Ilmavalvontatehtäviin

Vähitellen elämä jatkui. Minäkin menin suojeluskunnan kahden viikon kurssille. Sain kiväärinkin ja olin siitä varsin otettu, kun olin päässyt tavallaan aikuisten kirjoihin. Ennen jatkosodan alkua isäni sairasteli ja kuoli huhtikuussa 1941.

Sitä ennen jo olin omaa tulevaisuuttani ajatellut. Opettajani kehottivat minua hakemaan Kajaanin seminaariin. Ja niin minä teinkin. Mutta sitten tulikin kutsunnat ja miehet joutuivat aseisiin. Veljeni olivat jo aikaisemmin menneet jonnekin sotatoimia varten. Minäkin sain sellaisen komennuksen, jossa koottiin meidät suojeluskunta-alokkaat yhteen. Meidät vietiin Kuhmon suuntaan Tolkein tietä myöten ns. ilmavartiopaikkaan Jokivaaraan. Se oli aika lailla saloilla. Siellä meitä oli kahdeksan poikaa vuorotellen ilmavartiossa, kunnes jatkettiin eteenpäin Tolkein kylään, joka tulee Lieksasta Kuhmoon rajan suuntaista maantietä.

Siellä oli metsänvartijan asunto ja siinä lähellä myös ilmavalvontatorni, vartioitiin. Ei sielläkään pitkää aikaa oltu, vaan siirryttiin Lieksaan IVAK:iin, josta muutaman päivän perästä valmistauduimme lähtemään rajakyliin Neuvostoliiton puolelle. Tulimme Repolaan, josta edelleen Omelia-nimiseen paikkaan. Siellä oli aikaisemmin käyty aika kovat taistelut. Venäläiset olivat olleet saarroksissa ja käyneet motitustaistelun, jossa oli tullut aikamoista jälkeä. Venäläinen lentokonekin oli siellä maahan pudonneena.

Jonkinlaisesta tornista suoritimme ilmavalvontaa. Jatkoimme kuitenkin taas jonkin ajan kuluttua väliasemien kautta Rukajärvelle, mutta palasimme pian takaisin Ontrosenvaaralle.

Täällä ilmavartiopaikka oli mäen nyppylä, jossa oli aika suuri petäjä. Siinä petäjässä oli tähystyspaikkamme. Venäläiset pommittivat lähellä olevaa siltaa ja koneet kurvasivat petäjän yli, että melkein latvaa viistivät. Oli pelokas olo, kun sieltä alkoi luotisade ja papatus.

Teltoissa yövyttiin. Meidän oli pidettävä yövartiota, koska olo tuntui turvattomalta. Pian lähdimme takaisin Rukajärvelle, josta meidät kuljetettiin Tiiksan kylän kohdalle, melkoisessa järvessä olevaan niemeen. Siellä oli karjalaistalo, jonka katolle mentiin ilmavartioon.

Järven takana oli muita joukko-osastoja lähinnä PST-patteri ja ilmavartio-osasto. Sieltä meidän piti lähteä ruoka hakemaan. Oli pimeä ilta, eikä oikein olisi jaksettu. Matkaakin oli monta kilometriä, ainakin viisi. Ei muistettu oikein millainen se järvi oli. Siksi meidän piti lähteä varmuuden vuoksi kiertämään rantaa myöten. Lopulta pääsimme sinne talolle.

Oli kauhea pyryilma, joten emme tietenkään menneet katolle tähystämään tuuleen ja myrskyyn, vaan jäimme sisälle ja ajateltiin, että niin on parempi. Pysyimme sisällä ja nukumme. Aamulla soi puhelin. Sieltä PST:stä ja lähimmästä ilmavartioasemalta soitettiin, että olemmeko nähneet ryssän partiota. Emme me tietenkään olleet nähneet.

Sen puhelun jälkeen lähdimme varovasti ovesta ja hiivimme hirveällä vauhdilla vain kiväärit ojossa. Eikä näkynyt mitään! Lähellä niemessä oli avanto, joka oli sitä varten, että saimme vettä. Siellä näimme. Oli valtava joukko mennyt siitä läheltä. Niin se vain oli ollut, etteivät ne olleet meitä huomanneet.

