5. Anneli

Ett minnestal om Anneli hållet av Klaus Salkola 9.2.2019

Annelin muistolle

Klaus Salkola, muistotilaisuudessa 9.2.2019

Paula Anneli Salkola syntyi Helsingissä 14.2.1930. Nelihenkinen perhe, johon Isä-Yrjön ja mummimme lisäksi kuuluivat isotveljet Yrjö ja Pertti, asui silloin Espoon Leppävaarassa pienessä puutaloasunnossa. Kuten tunnettua, perhe muutti noin vuonna 1935 Helsingin Kalevankadulle jossa alkoi uusi elämä Teknillisen korkeakoulun takapihalla. Isä oli alikonemestarin kirjallaan ja nimismiehen todistamalla luotettavuudellaan saanut korkeakoulun höyrykattilalaitoksen lämmittäjän viran ja siihen liittyvän työsuhdeasunnon. Perheessä alkoi paistaa aurinko mutta valon aika oli jäävä kovin lyhyeksi. Vuosikymmenen lopussa Anneli oli erään sosiaalisissa vaikeuksissa elävän 9 – henkisen perheen kolmanneksi vanhin lapsi.

Koulunkäynti Suomessa keskeytyi 1939 kun perhe isää lukuun ottamatta lähti sotaa pakoon Ruotsiin. Ensimmäinen sijoituspaikka oli Väner –järven pohjoispuolella oleva Forshaga, jossa koko perhe majoitettiin yhteen taloon. Täällä oltiin talvisodan aika, jonka jälkeen palattiin Suomeen keskelle sodan raunioita ja nöyryytystä.

Vuonna 1941 tuli uusi lähtö sotalapsuuteen. Tällöin sisarusparvi hajautettiin jopa eri maihin mutta Anneli yhdessä Eskon ja Askon kanssa sijoitettiin Lounais-Ruotsin Laholmiin. Annelin sijaiskoti löytyi kirkkoherran kotoa pappilasta, jossa hän asui suurimman osan pakolaisajastaan. Asko muistaa niiltä ajoilta, että hän piti Annelia ikään kuin äitinään ja huusi kovin Annelin perään. Anneli ja Asko pidettiin kuitenkin erillään toisistaan.

Vuonna 1944 tuli Annelille siirto Värmlandin Öhnassa olevaan opettajaperheeseen. Seuraavana vuonna 1945 Anneli palautui kotiin Suomeen keskelle entistä suurempaa hävitystä, josta onneksi kaikki perheenjäsenet olivat kuitenkin selviytyneet ilman fyysistä tuhoa. On valitettavasti myös kerrottu, että nuori Anneli ei Ruotsissa sotalapsuusaikansa loppuvaiheessa kunniallisesti olisi saanut olla rauhassa lähipiirin miesten mielenkiinnolta.

Sotalapsuus 9 – 15 vuotiaana erotti nuoren tytön perheestään elämän tärkeässä vaiheessa. Hän pääsi periaatteessa hyviin koteihin, joista hänelle jäi kristillisesti sävyttynyt vakaumus ja hieman sulkeutunut elämänasenne. Tätä hän kantoi läpi koko elämänsä.

Hänen ympärillään leijui eräänlainen kristillinen mikroilmasto, joka muilta ei voinut jättää huomaamatta. Annelille oli myös luonteenomaista pikkutarkka muodollisuus ja hyviksi koettujen tapojen edellyttäminen.

Ruotsissa Ano luonnollisesti oppi Ruotsin kielen ja siitä riikinruotsalaisen muunnelman. Hän ei kuitenkaan unohtanut äidinkieltään kuten moni nuorempi sotalapsi. Hän oli vahvasti kaksikielinen eikä hänellä nuorempien sisarusten tavoin ollut vaikeuksia kommunikoida vanhempiensa kanssa sotalapsuudesta palattuaan. Muiden sisarustensa kanssa hän vaati saada puhua suomea. Tämä oli nuoremmille, äidinkielensä kadottaneille vaikeata ja asiasta oli kotona ajoittain noussut riitaakin.

