'''Scottin etelänaparetkikunnan epäonnistumisen syyt''' ovat osin löydettävässä Scottin päiväkirjasta, jota hän piti etelänaparetkellään 1911-1912. Samaan aikaan kun Iso-Britannian laivaston kapteenin Scottin retkikunta tuhoutui ponikuljetuksen epäonnistumiseen, huonon sään aiheuttamiin viivytyksiin ja moniin muihin vastoinkäymiseen, norjalainen naparetkeilijä Roald Amundsen selvisi etelänavalle ja takaisin melkein vammoitta. Scottin retkikunnan vei sairauteen, nälkään, uupumukseen ja muihin tuhoisiin vaikeuksiin Amundsenin mukaan se, ettei Scott käyttänyt eskimoiden tapaan koiria rekien vetämiseen niin kuin norjalaiset tekivät. Myös huono sää oli merkittävä tekijä, se hidasti Ccottin menoa etelänavalle. Scottin miesten vaatetus ei ollut niin hyvä kuin norjalaisten käyttämä. Polttoainepuollojen tiivistäminen haihtumista vastaan oli myös paha ongelma. Monta muutakin syytä Scottin retkikunnan tuhoon on löydettävissä.
Amundsenilla lähtövaiheessa reki painoi 400 kg, kaksi kertaa niin paljon kuin kukin Scottin reki. Amundsenin matkavauhti oli 4.8 km/h, Scottilla 0, 8-3,2 km tunnissa. Scottin ponit ja miehet työskentelivät 16 - 21 km eteen 8 tuntia päivässä tai yli, Amundsenin 24 - 32 km 5-6 tunnissa. Amundsen eteni myös sumussa.[1].
thumb|200px|right|Scott paluumatkalla miehineen.
thumb|200px|right|Scottin, Wilsonin ja Bowersin hauta.
Scott onnistui aikeissaan valloittaa etelänapa tammikuussa 1912, mutta menehtyi paluumatkalla nälkään ja kylmään. Niin Scottin retkestä tuli "kuollut leijona" vuoden 1908 Shackletonin retken "elävän aasin" sijasta. Tällöinhän Shackleton oli päästäkseen retkeltä edes hengissä takaisin kääntynyt noin 180 kilometrin päässä etelänavasta. Mutta norjalainen Roald Amundsen oli päässyt etelänavalle ennen Scottia hyvin suunnitellulla, onnekkaalla retkellä koiria hyväkseen käyttäen.
Scottin oma käsitys
Scott syytti epäonnistumisestaan päiväkirjassaan ja kuolinteltassaan kirjoittamissaan kirjeissä edessä olevien vastoinkäymisten aliarviointia ja ponien kuolemista suunniteltua aiemmin. Scottkaan ei uskonot ponien kestävän etelänavalle asti, koska ne olivat kuolleet aiemmalla Shackletonin retkellä. Scott syyttää myös huonoa säätä, lunta, karkeaa jäätä ja Titus Oatesin sairautta sekä tuntamattomasta syystä johtunutta polttoaineen niukkuutta varastopaikoissa[2] retkikuntansa tuhosta. Scottin mielestä huono järjestely ei pilannut retkeä[3].
Amundsenin käsitys
Amundsenin mielestä pääsyy Scottin tappioon oli päätös käyttää poneja ja ihmisiä raskaiden tavaroiden vetämisessä vetokoirien sijaan[4].
Miksei Scott käyttänyt koiria
Moni on ihmetellyt sitä miksi Scott ei käyttänyt koiria, vaikka ne olivat menestyneet mm. Nansenin ja Pearyn retkillä Jäämeren jäällä. Myös Cook, Sverdrup ja Amundsen olivat käyttäneet koiravaljakoita. Nansen oli kehottanut Scottia käyttämään "koiria, koiria ja koiria".
Scottilla oli mukanaan koiria, mutta hän ei käyttänyt niitä koko matkallaan etelänavelle. Ponien käyttöön koirien sijasta oli johtanut aiemmalla Discovery-retkellä tapahtunut koirien sairastuminen ja kuoleminen etelään suuntautuneen retken aikana. Scottilla oli huonoja kokemuksia koirista, jotka nälkiintyivät, väsyivät ja paleltuivat helposti[5]. Scott piti koirien ampumista toisten koirien syötäväksi murhaamisena, mutta ei toisaalta kammonnut ponien ampumista syötäväksi[6].