Sieltä meitä vastaan tuli suomalaisten partio ja huuteli tunnussanaa. Mutta eihän meillä sellaisesta ollut tietoa. Onneksi yksi mies tunsi minut. Oli naapurikylän miehiä. Näin se asia selvisi. Tämä tapahtuma säväytti meitä melkoisesti.

Koulutuskeskukseen Limingalle

Kaikki 1923- syntyneet komennettiin koulutuskeskukseen suojeluskunta-alokkaina. Tultiin Lieksaan, jossa piti olla kutsunta. Sitä ei kuitenkaan ollut, vaan lähetettiin Kajaaniin suojeluskuntapiiriin. Siellä meidät määrättiin Liminkaan, kansanopistoon, jalkaväkikoulutukseen.

Mutta parin päivän perästä meistä muutamia poikia, minun paras kaverinikin juuri sieltä Saramon kylästä, Johannes Partanen ja minut, siirrettiin KRH:N koulutukseen Limingan nuorisoseuran talolle. Meitä alettiin kouluttaa krh:n tähystäjiksi ja ohjaajaksi. Ehkä tämä oli jonkinlainen johdatus meikäläiselle, etten joutunut ihan jalkaväkeen ja sitä kautta eturintamalle, vaan olin ikään kuin hiukan takana, niin kuin heittimet olivat.

Aikanaan jouduin aliupseerikouluunkin, jota pidettiin Oulun kuuromykkäkoululla. Siellä naapurissa oli saksalaisia. Meillä kaikilla oli kova nälkä, eikä armeijan ruuat oikein tahtoneet riittää. Saksalaiset olivat heittäneet suuria limppuja takapihalle. Totesimme, että ne olivat hyvän näköisiä ja otimme niitä sieltä ja söimme. Tämä oli 1942 tammikuuta.

Sitten tuli sellaistakin, että muutamia poikia lähetettiin maanviljelyslomille, jollaiselle minäkin pääsin. Palasin takaisin syyskuussa. Joitakin poikia lähetettiin jopa uittoonkin Kemijoelle ja metsätöihin. Oli kova pula miehistä ja välttämättömät työt oli kuitenkin tehtävä.

Rajan taakse

Vihdoin tuli aika, että meidät määrättiin Hyrynsalmelle täydennyskeskukseen. Sinne tuli Lapista osasto JR 12. Tämän JR 12. krh-komppaniaan minut ja Partasen Johannes sijoitettiin. Se JR 12 tuli lepoon Kiestingiltä, jossa oli myös saksalaisia.

Sitten tultiin Nurmekseen Lokinkankaalle. Asuimme pahviteltoissa. Osaksi meitä myös koulutettiin, tähystystä, arviointia ja tällaista. Välillä kävimme jopa naapurikylässäkin.

22.1.1943, joutui koko JR 12 lähtemään Nurmeksesta. Tulimme junalla etelään päin. Matka jatkui Joensuun, Matkaselän kautta Äänislinnaan, josta junalla Käppäselkään. Se on Karhumäen eteläpuolella. Siitä marssittiin Äänisjärven pohjoisosassa olevaan Sunkuniemeen, jossa osastomme majoitettiin. Ykkösjoukkue oli Lahnovan kylässä ja kakkosjoukkue Timohnon talossa, jossa asui myös kaksi siviilinaista. Toinen heistä oli ammatiltaan opettaja. Minäkin tulin toisen joukkueen mukana tähän Timohnon taloon, joka oli kaksikerroksinen, taisi olla osittain kolmikerroksinen, tavattoman hieno karjalaistalo, jota usein valokuvattiin.

Kauaa ei kestänyt, kun naiset siirrettiin pois, koska pelättiin heissä olevan jonkun taudin. Meillä jatkuivat harjoitukset. Asensimme raskaat 120 mm:n heittimet pihalle. Jollakin tavalla jatkettiin harjaantumista, sillä suurin osa joukosta oli suoraan koulutuskeskuksista tulleita.

Varsinaisen Sunkuniemen lähellä, joka pisti sinne Ääniseen ja osoitti suoraan Poventsaa kohti, oli suomenruotsalaisilla oma osastonsa. Ne olivat sinne kaivaneet oikein juoksuhaudat.

