Kahlaajat

Rantasipi rantalaiturilla.Sipin tunnistat pyrstön keikuttelusta. Tai oikeastaan se keikuttaa yhtä lailla päätään kuin pyrstöään; se on useimmiten liikkeessä.

Rantasipi on yleisimpiä kahlaajiamme. Se viihtyy monenlaisissa ympäristöissä, yleensä kuitenkin nimensä mukaisesti lähellä rantaa. Ylemmillä videoilla tämä kurppien heimoon kuuluva ”keikuttelija” asustaa Askolassa Tiiläänjärven rannalla. Rantasipi viihtyy myös virtavesien äärellä (ks. videota alla).

Kurppien heimoon kuuluvat myös viklot. Rantasipin tavoin viklon voi kohdata myös metsämailla, kunhan lähistöllä on vettä. Etelässä viklo on yleisimmin metsäviklo, pohjoisempana valkoviklo. Jälkimmäinen kuulostaa antaneen nimen koko klaanille, sillä valkoviklon erilaisiin ääniin kuuluu ”nimikkoääni” vik-lo - vik-lo - vik-lo. Tämä valkoviklo asusteli Puolangan Paljakassa. Metsäviklon ääntely voi olla hieman hankalammin tunnistettavaa. Sen kutsuääniin ja soidinlauluun kuuluu yhden pidemmän ja useita lyhyitä tavuja sisältävä huiit-hit-hit. Lentäessään ja varoittaessaan metsäviklo toistaa lyhyitten äänten sarjoja. Kolmannessa näytteessä metsäviklo ääntelee Askolassa Tiiläänjärven tulvaniityllä, jolla se on saanut seuraansa ainakin sinisorsan, tavin, töyhtöhyypän ja kuovin sekä kiurun ja peipposen ja yhden rummuttajankin, käpytikan. Hyvä äänten erittelyharjoitus!

Vikloista Suomen runsaslukuisin on liro. Sen nimi tulee jälleen linnun tyypillisimmästä ääntelystä: li-ro - li-ro. Vaikka liro on suomessa ”miljoonakansalainen”, sen tapaa etelässä parhaiten muuttoaikoina, sillä valkoviklon tavoin liron pesimisalueet painottuvat pohjoiseen. Paitsi nimitavuistaan, liron tunnistaa muuttoparvissa äännellessään pulmusmaisesta ”kilinästä”. Viklot on helpointa erottaa äänistään.
Punajalkaviklo erottuu myös jalkojensa väristä. On sen ääntelykin persoonallista ja saattaa laajentua yhden tai kahden tavun signaaleista melkoiseen iloitteluun. Punajalkavikloa näkee ja kuulee liron tavoin etenkin muuttoaikoina, sillä vaikka se voi pesiä ympäri maata, se on monin verroin harvalukuisempi. Vikloista voi Suomessa nähdä vielä tunturi-Lapissa pesivän mustaviklon ja äärimmäisen harvinaisen lampiviklon.
Laajaan kurppien heimoon kuuluvat myös taivaanvuohi ja suokukko. Taivaanvuohen nimi tulee vuohen määintää muistuttavasta siipien lentoäänestä. Maassa olleessaan taivaanvuohen soidinääni on pitkään jatkuva ”tikutus”. Ilman ääntä taivaanvuohen hyvä tuntomerkki on linnun kokoon nähden tosi pitkä nokka. Taivaanvuohi pesii koko Suomessa, ja sen lukumäärä yltää lähemmäs puoleen miljoonaan yksilöön.
Suokukko on sangen harvinainen. Sen tunnistaa keväisellä muuttomatkallaan koiraslinnun kaulaa koristavasta muhkeasta ”kaulurista”. Kuvan suokukko lienee nuori yksilö. Sen paras tuntomerkki on vahvasti suomukuvioinen selän höyhenpeite. Suokukko ääntelee niukasti. Sen keväiset soidintanssitkin ovat äänettömiä.

Tarujen viklon maalasi Iita Anttila.

Repoveden kansallispuistossa vanhan tukkikämpän liepeillä kierteli soidinlenkkiään lehtokurppa. Sen lennossa toistuvaa matalaa kvaak-kvaak-kvahaak -säettä kuullaan runsaastikin eteläisemmässä Suomessa, aina Oulun korkeudelle saakka. Lakoniseen toistoon liittyy korkeampi, pistemäinen ääni. Kurppa voi hieman vaihdella reviirilenkkiään, mutta usein sen näkee ja kuulee muutamaa minuuttia myöhemmin samalla lentoradallaan. Muuten sitä onkin vaikeampi havaita, sillä lehtokurppa pesii hyvin piiloutuneena ja on aktiivisimmillaan yöaikaan.