Suomessa Anneli kävi Helsingin suomalaista tyttönormaalilyseota Yrjönkadulla. Juhlasalin seinällä luki: ”Herran pelko on viisauden alku”, ankara koulu varmaan. Keskikoulu jäi ikävä kyllä kesken kun Annelin piti osallistua sodasta toipuvan monilapsisen perheen elättämiseen. Anneli oli monta vuotta puhelinvaihteen hoitajana Postipankissa Fabianinkadulla. Sotalapsena saadusta kielitaidosta ei silloin ainakaan ollut haittaa.

Perheestä huolehtiminen muuttui osaksi hänen elämäänsä – ei vähiten isän kuoleman jälkeen. Kun sisaruksista yksi toisensa jälkeen avioitui ja muutti kotoa jäi Anneli lopulta elämään kahdestaan Mummin kanssa Munkkiniemeen. Tätä äiti ja tytär elämää kesti noin 7 vuotta. Hän oli pysyvä osa mummilaamme ja kiinteä osa eläköityvän Mummimme elämää.

Minua Ano kuljetti Helsingissä niin hammaslääkärissä, oopperassa kuin joskus muuten vain vaikkapa pätkiksissä. Hän piti meistä kaikista ja teki parhaansa ollakseen meille hyvä täti. Kyllä, Anon kanssa oli aina turvallista ja kivaakin kulkea. Hän kuitenkin myös raportoi mahdolliset toilailuni muulle suvulle, mistä en aina ollut kovin ihastunut.

Ano oli kiinnostunut Italiasta ja Espanjasta, jonne hän matkusti useita kertoja. Hän paneutui Välimeren maiden kulttuureihin ja käytti lomansa muuhunkin kuin auringossa makaamiseen. Meille sisarenlapsilleen hän toi joskus matkamuistoja. Minullakin oli pitkään hänen tuoma härkätaistelujuliste, joka kertoi taistelupaikalla olevan myös ”una briljanta banda di musica”.

Hän matkusti myös muualle kuten 1970 - luvulla Mummin kanssa Keniaan Hipun ja Cajn luokse kuukaudeksi. Teki siellä patikkaretken Mount Kenian huipulle jolta hän palasi kantapäät rakoilla mutta tyytyväisenä.

Ano tutustutti Miiman Robertinon musiikkiin hankkimalla Miimalle ensimmäisen oman äänilevyn. Sitä soitettiin Miiman käydessä Munkassa. Ano oli myös vienyt Miiman Stockalle kampaajalle, jossa hiuksiin leikkauksen jälkeen laitettiin kiharoita sen ajan ”piippiraudoilla” eli sellaisilla mustilla rautaisilla pihdeillä, jotka lämmitettiin tulen liekillä. Ilman Anoa olisi pieneltä tytöltä tämä jäänyt kokematta. Ano käytti Miimaa myös Svenska Teatternissa katsomassa lastennäytelmiä ja Seurasaaren ulkoilmamuseossa, josta Miimalla vielä on tallella Anon ottamia kivoja kuvia.

Miiman ensimmäinen ulkomaan matka tehtiin Anon kanssa Italiaan Riccioneen. Siellä ensimmäistä kertaa Miima maistoi aitoa italialaista pizzaa. He kävivät myös jossain iltaravintolassa syömässä ja siellä Miima sanoo päässeensä myös tanssilattialle, kun Anneli antoi luvan. Toisessa tapauksessa Ano oli kertomansa mukaan kyllä jarrutellut nuoria italialaismiehiä toistamalle heille ”Bambino, bambino” tarkoittaen, että Miima oli Anon mielestä silloin kuitenkin vielä aika pikkutyttö.

Meille Hiekkaharjuun Ano tuli käymään katsoakseen minun ja Annen perään Yrjön ja Ruthin ollessa matkoilla.