Koska oli talviaika, niin meilläkin oli hiihtopartioita. Kiersimme siellä. Kerran sattuikin, että sinne missä nämä suomenruotsalaiset olivat, venäläiset olivat hyökänneet lentopotkurilla varustetuilla kelkoilla niemen nokkaan. Suomenruotsalaiset olivat tuhonneet kaikki nämä potkurilla varustetut kelkat. Myöskin kaikki ryssät kaatuivat. Yhden näistä potkurikelkoista suomalaiset kunnostivat. Siihen tuli taakse hakaristin kuva. Tällaisella potkurilla siellä sitten ajeltiin. Taistelun jälkeen paikalle haudattiin 13 kaatunutta venäläistä. Sillä alueella oli erillinen järvi ja tsasouna mäellä. Seutu oli hyvin kaunista, mutta aika vähäpuista.

Laskijan tehtävissä

Aika kului ja tuli meidän vuoromme lähteä kohti Karhumäkeä. Etulinjassa oli JR 35 Poventsan lähellä. Me läksimme sinne vaihtamaan koko porukkaa. Siellä oli ns. Pirunsaari, jossa oli vähän väliä käyty kovia taisteluita. Nyt tuli meidän vuoromme.

Olin sillä hetkellä joukkueessa, jossa olin tulenjohtajan ja tähystäjän koulutuksen saaneena, tuliasemassa laskijan tehtävissä. Tämä oli oikeastaan näin sodan loppuvaihetta ajatellen minun pelastukseni. En joutunut etulinjassa tulenjohtueeseen eteen, vaan aina olin siellä tuliasemassa laskijan tehtävissä. Ja oikeastaan voi sanoa, että kaikki muut tulenjohtajat kaatuivat lopulta. Minä olin sillä tavalla pelastuneiden joukossa. Tämä oli minun mielestäni omalla kohdallani Korkeimman johdatusta.

Laskijan tehtävä oli hyvin tarkkaa, koska joka päivä tuli uusi säätiedotus koodimuodossa. Se tarkoitti ilmanpainetta, tuulen suuntaa ja kaikkea tällaista, jotka piti ottaa huomioon ammuksen kulkuun vaikuttavina tekijöinä. Lisäksi vielä oli tavaton kiire, koska kaikki piti siinä vielä suunnata. Siinä kuuli hoputuksia, että nyt jo pitäisi tulla valmiiksi. Näinollen oli kova paine, jota jatkui. Siellä todella tuli myös meidän rykmenttimme kokemaan sen, kun ryssä hyökkäsi Pirunsaarelle. Sehän oikeastaan valtasi Pirunsaaren ja me vetäydyimme pois.

Mutta sitten mekin ammuimme sinne peräti 142 raskaan heittimen kranaattia. Siinä kyllä tuli kamalaa jälkeä. Itsekin kävin katsomassa, enkä koskaan ole nähnyt niin kamalaa jälkeä, kuin siellä saaressa oli. Siinä oli välillä siltakin, joka tietysti oli tuhoutunut, mutta äkkiäpä se taas kuntoon saatiin. Eikä se ollut ainoa kerta, vaan vieläkin jatkui tämän Pirunsaaren pommitus.

Sitten tilanne kuitenkin alkoi vähitellen rauhoittua ja siirryimme vähän ylemmäksi. Siellä oli pieni lentokentän tapainen. Paikan nimi oli Mutka. Mutkan tulenjohtopaikalle jouduin vartiomieheksi. Minulla, joka olin tuliasemassa laskijan tehtävissä, ei ollut yhtään sijaista. Se kävi kovin raskaaksi, koska ei saanut yhtään nukkua. Muut sentään voivat välillä nukkua, mutta minun tehtäväni edellytti, että piti jatkuvasti olla valveilla. Pyysin sitten kerran, että minäkin vuorostani pääsisin sinne tulenjohtopaikalle Mutkaan. Ne lupasivatkin minulle. Siellä oli Kuisma Eero, joka tuli sijaisekseni laskijaksi. Mutta koska hän oli kouluja käynyt henkilö, niin hänet mitä pikimmin määrättiin oppilaaksi upseerikouluun. Taas minulle soitettiin, että ei ole muita, vaan minun on tultava takaisin tuliasemaan. Se oli taas minun kohtaloni. Siellä Mutkassa oli sellaisia kohtia, jossa meihin kohdistettiin sieppauksiakin. Siellä sai kyllä oppia, millaista on olla pelon alaisuudessa. Tällä tavalla palasin taas tuliasemalle.

