metodologisessa mielessä.
Tällä hetkellä täysipäiväisiä parapsykologian tutkijoita voidaan arvioida maailmalla olevan ehkä hieman yli 50 kappaletta. Suurin osa alalla työskentelevistä osallistuvat tutkimuksen tekemiseen sivutoimisesti tai vapaaehtoistyöntekijöinä. Uraa alalla harkitsevia rohkaistaankin avoimesti hankkimaan uran jollakin perinteisemmällä alueella, jossa työnteon voisi luontevasti kuitenkin akateemisen vapauden nimissä yhdistää sivutoimisesti parapsykologiaan. Tätä pidetään yleisesti realistisena lähtökohtana, vaikka parapsykologia olisikin keskeisin intressi uravalinnassa. Maailmalla on yliopistoja, joissa on mahdollista suorittaa tutkinto aiheena parapsykologia, mutta edes parapsykologian alan väitöstutkimuksen tehneille tohtoreille ei löydy juurikaan sellaisia töitä, jotka keskittyisivät yksinomaan parapsykologiaan.
Käytännössä nämä seikat tarkoittavat kahden tyyppistä muutospainetta parapsykologiassa. Koska parapsykologian perinteisellä konseptilla ei ole saavutettu vakaata asemaa tiedeyhteisössä, kenttä on globalisaatiosta huolimatta jokseenkin hajallaan niin käsitteellisesti, metodologisesti kuin tutkimuspoliittisestikin ja osa tutkimusresursseista on myös suuntautunut anomalistisen psykologian kaltaisille sivupoluille, on syntynyt kasvavaa painetta löytää lähestymistapa, joka tukisi alan tai ainakin sen elinvoimaisimpien osien edistymistä ja vakiintumista tiedeyhteisössä. Helppoa tämä ei ole kuten myöhemmin tuodaan esille, sillä monien parapsykologien intohimot ovat suuntautuneet tavalla, joka lisää haasteita viedä alan tutkimusta eteenpäin tällaisestä konseptista käsin.
Toisenlaisia paineita aiheuttaa se, että samaan aikaan kun parapsykologit elävät tieteen marginaalissa, jossa leipä on tavallistakin tiukemmalla, paradoksaalisesti akateemiselle uralle suuntautuvissa on paljon nuoria, joita silti periaatteessa kiinnostaisi työskennellä parapsykologian piirissä - vielä realiteetteihin maadoittamisen jälkeenkin. Jotkut heistä ovat ratkaisseet ongelman astumalla tieteestä viihteen puolelle, jossa taloudelliset mahdollisuudet ovat paremmat, toiset taas ovat päätyneet tekemään parapsykologiaa hyvin löyhästi sivuavia akateemisia uravalintoja, kun jotkut ovat puolestaan pitäneet sen vain kiinnostavana vapaa-ajan harrastuksena tai ajautuneet kokonaan muille vesille. Tämän voi hyvin helposti nähdä aiheuttavan painetta löytää sellainen lähestymistapa, jossa alan tutkimusta voisi harjoittaa osana laajempaa kontekstia, joka paremmin mahdollistaisi täysipäiväisen akateemisen työskentelyn.
Niinpä ei ole ihme, että parapsykologian tulevaisuutta on käsitelty alan kirjallisuudessa, tapahtumissa, julkilausumissa sekä julkisuudessa runsaasti ja antaumuksella. Merkittävä osa kirjallisuudesta on optimistista modernin parapsykologian tutkimustraditioiden suhteen, eikä ehkä näe muutospaineita merkittävinä. Toiset katsovat transpersoonallisen psykologian, hypnoosin ja jopa psykedelian tutkimuksen tarjoavan oikean väylän eteenpäin. Myös anomalistista psykologiaa ja psi-hypoteesin hylkäämistä ehdotetaan alan ainoaksi tulevaisuudenkuvaksi pitkällä tähtäimellä. Jotkut taas näkevät parapsykologian pikemminkin liukuvan osaksi sosiaalitieteissä harjoitettavaa parantropologiaa ja paranormaalin tutkimusta. Ja sitten on tietysti pessimististejä, jotka eivät näe parapsykologialla juuri minkäänlaista tulevaisuutta. Yllä kuvattujen muutospaineiden voi kuitenkin nähdä kohdistuvan pikemminkin lähestymistapaan, jota kutsuttakoon parapsykologian kolmanneksi paradigmaksi.