Anneli oli kaunis sekä kiinnostavasti määrätietoisen ja vahvan oloinen. Tiedän, että muutkin kuin pikkupojat katsoivat hänen peräänsä. Eräänä kauniina kesäpäivänä odotimme Anoa kylään. Sieltä hän tulikin ylväästi hienostuneen näköisenä upein askelin bussilta kävellen. Noin 10 – vuotiaana tuli minulle välittömästi mieleen, että ”onpa komea nainen!”.

Ollessani kansakoulun alaluokilla Ano lahjoitti minulle ensimmäisen toimivan kamerani. 6 x 6 rullafilmiä käyttävällä DACORA:lla opettelin kuvaamisen ensimmäisiä taitoja. Siihen aikaan kameroita ei ihan joka kodissa ollut eikä lankapuhelimen luurissa todellakaan ollut linssiä. Anon antama kamera oli alku harrasteelleni, joka jatkuu edelleen. Tämä kamera on edelleen tallessa lasikaapissani.

Serkkukunta on liian nuori muistaakseen Annelin seurustelleen nuorena Suomessa. Pitkäaikainen suhde Heikkiin oli mennyt poikki ennen meidän aikaamme. Anneli tuli hylätyksi ja hän kantoi pitkäaikaista kaunaa ja epäluottamusta kaikkia miehiä kohtaan.

Postipankin henkilökunnalla oli kerran virkistysretki kaukaiseen Turkuun. Sain olla Anon avecina vaikka matkalla tuntui Anolle olevan kysyntää muutenkin. Eräskin herra yritti toistuvasti tulla juttelemaan. Kotona Ano vain sanoi kuinka vähän hän oli siitä miehestä kiinnostunut, kuten ei muistakaan miehistä.

Annelin parhaat ystävät olivat Anja ja Aulikki, joiden kanssa hän teki monta ulkomaanmatkaa mm. Saksaan, Ranskaan, Italiaan ja varsinkin Espanjaan. Ihailimme Anoa koska hän osasi puhua tuota ihmeellistä espanjan kieltä. Ano oli myös Mummin yleisin matkaseura vastaaviin paikkoihin suuntautuvilla matkoilla.

Ano muisteli usein meidän vanhoja tapahtumia ja jopa toilauksia. Ei hän halunnut ketään postuumisti mollata mutta hänellä oli tarve korostaa sitä, että elämä eletään kommelluksitta. Halusiko hän muuttaa maailman ympärillään mielensä mukaiseksi vai halusiko hän antaa meille hyvien tapojen taidot?

Pepe muistaa, kuinka Ano usein kertoi Pepen kesken kaiken saaneen "tyräkohtauksen" Munkassa. Ano oli näet aikuisen leikkisästi roikuttanut pientä miestä jaloista. Pepe ei siinä käsittelyssä kenties oikein viihtynyt ja oli hädissään huutanut: ”Ano mulla on tyrä”. Muun muassa tätä Pepeparan muisteloa suku nauroi vuosia Anon johdolla.

Ano oli siis tarkka siisteydestä, ulkonäöstä ja tavoista. Tämä näkyi hänestä itsestään ja hänen eri kodeistaan. Hänelle oli myös tärkeätä miten nuoremmat käyttäytyvät, puhuttelevat aikuisia ja miten ulkoasu pidetään siistinä. Poikkeaminen tästä johti palautteeseen, josta kaikki eivät välttämättä ilahtuneet.

Esimerkiksi pienellä Annella ei Munkassa ollut ulos menemistä ilman siistiä huivia ja tukholmalaisessa ravintolassa Anne sai vielä aikuisena palautetta siitä miten hammastikkua käytetään tahdikkaasti lautasliinan suojassa.

Ano piti meistä jokaisesta ja halusi innostuneesti olla kanssamme, kuulla kuulumisiamme ja ehkä osallistua kasvatukseemmekin. Hän oli elämässämme läsnä ja meillä oli hyvä olla.