Haavoittuneita noutamassa

Onneksi tuli rauhallisia aikoja. Miehet olivat jopa metsätöissä. Asuin luutnantti Kalevi Suomen kanssa yhdessä korsussa. Muut miehet olivat päivällä töissä, mutta minun oli oltava jatkuvasti paikalla seuraamassa, mitä tapahtuisi. Kaverit olivat tulenjohtopaikalla ns. Poksisaaressa jonkinlaisen järven rannassa. Siinä välillä oli aikamoinen suo. Lähdin kerran Sipilän ja Ponkalan kanssa Poksisaaren tulenjohtopaikalle poikia tapaamaan. Olin saanut joukkueenjohtajalta luvan, koska oli hiljaista.

Minulla oli kuitenkin koko ajan pelko ja tunne, että on tultava sieltä pois. Ja niin palasin asemalle. Kun olin päässyt takaisin, niin heti soitettiin, että ne pojat, jotka jäivät sinne, menivät miinaan. Tuli kova hätä. Muut miehet olivat jossakin metsissä. Yhden ajomiehen kanssa minä läksin sinne hakemaan miinaan menneitä poikia. Ja sen voi vain aavistaa, miltä tuntui kantaa poikia, joiden pää roikkui, tuoda sieltä pois jsp:lle. Nämä onnettomat pojat olivat menneet miinaan. Tämä oli semmoinen kokemus, jota ei unohda, varsinkin, kun itsekin olin sinne menossa, mutta ratkaisevalla hetkellä lähdinkin pois.

Kohti Viipuria

Naapurissamme oli asemissa valmiina JR 33. Siellä oli tuttuja Nurmeksen poikia. Tapailimme toisiamme, koska vaihteeksi oli hiljaista aikaa. Jossakin vaiheessa meillä oli jopa rintamakouluakin. Muutamat upseerit päättivät opettaa meille keskikoulukurssia mm. saksan kieltä. Kaksi kertaa vain kokoonnuimme, sillä aina tuli lopultakin uusia esteitä koulullemme.

Sitten tulikin aika, jolloin ryssä hyökkäili Karjalan kannaksella. Alkoi tulla lomakielto kaikkialle armeijaan. Meidän oli ryhdyttävä viivyttämään. JR 33:sta tuli yksi heitin asemiimme mahdollista viivytystä varten.

Sitten 19.6.1944 aamulla klo 6 lähdimme töpinästä marssimaan kohti tuntematonta, Karhumäen kaupungin ohi Terälahteen, jossa yövyttiin. Teimme 30:n kilometrin päivämarsseja. Saavuimme Käppäselkään ja sitten Lismaan, jossa meidät lastattiin junaan. Oli juuri juhannusaatto. Kesä kauneimmillaan, linnut visersivät. Sieltä lähdettiin, mutta meille ei sanottu minne, kunnes itse huomattiin, että Kannakselle ollaan menossa.

Jääsken asemalta marssittiin syrjäisiä teitä pitkin noin 30 kilometriä Viipuria kohti. 27. päivä oli lepopäivä, jolloin olimme noin 15 kilometriä pohjoiseen puolustuslinjoista. Marssimme jatkui kohti Ihantalaan. Erään ilmahyökkäyksen aikana, kun jouduimme menemään metsään sivutieltä. Yhden heittimen ajomiehen hermot eivät kestäneet, vaan hän lähti käpykaartiin. Eteenpäin mennessämme, meitä vastaan tuli verissäpäin olevia ihmisiä, jotka olivat enemmän tai vähemmän shokkitilassa, kädet ylhäällä ja toistelivat: ”Älkää ampuko, älkää ampuko!” Sillä tavalla jatkoimme eteenpäin.