Tässä lähestymistavassa ensimmäinen paradigma edustaa modernia parapsykologiaa, jonka puitteissa paranormaaleiksi (psyykillisiksi) tulkittuja tapahtumia ja kokemuksia alettiin ensimmäisen kerran tutkimaan institutionaalisen tieteen puitteissa. Toinen paradigma edustaa anomalistista psykologiaa, jonka puitteissa parapsykologisiksi tulkittujen tapahtumien ja kokemusten tutkimus sai aiempaa suuremman hyväksynnän tiedeyhteisössä, mutta periaatteessa ilman parapsykologian edustamia tutkimustraditioita. Kolmannen paradigman pitäisi olla omiaan integroimaan kummatkin aiemmat paradigmat osaksi laajempaa kokonaisuutta, jolla toisaalta onnistuessaan olisi paremmat edellytykset tiedeyhteisön valtavirran hyväksynnän saamiselle, mutta joka toisaalta kuitenkin myös sisältäisi ainakin joitakin elinvoimaisimpia elementtejä parapsykologian tutkimustraditioista - onhan alalla jo pitkä historia takanaan, ja epäilemättä jotain erikoista sen puitteissa saadut tutkimustulokset heijastelevat.
Kolmannesta paradigmasta on puhuttu vuosia tieteen piirissä, jolloin sillä on viitattu tyypillisesti informatiikkaan - tietokoneilla tehtäviin heuristisiin laskelmiin, mallinnuksiin ja simulaatioihin, joita ei voi käytännössä varmentaa kuin toisilla tietokoneilla. Tässä kontekstissa ensimmäinen paradigma edustaa empiirisiin havaintoihin perustuvaa tutkimusta, jolla on takanaan pisin historia, ja toinen paradigma teoreettisiin laskelmiin perustuvaa tutkimusta. Tämä analogia ei ole sattumaa, sillä informaatio sattuu olemaan kolmanneksi paradigmaksi ehdotetun psioniikan lähtökohtana ja se kytkeytyy myös informatiikan käyttökohteiden kasvuun. Sattumaa ei ole paradigma-terminkään käyttö, sillä parapsykologiaan erikoistuneilla ParaDigma-konferensseilla on Suomessa jo yli 15 vuoden historia takanaan parapsykologian yhteydessä. Se on kuitenkin täysin sattumaa, että ParaDigma-konferenssien alullepanija, ParaNet-yhdistyksen vetäjä dosentti Jarkko Kari, oli ammatiltaan informaatiotutkija.
Huomautettakoon, että tästä eteenpäin artikkeli menee hieman teknisemmäksi. Tämän sivuosion yhteyteen on tarkoitus liittää myöhemmin tässä käsiteltyjä asianhaaroja selkeyttäviä pikkuartikkeleita.
Löytyykö kolmas paradigma?
Psioniikka ratkaisee tämän tarpeen muuttamalla hieman parapsykologiaan sisäänrakennettua lähtökohtaa, jossa tutkimuksen tarkoituksena on tutkia hypoteesia tietoisuuden välittömästä vaikutuksesta fysikaalisessa todellisuudessa ilmeneviin lainalaisuuksiin - ja selvittää mahdollisten vaikutusten luonnetta. Tämä psi-hypoteesi on kiehtovuudestaan huolimatta nykypäivänä vähintäänkin haastava lähtökohta tutkimuksen tekemiselle, sillä se tarkoittaa käytännössä sitä, että koko ala rakentuu edelleen keskeisesti tutkimuskohteensa olemassaolon osoittamiseen. Tutkimuskohde on tässä tapauksessa luonnossa esiintyvät ilmiöt, joihin näyttäisi vaikuttavan jonkinlainen tietoisuus, silloinkin kun kausaalista yhteyttä tietoisuuteen ei tunnettujen fysiikan lakien puitteissa ole. Ellei tässä tapahdu ratkaisevaa edistystä, koko tieteenalan pohja ennen pitkää murenee, ellei niin ole jo tapahtunut.
Toistaiseksi mielenkiintoisista tutkimuksista ja parapsykologisten ilmiöiden olemassaoloa, psi-hypoteesia tukevista tutkimuksista huolimatta tutkimuskohteen olemassaoloa ei ole saatu osoitettua niin pitävästi ja toistettavasti, että tiedeyhteisö olisi siitä vakuuttunut. Puhumattakaan parapsykologian hankkiman tiedon tieteellisistä sovellutuksista, joita toki on, mutta ne perustuvat anomalistisen psykologian ja parapsykologian tieteenfilosofian kaltaisille sivupoluille psi-ilmiöiden sijaan.