Scott sääli koiria. Scott oli tutustunut huolellisesti naparetkimatkailun historiaan ja oli vuonna 1899 Berliinissä sanonut lukemiensa kuvausten pohjalta koirien käytön olevan julmaa ja koirien vain harvoin palanneen naparetkiltä elävänä takaisin. Scott tiensi mm Pearyn retkistä Pohjois-Grönlantiin. Sen ajan kuuluisimman naparetkeilijän Nansenin mukaan koirien ajaminen loppuun naparetkillä oli julmaa, mutta niin oli myös ihmisten kulku jäätiköllä uuvuksiin[7]. Scottin miehet eivät tunteneet oikeanlaista koirien ruokavaliota. Varsinkin suuren koiravaljakon käyttö vaati kokenutta ja erityisen taitavaa ajajaa. Scott otti kuitenkin koirareet mukaan 140 mailia suunniteltua kauemmaksi, ja joutui teurastamaan ponit koirien niiden ravinnoksi.
Miksi Scott käytti poneja
Shackleton oli kuullut jostain, että että Mandshurian ponit vetävät raskaita kuormia kylmillä Siperian lumilakeuksilla. Niinpä Shackleton oli vuosina 1908-1909 käyttänyt poneja, joista yksi oli selvinnyt jopa Beardmorejäätikölle asti. Toisaalta ponit olivat loppujen lopuksi epäonnistuneet jo Shackletonin vuoden 1908 retkellä, ja ketkään muut naparetkeilijät kuin englantilaiset eivät käyttäneet poneja.
Scott oli kokeillut menestyksekkästi ponien lumikenkiä, jotka nopeuttivat kulkua, mutta ratsumestari Oates vastusti niitä, eikä Scott pystynyt taivuttamaan Oatesia käyttämään ponien lumineknkiä naparetkellä[8].
Ponit eivät kestäneet Antarktiksen kylmää ja lumimyrskyjä, jotka toivat kosteuden ponien turkin alle iholle ja palelluttivat ponit. Ponit myös putoilivat raskaina koiria helpommin lumen peittämiin railoihin valjaittensa varaan roikkumaan, ja raskaina ne olivat koiria vaikeampia kiskoa ylös[9]. Näin miehet joutuivat vastoin alkuperäisiä suunnitelmia vetämään varusterekensä itse jo aikaisesa vaiheessa lauttajäällä.
Miksi Scott käytti miesten vetämiä rekiä
Sekä Discoveryn retkellä 1901-1904 ja Shackletonin retkellä 1908-1909 oli kuljettu melko nopeasti miesvoimin vedettyjen rekien avulla. Scott piti reen raskasta vetämistä miehekkänä ja jalona[10].
Monilla nykyaikaisillakin naparetkillä miehet ovat vetäneet varusteitaan pitkiä matkoja ilman ilmasta tapahtuvaa huoltoa. Mutta tämä on aina ollut suunnitelmallista, Scott joutui ponien heiketessä ja kuollessa vetämään rekiään luultua aiemmin.
Scottin aikaan tiedot ravitsemuksesta olivat heikot, miehet olisivat tarvinneet rekien vetämiseen enemmän hiilihydraatteja. Koska rekien veto käsipelillä oli hidasta, ruokatarvikkeet loppuivat ennen aikojaan.
Huono sää
Sää oli Scottin retken aikoihin huonompi kuin Amundsenin leirillä, ja erityisesti vuonna 1911-1912 poikkeuksellisen huono, ja syksyn kylmyys tuli normaalia aiemmin. Tämä palellutti miehet. Scottin kilpailija Amudnsen ehti pois naparetkeltään ennen kylmää helmikuun alkua. 27. helmikuuta - 10. maaliskuuta oli kylmempää kuin 15 vuoteen Etelämantereen historiassa. Mutta samoihin aikoihin Cherry-Garrard kulki lauttajäällä onnistuen koirarekineen[11].
Huonot varastot
Epätasaisin välein sijoitetut ja huonosti viitoitetut ruokavarastot eivät tahtoneet löytyä, eikä niissä ollut tarvikkeita tarpeeksi. Scott ei tehnyt pitkälle matkalle lauttajäällen halki kulkevaa reittiä varastoja tosin kuin Amundsen. Scott ei ottanut suunnittelussaan huomioon mahdollisia lumimyrskyjen ja muiden tekijöiden aiheuttamia viivytyksiä. Kaiken lisäksi polttoaine höyrystyi pois retkikunnan polttoaineastioista korkkien nahkatiivisteiden kautta. Tämä ilmiö oli teidossa aikaisemmilta napamatkoilta. Tällöin se haihtui pois ollessaan pitkään varastoissa ennen käyttöönottoa.
Ilman polttoainetta ei voitu kypsentää ruokaa.
Huono vaatetus
Huono vaatetus ja varakenkien puuttuminen aiheuttivat paleltumia.