Ennen kuin pääsimme päämääräämme, meille tuli sellainen ase kuin sinko, saksalaisilta tullut uusi ase. Sitä meille koulutettiin, ettemme polttaneet itseämme takaliekissä. Ase kuului kuitenkin pääasiassa jv- porukoille.

Ihantalassa

Se oli sitten se Ihantala. Menimme tulenjohtopaikalle ja asetimme heittimet asemiin. Saman päivän iltana oli Eero Kuisma tullut takaisin upseerikoulusta. Ja samana päivän hän myös kaatui ! Se oli hänen kohtalonsa. Oli minun laskijatoverini.

Siellä alkoi sitten tapahtua. Jopa tuliasemiin tuli pommeja. Teltoissa nukuttiin, mikä nukuttiin. Teltta kaivettiin maahan, kuoppaan. Siihen tuli yksi ammus aivan lähelle. Mutta onneksi se jäi suutariksi, mutta muistutus se kuitenkin meille kaikille oli. Heti jo alkajaiseksi ylikersantti Kumma ja sotamies Tervo kaatuivat ryssän piiskatykin tulituksesta, joita tuli arvaamatta yhtäkkiä.

Siihen välimaastoon oli Ihantalassa jäänyt ryssän hyökkäysvaunuja. Niistä kuitenkin ammuttiin, vaikkeivät ne päässeet mihinkään liikkeelle. Näihin tulituksiin monet kaatuivat ja haavoittuivat. Alikersantti Juntti ja vänrikki Juonio haavoittuivat. Joka päivä tuli uusia kaatuneita ja haavoittuneita.

Oli kesäkuun 30 päivän tienoilla, kun oli kovat panssari- ja ilmataistelut. Tuli saksalaisia koneita, jotka menivät tuhoamaan hyökkäysvaunuja. Kaikki etulinjassa olevat pojat eivät olleet enää edes tulenjohtokoulutuksen saaneita, vaan olivat ns. tapsimiehiä, eli puhelinmiehiä, jotka aivan samalla tavalla toimivat siellä käytännössä. Johtivat tulta. Mm. siellä oli alikersantti Ropponen, joka kaatui. Sotamies Holopainen haavoittui ja moni muu.

Myöskin tuli käsky lähettää kotiin kaikki ylimääräinen tavara, jota oli mukana. Minäkin lähetin, mitä minulla lienee ollutkaan. Ainakin oppikirjoja minulla oli repussa, koska koko ajan koetin myös opiskella intensiivisesti jotakin. Sain joskus veljiltäkin kirjeitä. Vanhin veli ei ollut haavoittunut, mutta nuorempi veli Esko haavoittui Torajärvellä.

5.8. omat joukot tuhosivat Ihantalaan juuttuneista vihollisen tankeista 13-15 ilmavoimien stukien tukena. Siinä kahakassa kuudennen divisioonan komentaja kenraalimajuri Vihma kaatui aivan etulinjassa. Siellä oli silloin kova ilmataistelu.

Omassa joukkueessanikin joukkueen johtaja Kalevi Suomi joutui koko komppanian päälliköksi, kun ensimmäisen joukkueen johtaja haavoittui. Myöhemmin tuli Kalevi Suomen tilalle uusi luutnantti Pekka Niemi. Sitten tuli 25. päivä majoitustiedustelu meidän asemiimme 3. divisioonasta.

Ennen tätä hetkeä tapahtui minua koskettava järkyttävä tapahtuma. Paras kaverini Johannes Partanen kaatui etulinjassa 26.8.1944. Vain muutamaa päivää ennen oltiin tavattu. Silloin jo oli vakavasti keskusteltu, että kuinkahan tässä meidän käy. Johanneksen tie päättyi siihen. Minulla oli mielessäni sellainen velvollisuudentunne, että kirjoitin Johanneksen isälle ja kerroin hänen viimeisten päiviensä kohtalon ja miten kaatuminen tapahtui. Isä kirjoitti minulle kiitoskirjeen siitä, että oli saanut kuulla tapahtumista.