Vaikka psioniikka onkin käsitteenä ollut useimmiten esillä fiktion yhteydessä, sillä on viitattu myös parapsykologiaan liittyvään tutkimustoimintaan. Vaikka käsitettä onkin käytetty eri lähteissä varsin vaihtelevissa merkityksissä, se voidaan kuitenkin joidenkin kuvailujen valossa kiteyttää seuraavan määritelmän täyttäväksi tutkimukseksi: Psioniikka selvittää kognitiivisten informaatioprosessien välitöntä vaikutusta havaitun todellisuuden lainalaisuuksiin.
Tässä määrittelytavassa tietoisuuden vaikutus korvataan siis kognitioon liittyvien informaatioprosessien vaikutuksella ja fysikaalinen todellisuus havaitulla todellisuudella. Tämän lähestymistavan edut on helppo selittää. Ensinnäkin kognitiivisen tiedonkäsittelyn vaikutuksia on helpompi tutkia eksaktisti, sillä koehenkilön vaikutusta ei ole helppo huomioida, perinteisessäkään tietoisuuden prosessien tutkimuksessa, väitetyistä paranormaaleista prosesseista puhumattakaan. Lisäksi kognitiiviset informaatioprosessit eivät rajoitu vain aivoihin, joten niiden yhteydessä voidaan tutkia myös aivojen ulkopuolisten (tietoisuuteen kytkeytyvien) tiedonkäsittelyprosessien vaikutusta todellisuudessamme esiintyviin lainalaisuuksiin.Tässä on myös tärkeää huomioida, että kognitiivisten prosessien kautta meille ilmenevä todellisuus on tietojemme valossa aivojen luoma konstruktio, ja kognitiivisten havaintojen osalta myös sosiaalinen konstruktio, vaikka havaintomme parhaan käsityksemme mukaan perustuvatkin terveillä yksilöillä oleellisilta osin todellisuuteen ja siinä esiintyviin lainalaisuuksiin. Tästä syystä edellä esitetyssä psioniikan määritelmässä puhutaan "havaitusta todellisuudesta" fysikaalisen todellisuuden sijaan, koska tällöin voidaan tutkia myös kognitiivisten prosessien vaikutuksia todellisuudesta tehtyihin havaintoihin.
Tämä on se psioniikan ulottuvuus, jota muun muassa anomalistinen psykologia tutkii ja jonka selvittäminen on oleellista, jos halutaan saada välineitä erottaa toisistaan kognitiivisten informaatioprosessien näennäiset ja todelliset vaikutukset fysikaaliseen todellisuuteen, muualla kuin laboratorio-olosuhteissa. Tämä erotuskyky ei ole tärkeää niinkään siksi, että voitaisiin tunnistaa ihmisten anomalististen kokemusten syitä ja selityksiä, olivat ne sitten normaaleja tai peräti paranormaaleja, vaan etenkin siksi, että tieteen informaatioprosessit ovat laajentamassa suunnattomasti kykyämme tehdä todellisuutta koskevia havaintoja, etenkin informatiikan saralla, jolloin on tärkeää kyetä erottamaan aidot poikkeavat havainnot epäaidoista.
Psioniikan käsittelemät tutkimuskysymykset voidaan jakaa kolmeen aihetyyppiin: 1) Kognitiivisen tiedonkäsittelyn käyttäytyminen suhteessa todellisuutta koskeviin havaintoihin 2) Intention esiintyminen luonnossa esiintyvissä lainalaisuuksissa, tunnettujen kognitiivisten prosessien vaikutusalueen ulkopuolella 3) Kognitiivisten prosessien vaikutukset luonnossa esiintyviin lainalaisuuksiin. Koska näillä on kytköksiä toisiinsa, kuten jäljempänä tarkemmin käy ilmi, nämä asettuvat luontevasti osaksi psioniikan edustamaa lähestymistapaa.