Lasten kanssa oleminen ei kuitenkaan ollut Anolle elävän luontaista eikä hänelle myöskään kertynyt kokemusta omista lapsista. Ilmapiirin pedanttisuus ei joka kerta sytyttänyt vastakaikua meissä nuoremmissa varsinkin, kun tarjolla oli toinenkin täti ja monta setää.

Anne kuvailee asian sanomalla, että ”Ano oli se siisti täti joka luki mieluummin kun nauroi”. Niin tosiaan, muistammeko Anon naurustaan?

Äitinsä kanssa eläessään Annelin on täytynyt kokea elämänsä olevan ilman tulevaisuuden näkymää. Elämäntilanne ei ollut hänen valintansa – siihen oli ajauduttu. Ano teki itsenäisen ratkaisunsa muistini mukaan vuonna 1972. Hän irtaantui vanhasta elämästään ja monen aikalaisensa tavoin muutti Ruotsiin. Tämä oli suuri askel Munkkiniemeen äitinsä kanssa juurtuneelle sinkkunaiselle. Muutto lienee ollut ainut tapa saada aikaan muutos. Hän tarvitsi oman, itsenäisen elämän. Sitä hänelle ei annettu - hän otti sen.

Menetimme Anon läsnäolon, mutta emme hetkeksikään yhteyttä häneen. Hän oli aina oma tätimme.

Alussa työ Ruotsissa oli täsmälleen samaa kuin Helsingissä eli Ruotsin postipankin puhelinvaihteessa. Hän eli kuitenkin uudenlaista elämää itsellisesti ja pystyi päättämään omasta tulevaisuudestaan. Irtiotto ei ollut turha.

Hän ei myöskään jämähtänyt puhelinkeskuksen tuolille vaan meni omin voimin eteenpäin niin ihmissuhteiden kuin itsensä kehittämisen alalla. Ano luki työnsä ohessa ylioppilaaksi ja Mummi sai rintapieleensä vielä yhden lyyran. Tämän jälkeen hän luki maisteriksi ja pätevöityi opettajaksi Lärarhögskolanissa Göteborgissa, toimien siellä vielä opettajana puolisen vuotta. Hän palasi kuitenkin Tukholmaan ja oli opettajana eri kouluissa aina eläkkeeseen saakka. Olemme ylpeitä ja iloisia omasta tädistämme, joka ns. vanhoilla päivillään pystyi tähän – olivathan omat 50 – vuotispäivät silloin jo näköpiirissä.

Opettajan työstä emme luonnollisesti päivittäin kuulleet. Hän teki työtä suomalaisten lasten parissa. Hän jos kuka käsitti, millaista on olla suomalainen lapsi Ruotsissa. Suomalaislapsia opettaessaan oli tuoreelle opelle kerran sanottu suoraan: ”Kuules Anneli, sua me ei olla vielä hakattu”. Ruotsin koulujen arvomaailma poikkesi radikaalisti siitä, mitä Anneli oli elämässään odottanut. Silti hän teki elämäntyönsä kunnialla valmiiksi.

Välit sukuun olivat mitä parhaat ja uskon Anon saaneen laajasti ymmärrystä muuttopäätökselleen. Sukulaiset vierailivat usein Anon luona Ruotsissa ja Ano vastaavasti luonamme Suomessa.

Kummipoika Pepe vieraili Anon luona Ruotsissa 3 kertaa ja matkat olivat antoisia. Ano oli vienyt Pepen mm. taidenäyttelyihin. Iloisia kokemuksia on muillakin serkuilla vastaavilta vierailuilta, joiden aiheena saattoi joskus toki olla vain edullinen majoitus Tukholman muiden rientojen nauttimiseksi.

Aina ei Anollakaan mennyt putkeen. Kerran Pepen ollessa tyttöystävänsä kanssa kylässä Ano oli alkanut laittaa ruokaa sätkä suussa. Tästä urheilullinen Pepe ei erityisesti ilahtunut ja hän oli päässyt sanomaan Anolle, että ”tämä ei sovi sinulle”. Anneli oli tuuripolttaja eli hänellä oli aikakausia sekä tupakan kanssa ja ilman.