Parin päivän kuluttua, 28. päivä, tuli vaihtomiehistö asemiimme. Siihen tuli JR 11 meidän tilallemme. Seuraavana päivän siirryimme asemistamme selustaan Andrean Räikkölän kylään lepoon. Siellä Andreassa 3.9.44 kuulimme kuinka Antti Haksell, pääministerinä, puhui sotatilanteesta. Puitiin viljaa ja joukot komennettiin sitä kokoamaan. Tuli äkkiä marssi-ilmoitus komppanialle, että tulee lähtö. Heti seuraavan päivän, 4.9.44, aamulla kello 8 tuli kuitenkin tieto, että oli tullut aselepo ryssän kanssa.

Punataudissa

Juuri samana päivän, kun aselepo oli tullut, sairastuin punatautiin. Oli kova kuume ja ulostuksen mukana tuli verta. Jouduin lähtemään ambulanssilla kenttäsairaalaan Jääsken Rouhialan kartanoon ns. Rauhan mielisairasosastolle. Varsinaisessa sairaalassa oli niin paljon haavoittuneita, ettei sinne mahtunut lainkaan. Saavuimme yöllä. Muitakin potilaita siellä oli jo ennestään. 9. päivä meidät lastattiin junaan, sairasvaunuun, Rauhan asemalla ja matka alkoi kohti Pohjanmaata. Tulimme 10.9. klo 12 Kauhajoelle. Majoituimme Kauhajoen yhteiskoululle, jossa talvisodan aikana oli Suomen eduskunta istunut sodan loppuvaiheessa. Siellä aloimme tervehtyä. Muutamat kuolivatkin siihen tautiin. Minulla onneksi oli se lievempi muoto. Pääsin 10 vuorokauden toipumislomalle, josta palasin aikoinaan joukko-osastooni.

Takaisin porukkaan

Porukkani oli tietysti jo saanut käskyn lähteä, kun tuli Kauhajoelle. Sain 8 miestä mukaani. Minulla oli litterat ja menimme Kouvolaan järjestelykeskukseen. Sanoinpa pojille, että pitävät minua silmällä, missä olen, etteivät eksy joukosta. Kouvolassa ei ollut tietoa porukastani, vaan saimme uudet litterat, joilla menimme Kajaaniin HTK:hon. Siellä yövyimme Lehtikankaan kasarmilla. Täälläkään ei ollut enää joukko-osastoamme, joten 8.10. lähdin Ouluun Haapamäen, Ylivieskan kautta, koska sillat oli kaikki tuhottu tohjoksi. Oulussa oli opas, joka vei meidät tyttökoululle. Siellä tiedettiin, että joukko-osastomme on marssilla pohjoista kohti jossakin Ranualla.

Tapasin yllättäen kaverini Kimmo Lappalaisen Nurmeksesta. Hän vähän toppuutteli, kiirehtimistäni sanoen, että kyllä ne siellä marssivat pohjoista kohti ilman minuakin. Muutaman päivän viivyinkin vielä, mutta jalkojani poltteli, että kyllä minun täytyy lähteä. Lähdin linja-autolla Pudasjärvelle HTK:hon. Seuraavana päivänä lähdin jonkin auton mukana Ranualle, jossa yövyttiin.

Vasta 13.10. olin vihdoin omassa porukassani ja komppaniassani noin 48 kilometriä ennen Rovaniemeä. Ennen Rovaniemeä oli saksalaisten muonavarasto tulessa. Siellä oli kiväärivartio, jotta ei sinne olisi saanut mennä. Mutta kun porukkaa tuli ja tuli, niin eiväthän ne vartijat mahtaneet meille mitään. Pojat ottivat sieltä säilykelaatikoita. Ja taisinpa minäkin lopulta uskaltaa ottaa sieltä jotain reppuuni.

Marssimista riitti. Rovaniemen kaupunki paloi kokonaan. Laitamilla oli muutama säilynyt omakotitalo, joissa yövyimme. Siinäkin omakotitalossa, jossa me yövyimme oli tehty ilkivaltaa. Nahkaiset sohvakalusteet oli viilletty teräaseella rikki. Lienevät olleet saksalaisten tekosia.

Tein semmoisen uhkarohkean teon, että yhden kaverini kanssa kävimme hotelli Pohjanhovin raunioilla. Se oli hengenvaarallinen juttu, sillä kaikkialla oli miinoja. Tällainen hölmöys kuitenkin tehtiin silkasta uteliaisuudesta.