Ensimmäiseen aihetyyppiin kuuluu tietenkin kognition informaatioprosessien aiheuttamat vinoumat todellisuutta koskeviin suoriin havaintoihin, eli hallusinaatiot ja illuusiot, altistettaessa tietynlaisille tilanteille tai ympäristöille. Tällaiset havaintoprosesseihin liittyvät vinoumat ovat lähinnä anomalistisen psykologian ja neuroteologian eli henkisen neurotieteen tutkimusalaa. Lisäksi hallusinaatioille altistavien tekijöiden yhteydessä on vaikea välttää mainitsemasta psykotroniikkaa, joka on alana tietenkin huomattavasti kiistanalaisempi ja sen tutkimuskohteiden nähdään liittyvän lähinnä mielenhallintaan. Kiistattomampi aihe on aivojen ja tietokoneen yhteenliittymän tutkiminen, joka voi aiheuttaa myös tahattomia tai toivottuja vinoumia havaintoprosesseihin.
Ja kuten todettua tieteen informaatioprosessit ovat laajentamassa kognitiotamme huomattavasti ja tuottavat samalla uusia näkökulmia todellisuuteen, kenties jopa kokonaan uusia havaitsijoita tekoälyn muodossa. Näin ollen meidän tulee kyetä entistä paremmin huomioimaan myös aivojen ulkopuolisten tietoisuuteen kytkeytyvien informaatioprosessien mahdolliset systemaattiset vinoumat kognitiivisten havaintojen tekemisessä, etenkin silloin kun puhutaan keinoälystä. Tällaisten systemaattisten virhelähteiden tutkimusta voisi kutsua kryptoinformatiikaksi.
Laajennetun kognition yhteydessä tärkeänä voidaan pitää tutkia myös muihin kognitiivisiin havaintoprosesseihin kuin tieteeseen liittyviä vinoumia, yhteisöjen ja yksilöiden tasolla. Näiden vinoumien käytännön sovellutus ovat taikuus ja mentalismi, lisäksi niitä sovelletaan ahkerasti monella muullakin elämän saralla viihteestä liike-elämään ja politiikkaan. Yleisiä vinoumia soveltavat ikävä kyllä erityisen ahkerasti erilaiset huijarit.
Toiseen aihetyyppiin kuuluvat yliaistillisen havainnoinnin, paranormaalien tajunnantulojen, kummittelun ja psykokinesian olemassaolon kaltaiset kysymykset, jotka ovat parapsykologian perinteistä ydinaluetta. Oletetuissa parapsykologisissa ilmiöissä on oleellisilta osin kyse siitä, että luonnossa havaittavissa lainalaisuuksissa esiintyy jonkinlainen intentio, älyllinen vaikutus, ilman että niihin kohdistuu älyllisiä vaikutuksia minkään tunnetun vaikutusmekanismin välityksellä. Ilmenipä se sitten biologisissa tai kognitiivisissa prosesseissa - esimerkiksi kehollisuudesta poikkeavina tajunnantiloina, selvänäkönä tai telepatiana - tai sitten elottomissa kappaleissa psykokinesiana. Hypoteettisille parapsykologisille ilmiöille lisäksi ominaista on se, että ne voivat heijastella tietoisuuden suoraa vaikutusta aineeseen, jonkin epäfysikaalisen, vahvasti emergentin tai peräti paranormaalin mekanismin kautta, mutta toisaalta kyse voi periaatteessa olla myös korrelaatiosta, jolloin ilmiöiden taustalla on jokin muu kuin tietoisuus itsessään, yliluonnollisista olennoista ja teknologisesti ylivoimaisista entiteeteistä alkaen. Ilman ennustusvoimaista teoriaa näitä ei ole mahdollista erottaa, ellei jokin yliluonnollinen tai yli-inhimillinen toimija sitten suoraan saavu esittelemään kapasiteettiaan tiedeyhteisölle.
Tutkimuksen harjoittaminen parapsykologian alalla on tärkeää silloinkin kun mitään toistettavissa olevia mullistavia löytöjä ei tehdä, sillä se asettaa eräänlaisen kontrolliryhmän tieteenharjoittamiselle edellä mainittujen vinoumien varalta, ja toisaalta tämänkaltaisten ilmiöiden löytäminen mullistaisi tieteen niin perusteellisesti, että on aivan perusteltua panostaa siihen hieman vaikka luonnontieteen vallitsevaa paradigmaa järkyttäviä tuloksia ei saataisikaan - unohtamatta myöskään sitä seikkaa, että tutkimuksen harjoittaminen parapsykologian alalla saattaa sivutuotteena tuottaa muita kuin paranormaaleja löytöjä ja inspiroida muuta tutkimusta, kuten anomalistista psykologiaa.