Scottin miehistön naparetkivaatteet olivat hiostavat, Amundsen käytti väljiä eskimotyylisiä hengittäviä vaatteita, jotka eliminoivat hien pois. Tosin nämäkään eivät ehkäisseet paleltumia tosi kylmässä. Kun Scottin miehet pysähtyivät, pakkanen ja hili loivat edellytyksiä paleltumala.
Muita epäonnistumisen syitä
Scottin retkeä hidastivat tieteelliset tutkimukset lähistön vuorilla. Miehet hakivat Mount Buckleyltä kasvikivettymiä[12] samaan aikaan kun retkikunta oli pahoissa vaikeuksissa. Tällöin he eivät ehtineet yhden tonnin varastolle, joka olisi saattanut pelastaa kolme jäljellä olevaa.
Scott käytti paikansa määrittämiseen raskasta, vaikeakäyttöistä teodoliittia, Amundsen kevyttä sekstanttia ja etukäteen laskettuja paikkataulukoita. Tällöin paikan määritys väsyksissä kohmeisin sormin onnistui helpommin. Scottin miehiä vaivasi keripukki, kun ravinto ei ollut oikea toisin kuin Amundsenilla.
Scottille aiheutti ongelmia myös apupartioiden käyttö. Amundsen ei käyttänyt niitä. Nämä aukoivat palatessan varastoihin pistettyjä polttoainepulloja, joista polttoaine haihtui pois.
Sen verran Scott oli Discoveryn retkellä viisastunut, että norjalaisen hiihtäjän Tryggve Granin neuvojen mukaan käytti suksia, muttei miehillä ollun niihin perusteellista koulutusta[13]
thumb|250px|Samojedikoira, jollaisia Amundsen käytti rekiensä vetämiseen.
Roald Amundsen oli ammattinaparetkeilijä, joka oli seilannut arktisilla ja antarktisilla vesillä jo 1800-luvun lopuilla.
Roald Amundsenin norjalainen retkikunta oli ensimmäinen, joka pääsi Etelänavalle asti joulukuun 14. 1911. Sitä ennen etelänavalle oli yritetty kaksi kertaa, Discoveryn retkellä ja Nimrodin retkellä.
Amundsenin jälkeen Scottin retkikunta epäonnistui paluussaan.
Pääosin Amundsenin menestys johtui siitä, että hän osasi käyttää vetokoiria säälittä ja suunnitelmallisesti hyväkseen. Muutenkin olosuhteisiin osattiin joustavasti sopeutua ja toimet suunnitella tarkoin, ja tapahtuneista virheistä otettiin oppia. Amundsen ja hänen ryhmänsä osasivat ennakoida useimmat eteen tulevat ongelmat ja ratkaista ne.
Amundsen otti oppia aeimpien naparetkien virheistä.
Naparetkillä on suunnittelu erittäin tärkeää, sillä varusteita pystytään kuljettamaan mukana vain juuri ja juuri riittävä määrä. Jotta varusteet riittäisivät, ne on laskettava tarkoin.
Amundsen valitsi tarkoin retkillä käytetyt välineet, koirat, ruoan ja retkelle osallistujat pyriten valitsemaan aina parhaan mahdollisen. Amundsen tutki kirjoista muiden etelänaparetkeilijöiden kokemuksia. Hän huomasi, miten englantilaiset yrittivät elää liian sivistyneesti naparetkillä, ja väheksyivät koiria, suksia ja turkisvaatteita[14]. Hän käytti eskimoilta oppimiaan selviytymistaitoja mm lumi-igluja ja eskimotyylisiävaatteita, jotka olivat lämpimiä ja ilmavia. Nämä turkisvaatteet hengittivät eivätkä hiostaneet. Koirat olivat parasta laatua, Siperian samojedien käyttämiä. Amundsen käytti koiria säälimättä hyväkseen piiskaten niitä matkalla armotta eteenpäin. Noin puolessa välissä teurastettiin suunnitelman mukaan suuri määrä koiria ravinnoksi muille koirille ja miehillekin, vaikka tämä oli miehistä ikävää. Tämäkin oli eskimoilta opittu. Kukin retkikunnan jäsen oli tarkoin valittu oman alansa asiantuntija. Esimerkiksi Olav Bjaaland oli huippuhiihtäjä ja taitava puuseppä. Hän omistikin suksitehtaan ja oli sen mukaan hyvin perehtynyt tuotteeseensa myös käytännön kannalta; tämä olikin välttämätöntä aikakautena, jolloin nykyaikaisista tietokonesimulaatioista ei ollut aavistustakaan vaan kaikki piti testata käytännössä.