Marssi jatkui eteenpäin. Miinoja oli joka paikassa. Kaikki sillat ja rummut oli tuhottu ja talot poltettu. Tultiin Sodankylään asti. Oli marssittu 124 kilometriä ja vielä kuuden kilometrin matka oli Sodankylään. Melkein joka päivä satoi ja raskas kivääri ja reppu olivat selässä. Se painoi märkää selkää vasten. Oli kylmää ja ankeaa.

Kotiutuminen alkaa

26.10.1944 tuli klo 14 puhelinsanoma Rovaniemeltä, että kaikki 24-25 ikäluokkaan saakka on vapautettava, kotiutettava armeijasta. Ja näin minäkin kuuluin siihen kotiutettavien joukkoon. Kirjurille alkoi kuumeinen homma, koska piti merkitä sotilaspasseihin paikkoja, joissa oli oltu. Minäkin jouduin kirjurin apulaiseksi.

Mutta meille ei oltu järjestetty minkäänlaista kuljetusta. Pääsin kuitenkin 28.10 kello 16 lähtemään pioneerien autossa. Oli vähän järjestäydytty sotilaspiireittäin, että mihin päin olimme menossa. Minä kuuluin Kainuun sotilaspiiriin. Näin tulimme pioneeriporukan mukana. Meillä oli tietysti niitä tehtäviä, joita pioneerit tekivät. Ja nehän hävittivät miinoja. Sivuteillä menimme kepit käsissä tunnustellen. Ja sen voi arvata, että tarkastimme todella tarkasti, ettei viime hetkellä tapahtuisi mitään yllättävää. Onneksi ei mitään sattunut.

Matka kesti, sillä vielä 3.11. menimme Perunkajärven tielle. Siellä pioneeriporukka näki peuralauman. Yksi pioneereista ampui vasan, joka nyljettiin ja lihat jaettiin pakkeihin. Siellä oli sivustalla talo, jossa lämmitettiin uuni ja pakit pantiin uuniin. Kyllä nautimme makoisat peuranlihat! Mitään järjestettyä ruokailua ei ollut, joten pitihän meidän jotain saada suuhumme. 11.11. tulimme Tervolaan Louen kylään Frantin taloon. Isäntäväki oli mahdottoman ystävällistä. Oli äiti, isä ja kaksi tytärtä Elvi ja Elli.

Illalla sanottiin siellä jossakin joen toisella puolella olevan tanssit. No, meidänhän piti yrittää mennä sinne, kun oli tytötkin mukana. Mutta mentyämme veneeseen, tuli vene niin täyteen, että se kellahti kumoon ja kaikki jouduimme veden varaan. Sitten ilo kelpasi, kun tulimme taloon takaisin. Lämmitettiin takka ja siinä takan edessä kaikki kuivattelimme vaatteita. Isäntä sanoi, että oli onni, että he saivat näin pitää meidät luonaan senkin illan.

Sitten tultiin 13.11. Kemiin Lautiosaareen, jossa yövyimme. 14.11. marssimme Kemin kaupungin halki Ajokseen. Ei voinut lähteä junalla Kajaaniin Kainuun sotilaspiiriin, koska sillat olivat vielä poikki, eivätkä junat kulkeneet. Ajoksessa nousimme laivaan, jossa oli hevosiakin kyydissä ja paljon meitä sotilaita.

Pohjanlahdella myrskysi valtavasti. Minäkin oksensin kaikki, mitä vaan sisuksista tuli. Yritimme pysytellä laivan keskikohdalla. Oli tyhjä olo tullessamme Kokkolaan Ykspihlajan satamaan. Ja sieltä marssimme pitkät matkat Kälviän kirkonkylään asti, jossa yövyimme osuusliikkeen kahvilan lattialla. Odottelimme junaa. 16.11. pääsimme vihdoin junaan ja tulimme yöllä 23.30 Kajaaniin. Lehtikankaan koululla tapahtui vapautuminen asepalveluksesta Kainuun sotilaspiirissä.