Informaatiofysiikka
Kolmas aihetyyppi on psioniikan lähestymistavan kannalta kaikkein keskeisin, sillä kognitiivisten prosessien suoria vaikutuksia luonnossa esiintyviin lainalaisuuksiin ei ole juuri tutkittu ja vähäinenkin tutkimus on vielä lapsenkengissään. Tätä ei tule sekoittaa esimerkiksi mentalistisiin filosofioihin, eikä myöskään tietoisuuden suoria vaikutuksia tutkivaan parapsykologiaan.
Jotta tällaisia vaikutuksia voitaisiin tutkia osana parapsykologiaa, pitäisi olla testattavissa oleva hypoteesi, jolla olisi tieteellistä ennustusvoimaa kausaalisten mekanismien suhteen, tai ainakin malli, joka osoittaa tällaisten ilmiöiden olevan luonnossa mahdollisia. Tähän mennessä parapsykologian puolella ei ole kehitetty edes sellaisia psi-hypoteeseja, jonka ennusteiden pohjalta niiden esiintymistä voitaisiin luotettavasti havainnoida, puhumattakaan niiden kontrolloimisesta. Ja vaikka tällainen teoria löytyisikin, voi osoittautua ettei ilmiössä ole kognitiivisilla prosesseilla suoraa kausaalista roolia. Parapsykologisten ilmiöiden etsiminen ei toisin sanoen tarjoa realistista pohjaa tutkia kognitiivisten prosessien vaikutuksia luonnossa esiintyviin lainalaisuuksiin.
Sen sijaan on mielekkäämpää - ja hedelmällistä parapsykologiankin kannalta - tutkia kognitiivisia prosesseja, jotka voisivat muokata luonnossa ilmeneviä lainalaisuuksia eli tuottaa psi-ilmiöitä keinotekoisesti, erotuksena niitä simuloivista teknologioista kuten keinotekoisesta telepatiasta. Voidaan nimittäin argumentoida, että jos paranormaaleja ilmiöitä voidaan tuottaa keinotekoisesti, se kysymys menettää pitkälti merkityksensä, esiintyykö paranormaaleja ilmiöitä ympäristössämme joskus spontaanisti. Tälle argumentille perustuu myös instituutin motto, kohti paranormaalimpaa maailmaa (making the World more paranormal). Tällöin puhumme informaatiofysiikasta, joka teknologisten edistysaskelien johdosta alueena varsin uusi.
Informaatiofysiikka - toiselta nimeltään digitaalinen fysiikka - pyrkii tutkimaan maailmankaikkeudessa esiintyviä tiedollisia rakenteita, joiden avulla voidaan tutkia sellaisiakin asioita, joista ei voi nykytiedon valossa tehdä empiirisiä tai kokeellisia havaintoja. Tämä lähtökohta sisältää myös ne maailmankaikkeuden tiedolliset rakenteet - psioniikan tutkimuskohteet - jotka ovat meidän itse luomiamme tai joita me voisimme luoda, soveltamalla kognitiivisten prosessien menetelmiä ja systeemejä luonnonilmiöitä perustasollaan muokkaavien teknologioiden tutkimiseen ja valmistamiseen - teknologioiden, jotka samalla olisivat osa laajennettua kognitiotamme. Ajatus kognitiivisten prosessien ulottamisesta luonnon perustasolle on varsin keskeinen osa psioniikkaa, jota voitaisiin verrata analogisesti bioniikan perusajatukseen laajentaa biologian prosesseja ja systeemejä elottomiin objekteihin.
Nämä perustason havaintotodellisuuttamme muokkaavat teknologiat voisivat perustua esimerkiksi nanoteknologisiin innovaatioihin, jotka mahdollistaisivat fysikaalisten rakenteiden muokkaamisen luonnon perustasolla, jonka aiheuttaman vinouman takia luonnon lainalaisuudet näyttävät havaitsijan näkökulmasta rikkovan totuttuja lainalaisuuksia. Toinen tieteellisesti mahdollinen vaihtoehto olisi teknologia, joka kytkisi tietoisuutemme simulaatioon, jonka sääntöjä voidaan halutessa muokata. Hypoteettisesti voidaan ajatella myös teknologiaa, jolla kyettäisiin muokkaamaan itse luonnonlakeja. Tällaiselle hypoteettiselle teknologialle perustuvaa laitetta voisi kutsua todellisuuskoneeksi. Tällaista teknologiaa myös instituutti pyrkii tutkimaan aihetta koskevien uusimpien innovaatioiden kautta.
