Oppilaan huomioiminen yksilönä

Perusopetus perustuu käsitykseen lapsuuden itseisarvoisesta merkityksestä. Jokainen oppilas on ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Jokaisella on oikeus kasvaa täyteen mittaansa ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä. Tässä oppilas tarvitsee kannustusta ja yksilöllistä tukea sekä kokemusta siitä, että kouluyhteisössä häntä kuunnellaan ja arvostetaan, ja että hänen oppimisestaan ja hyvinvoinnistaan välitetään. Yhtä tärkeä on kokemus osallisuudesta ja siitä, että voi yhdessä toisten kanssa rakentaa yhteisönsä toimintaa ja hyvinvointia.

Jokaisella oppilaalla on oikeus hyvään opetukseen ja onnistumiseen koulutyössä. Oppiessaan oppilas rakentaa identiteettiään, ihmiskäsitystään, maailmankuvaansa ja -katsomustaan sekä paikkaansa maailmassa. Samalla hän luo suhdetta itseensä, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, luontoon ja eri kulttuureihin. Oppimisesta syrjäytyminen merkitsee sivistyksellisten oikeuksien toteutumatta jäämistä ja on uhka terveelle kasvulle ja kehitykselle. Perusopetus luo edellytyksiä elinikäiselle oppimiselle, joka on erottamaton osa hyvän elämän rakentamista.

Oppimisen ja kasvun taustalla vaikuttavia tekijöitä

Lapsen geneettinen perimä, ympäristö ja sosiaalinen konteksti rakentavat psyykkistä kehitystä. Psyykkisen kehityksen mahdollistavat aivojen kypsyminen, fyysinen kehitys, perintötekijät ja vuorovaikutus ympäristön kanssa. Normaali kehitys on tästä johtuen laaja käsite, ja sitä ei voi määritellä pienelläkään lapsella kuukausien tarkkuudella. Tietty lineaarinen järjestys kehityksellä on, eli tietyt taidot on opittava ennen toisia. (Karppi 2018, luento.)

Välillä kehitys häiriintyy. Yleisimpiä lapsuusiän psykiatrisia häiriöitä ovat ahdistuneisuushäiriöt (noin 7–10 %:lla lapsista), aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (5 %:lla), käytöshäiriö (4–6 %:lla), masennustila (1–3 %:lla) ja autismin kirjon häiriö (noin 1 %:lla) lapsista (Sourander & Marttunen 2016). Käytöshäiriö tosin on ”oirediagnoosi”, jonka taustalla on usein joku muu syy. (Karppi 2018, luento.)

Lapsuuden psyykkisen kehityksen osa-alueita ovat tunteiden ja käyttäytymisen säätelyn lisääntyminen, sosiaaliset- ja kommunikaatiotaidot, kognitiivisten kyvyt sekä moraalin ja seksuaalisuuden kehittyminen. Lapsuusiän psyykkiseen kehitykseen vaikuttavat aivojen kypsyminen, fyysinen kehitys, vuorovaikutus ympäristön kanssa sekä perintötekijät. (Mäntymaa, Puura, Aronen & Carlson 2016.) Voi siis olla varma, että kehitys ei kaikilla mene aivan samaan tahtiin, tai väliin tulee mahdollisia häiriötekijöitä. Toisaalta ihmisen kehitys on joustavaa: aivojen muovautuminen varhaisista raskausviikoista aina myöhäiseen nuoruusikään takaa sen, että ihminen sopeutuu hyvin erilaisiin olosuhteisiin.

Lapsuuden normaali kehitys

Lapsuuden tärkein kehitysympäristö on vuorovaikutus muihin. Lapsi tarvitsee hoivaa ja apua kehittyäkseen normaalilla tavalla. Jo vastasyntynyt vauva hakeutuu aktiiviseen vuorovaikutukseen ja esimerkiksi suuntautuu ihmisääniä kohti (ks. Trevarthen 1979; DeCasper & Fifer 1999; Laakso 2011). Vuorovaikutuksessa yhdessä hoitajan kanssa vauva pyrkii synkronisoimaan ja soinnuttamaan yhteen tunneilmaisuaan. Tämä taas synnyttää positiivista virittymistä ja jäsentää vauvan psykobiologiset tunnetilat ja niiden taustalla olevaa ääreis- ja keskushermostoa. (Mäntymaa, Puura, Aronen & Carlson 2016.) Tärkeä kehitystehtävä on oppia säätelemään emootioita, käyttäytymistä ja kognitiivisia toimintoja (Aro 2011). Itsesäätelykyky auttaa toimimaan mielekkäästi ja tavoitteellisesti (mts.). Kouluikäisellä korostuvat yhä enemmän oppiminen, tiedot ja taidot, sekä ryhmässä toimiminen ja kaverisuhteet. (Mäntymaa, Puura, Aronen & Carlson 2016.)