Sijoittuminen siviiliyhteiskuntaan

Jo ennen sotaa olin hakenut Kajaanin seminaariin. Muutamien kavereiden kanssa tuli mieleemme, kun nyt Kajaanissa olimme, että mennäänpä katsomaan Kajaanin seminaariin, milloin se koulu alkaa. Siellä tuli vastaan koulun vt. rehtori, joka kehotti meitä viipymättä jättämään hakemuksemme kouluun, sillä sisäänpääsytutkinto ja koulun alkaminen olisivat tammikuussa 1945.

Siitä paikasta lähdimme asemalle ja junaan ja illalla olimme jo Nurmeksessa. Seuraavana päivänä veljeni kanssa kävimme vielä Nurmeksen poliisiasemalla hakemassa elintarvikekortin. Alkoi kova miettiminen, että mitenkäs minä sinne seminaariin voin mennä. Piti ottaa lainaa, hakea takuumiehet. Isäni oli poissa, äitipuoli eli, mutta hänellä oli kaksi lasta itsellään. Setäni lupasi tulla takaamaan ja myös enoni, äitini veli. Hän tuli takaamaan, vaikka oli tunnetusti pihi. Ja vielä entiset opettajani Toivo Tevaluoto ja Annikki Tevaluoto, ne jotka olivat kehottaneet minua hakemaan seminaariin.

Kajaanissa pääsytutkinnon jälkeen sain itsenikin yllätykseksi kuulla tulleeni valituksi opiskelijaksi Kajaanin seminaariin. Musikaalisuudellani lienee ollut siihen ratkaiseva merkitys. Olin nimittäin kiinnostunut laulusta, soitin kannelta ja viulua.

Seminaariin perustettiin ns. rintamamiesluokkia. Tällaiselle luokalle minäkin seuraavassa vaiheessa pääsin. Se merkitsi sitä, että valmistuin kansakoulunopettajaksi puoli vuotta ennen normaalia valmistumisaikaa, eli joulukuussa 1948.

Entiset opettajani, takaajani, Tevaluodot, olivat tulleet Kiskoon opettajiksi ja hommasivat minulle opettajanpaikan Uskelan Merikulman juuri valmistuneeseen uuteen kouluun. Koulu alkoi siellä tammikuussa 1949. Saloon tultuani kävin ensin Uskelan kunnantalolla, jossa nykyisin on parkkipaikka sankarihaudan vieressä. Kävellen menimme Uskelan kirkkotietä pitkin. Linja-autoasema oli torin vieressä. Menimme Askon huonekaluliikkeeseen, josta ostimme minulle sängyn, pienen tupakkapöydän ja pari tuolia. Ne vietiin autolla Merikulmalle.

Merikulman koululta hain sitten Salon kauppalan Keskuskouluun opettajaksi ja tulin valituksi. Liityin myös äsken perustettuun laulukuoroon, mieskuoro Lauluseppoihin ja myös sekakuoro Salon Laulajiin. Myöhemmin vielä liityin Salo-Uskelan kirkkokuoroon, josta muodostui minulle ehkä tärkein kuoro myöskin omaa sisintäni ajatellen.

Salon Laulajiin tuli laulajaksi erään kerran yksi uusi laulaja Paula. Siellä näin ensi kerran tulevan vaimoni. Konserttimatkalla Katrineholmiin tutustuttiin paremmin ja sen seurauksena tuli sitten kihlaus ja avioliitto. Meidät vihittiin vuonna 1952.

Asuimme ensin Pajulan koululla kauppalan asunnossa. Mutta sitten saimme aravahuoneiston, kaksi huonetta ja keittokomeron. Se oli ihan Keskuskoulun vieressä. Siellä syntyi poikani. Vaimoni Paula jäi silloin kotiin lasta hoitamaan. Ja noin kuusi vuotta myöhemmin syntyi vielä tytär. Sitä suuremmalla syyllä vaimoni oli kotona lapsia hoitamassa.

Myöhemmin minut valittiin Keskuskoulun johtajaksi ja kun aikanaan nimitykset muuttuivat, niin minusta tuli koulun rehtori.

Molemmat lapset ovat sijoittuneet hyvin yhteiskuntaan. Lapset ja lapsenlapset ovat elämäni suuri sisältö ja rakkaus.

Kesällä meillä oli kultahäät ja lapset järjestivät meille hienot juhlat.