Vaikka psioniikka tukeutuukin osittain informaatiofysiikkaan, on informaatiofysiikassa kyse silti hieman muustakin. Se voidaan tiivistää seuraaviin tutkimusalueisiin: 1) Komputationalismin ontologia, eli maailmankaikkeudessa ilmenevän laskennallisuuden universaalit ominaisuudet ja mahdolliset taustasyyt; 2) Metainformatiikka, laskennallisuuden käytännön sovellutuskohteiden tunnistaminen ja arvioiminen; 3) Metafyysinen kosmologia, eli fysikaalisen horisonttimme ulkopuolelle jäävien asioiden arvioiminen matemaattis-loogisen sekä antrooppisen päättelyn keinoin; 4) Uusi fysiikka, eli todellisuudemme perustan muokkaamisen teknologisten mahdollisuuksien tutkiminen, perustuivat ne sitten informaatioprosessien vahvaan emergenssiin tai klaytroniikan, kokoojien ja hyötypilvien kaltaisiin nanoteknologisiin innovaatioihin. 5) Teofysiikka, eli tietoisuudellisten simulaatioiden tutkiminen. Parapsykologian ja informaatiofysiikan instituutti nimensä mukaisesti tarkastelee informaatiofysiikkaa psioniikkaa laajemmastakin näkökulmasta.
Psioniikan konteksti
Kuten psioniikan kuvauksesta ilmenee, se poikkeaa lopulta varsin paljon perinteisen parapsykologian lähtökohdista. Monien parapsykologien motiivi alan tutkimuksen harjoittamiseen liittyy pyrkimykseen edistää henkisiä tavoitteita ja ideoita - he näkevät ongelmien piilevän yksinomaan valtavirta tieteen materialistisuudessa, eikä psioniikka välttämättä tuo heille mitään lisäarvoa tässä agendassa. Joillekin taas parapsykologiassa ehkä tärkeintä on itsetuntemuksen edistäminen, ei niinkään psioniikalle ominaisempi ajatus maailman parantamisesta. Voi myös olla, että taloudellisesti parhaiten toimeentulevat tutkijat ovat taipuvaisia optimismiin alan edistymisen suhteen, oman menestyksensä ansiosta tai ihan vain "viran puolesta", eivätkä välttämättä siten ota muutospaineita vakavasti. Myös oma identiteetti parapsykologina voi olla määrätyille henkilöille niin tärkeä, ettei haluta kohdata alaa koskevia muutospaineita. Se hiljainen enemmistö alan tutkimuksen tekijöistä, jotka kamppailevat taloudellisen toimeentulonsa kanssa tai jotka tutkivat parapsykologiaa pienimuotoisena sivutyönään, eivät heikomman asemansa ja vähäisemmän roolinsa takia juurikaan pyri alan kehitykseen osallistumaan, vaikka juuri heidän kannaltaan alan kehittymisestä olisi ehkä eniten hyötyä.
Psioniikan kannalta tilanne on siis varsin haastava. Vaikka parapsykologiaan kohdistuu on huomattavia muutospaineita, niin on myös alan kehittymistä vastaan. Silti psioniikalle löytyy varmasti paikkansa, ja onnistumisen eväätkin ovat olemassa, sen suhteen että psioniikasta muodostuu kauan kaivattu parapsykologian kolmas paradigma. Instituutin näkökulmasta psioniikka edustaa yhtä tapaa profiloitua kansainvälisellä rintamalla, idän ja lännen välisen yhteistyön edistämisen ohella, sillä Suomi on tällä sektorilla aivan liian pieni maa tutkimustoiminnalle. Tehokkain tapa kansainvälistyä ja kasvattaa Suomestaan kokoaan isompi on tarjota jotain uutta.