Töyhtöhyyppä on puolestaan helposti nähtävä peltojen lintu, kahlaaja kuitenkin, ja kuuluu meillä suurimpana kurmitsojen heimoon kuten tyllit ja kurmitsat sekä kapustarinta. Töyhtöhyyppä viihtyy järvisissä peltomaisemissa aina napapiirille asti ja paikoin pohjoisemmassakin. Se tunnetaan tempoilevasta lennostaan sekä ääntelystään, joka muistuttaa hieman hälytysajoneuvoa ja on hyvin tunnistettavaa. Töyhtöhyyppä palaa muuttomatkaltaan usein jo lumisille pelloille. Kunhan paju kukkii ja pälviä ilmaantuu, alkaa töyhtöhyypän kiihkeä kevät. Pesinnän jälkeen ensimmäiset töyhtöhyypät alkavatkin jo havitella muuttomatkaa takaisin etelään, vaikka hyyppäparvia näkee syksyllä vielä loka-marraskuulle. Lopulta se siis viettää pohjolassa keskimäärin suurimman osan vuodesta. Töyhtöhyyppä on melkoinen taitolentäjä.

Töyhtöhyyppä on yhtä aikaa peltolintu ja kahlaaja.

Taitolentäjä!

Kuovi on tutuimpia kahlaajiamme ja myös suurin Euroopan kahlaajalinnuista. Se on tunnettu, vaikka se vain piipahtaa Suomessa. Naaraat lähtevät paluumuutolle jo kesäkuussa ja muutkin heinä-elokuussa. Kuovi tunnetaan varmasti monipuolisen laulunsa ansiosta. Yllä olevalla videolla puolankalaista peltoaukeaa ylittää kaksi kuovia, joilla tuntuu olevan jo haikeutta ja muutolle lähdön sointia äänessään. Ihmeellisen dueton ne saavat aikaiseksi! Taustalla musisoivat ainakin punakylkirastas, vihervarpunen, pajulintu ja peippo. Toisen videon kuovin ääntely paljastaa, mistä kuovin nimitys on syntynyt: kuo-vi.

Kuovit Puolangan Paljakassa.

Kuovi Tuusulassa.

Tuusulanjärven rannalla asustaa myös meriharakka, aiemmin pääosin merenrantojen ja luotojen asukki. Meriharakan viheltely (jonka suoraan ääneen tässä vastaa punavarpunen) kuuluu nykyisin yhä useammin myös sisäjärvillä ja asutuksen liepeillä. Ravintoa tarjoavat ruohikkorannat ja rantapuistot ovat houkuttaneet meriharakan myös ”kaupunkilinnuksi”. Tuusulanjärven rannoilla niitä on tavattu ainakin 1970-luvulta alkaen muutenkin kuin muuttomatkoillaan. Meriharakkaa pidetään aika äänekkäänä lintuna, ja sillä onkin monenlaisia ääniä kuten edellä kuullun vihellyksen lisäksi viklomainen tikutus. Kun suurempi parvi on liikkeellä, kuorosta syntyy kuin jääpalasten kilinä. 

Meriharakka erottuu muista järven ja rantojen asukeista pitkän, oranssinpunaisen nokkansa ansiosta. Myös sen jalat ovat punaiset, ja tästä juontaa linnun tieteellinen nimi Haematopus ostralegus. Nimen jälkiosa paljastaa myös sen herkkuruoan: osterinpoimija. Videolla meriharakka on pyytänyt simpukan ja nauttii sen sisällön aamiaisekseen. Tämä aikuinen lintu on saanut koipiinsa renkaat, joita havainnoimalla voidaan saada tärkeää tietoa sen liikkeistä. 

Toisessa kuvasarjassa, jonka kuvasi Ella, nuori meriharakka etsii syötävää. Sen tunnistaa kellertävästä nokasta ja vielä harmahtavista jaloista. Myös selän musta väri on vielä sävyltään harmaata. Meriharakan emot saattavat pitää huolta poikasesta pitkälle syksyyn. Johtuisiko tämä siitä, että simpukoiden pyytäminen ei ole aivan helppoa hommaa!