Mentalisaatio tarkoittaa kykyä ymmärtää toisen toiminnan johtuvan sen takana olevista tavoitteista, asenteista ja uskomuksista. Noin seitsemännestä ikävuodesta lähtien kaikilla normaalisti kehittyneillä lapsilla on täysi kyky ymmärtää toisten mielentiloja ja niiden merkitystä toimintaa ohjaavina tekijöinä. Mentalisaatiokyky kehittyy samaa tahtia kaikilla lapsilla muusta kehityksestä riippumatta, joskin tytöillä hieman poikia nopeammin. (Mäntymaa, Puura, Aronen & Carlson 2016.)

Mentalisaation ohella normaaliin psyykkiseen kehitykseen kuuluu empatia, jota lapset pystyvät tietoisesti kokemaan noin 18 kuukauden iästä lähtien. Empatia on kykyä jakaa ja ymmärtää toisten tunteita ja tunnetiloja, vaikka itseen ei kohdistuisi samanlaista kokemusta. Empatia tarkoittaa, että yksilö kokee itsessään saman tunteen, jota näkee toisen kokevan. Kyky empatiaan on jokaisella yksilöllinen, ja siihen vaikuttavat sekä kokemukset että perintötekijät. Äidin sensitiivisyys lisää empatiaa, ja laiminlyönti varhaislapsuudessa puolestaan vähentää kykyä siihen. (Mäntymaa, Puura, Aronen & Carlson 2016.)

Milloin huolestua? - Psyykkisen kehityksen suojaavia tekijöitä ja riskitekijöitä

Lasten ja nuorten kanssa työskentelevien on hyvä olla tietoisia psyykkisen kehityksen suoja- ja riskitekijöistä, sillä mitä aiemmin huoli herää, sitä vähemmän huoli ehtii kasvaa. Tekijät ovat niin biologisia, sosiaalisia kuin lapseen itseensä liittyviä. Huolestuttavaa on, jos lapsella on monta riskitekijää, sillä samanaikaisuus lisää psyykkisen kehityksen häiriintymisen riskiä (Sourander & Marttunen 2016).

Prenataalisia riskitekijöitä ovat muun muassa äidin pitkäaikainen ja voimakas stressi odotusaikana. Äidin mielenterveysongelmat lisäävät riskiä lapsen psyykkiselle kehitykselle suoraan ja välillisesti. Biologiset ja geneettiset tekijät voivat olla esimerkiksi pitkäaikaissairauksia, joita on joka viidennellä lapsella Suomessa. Ne aiheuttavat haasteita psyykkisen kehityksen eri vaiheissa kehitystehtävien läpikäymiseen. Myös perheen ja lähiympäristön suhtautuminen lapsen sairauteen on ratkaisevaa ja vaikuttaa muun muassa lapsen käsitykseen itsestään. Muita biologisia riskitekijöitä ovat muun muassa keskosuus ja pieni syntymäpaino. Keskosuus ja lapsen mahdollinen tehohoito voi heikentää vanhemman ja lapsen välistä varhaista vuorovaikutusta. Keskushermoston ja elimistön kypsymättömyys syntyessä on myös riski psyykkiselle kehitykselle. (Latva & Moilanen 2016.)

Kiintymyssuhde voi olla sekä psyykkisen kehityksen suojaava tekijä että riskitekijä. Turvallisessa kiintymyssuhteessa lapsen maailma on ennakoitava ja lapsi voi ilmaista vuorovaikutuksessa kaikenlaisia tunteita. Välttelevästi kiintynyt lapsi oppii tukahduttamaan kielteiset tunteensa ja lohdutuksen tarpeen sekä seuraa tarkasti, millaista tunnereaktiota vanhempi häneltä odottaa. Ristiriitainen kiintymyssuhde syntyy, kun vanhempi on ailahteleva ja epäjohdonmukainen, jolloin lapsi lisää omien tunteidensa voimakkuutta ja pakottaa siten vanhemman reagoimaan. Neljäs ja kaikista haavoittavin kiintymyssuhde malli on organisoimaton kiintymyssuhde, jonka muodostaneet lapset ovat usein joutuneet kokemaan ”toistuvia traumoja, hoidon vakavia puutoksia ja laiminlyöntejä ja joskus suoranaista kaltoinkohtelua”. (Latva & Moilanen 2016.)