Psioniikka tuo eri lähestymistavat yhteen juurikin uutta luovalla tavalla, jossa keskeisessä roolissa on tiedostamattomien ja rakenteellisten vinoumien tuominen päivänvaloon. Etenkin parapsykologian ja anomalistisen psykologian näkeminen erillisinä kokonaisuuksina voi edesauttaa sellaista vinoumaa, että paranormaalien ilmiöiden olemattomuudesta ajatellaan seuraavan, ettei psi-ilmiöitäkään ei ole olemassa. Vastaavia virheellisiin dikotomioihin johtavia vinoumia voidaan tunnistaa muitakin. Tosiasiassa epistemologiset psi-hypoteesit voivat hyvin soveltua anomalistisen psykologian tutkimuskohteeksi, jolloin psi-ilmiöiden olemassaoloa tutkiva parapsykologia voi myös toimia eräänlaisena esitutkimuksena anomalistiselle psykologialle, jossa tutkimuksen keskiössä ovat ilmiön psykologisia taustamekanismeja koskevat epistemologiset psi-hypoteesit.
Psioniikan merkityksen kannalta tärkeää on ymmärtää paitsi sen tutkimusagendan luonne, myös se konteksti, jossa sen agendaa edistetään. Kyse ei ole vain kolmannen paradigman tarjoamisesta parapsykologialle, se hädin tuskin on edes pääasia. Parapsykologiaakin kenties vielä keskeisempänä voidaan pitää psionisaation käsitettä, jonka varaan psioniikka oikeastaan pitkälti rakentuu.
Psionisaatio perustuu kahdelle tekijälle, psionien kapasiteetin kasvulle ja kognitiivisten prosessien kyvylle hyödyntää tuota kapasiteettia. Psionia ei tule sekoittaa samannimiseen alkeishiukkaseen, termillä viitataan tässä yhteydessä kognitiivisen tiedonkäsittelyn perusyksikköön, joka on aivojen kohdalla neuroni ja laajennetun kognition tai tekoälyn yhteydessä se voi olla jotain muuta. Esimerkiksi meemit sen sijaan eivät ole psioneja, ne ovat eräänlaisia kulttuurin rakentumisen perusyksiköitä. Psionien kapasiteetin kasvu tarkoittaa tässä yksinkertaisesti niiden lukumääräisen kapasiteetin ja yksilökapasiteetin yhteenlaskettua kasvua. Psionisaatiossa ratkaisevaa on kuitenkin kognitiivisten prosessien kyky hyödyntää sitä kapasiteettia, ja tässä suhteessa psioniikalla on ratkaiseva rooli. Mitä enemmän kognitiivisiin prosesseihin liittyvistä vinoumista saadaan tietoa, sitä helpompi niitä on ennalta ehkäistä ja näin ollen estää niitä rajoittamasta ihmisen kasvua kohti todellista potentiaaliaan.
Psionisaatiolle voidaan hakea metaforista vertailukohtaa energiatasoista ja ionisaatiosta. Mitä korkeammalla "energiatasolla" ihmisen tietoisuus on - toisin sanoen, mitä paremmin hän on raivannut kognitiivista tiedonkäsittelyään koskevat esteet, tiedostamattomat vinoumat ja ennakkoluulot pois tieltään - sitä paremmin hän voi kehittää itseään haluamaansa suuntaan ja siinä sivussa parantaa maailmaa. Eikä psionisaatio rajoitu vain yksilön tietoisuuteen, sillä se ulottuu ennen kaikkea myös kollektiivisen tietoisuuden ja tiedostamattoman tasolle. Tällä tasolla oleellista on paitsi erilaisten tiedostamattomien yhteisöllisten vinoumien karsiminen, myös informaation allokointi siten, että jokainen saa sitä, mitä hän juuri sillä hetkellä tarvitsee eikä juuri muuta. Lisäksi tärkeää psionisaatiossa on myös kognitiivinen ergonomia, joka tutkii kognitiivisten prosessien ja systeemien sekä ympäristön välillä vallitsevia vuorovaikutussuhteita, pyrkien tunnistamaan niitä tarpeettomasti rasittavia tekijöitä lähinnä työterveyden näkökulmasta. Psionisaatio tuokin mukanaan hyödyllisiä ominaisuuksia, jotka voivat edesauttaa esimerkiksi työhyvinvointia, taloudellisen hyvän tehokkaampaa ja tasapuolisempaa jakautumista, parempaa elämänasennetta, henkistä kasvua ja jopa transhumanismia.
Sivua päivitetty viimeksi 18.6.2016
Page updated
Google Sites
Report abuse