Joskus 80 - luvulla Anneli vieraili Askon luona Göteborgissa. Sieltä mentiin Laholmiin autolla. Matkalla Anneli kertoi että hänellä on muuten ajokortti mutta ettei koskaan ole ajanut autoa. Silloin mentiin Mellbystrandiin ja siellä hiekkarannalla Ano sitten yritti ajaa. Ei se oikein hyvin mennyt, sanoo Asko. Luultavasti se oli ainoa kerta kun Anneli sai ajaa autoa. (Ainakaan Askon)

Myös Ruotsissa Ano eli pitkään sinkkuna mutta siellä läheiseen ystäväpiiriin kuului myös miespuolisia henkilöitä, joita eräitä meillä oli ilo joskus jopa tavata. Miesviha saikin heti alussa taipua kun suhde virolaisperäisen kauppiaan kanssa alkoi kukoistaa. Vaikka aika Reinin kanssa jäi rajalliseksi, lienee se tarjonnut Anolle mahdollisuuden löytää oman itsensä ja palauttaa itsetuntonsa – vaikka jälleen kivuliaan tien kautta.

Lopulta Anneli avioitui Evert Helinin kanssa. Pariskunta asui ensin Spångassa mutta muutti sieltä Vällingbyhyn missä sittemmin vietettiin yhteistä eläkeaikaa. He matkustivat paljon yhdessä sekä Euroopassa että Euroopan ulkopuolella. Ostivat kesämökin Väddön kanavan lähistöltä Tukholman koillispuolelta. Viettivät siellä paljon aikaa, laajensivat ja korjasivat mökkiä sekä hoitivat puutarhaa yhdessä. Näytti siltä, että paluuta Anon synnyinmaahan ei enää ollut.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Evertin poismenon jälkeen Anneli päätti muuttaa takaisin Suomeen. Ansaittu eläkeaika elettiin Espoon Matinkylässä muiden sisarustensa ympäröimänä. Hilppa oli hyvin lähellä ja heillä oli lämmin ja tiivis keskinäinen sisaruussuhde joka hiljalleen kääntyi tuki- ja avustussuhteeksi. Anon elämä oli jo kääntymässä hiljaiselon puolelle. Muisti, tai sen puute, alkoi vaivata ja elämä kävi hankalammaksi. Kerrotaan, että Anomme olisi ollut juuri se lehdessäkin mainittu eläkeläisrouva, jonka kotiin palokunta saapui sammuttamaan tulitikulla sytytettyä sähkökynttilää.

Inkeri –äidin poismeno vuonna 2001 oli Anolle kestämätön isku. Hän ei milloinkaan selviytynyt siitä. Hän kielsi äitinsä kuolleen ja eli elämäänsä illuusiossa, missä he – äiti ja Ano itse – asuivat ikuisesti yhdessä. Tunnetilan hallinta ei todellakaan onnistunut ja lopputuloksen tiedämme kaikki.

Kun yksin asuminen ei enää luonnistunut, pidettiin Anosta hyvää huolta Viherlaakson muistipalvelukeskuksessa, josta tuli Anon viimeinen koti. Joskus – liian harvoin – siellä käydessämme sain mielikuvan, että siellä hänellä oli moneen muuhun vanhukseen verrattuna levollinen ja hyvä olo. Hän eli olosuhteisiin nähden hyvää seniorielämää – tosin siitä itse kaikkea käsittämättä. Hänellä ei liene ollut pahaa oloa eikä suuria tuskia. Hän eli todellisuuden ulkopuolella – kenties sen yläpuolella.

Anon elämä päättyi 7.1.2019 vain hetki Hilpan käynnin jälkeen. Hän olisi pian täyttänyt 89 vuotta.

Nyt olemme saattaneet Anon ja Äidin eli Mummin jälleen yhteen. Heillä on rauha. Niin olkoon myös meillä.

Page updated

Google Sites

Report abuse