Tällaisessa vuorovaikutuksessa lapsi ei pysty vaikuttamaan aikuisen käytökseen omalla toiminnallaan, ja muodostaa parhaan mahdollisen tavan selvitä kodin epävakaassa ilmapiirissä. Yksittäisten kiintymyssuhteiden lisäksi myös perhekokonaisuus vaikuttaa lapsen kehitykseen. Vanhempien vakavat erimielisyydet tai väkivalta aiheuttavat lapselle häiriintymisen riskin, vaikka hän kokisi vanhemmat yksitellen turvallisina. (Latva & Moilanen 2016.) Muita lapsen kasvuympäristöön liittyviä riskitekijöitä ovat vanhempien psyykkiset häiriöt, päihteiden käyttö ja ihmissuhteisiin liittyvät vaikeudet (Mäntymaa, Puura, Aronen, & Carlson 2016).

Kiintymyssuhteen syntyyn vaikuttavat sen molemmat osapuolet. Vauvan temperamentti vaikuttaa vuorovaikutuksen muovautumiseen, ja jo pienillä lapsilla näkyy eroja esimerkiksi uusiin tilanteisiin ja ihmisiin suhtautumisessa. Temperamenttipiirteisiin pohjaavat käyttäytymistaipumukset auttavat lapsen käyttäytymisen ymmärtämisessä, mutta aina ei ole helppo erottaa niitä kehitykseen liittyvistä vaikeuksista. Myös tilannetekijät vaikuttavat lapsen käyttäytymiseen niin, ettei kehityksen häiriötä ole helppo arvioida. (Aro 2011.)

Muita riskitekijöitä lapsen psyykkiselle kehitykselle ovat muun muassa traumaattiset kokemukset, median rajaton ja ikätasoon soveltumaton käyttö sekä kiusaaminen. Myös yhteiskunnallisen tason päätökset, esimerkiksi syrjäytymistä ehkäisevät toimet, vaikuttavat välillisesti lasten hyvinvointiin ja psyykkiseen kehitykseen. Lasten traumaattisista kokemuksista yleisimpiä ovat perheen sisäinen väkivalta ja kaltoinkohtelu, ja ne voivat olla joko kertaluonteisia (tyyppi 1) tai toistuvia (tyyppi 2). Kiusaaminen ja kiusattuna oleminen johtivat myös usein mielenterveyden ongelmiin – suurella osalla oli suomalaisen ”Pojasta mieheksi”-tutkimuksen mukaan psyykkistä häiriintymistä jo kahdeksan vuoden iässä. Kiusaaja-kiusatuista tätä ilmeni 97 %:lla ja kiusaajista 80 %:lla, sekä kiusatuista puolella. (Haravuori, Marttunen & Viheriälä 2016; Hämäläinen 2016; Kumpulainen 2016.)

Onneksi psyykkiselle kehitykselle on myös suojatekijöitä. Resilienssi eli psyykkinen joustavuus tai toipumiskyky syntyy sekä yksilön ominaisuuksista että yhteisön tuesta. Suurin osa toipuu eli on resilienttejä, vaikka he kohtaisivatkin vaikeita elämäntilanteita. Resilienssi voi olla synnynnäistä, mutta sitä lisääviä ominaisuuksia voidaan myös opettaa. (Karppi 2018, luento; Haravuori, Marttunen & Viheriälä 2016.) Myös ympäristön merkitys on suuri. Jos kotona oleva kiintymyssuhde ei ole turvallinen, lapsi hyötyy suuresti muista luotettavista aikuisista ympärillään. Tällaisia voivat olla esimerkiksi opettajat tai isovanhemmat. (Latva & Moilanen 2016.) Lapseen liittyvät suojaavat tekijät syntyvät biopsykososiaalisessa kehityksessä. Ne ovat lapsen vahvuuksia, joita hän voi käyttää vaikeista tilanteista selviämiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi tunne omasta pärjäämisestä, hyvä itsetunto, älykkyys ja ongelmaratkaisukyky, aktiiviset sopeutumiskeinot, itsereflektiokyky, itsekontrolli, sosiaaliset taidot ja toiveikkuus tulevasta. (Karppi 2018, luento.)