Amundsenin ryhmä tinasi polttoaine-astioiden metallikorkit kiinni, niin ettei polttoaine päässyt haihtumaan pois niin kuin Scottilla kävi. Amundsen ei käyttänyt apupartioita, jotka verottivat varastoja. Amundsenin käyttämä navigointiväline oli yksinkertaisempi kuin Scottilla, sekstantti ja esilasketut taulukot. Amundsenin miehillä oli kasvopaleltumien tarkkailupeili taskussa, kun Scottilla miehet tarkoistivat tositensa paleltumat.
Amundsenilla oli railojen ylitystä varten pitkiä hikkoripuisia suksia. Amundsen rakensi varastonsa säännöllisin välimatkoin<ref name="poles_98">North Pole, South Pole, Journeys to the ends of the Earth, Bertrand Imbert, New Horizons, Thames and Hudson 1992, Death Strikes Again, 98</ref>.
ja ennen retkeä etelämmäs kuin Scott. Amundsenin retkisuunnitelma tikitti kuin kello, toisin kuin samoihin aikoihin Etelänavalle yrittävällä Scottilla, joka joutui lipeämään koko ajan suunnitelmistaan ja lopulta kuoli nälkään, kylmään ja uupumukseen. Vaikeuksia, vaaroja ja vastuksia toki Amundsenin retkikunnallakin oli. Amundsenin ensimmäinnen lähtöyritys Etelänavalle meni pieleen takatalven takia, ja miehet olivat vähällä kuolla. Tästä seurasi
Amundsenin riita yhden retkikunnan jäsenen, Hjalmar Johansenin kanssa.
Menomatkalla lauttajäällä oli vaarallisia halkeamavyöhykkeitä, Axel Haibergin jäätikkö varsinkin keskiosassaan vaikea kulkea, samoin kuin ylätasangon alkutaipaleella olleet Paholaisjäätikkö ja Pirun pallokenttä. Uupumus, kasvojen palletuminen ja lumisokeus vaivasivat myös Amundsenin miehiä. Amundseninkaan naparetkivarsusteet eivät olleet nykyisten tasoisia.
Amundsenia auttoi hyvä sää ja onneakin oli. Lyhyt reitti lauttajäältä napaylängölle löytyi nopeasti. Amundsenin retkikunnan suurin kysymysmerkki oli se, ettei nousutietä vuoriston läpi napaylängölle tiedetty toisin kuin Scottin pituuspiirillä voitiin käyttää Shackletonin löytämää Beardmoren jäätikköä. Silti Amundsen piti menestyksen takeena järjestelmällisyyttä ja kovaa työtä, ei hyvää onnea.
Amundsenin retkikunnan miinuksia olivat varojen puutteesta johtuva retken olematon tieteellinen anti. Retkeä voitaneen pitää lähinnä vaativana urheilusuorituksena, kivinäytteitä otettiin vain Bettyn huipusta.
*Discoveryn etelänaparetkikunta
*Shackletonin vuoden 1908 etelänaparetkikunta
*Roald Amundsenin etelänaparetkikunta
*Scottin etelänaparetkikunta 1911−1912
Matkakuvaukset englanniksi
*[http://schulers.com/books/ch/v/The_Voyages_of_Captain_Scott/The_Voyages_of_Captain_Scott3.htm THE VOYAGES OF CAPTAIN SCOTT BY CHARLES TURLEY
*[http://ebooks.adelaide.edu.au/a/amundsen/roald/southpole/ The South Pole An Account of the Norwegian Antarctic Expedition in the “Fram,” 1910–1912 by Roald Amundsen Translated from the Norwegian by A. G. Chater eBooks@Adelaide 2006]
Viitteet
[[en:Comparison of the Amundsen and Scott Expeditions]]
^ Huntford, sivu 400
^ Endurance, Caroline Alexander, s. 8.
^ {http://www.fortunecity.co.uk/amusement/golf/200/diary.html Final entry from Scott's Diary]
^ Etelänavan sankareita, Andersson, Tammi 1948, s. 149.
^ Maailmanhistorian suuret löytöretket,Valitut palat, sivu 300
^ Löytöretket, sivu 300
^ North Pole, South Pole, Scottia käsittelevä osio
^ The Coldest March, Susan Solomon, ISBN 0 300 08967 8, page 85
^ Andersson, sivu 148
^ Löytöretket, sivu 300
^ Solomon, Susan: The Coldest March: Scott's Fatal Antarctic Expedition Yale University Press, London, 2001 ISBN 0300089678 OCLC 45661501,pp. 309–27
^ Andersson, sivu 146
^ Andersson, sivu 148
^ Verkkoviite | Osoite = http://www.skyscript.co.uk/amundsen.html| Nimeke =The Race For South Pole | Tekijä = Lars Widding| Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = |Ajankohta = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Viitattu = | Kieli = {{en }}